IX LUKU.
Ensimmäisiä seurauksia Jurgiksen liittymisestä ammattiyhdistykseen oli, että hän halusi oppia englantia. Hän tahtoi ymmärtää mitä kokouksissa puhuttiin ja ottaa itsekin osaa keskusteluihin; ja niin rupesi hän tarkkaamaan ympärilleen ja oppi sanan sieltä toisen täältä. Lapset, jotka kävivät koulua ja siellä oppivat pian, opettivat hänelle jonkun verran, ja muuan ystävä lainasi hänelle pienen puheoppaan, josta Ona luki hänelle. Jurgis oli kovin ikävissään, kun ei itse osannut lukea; ja kun hän talvemmalla sai kuulla, että oli olemassa vapaa iltakoulu, meni hän heti sinne ja kirjottautui oppilaaksi. Joka ilta kun hän pääsi vähän aikaisemmin tehtaasta meni hän sinne, vaikkapa ei olisi saanut olla siellä kauvempaa kuin puolisen tuntia. Siellä opetettiin häntä sekä puhumaan että lukemaan englantia, ja hän olisi voinut oppia muutakin, jos hänellä vain olisi ollut tarpeeksi aikaa.
Toisenkin muutoksen sai ammattiyhdistys Jurgiksessa aikaan — sen nimittäin, että hän rupesi kiintymään siihen maahan, jossa hän nyt asui. Hänessä rupesi itämään kansanvaltaisuuden, demokraattisuuden siemen. Ammattiyhdistys oli itsessään pieni valtio, pieni tasavalta, jossa kullakin jäsenellä oli vähin sanottavaa. Jurgis oppi siis toisin sanoen puhumaan ja harrastamaan valtioasioita — sen sijaan kuin Venäjällä, hänen vanhassa kotimaassaan, oli kansa ajatellut hallitusta joksikin välttämättömäksi pahaksi, kuten ukkonen ja rakeet! Ensin kun Jurgis tuli Amerikkaan, oli hän luullut olojen siellä olevan vallan samallaisia. Hän oli kyllä kuullut, että se oli "vapaa maa" — mutta mitäpä se merkitsi? Hän näki että täällä kuten Venäjälläkin oli rikkaita ihmisiä, joiden käsissä kaikki valta oli; ja jollei onnistunut saamaan työtä, niin oli kai se nälkä, jota hän täällä tunsi, vallan samallaista kuin nälkä Venäjälläkin.
Kun Jurgis oli ollut työssä Brownilla vain kolme viikkoa, oli hänen puheilleen muuanna päivällisaikana tullut eräs mies, joka toimi tehtaassa yövartijana, ja kysynyt häneltä, eikö häntä haluttanut hankkia itselleen kansallistuttamispapereita ja tulla Yhdysvaltain kansalaiseksi. Jurgis ei tiennyt mitä tällä tarkotettiin, mutta mies selitti hänelle siitä johtuvat edut. Ensiksikään se ei maksaisi hänelle mitään, ja sitte saisi hän puolen vapaapäivän ja kuitenkin täyden palkan siltä; ja kun sitte vaali tulisi, voisi hänkin äänestää mukana — ja saada jotakin hyvää sen johdosta. Tietysti Jurgis tahtoi kernaasti; ja sitte puhui yövartija päällysmiehen kanssa, ja Jurgis sai sen päivän vapautta. Kun hän sittemmin pyysi vapaapäivää voidakseen viettää häänsä, ei siihen suostuttu; ja mitä nyt tulee tuohon puoleen vapaapäivään täydellä palkalla, niin taivas yksin tietää mitkä voimat sellaisen ihmeen aikaan saivat! Hän seurasi nyt yövartijaa, joka kulki ympärinsä ja sai mukaansa koko joukon muita vastatulleita, puolalaisia, litvalaisia ja slovakkeja ja vei heidät kadulle, missä isot vaunut neljä hevosta edessä viittätoista tai kahtakymmentä miestä varten jo seisoivat heitä vartoomassa. Se oli mainio tilaisuus päästä katselemaan kaupunkia, ja heillä oli hyvin hauskaa, jopa tarjottiin heille oluttakin. Sitte he ajoivat alakaupunkiin ja pysähtyivät ison komean graniittitalon edustalle; sinne sisään käytyään heidät vietiin erään virkamiehen eteen, jolla oli kädessään valmiit paperit, nimiä enää vailla, jotka nyt niihin kirjoitettiin. Sitte saneli jokainen valan, jonka sisällöstä ei mitään ymmärtänyt, ja sai vastaanottaa kauniin koristellun asiakirjan, isolla punasella sinetillä ja Yhdysvaltain vaakunalla varustetun, ja heidät julistettiin nyt Tasavallan kansalaisiksi ja itsensä presidentin vertaisiksi.
Kuukautta tai paria myöhemmin tuli sama yövartija ja ilmoitti Jurgikselle, minne hänen tuli mennä saamaan nimensä kirjoitetuksi äänestysluetteloon; ja viimein, kun vaalipäivä tuli, pantiin tehtaan seinälle kuulutus, että ne, jotka haluaisivat mennä mukaan äänestämään, saisivat vapautta seuraavaan aamuun kello 9:ään saakka. Sama yövartija otti Jurgiksen ynnä muut hänen kansalaisensa mukaansa erään kapakan perähuoneeseen ja opetti siellä heille, mitä kunkin oli merkittävä vaalilippuunsa, antoi heille kaksi dollaria mieheen ja vei heidät erääseen äänestyshuoneeseen, jonne oli oikein asian alkain pantu poliisikonstaapeli valvomaan, että he hyvässä järjestyksessä pääsisivät vaalipöydän luo. Jurgis vallan ylpeili kansalaiskunnostaan, kunnes hän tuli kotiin ja tapasi siellä Jonaksen, joka kertoi miten hän oli vetänyt puoluejohtajan syrjään ja tarjoutunut tälle äänestämään kolme eri kertaa neljästä dollarista, mikä tarjous olikin varteenotettu.
Ja nyt tapasi Jurgis ammattiyhdistyksessä miehiä, jotka selittivät hänelle kaikki nämä salamyhkäisyydet. Hän sai kuulla, että Amerika erosi Venäjästä siinä kohden, että sillä oli kansanvaltainen hallinto. Virkamiehet, jotka sitä vallitsivat ja ottivat kaiken saaliin itselleen, olivat ensin valittavat; senvuoksi oli siellä kaksi kilpailevaa ryhmää, tunnetut nimellä valtiolliset puolueet, jotka kumpikin himoitsivat itselleen saalista, ja se puolue, joka enimmän maksoi valitsijain äänistä, sai virat haltuunsa. Joskus oli vaalien tulos sangen epävarma, ja silloin voi köyhä raukka ansaita itselleen monen kauniin kolikon. Teurastamoalueella tämä koski vain valtiollisia vaaleja, sillä kunnallisissa vaaleissa olivat demokraatit eli kansanvallan kannattajat täydellisesti herroina. Demokraattien "bossi" eli puoluejohtaja, pieni irlantilainen nimeltä Mike Scully, oli siis koko piirin todellinen valtias. Hän oli äärettömän rikas — saihan hän taskuunsa suuren osan koko paikkakunnalta tulevasta saaliista. Hän se omisti sen suuren tiilitehtaan, jonka Jurgis ja Ona olivat nähneet ensimäisenä päivänä Packingtownissa ollessaan, sekä sitäpaitsi yleisen kaatopaikan. Siitä hän otti kaiken saven tiilitehtaaseensa, ja sitte täytti kaupunki hänelle ilmaiseksi lammikon jälleen kaikella töryllään; ja sitte möi hän tontteja. Hän myöskin omisti tuon suuren lokalammikon, joka aina oli täynnä seisovaa, haisevaa vettä, ja hän se myös möi siitä jäätä; sanottiin ettei hänen tästä hyvästä tarvinnut maksaa lainkaan veroa ja että hän oli rakennuttanut itselleen jäämakasiinin kaupungin omistamista hirsistä. Sanomalehdet olivat saaneet vainua tästä jutusta ja nostaneet hälytyksen, mutta Scully oli lahjonut erään miehen, joka oli ilmaissut itsensä syylliseksi ja sitte puittanut pois maasta. Hänen sanottiin rakentaneen myöskin tiilitehtaansa samalla tavalla ja kaupungin työmiehiä käyttäen, jotka kantoivat palkkansa kaupungin rahastosta. Vaikeaa oli kuitenkaan saada ketään kertomaan näistä asioista, sillä Scully oli parempi ystävänä kuin vihamiehenä. Hänen allekirjoituksensa riitti hankkimaan kelle tahansa hyvän paikan teurastamoissa; ja hän käytti itsekin paljon työmiehiä, joilla oli kelpo palkka ja ainoastaan 8-tuntinen työpäivä. Tästä syystä hänellä oli paljo ystäviä, ja ne kokosi hän kaikki "Sotahuutoliittoon", jonka klubihuoneusto oli vallan teurastamoiden läheisyydessä. Se oli suurin klubi koko Chikagossa, ja usein pidettiin siellä nyrkkitaistelukilpailuja ja koira- ja kukkotappeluja. Piirin kaikki poliisit kuuluvat liittoon, ja sen sijaan että olisivat estäneet näitä oikeastaan kiellettyjä huveja, möivät he pääsylippuja niihin. Klubin jäseniä kutsuttiin "Intiaaneiksi", ja jokaisen kapakoitsijan koko piirissä täytyi olla "Intiaani", sillä muuten ei hän saanut anniskella väkijuomia sunnuntaisin eikä sallia vieraittensa pelata korttia tai arpaa rahapanoksilla. Yövartija, joka Jurgiksesta oli tehnyt Yhdysvaltain kansalaisen, oli myöskin "Intiaani"; ja sadottain samallaisia värvääjiä oli vaalipäivinä liikkeellä, taskut täynnä rahoja ja oikeudella rajattomasti tarjoilla ilmaiseksi juoma-aineita joka kapakassa. Samalla tavalla määräsi Scully kaikista viroista ja kaikesta saaliista koko piirikunnassa. Hän rakennutti parasta aikaa kokonaista korttelia vuokrakasarmeja Ashland Avenuen varrella; ja sama henkilö, joka hänellä oli tarkastajana uutisrakennuksillaan, nautti palkkaa kaupungilta lokaviemäritarkastelijana. Kaupungin vesijohtotarkastelija oli kuollut ja haudattu jo toista vuotta sitten; mutta oli kuitenkin joku, joka nosti hyväkseen hänen palkkansa. Katujen tarkastaja oli samalla kapakoitsijana "Sotahuuto-kahvilassa" — ja hän voi tehdä paljon ikävyyksiä niille liikemiehille, jotka eivät olleet Scullyn puolella.
Yksin tehtailijainkin sanottiin pelkäävän häntä. Työmiehet mielellään uskoivat tämän, sillä Scullya pidettiin kansan miehenä. Tehtaanomistajat olivat tahtoneet saada sillan Ashland Avenuen yli, mutta vasta sitten kun olivat sopineet siitä Scullyn kanssa olivat he onnistuneet siinä; ja samoin oli "Kuplalahdelman" laita, jota kaupungin viranomaiset olivat vaatineet tehtailijain täyttämään — vaatimus nimittäin yht'äkkiä vaikeni, kun Scully tuli tehtailijain avuksi. "Kuplalahdelma" on haara Chikago-virrasta ja on teurastamoalueen itäisenä rajana. Suurella osalla siitä ei ole lainkaan mitään laskua, niin että kaikki lika ja törky pysähtyy siihen iankaikkisesti. Rasva ja kaikki kemialliset aineet, joita siihen tyhjennetään, joutuvat monenlaisten merkillisten muutosten alaisiksi, niin että vesi on alituisessa liikkeessä, aivan kuin leikkisi sen pohjalla suuria merikummituksia. Tästä kuplimisesta lahti onkin saanut nimensä. Selittämättäkin arvaa, kuinka epäterveellinen vaikutus sillä on ympäristöönsä, ja sen vuoksipa viranomaiset tahtoivatkin sitä täytettäväksi; mutta kuten mainittu, raukesi asia tehtailijain ja Scullyn yhdistetyistä ponnistuksista.
Ja vielä merkillisempiäkin juttuja kuuli Jurgis työtovereiltaan. Tehtaanomistajilla oli salaisia johtoja, joita myöten he varastivat suunnattomia määriä kaupungin vettä. Sanomalehdet olivat kerran paljastaneet asian, ja seurauksena oli ollut tutkimus, jolloin johtojen olemassaolo oli paljastettu; mutta kaikki asianomaiset olivat päässeet ehein nahoin, johdot makasivat paikallaan ja vettä varastettiin kuten ennenkin. Ja sitte tuli tuo kirottu pilautuneen lihan valmistus kaikkine hirvittävine seurauksineen. Chikagon kelpo asukkaat näkivät hallituksen tarkastajia Packingtownissa ja luulivat tämän merkitsevän, että he olivat suojellut kaikilta pilautuneilta ravintoaineilta. He eivät tienneet, että nämä satakuusikymmentäkolme tarkastajaa olivat asetetut tehtailijain toivomuksen mukaan, nauttivat palkkaa valtiolta ja valvoivat ainoastaan, että kaikki pilautunut liha pysyi Illinoisin valtiossa. [Siinä valtiossa, missä Chikago sijaitsee. Suom. muist.] Pitemmälle ei heidän toimivaltansa mennyt. Illinoisin valtioon ja Chikagon kaupunkiin myötävän lihan tarkastus oli kolmen muun viranomaisen toimena, jotka kaikki olivat palkkojensa puolesta riippuvaiset paikallisista valtiollisista järjestöistä! Eräs heistä keksi kerran, että niiden eläinten ruumiit, jotka valtiontarkastajat olivat julistaneet tuberkuloosia sairastaneiksi, jätettiin avoimelle paikalle ja vietiin siitä kaupunkiin myytäväksi; mutta kun hän vaati näitä raatoja paloöljyllä valeltaviksi ja poltettaviksi — menetti hän samalla viikolla paikkansa! Tehtaanomistajat suuttuivat moisesta rohkeudesta niin, että he pakottivat pormestarin lakkauttamaan koko tarkastuksen teurastamoissa, ja siitä saakka heillä on ollut vapaat kädet. Huhuttiin että liki kaksituhatta dollaria viikossa meni lahjomiseen tuberkuloositautisten eläinten takia, ja melkein yhtä paljon sikojen tähden, jotka olivat kuolleet koleeraan kuletuksen aikana, mutta jotka minä päivänä hyvänsä nähtiin laivoilla saatettavan Globe-nimiseen paikkaan Indiana-valtiossa, missä niistä valmistettiin erinomaisen hienoa ihraa.
Jurgis kuuli vähitellen yhä enemmän tällaisista asioista tullessaan tekemisiin eri tehtaissa ja osastoissa työskentelevien miesten kanssa. Melkein joka päivä sai hän kuulla yhä uudenlaisista huijauksista ja petoksista. M.m. hän tutustui erääseen litvalaiseen, joka oli teurastaja siinä tehtaassa, jossa Marija oli työskennellyt ja joka teurasti eläimiä ainoastaan säilytettäväksi. Hänen kuvauksensa niistä eläimistä, jotka tuotiin sinne "hienoimmiksi säilykkeiksi" muutettavaksi, olisi tuottanut kunniaa Dantelle tai Zolalle. Näytti kuin tämänlaisilla tehtailijoilla olisi ollut asiamiehiä ympäri koko maata, jotka ostivat kaikki vanhat, sairaat ja raihnaiset elukat rasioihin pantaviksi. Sinne tuotiin eläimiä, joita oli ruokittu whiskyravalla, viinapolttimoiden jätteillä ja jotka olivat täynnänsä inhottavia paiseita. Näiden eläimien teurastaminen oli tukalaa työtä, sillä kun veitsi sattui paiseeseen, pärskyi siitä ilkeänhajuista visvaa kasvoille; ja kun miehen hihat ja kädet tiukkuivat verta, niin millä voi hän silloin pyyhkäistä kasvojaan ja silmiään jotta voisi nähdä? Sellainen "palsamoitu liha" oli Kuban sodan aikana tappanut Yhdysvaltain sotilaita enemmän kuin kaikki espanjalaisten kuulat; ja silloin ei armeijalle hankittu liha ollut vasta rasiaan pantua, vaan maannut kellarissa monet vuodet.
Eräänä sunnuntai-iltana, kun Jurgis istui ja poltteli piippuaan lieden ääressä, sai hän kuulla koko joukon juttuja Durhamin tehtaan säilyketavaroista. Kertoja oli muuan toinen litvalainen, johon Jonas oli hänet tutustuttanut. Durhamin miehet olivat oikeita kullantekijöitä, väitti tämä — tekivät tyhjästä mitä komeimpia laitoksia. Mainittu lihapohatta ilmotti sanomalehdissä erästä herkkusienilientä, mutta ne, jotka sitä hänen tehtaassaan valmistivat, eivät tienneet minkänäköinen herkkusieni oikeastaan on. Hän ilmoitti "säilytettyjä kananpoikia", jotka muistuttivat pilalehtien kuvausta joidenkin ruokaloiden kananlihaliemestä — kananpoika oli kävellyt liemen läpi kalossit jalassa. "Kenpä tietää", arveli Jurgiksen uusi ystävä, "vaikka ne olisivat keksineet kemiallisen menettelyn valmistaa kananpoikiakin?" Aineksina tähän herkkuun olivat pötsit, sianläski, härän tali ja sydän ynnä vasikan jätteet, milloin sellaisia oli jäänyt jälelle. Nämä kaikki ladottiin rasioihin erilajisina ja myytiin eri hinnoilla, mutta rasiain sisällys oli aina sama. Siellä valmistettiin vielä "säilytettyä teertä", "säilytettyä metsäkanaa", "säilytettyä liikkiötä" j.n.e. Viimemainittu herkku valmistettiin sellaisista savustetun häränlihan palasista, jotka olivat liian pieniä koneilla viipaleiksi leikeltäviksi, sekaan pantiin pötsinnahkaa, joka oli kemiallisesti värjätty, jottei paistaisi valkealta, sekä kinkun ja suolatun sianlihan jäännöksiä ynnä kuorimattomia perunoita ja lopuksi häränkurkkuja. Koko tämä nerokkaasti kokoonpantu sekotus jauhettiin koneessa hienoksi ja pippuroitiin vahvasti, jotta siihen tulisi jotain makua. Ken vain voi keksiä uuden väärennystavan, voi ansaita kokonaisen omaisuuden vanhalta Durhamilta, sanoi Jurgiksen ystävä; mutta eipä ollut helppo keksiä jotain uutta semmoiselle tehtaalle, missä monet viisaat päät olivat ponnistelleet jo niin kauvan, missä halusta ostettiin turberkuloosia sairastavia eläimiä, koska ne nopeimmin lihoivat, ja mihin hankittiin koko maan ruokakaupoista kaikki vanha ja eltautunut voi, joka kemiallisilla keinoilla "puhdistettiin", kirnuttiin uudelleen kuoritussa maidossa ja myytiin sitte maan kaupungeissa virallisesti leimattuina kakkusina "vallan tuoreen voin" nimellä! Vielä, vuosi tai pari takaperin oli ollut tavallista, että hevoset teurastettiin — virallisesti puhuen lannoitusaineiksi käytettäviksi; mutta sitkeällä työllä oli sanomalehtien onnistunut saada ihmiset huomaamaan, että hevosistakin tehtiin säilykkeitä. Nyt ei enää ole laillista teurastaa hevosia Packingtownissa, ja lakia todella noudatetaan — ainakin tätä nykyä. Mutta joka päivä saa nähdä pitkävillaisia ja pitkäsarvisia eläimiä hyppelevän ympäriinsä lammasten joukossa — ja kuitenkin olisi vaikeaa saada yleisö vakuutetuksi, että suuri osa sen lampaan- ja karitsanlihan nimellä ostamasta tavarasta todellisuudessa on vuohen- ja pukinlihaa!
Packingtownissa voi myöskin, jos niin tahtoi, laatia toisenkinlaisen hauskan tilaston — nimittäin niistä monenlaisista taudeista, joihin työmiehet teurastamoissa sairastuivat. Kun Jurgis ensin oli Szedvilaksen kanssa käynyt säilyketehtaissa, oli hän joutunut ihmeisiinsä kuullessaan puhuttavan, miten monenlaisia valmisteita eläinten ruumiista saatiin sekä miten monenkaltaisia pienempiä teollisuudenhaaroja siellä harjotettiin. Nyt hän huomasi, että kukin näistä teollisuudenhaaroista oli erityinen pieni helvetti erikseen, lajissansa yhtä hirvittävä kuin teurastamot, niiden yhteiset suuret alkulähteet. Kussakin niistä oli työmiehillä oma erityinen sairautensa; ja vieras, joka vaelteli eri osastojen halki, voi kyllä epäillä petosten ja huijausten todenperäisyyttä, mutta ei tautien, sillä työntekijällä oli yleensä todistuksia siitä omassa persoonassaan — tavallisesti tarvitsi hänen vain kurottaa esiin toisen kätensä.
Työmiesten joukossa esim. kosteasäilykkeiden osastossa, missä ukko Antanas oli löytänyt surmansa, oli tuskin ainoatakaan, jolla ei olisi ollut jotakin hirveätä näytettävänä. Annahan esim. miehen vain raapaista hiukan nahkaa sormeltaan, kun hän lykkää sisään lihakärryä, niin voi olla varma että hän saa haavan, joka saattaa aiheuttaa hänelle kuoleman. Kaikki hänen sorminiveleensä yhden toisensa jälkeen voivat kemialliset hapot kalvaa piloille. Teurastajien ja palottelijain ja kaikkien veitsen käyttelijöiden joukosta olisi tuskin voinut löytää ainoatakaan, jolla olisi ollut terve peukalo. Yhä uudelleen oli veitsi käynyt siihen, kunnes siitä viimein oli jälellä vain muodoton lihamöhkäle. Näiden miesten kädet olivat niin täynnä arpia ja haavoja pitkin ja poikin, ettei niitä voinut lukeakaan; monilla heistä ei ollut lainkaan kynsiä — ne olivat kuluneet pois nylkemisessä. Heidän rystysensä olivat niin turvonneet, että sormet seisoivat pystyssä kuin sananjalan lehdykkeet. Siellä oli miehiä, jotka työskentelivät päivät päästänsä keitinhuoneissa keskellä kuumia höyryjä ja inhottavia lemuja keinotekoisella valolla; näissä huoneissa voivat keuhkotaudin basillit elää kaksi vuotta, mutta uusia siemeniä tuli lisää joka tunti. Siellä olivat lihankantajat, jotka kantoivat jäähdytysvaunuihin 70 kg painavia lihankappaleita — hirvittävää työtä, joka alkoi kello 4 aamulla ja kulutti vahvimmankin miehen voimat muutamassa harvassa vuodessa. Jäähdytyshuoneissa työskentelevät miehet kärsivät erityisesti luuvaloa, ja pisin aika, minkä kukaan siellä voi kestää, sanottiin olevan viisi vuotta. Villannoukkijain kädet turmeltuivat pikemmin kuin kenenkään muiden, sillä lampaannahat siveltiin väkevillä hapoilla, jotta villa helposti irtautuisi; ja sitte noukittiin se pois paljain käsin, kunnes happo oli kalvanut sormet tykkänään piloille. Tinarasiain tekijöillä oli myöskin alati haavoja sormissa, ja jokainen haava voi tässä työssä aiheuttaa verenmyrkytyksen. Joukko miehiä työskenteli leimauskoneiden ääressä, ja näiden pyöriessä vinhaa vauhtia sattui usein, ettei työmies voinut kauvan seurata mukana väsymättä tai muuten hairahtumatta, ja silloin oli hän vaarassa saada palan kädestään katkaistuksi. Ja sitten tulivat nostokoneitten hoitajat, joiden tehtävänä oli liikuttaa vipusimia, joilla tapetut eläimet nostettiin lattiasta. Heidän oli alati juostava ylös eräälle korkealla sijaitsevalle palkille, ja heidän oli vaikea nähdä mitään huoneessa vallitsevan kosteuden ja höyryn takia; ja kun vanhan Durhamin arkkitehdit eivät olleet rakennuttaneet teurastamoa heidän mukavuuttaan silmälläpitäen, täytyi heidän joka viidennellä askeleella kumartua toisen palkin alatse, joka oli noin neljä jalkaa sitä korkeammalla, millä he kulkivat. Tästä oli seurauksena, että heidän oli pakko tottua käymään alati kumarassa, niin että he viimein näyttivät vallan apinoilta. Mutta kaikista tukalin olo oli "lantaukoilla", jotka työskentelivät keitinosastossa. Näitä miehiä ei koskaan voitu näyttää vieraille — sillä "lantaukoista" lähtevä löyhkä voi karkottaa tiehensä tavallisilla hermoilla varustetun ihmisen sadan askeleen päästä; ja mitä tulee niihin, jotka työskentelivät suurten altaiden osastossa, missä ilma oli täynnä höyryä ja lattialla avoimia jättiläispatoja, niin sattui toisinaan, että joku heistä putosi alas patoihin, ja kun sellainen raukka oli saatu ongituksi ylös, ei hänestä ollut jälellä enää näyttämisen varaa. Välistä ei heidän katoamistaan huomattukaan, ennenkun kaikki mitä heistä oli jälellä paitsi luita oli mennyt maailmaan "Durhamin hienoimpana viipalesilavana!"