VIII LUKU.
Mutta ei edes tänä hirmuisena talvenakaan toivo tyyten kuollut heidän sydämmistään. Juuri silloin Marija kohtasi elämänsä suuren seikkailun.
Hänen saaliinsa oli Tamoszius Kuszleika, hän joka soitti viulua. Kaikki nauroivat heille, sillä Tamoszius oli pieni ja heiveröinen, ja Marija olisi voinut ottaa hänet kuin käärön kainaloonsa ja kantaa hänet mukanaan. Mutta ehkäpä juuri tämä seikka viehätti pikku soittajaa; Marijan ylenmääräinen tarmo oli kerrassaan valtaava. Tamoszius oli jo heidän ensi yhtymällään, Jurgiksen ja Onan häissä, tuskin voinut siirtää silmiänsä hänestä; ja kun hän sitte myöhemmin havaitsi, että tytöllä oli lapsensydän, lakkasi tämän kiihkoisuus ja karkea ääni säikyttämästä häntä, ja hän alkoi etsiä hänen seuraansa sunnuntai-illoin. Ainoa paikka, missä perhe voi ottaa vastaan vieraita, oli sen yhteinen kokoutumishuone keittiö, ja siellä istui Tamoszius mukana hattu polvien välissä ja virkkamatta montaa sanaa, kunnes Jurgis löi häntä olkapäälle sydämmelliseen tapaansa huutaen: "Kuulehan, veli, soita meille hiukkasen!" Silloin välähti ilo Tamosziuksen kasvoille ja hän nouti viulunsa; ja kun hän oli saanut soittimen leukansa alle ja käyrän oikein käyntiin, lensi hänen tulinen sielunsa hänen silmiinsä ja hän kävi oikein kaunopuheiseksi — se oli melkein sopimatonta, sillä hänen katseensa ei hellittänyt Marijan kasvoista, ennenkun tämä sävähti punaseksi ja loi alas silmänsä. Mutta kenpä voikaan vastustaa Tamosziuksen soittoa; yksin lapsetkin istuivat vallan hiljaa ja ihmetellen, ja kyyneleet vuotivat alas Teta Elzbietan poskia. Oli ihmeellinen nautinto saada täten kuulla nerokkaan miehen sielun säveliä, päästä tuntemaan sen sisäisimmän elämän riemuja ja suruja!
Marijalla oli muitakin etuja Tamosziuksen ystävyydestä — etuja, jotka olivat aineellisempaa laatua. Ihmiset tilasivat Tamosziuksen usein hyvästä maksusta soittamaan juhlatiloissa; tuttavat taasen kutsuivat kernaasti hänet pikku juhliinsa, tietäen että hän oli liiaksi hyväluontoinen tullakseen ilman viuluansa, jonka soiton mukaan toiset sitte saivat tanssia. Kerran hänellä oli kylliksi rohkeutta pyytääkseen Marijaa mukaansa erääseen sellaiseen juhlatilaisuuteen, ja hänen suureksi ilokseen tyttö tulikin. Siitä alkaen hän ei koskaan mennyt mihinkään ilman Marijaa, ja jos kutsujat olivat läheisempiä tuttuja, vei hän koko perheen mukanaan. Joka tapauksessa palasi Marija aina sellaisista tilaisuuksista kotiin taskut täynnä makeisia ja voileipiä lapsille. Näissä kemuissa sai hän enimmäkseen istua virvotuspöydän ääressä tahi korkeintaan tanssia toisten naisten tai ukkojen kanssa, sillä Tamosziusta vaivasi mustasukkaisuuden paholainen; ja jos joskus joku nuori naimaton mies laski käsivartensa Marijan vyötäisille, soitti orkesteri heti väärin.
Eräänä lauvantai-iltana heidän palatessaan kotiin eräistä häistä Tamoszius vihdoin rohkasi itsensä, laski viululaatikkonsa kadulle ja avasi sydämmensä, ja silloin sulki Marija hänet syliinsä. Hän ilmaisi sen koko perheelle seuraavana päivänä ja miltei huusi onnestaan, sillä Tamoszius oli rakastettava mies, hän sanoi. Sen jälkeen Tamoszius ei kauvempaa huolinut tulkita viulullaan lemmitylleen rakkauttaan, kun hän istui hänen kanssaan tuntikaudet joka ilta keittiössä; ja äänettömästä sopimuksesta oli muu perhe huomaamatta, mitä silloin heidän nurkassaan tapahtui.
He ajattelivat mennä naimisiin ensi kevännä, panna talon ylishuoneen kuntoon ja asua siinä. Tamoszius ansaitsi sieviä tuloja, ja kun perhe vähitellen maksaisi velkaansa Marijalle, olisi heillä kylliksi varoja alkaakseen omaa elämätä. Marija olikin oikea kapitalisti heidän joukossaan, sillä hänestä oli tullut etevä rasiain maalaaja — hän sai neljätoista senttiä joka sadastakymmenestä rasiasta, ja hän voi maalata kaksi sellaista minuutissa. Hänellä olikin suuret ajatukset itsestään, ja koko ympäristö kajahteli hänen äänekkäästä ilostaan.
Hänen ystävänsä kuitenkin pudistelivat päätänsä ja varottivat häntä liiaksi iloitsemasta, sillä eihän kukaan voinut aina olla varma hyvästä onnestaan — arvaamattomia asioita voi aina sattua. Mutta Marija heille vaan nauroi ja uneksi edelleen tulevasta onnestaan ja kaikista aarteista, joita hän hankkisi uuteen kotiinsa; senpä vuoksi, kun isku tuli, kohtasi se häntä kaksinkertaisella voimalla, ja hänen suruansa oli surkea katsella.
Hänen säilyketehtaansa sulettiin äkkiarvaamatta. Marija ei ollut osannut ajatellakaan sellaista onnettomuutta, yhtä hyvin olisi hän voinut kuvitella auringon pysähtyvän radallaan. Mutta nyt se oli sulettu! Ja ilman että hänelle annettiin lainkaan selitystä siihen, tai että häntä edes päivääkään ennen varotettiin. Oli vain vallan yksinkertaisesti eräänä lauvantaina naulattu tehtaan ovelle ilmotus, että kaikki työntekijät samana iltana saisivat lopputilityksensä ja että työ pantiin lepäämään ainakin kuukauden ajaksi! Siinä kaikki!
Marijan kysymyksiin vastasivat ne tytöt, jotka olivat siellä kauvemmin olleet, että tehdas usein sulettiin joksikin ajaksi suurempien kiireitten jälkeen. Toisinaan alkoi työ jälleen puolella työajalla, mutta sitä ei edeltäpäin voinut tietää; toisinaan lepäsi kaikki työ aina kesän ylikin. Toiveet olivat kuitenkin kehnot tällä kertaa, sillä makasiinimiehet, jotka lajittelivat valmiit rasiat varastohuoneisiin, sanoivat siellä olevan niin täyttä, ettei yhden viikonkaan valmistukselle enää tilaa ollut. Ja näistäkin miehistä oli kolme neljättä osaa saanut eron, ja se oli vielä pahempi merkki, sillä se osotti ettei mitään isompia tilauksia tällä haavaa ollut ulkoapäin. Rasiain maalaaminen oli pelkkää huijausta, sanoivat tytöt — voi olla iloinen ansaitessaan 12 tai 14 dollaria viikossa ja säästäessään siitä puolet; mutta sittepä saikin uhrata kaikki säästönsä voidakseen elää työnseisauksen aikana, jotenka palkka oli puolta pienempi kuin miltä se näytti.
Marija tuli kotiin, ja kun hän oli nainen, joka ei voinut ristissä käsin kantaa onnettomuutta, pani hän heti toimeen suursiivouksen siellä ja lähti sitte kaupungille etsimään uutta työtä. Kun melkein kaikki samallaiset tehtaat olivat työnvähyyden takia suletut ja kaikki tytöt työtä hakemassa, voi ymmärtää että hän sai tyhjin toimin palata kotiin. Sitte hän kuleskeli kaikki puodit ja kapakat läpeensä, ja kun niissäkään ei onnistunut, lähti hän etäisemmille seuduille lähellä järven rantaa, missä asui rikasta väkeä isoissa palatseissa, ja pyyteli jotakin sellaista työtä, jota englanninkieltä taitamaton henkilö voi tehdä.
Myöskin teurastamoiden työmiehet saivat tuntea työnvähyyden seurauksia, vaikka toisella tavalla. Isoja teurastamoja ei tosin sulettu tykkänään kuten säilyketehtaita, mutta ne rupesivat työskentelemään yhä lyhyemmän aikaa päivässä. Miesten täytyi edelleen olla niissä kello 7 aamulla, mutta työtä ei koskaan alotettu, ennenkun teurasten ostelijat suurissa karja-aituuksissa olivat päättäneet kauppansa, ja sitä kesti nyt usein pitkälle päivää. Toisinaan ei mitään karjaa ajettu teurastamoihin ennenkun vasta myöhään iltapäivällä, mutta silloin piti työn käydä yhtä sukkelaan kuin tavallisesti. Sattui välistä, että miehet saivat käydä joutilaina iltamyöhään saakka, mutta sitte tuli suuri joukko eläimiä, jotka olivat teurastettavat; ja silloin he saivat työskennellä sähkövalolla kymmeneen, yhteentoista jopa joskus aina kello yhteenkin asti yöllä, saamatta maistaa ruuanpalaakaan koko iltana.
Tällaisina viikkoina voi Jurgis tulla kotiin saatuaan työskennellä ainoastaan kaksi tuntia koko päivänä — mikä tuotti ansiota vain noin 45 senttiä päivässä. Jopa oli päiviä, jolloin työtä tehtiin vain puolitoista tuntia, ja toisia, jolloin ei työskennelty lainkaan. Keskimäärin oli työtä kuudelle päiväntunnille, mikä Jurgikselle toi viikkopalkkaa kuusi dollaria; ja tämä kuusituntinen työpäivä alkoi vasta seisottua tyhjin toimin työhuoneessa kello 1:een, jopa 3:een ja neljäänkin asti iltapäivällä. Kaikki tämä tapahtui lämpömittarin näyttäessä 20° pakkasta — se oli hirmuista! Ensin miehet joutilaina ollessaan juoksentelivat ympäriinsä tai nahisivat keskenään pysyäkseen lämpiminä; mutta sitte he tylsistyivät ja ottivat tyynellä velttoudella vastaan pakkasen puremia. Ja kun karja viimeinkin loppumattoman pitkän odotuksen jälkeen tuli, oli heidän käytävä toimeen kylmästä tutajavin ja paleltunein jäsenin, niin että jokainen liike sai aikaan mitä suurinta tuskaa. He olivat toimittaneet lähetystön toisensa jälkeen pyytämään isännistöltä sellaista muutosta määräyksiin, että kaikki karja, mikä tuli tehtaisiin, teurastettaisiin samana päivänä, mutta aina turhaan. Ja niinpä sattuikin, että Jurgis jouluaattona sai työskennellä aina kello 1:een asti yöllä ja olla teurastamossa jälleen jouluaamuna kello 7.
Tämä kaikki oli sangen ikävää; mutta se ei kuitenkaan ollut vielä pahinta. Sillä vaikka he saivat tehdä näin kovasti työtä, eivät he saaneet palkkaa kuin vain vähästä osasta siitä. Jurgis oli kerran laskenut pilaa siitä väitteestä, että niin suuri liike muka alentuisi pettämään työmiehiään; mutta nyt hän sai katkerasti kokea, että juuri suuruutensa takia se sai rankaisematta tehdä niin. Muuan teurastamoiden säännöistä oli se, että ken minuutinkaan verran myöhästyi työstä, menetti koko tunnin palkan. Se oli kyllä mainio taloudellinen säädös, sillä hän ei saanut seista tyhjin toimin ja odotella tuon vajaan tunnin päättymistä, vaan hänen oli heti käytävä käsiksi työhön. Jos hän taas tuli liian aikaiseen, niin voi sattua että "bossit" panivat hänet työhön kymmenen tai viisitoista minuuttia ennen höyrypillin vihellystä, ilman että hän siitä sai mitään palkkaa. Sama menettely jatkui iltasinkin; vajaata tuntia, "murtoaikaa", ei työmiehelle luettu hyväksi. Hän voi työskennellä viisikymmentä minuuttia, mutta jos työ päättyi ennenkun tunti tuli täyteen, ei hän saanut mitään maksua. Seurauksena tästä oli, että jokainen ilta muuttui suuriksi arpajaisiksi — taisteluksi työmiesten ja työnjohtajain välillä, joista edelliset koettivat venyttää työtä tunnin täyteen ja jälkimmäiset kiiruhtaa sitä aikaisemmin päättymään. Jurgis luuli että tämä oli pelkkää työnjohtajain ilkivaltaa; mutta sitä se ei suurestikaan ollut, sillä nämä puolestaan pelkäsivät tehtaanomistajia. Kun joku näistä tiesi isäntien mielestä jäävänsä jälkeen, koetti hän tietystikin "puuhata kirkon hyväksi". Jurgis ei ensin ymmärtänyt tätä sukkeluutta, ennenkun se hänelle selitettiin. Vanha Jones — tehtaan isäntä — harrasti paljon sisälähetysasiaa y.m.s., ja kun työmiehet tekivät jotain hyvin kehnoa työtä, iskivät he toisilleen silmää ja sanoivat: "Nyt puuhataan jälleen kirkon hyväksi!"
Seurauksena tästä kaikesta oli, ettei Jurgis enää joutunut ymmälle kuullessaan miesten tahtovan taistella oikeuksiensa puolesta. Hän tunsi nyt itsensäkin halukkaaksi taisteluun, ja kun teurastamotyömiesten ammattiyhdistyksen irlantilainen luottamusmies tuli uudelleen hänen puheilleen, sai tämä vallan toisellaisen vastaanoton kuin ensi kerralla. Jurgiksen mielestä oli nyt mainion hyvä aate, että miehet liittyivät yhteen sillä keinolla pakottaakseen tehtailijoita menettelemään oikein. Luottamusmies selitti hänelle, että voitto riippui siitä liittyivätkö kaikki ammattiyhdistykseen pitämään kiinteästi yhtä keskenään, ja Jurgis sanoi puolestaan tekevänsä kaikki mitä häneltä vaadittiin. Vielä ennen kuun loppua kuuluivat perheen kaikki työssä käyvät jäsenet yhdistykseen ja kantoivat ylpeillen sen merkkiä. Liki viikon päivät he tunsivat itsensä täysin onnellisiksi ja ajattelivat että nyt oli kaikista pulista ja vaikeuksista päästy.
Mutta tätä iloa kesti vain kymmenen päivää, sillä silloin sulettiin Marijan säilyketehdas. He eivät voineet ymmärtää, miksi ei ammattiyhdistys ollut estänyt tätä onnettomuutta tapahtumasta. Seuraavan kerran, kun Marija oli mukana sen kokouksessa, nousi hän pystyyn ja puhui tästä asiasta. Kokouksen keskustelut pidettiin englanninkielellä, mutta siitä Marija vähät välitti; hän purki sydämmensä litvankieliseen puheraivoon, eivätkä puheenjohtajan vasaranpaukutukset ja ympärillä olijain hyssytykset saaneet häntä silmänräpäykseksikään tolkultaan. Vähemmin välittäen omasta kohtalostaan hän kuohuvalla sanatulvalla kuvasi tällaisen menettelyn yleistä vääryyttä ja lausui säälimättömän arvostelun tehtaanisännistä ja ammattiyhdistyksistä ja koko maailmasta. Salin kaikkien komerojen vielä kumistessa hänen mahtavan äänensä kaiusta istahti hän sitte tuolilleen ja leyhytteli nenäliinalla palavia kasvojaan, sillä välin kuin kokous vähitellen tointui säikähdyksestään ja kävi kaikessa rauhassa jatkamaan keskeytynyttä keskusteluaan sihteerin valitsemisesta.
Jurgis ei koskaan laiminlyönyt käydä ammattiyhdistyksen kokouksissa. Hän oli jo oppinut muutamia englantilaisia sanoja, ja ystävät auttoivat häntä ymmärtämään enemmän. Siellä oli usein myrskyisiä kokouksia, joissa puhui puolitusinaa miehiä yht'aikaa yhtä monella englannin murteella; mutta johtajat säilyttivät levollisuutensa, ja Jurgis oli levollisin kaikista, sillä hän ymmärsi että oli taistelusta kysymys, ja että se oli taistelua hänenkin oikeuksiensa puolesta. Sittekun hänen unelmansa ja ihmisluottamuksensa olivat sortuneet, oli Jurgis vannonut ettei uskoisi kehenkään ihmiseen paitsi oman perheensä jäseniin; mutta täällä hän keksi että hänellä oli veljiä ja liittolaisia kärsimyksissä. Heidän ainoa elämänmahdollisuutensa riippui ammattiyhdistyksestä, ja siten heidän taistelunsa sai innostuneen, harrasmielisen ristiretken luonteen. Jurgis oli aina ollut kirkon jäsen, koska hän katsoi sen velvollisuudekseen, mutta kirkko ei koskaan ollut koskettanut hänen sisimpään sydämmeensä, ja hän jätti ne asiat naisten huoleksi. Mutta täällä hän tapasi uuden uskonnon, joka persoonallisesti kosketti häneen, valtasi joka hermon hänessä; ja kääntyneen ja uudestasyntyneen ihmisen koko kiivaudella ja innolla hän rupesi vaikuttamaan sen lähetyssaarnaajana. Litvalaisten työmiesten joukossa oli monta, jotka eivät kuuluneet ammattiyhdistykseen, ja näiden parissa hän tahtoi vaikuttaa sanan ja työn voimalla saattaakseen heidät oikealle tielle. Toisinaan he olivat itsepäisiä eivätkä tahtoneet ymmärtää sitä, ja Jurgis saattoi silloin kadottaa kärsivällisyytensä, joka hänellä ei koskaan ollut suuri ollutkaan. Hän unohti itsekin olleensa vielä vähä aika sitte sokea — tuo tavallinen vika kaikissa ristiretkeläisissä alkaen aina kaikkein ensimmäisistä, jotka olivat lähteneet miekka kädessä levittämään Veljeyden evankeliumia.