V LUKU.
He olivat nyt ostaneet itselleen oman kodin. Heidän oli vaikea käsittää, että tuo ihmeellinen koti todella oli heidän omansa, jonka he voivat mielensä mukaan varustaa huone- ja talouskaluilla. Jok'ainoa hetki joutilaana ollessaan he sitä ajattelivat. Kun heidän vuokra-aikansa Anielen luona kolmea päivää myöhemmin oli lopussa, varustautuivat he viivyttelemättä muuttamaan.
Jos ken jotain tarvitsi, ei hänen tarvinnut käydä kovin pitkälle Packingtownissa, ennenkun tapasi kaikkea mitä halusi. Oikein huvittavaa oli katsella, millä kiireellä ja innolla jok'ainoa liikemies ennakolta koetti arvailla kunkin tarpeita ja toivomuksia. Halusiko ken tupakoida? Heti joutui hän — ja joutuipa sellainenkin, jolla ei ollut vähintäkään halua tupakoimiseen — kiertelevän tupakankaupustelijan käsiin, joka vastustamattomalla kaunopuheisuudella todisti, miksi ainoastaan Thomas Jeffersonin viiden sentin sikarit ansaitsivat sikarin nimen — ja ennenkun aavistikaan, oli monella tupakinvihaajalla taskut täynnä hänen tavaraansa. Oliko ken taas polttanut liiaksi ja kärsi siitä haittaa terveydelleen? Siihen tarkotukseen sai taas neljännesdollarilla ostaa rasian, jossa oli viisikolmatta ehdottomasti auttavaa pilleriä. Lukemattomin keinoin kaupiteltiin kaikenlaisia mahdollisia ja mahdottomia tuotteita. Läskikaupungissa Packingtownissa oltiin päästy vallan täydellisyyteen amerikkalaisessa ilmotustaidossa. Ken ei tulisi oikein levottomaksi lukiessaan esim. seuraavanlaista ilmotusta: "Onko vaimonne kalpea? Onko hän käynyt haluttomaksi kaikkeen, liikkuuko hän tuskin ovesta ulkona, pitääkö hän elämää hulluna ja kurjana? Miksi ette siis neuvo häntä koettamaan Tohtori Lonahanin 'Elämän säilyttäjää'?" Toisissa paikoissa jälleen oltiin leikillisiä: "Elkää nyt olko kuin mikäkin puupölkky! Tulkaa ja ostakaa 'Goliath Bunion'-tippoja!" — "Liikutelkaa toki jalkojanne!" ilmoitti muuan suutari. "Se on helppoa, jos käytätte kahden ja puolen dollarin 'Eureka'-kenkiä."
Monien pöyhkeilevien ilmotuskylttien joukossa ystävämme näkivät erään, joka etenkin kiinnitti huomiota kauniin maalauksensa takia. Se esitti kahta lintua, jotka ahkeraan rakensivat itselleen pesää, ja alla oli luettavana: "Varustakaa asuntonne kaikella mitä tarvitsette — täällä on satumaisen huokeat hinnat — saatte kaikki melkein ilmaiseksi!" Alempana oli ilmotus, että täältä voi saada kaluston ja kaiken sisustuksen nelihuoneiseen huoneustoon mitättömällä pikku summalla — seitsemälläkymmenellä viidellä dollarilla. Ja erinomaisin etuus oli se, että kauppaa tehdessä tarvitsi maksaa käteistä vain pieni osa tästä määrästä; lopun sai suorittaa kuukausittain muutaman dollarin maksu erillä. Ystävämme tarvitsivat tietystikin täydellisen kalustuksen uuteen kotiinsa, mutta heidän rahavaransa olivat nyt miltei loppuun sulaneet; eipä ihme siis, että he astuivat tämän ihmisrakkaan huonekalukauppiaan puotiin ja tekivät siellä ostoksensa. Teta Elzbietalla oli vielä kerran vaikea hetki käsissä, kun hänen oli allekirjoitettava useita papereja. Ja sitte sai Jurgis eräänä iltana, kun hän hikisenä ja väsyneenä palasi työstään, kuulla että koko kalusto jo oli saapunut uuteen kotiin: salin, ruokasalin ja makuuhuoneen huonekaluja, pesulaitos, heidän silmissään ylen ihana pöytäkalusto suurilla ruusuilla ja sinisillä kuusenoksilla koristettua posliinia y.m.s. loppumattomiin saakka. Posliiniastioista oli tuotua muuan havaittu rikkoutuneeksi, mutta Ona oli saanut vaihdetuksi sen toiseen. Samaten oli luvattu kolme keittoastiata, mutta annettukin vain kaksi; ja se oli Jurgiksen suuri murhe, että he noin olivat antaneet petkuttaa itseään.
Seuraavana päivänä he muuttivat taloon. Työstä saavuttuaan ei miehillä ollut aikaa syödä kuin pari suupalaa, kun he kiirehtivät kantamaan tavaroitaan uuteen kotiin. Matkaa oli tosin koko kolme kilometriä, mutta Jurgis kävi sen matkan samana yönä useampaan kertaan, kantaen selässään aika raskaita taakkoja — patjoja, sänky- ja pitovaatteita, säkkejä y.m.s. Muualla Chikagossa olisi tällaisessa toimessa olija ollut vaarassa joutua putkaan, mutta Packingtownissa olivat poliisit ilmeisesti tottuneet sellaisiin näytelmiin ja tyytyivät muutamiin yksinkertaisiin kyselyihin. Ystävistämme näytti heidän uusi kotinsa oikealta satulinnalta kaikkine uusine siroine esineineen, joille iso ja komea lamppu loi väkevää valaistusta. Se oli "todellinen koti" ja vastasi täydellisesti kaikkea, mitä ilmotuslappu, asiamies ja lakimies olivat sanoneet sen kehumiseksi. Ona tanssi hilpeästi ympäriinsä uusissa huoneissa, ja hän ja Marija-serkku tarttuivat Jurgista kainaloihin ja kulettivat häntä riemusaatossa huoneesta toiseen, jotta hän oikein voisi nähdä ja ihailla koko ihanuutta. Jok'ikiselle tuolille he istuivat vuoron perään ja vaativat Jurgiksenkin koettelemaan niitä. Muuan tuoleista luhistui kokoon hänen raskaan painonsa alla, ja silloin he päästivät kimeän huudon, joka herätti lapset ja aiheutti suuren metelin. Kuitenkin oli tämä ollut juuri tärkeä päivä, ja kaikki olivat ylen tyytyväisiä siihen. Jurgis ja Ona istuivat kauvan yläällä, iloiten sydämiensä syvyydestä keskinäisestä rakkaudestaan ja katsellen ihastuneina ympärilleen. Hepä menisivät naimisiin hetikun saisivat asiat vähin järjestetyiksi ja hiukan rahoja säästöönkin; ja tämä olisi heidän kotinsa — pikku huoneen alikerroksessa he pitäisivät!
Olipa todella loppumaton ilonlähde heille saattaa taloa ja huoneita täyteen järjestykseen. Heillä ei tosin ollut suurin varoja tuhlata, mutta niin paljon välttämätöntä oli kuitenkin hankittava, ja sen ostaminen oli Onalle oikea riemu. Ostokset oli tietysti tehtävä myöhään iltasin, sillä muulloin Jurgiksella ei ollut aikaa; ja hänen oli luonnollisesti oltava mukana, vaikkei olisi ollut muusta kysymys kuin suola- ja pippurirasiasta tai puolesta tusinasta juomalaseja kymmeneen senttiin. Vähäisimmätkin ostokset olivat pätevänä syynä molemmille nuorille lähteä yhdessä ulos. Lauvantai-iltana he saapuivat kotiin laahaten mukanaan suurta koria täynnä kaikenlaisia hyviä tavaroita, jotka ladottiin pöydälle. Kaikki kokoutuivat ympärille katselemaan niitä; pikku lapset kiipesivät tuoleille tai kirkuivat, kunnes joku otti niitä kainaloista ja nosti ylös. Siinä oli sokeria ja suolaa ja teetä ja ryytejä, saviastia ja maitokannu, pesuharja, pari kenkiä vanhimmalle pojalle, kannu polttoöljyä, vasara ja suuri joukko erikokoisia nauloja, jotka oli lyötävä keittiön ja makuuhuoneen seinille tarve-esineiden ripustamista varten. Oikea perheneuvottelu pidettiin sen johdosta, mihin kohtaan näitä nauloja sopivimmin oli lyötävä. Sitte piti Jurgiksen yrittää lyödä naulat seiniin, mutta kun vasara oli niin pieni, löi hän usein sormiinsa. Ona oli pannut vastaan kun hän oli tahtonut ostaa isomman vasaran, joka oli viisitoista senttiä kalliimpi; sen vuoksi kehotti Jurgis hänen itsensä koettamaan pikku vasaralla. Ona oli heti halukas, mutta jo ensi iskulla hän löi peukaloonsa ja päästi kimakan huudon, niin että Jurgiksen oli tultava avuksi ja lääkittävä sormea lukemattomilla suuteloilla. Vihdoin oli jokainen vuoronsa perään koetellut vasaraa, ja tuloksena oli, että naulat lopultakin istuivat kaikki kiini seinissä. Sitte ripustettiin osa tavaroista heti nauloihin. Jurgis oli vielä tuonut kotiin mahtavan laatikon, jota hän oli kantanut päänsä päällä, ja hän lähetti Jonaksen noutamaan toista yhtä isoa kantamusta, jonka hän myymälöistä oli ostanut.
Ruokailupöydän he tietystikin olivat sijoittaneet keittiöön, ja varsinaista ruokasalia käyttivät Teta Elzbieta ja hänen viisi lastansa makuusuojaksi. Hän itse ja kaksi nuorinta makasivat sängyssä ja toiset kolme patjalla lattialla. Ona ja hänen serkkunsa vetivät patjansa saliin ja nukkuivat siellä, ja kaikki kolme miestä ja vanhin pojista makasivat eräässä toisessa huoneessa. Toistaiseksi heillä oli paljas permanto makuusijanaan, mutta niinkin epämukavalla vuoteella he nukkuivat mainiosti, niin että Teta Elzbietan oli voimainsa takaa rummutettava heidän oveaan aamusella saadakseen heidät heräämään neljännestä yli viisi. Silloin piti hänellä olla heitä varten valmiina mahtava kuppi kiehuvan kuumaa, väkevätä kahvia kullekin sekä kaurapuuroa ja kakkuja, joihin oli leivottu pieniä meheviä makkaroita. Sitte he täyttivät ruokareppunsa isoilla, sianihralla paksusti pyyhkäistyillä leipäviipaleilla — voi olisi ollut heille liian kallista — muutamilla punalaukoilla ja pienellä juustopalasella, ja siten varustettuina olivat he valmiit tallustelemaan tehtaaseen.
Jurgiksesta tuntui tosiaankin, että hän nyt vasta oli päässyt käsittämään mitä työ toden teossa oli; ensi kerran hänellä nyt oli tehtäviä, jotka vaativat kaiken hänen huomionsa ja ruumiinvoimansa. Hänen toimenansa oli seista parvella auttamassa teurastuspenkkien ympärillä hääriviä miehiä, ja vaikka hän luonteeltaan olikin itserakas, täytyi hänen kuitenkin ihailla näiden joutuisuutta ja tavattomia ruumiinvoimia — he työskentelivät enemmän ja jättivät parempia työtuloksia kuin konsanaan kaikkein monimutkaisinkaan kone. Kenkään ei saanut silmänräpäyksenkään lepoa kädelleen, silmälleen eikä ajatustoiminnalleen, ennenkun päivän työ oli lopussa. Jurgis pääsi pian tämän ihmeellisen koneiston perille. Oli muutamia osastoja, jotka voivat sekä jouduttaa että hidastuttaa kaikkien muiden työtä, ja juuri niihin oli asetettu luotettavimmat ja samalla väkevimmät miehet, jotka saivat suunnattomia palkkoja, mutta myöskin saivat potkun vähimmästäkin hairahduksesta. Tavantakaa heitä vaihdettiin uusiin miehiin. "Bossit" eli työnjohtajat pitivät tarkkaa vaaria heistä, ja he työskentelivät vallan kuin pahojen henkien riivaamina. Työläishuumori oli heille keksinyt nimen "pikajuoksijat". Jos joku heistä väsyi tai muuten osottautui kykenemättömäksi, oli laitoksessa satoja muita, jotka pyysivät päästä sijalle.
Mutta tästä ei Jurgis välittänyt; pikemminkin hän katseli kaikkea tätä jonkinmoisella huvilla. Häntä miellytti olla alati täydessä ja kiihottuneessa toiminnassa. Hänen teki mieli nauraa, kun hän nostokorissa lensi ylös ja alas ja katseli palavissaan ahertavia miehiä. Hänen työnsä ei tosin ollut miellyttävintä lajia, mutta se oli sittekin työtä, joka luonnon välttämättömyydellä liittyi koko konehiston käyntiin; ja mitäpä muuta ihminen voikaan elämältä vaatia kuin saada tehdä jotain hyödyllistä ja nauttia hyvää palkkaa ponnistuksistaan.
Niin Jurgis ajatteli ja niin hän puhelikin kaikkialla suoralla, pelottomalla tavallaan. Mutta siitä huolimatta hän hämmästyksekseen huomasi, että kaikkityyni sittekin rupesi häntä kyllästyttämään. Useimmat työmiehet eivät katselleet asiaa samalta kannalta kuin hän. Hän aluksi tunsi suurta masennusta havaitessaan, että enimmät eivät lainkaan rakastaneet työtään, vaan päinvastoin vihasivat sitä. Oli tosiaan hirvittävä keksintö, kun pääsi perille työväen todellisesta mielentilasta. Tosiasia oli — he vihasivat ja inhosivat työtään. He vihasivat päällysmiehiään, he vihasivat tehtaiden omistajia. He vihasivat koko laitosta, jopa sitä ympäröivää seutuakin, koko kaupunkia — syvään juurtuneella, katkeralla, leppymättömällä vihalla. Naiset, jopa lapsetkin kirosivat tehdasta. Kaikki siellä oli mädännyttä — kaikkityyni oli elävä helvetti! Kun Jurgis joskus kysyi heiltä, mitä he sillä tarkottivat, alkoivat he katsella häntä jonkunmoisella epäluulolla ja vastasivat: "Kun kerran seisot siinä, niin avaa silmäsi ja näe itse!"
Muuan niistä ongelmoista, jotka ensiksi pyörivät Jurgiksen ajatuksissa, olivat ammattiyhdistykset. Hänellä ei ollut lainkaan kokemusta sellaisista, ja toverien täytyi selittää hänelle, että työmiehet liittyivät yhteen sellaisiksi yhdistyksiksi taistellakseen oikeuksiensa puolesta. Jurgis kysyi, mitä he "oikeuksillaan" tarkottivat — se oli todella vakava kysymys, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan, että hänellä olisi joitakin oikeuksia, ei ainakaan muuta kuin työn etsimisen ja työn suorittamisen oikeus. Mutta tämä "hullu" kysymys sai toverit intoihinsa häntä vastaan, he kiroilivat ja sadattelivat häntä. Muuan teurastamotyömiesten ammattiyhdistyksen lähettiläs tuli hänen luokseen vaatien, että hänen tulisi kirjoittautua yhdistyksen jäseneksi. Mutta kun Jurgis viimein käsitti, ettei sillä tarkotettu muuta, kuin että hän luovuttaisi jonkun prosentin raskaasti ja rehellisesti ansaitusta päiväpalkastaan ammattiyhdistyksen rahastoon, kuohahti hänen verensä; ja lähettiläs, joka oli irlantilainen eikä ymmärtänyt montaakaan sanaa Jurgiksen äidinkielestä, näyttäytyi nyt todellisessa hahmossaan ja rupesi karkeasti solvaamaan ja sadattelemaan häntä. Silloin Jurgis vallan raivostui ja vannoi, että tarvittiin enemmän kuin tusina irlantilaisia saamaan häntä ammattiyhdistykseen vedetyksi. Vähitellen koettivat maltillisemmat toverit selvitellä hänelle, että ammattiyhdistykset olivat työmiesten paras ja varmin turva yläluokkain sortoa, äkillistä työstäerottamista y.m.s. vastaan. Mutta Jurgista eivät enää semmoiset aatteet miellyttäneet. Hän sanoi voivansa työskennellä omaksi hyväkseen ilman heidän apuaan sekä neuvoi heitä tekemään samoin, jos he tosiaankin luulivat kykenevänsä johonkin. Jolleivät kyenneet, niin miksi pysyivät täällä työssä, kun koko avara maailma oli heille avoinna. Jurgiksella ei tosin ollut suurta oppia eikä elämänkokemusta, mutta siksi paljon hän kuitenkin oli nähnyt, että jollei mies tahdo eikä voi pitää itseään pystyssä, ei kukaan muukaan kannata häntä kainaloista.
Edelleen oli siellä miehiä, jotka kannattivat Malthuksen [Englantilainen kansallistaloudentutkija 17-sataluvun lopulla, jonka kansoitusopin mukaan ihmissuvun lisäytyminen maan päällä on monta kertaa suurempi kuin elatusaineiden lisäys. Tämän opin mukaan siis kansojen yhtämittainen kasvaminen on ajan pitkään turmiollista. Suom. muist.] aatteita, mutta siitä huolimatta kokosivat allekirjoituksia ja avustuksia listoilla rahastoon, jota käytettäisiin nälänhädän uhatessa. Tämä ajatus kyllä miellytti Jurgista, jonka sydäntä kirveli nähdessään vanhan isänsä joka päivä kuleskelevan ympärinsä tehtaiden läheisyydessä, kerjäten kaikkialla työtä ainakin kuivan leipäpalasen ansaitsemiseksi. Vanha Antanas oli ollut työmies aina varhaisimmasta lapsuudestansa lähtien; hän oli karannut kotoansa 12-vuotisena, koska isänsä oli pieksänyt häntä joka kerta kun hän oli yrittänyt opetella lukemaan sisältä. Hän oli aikoinaan ollut voimakas ja kykenevä mies, joka olisi voinut elää erakkona vaikka kokonaisen kuukauden, jos vain olisi saanut jotakin tehtäväksi. Ja nyt hän oli tässä vieraassa maassa, vieraitten olosuhteitten keskellä, eikä hänelle tässä maailmassa enää ollut sijaa enemmän kuin sairaalle koiralle. Hänellä oli tosin koti, jossa asua, ja omaisia, jotka eivät antaneet hänen kärsiä puutetta. Mutta hänen poikansa ei voinut torjua mielestään ajatusta: entäpä jos ukko olisi yksin täällä! Antanas Rudkus oli käynyt joka talossa Packingtownissa kerjäämässä työtä; aamusin hän seisoi säännöllisesti työnetsijäin suuressa joukossa, kunnes poliisit vihdoin oppivat tuntemaan hänet ja sanoivat hänelle, että hänen olisi parasta mennä kotiin ja heittää kaikki ajatukset työnsaamisesta. Siitä huolimatta hän oli jatkanut yrityksiään, olipa kierrellyt kilometrimääriä kaikissa taloissa ja kaikissa makasiineissa pyydellen jotain toimitettavaa. Mutta minnekä hän vaan tuli, oli hänet armottomasti ajettu tiehensä, usein uhkauksin ja solvauksin, ilman että kenkään välitti edes kysellä hänen olosuhteitaan.
Kaiken tämän johdosta Jurgis alkoi tuntea uskonsa kaitselmukseen horjuvan. Se horjui sitä pahemmin, mitä kauvemmin Dede Antanas jatkoi työnhakuaan — ja vieläkin pahemmin, kun hän vihdoin sai paikan. Eräänä iltana tuli vanhus kotiin mieli hyvin kuohuksissa, sanoen joutuneensa puheisiin erään miehen kanssa Durhamin suolausosastosta, joka oli kysynyt mitä hän maksaisi, jos hänelle hankittaisiin työtä. Antanas ei aluksi ollut oikein tietänyt mitä tähän vastata, mutta mies oli jatkanut sanatulvaansa ja antanut vanhuksen ymmärtää, että hänen vallassaan oli hankkia tälle sopivaa työtä, jos Antanas nimittäin luovuttaisi hyväntekijälleen kolmannen osan työansiostaan. Antanas oli kysynyt, oliko hän joku päällysmies, johon mies oli vastannut, ettei tässä ollut puhetta kenenkään asioista, vaan että hän voi tehdä niinkuin hänelle sanottiin.
Tähän aikaan Jurgis oli hankkinut itselleen muutamia ystäviä; ja pulassaan hän nyt kääntyi erään puoleen heistä. Ystävä, jonka nimi oli Tamoszius Kuszleika, oli pieni mies ja työskenteli teurastettujen eläinten nylkijänä Durhamin tehtaassa. Hän kuunteli Jurgiksen kertomusta osottamatta vähintäkään ihmetyksen merkkiä. "Se oli vallan tavallinen seikka", sanoi hän, "jollaisia sattuu sangen usein". Se oli yksinkertaisesti joku päällysmies, joka koetti lisätä sillä tapaa tulojaan. Koska Jurgis jo oli ollut niin kauvan täällä, olisi hänen pitänyt tuntea koko mädännäisyyden. Päällysmiehet pettivät työmiehiä ja työmiehet toisiaan. Ennemmin tai myöhemmin ylemmät johtajat tietysti tulivat huomaamaan moisen menettelyn ja ajoivat uskottomat päällysmiehet tiehensä. Aineensa innostamana Tamoszius yritti selittää asiaintilaa. Durhamin tehtaat omisti nykyään mies, joka koetti puristaa niistä niin paljon rahaa kuin suinkin eikä lainkaan välittänyt keinojensa laadusta tässä suhteen. Hänen allansa oli arvon ja vaikutuksen mukaan järjestettyinä kokonaisia sarjoja tehtaan johtajia, valvojia ja päällysmiehiä, jotka kaikki koettivat nylkeä alempiarvoisiaan ja joista kullakin oli oma alansa. Jokainen heidän allaan oleva työmies pelkäsi kadottavansa toimensa, jos joku toinen kykeni tekemään työnsä paremmin tai nopeammin kuin hän. Tällaisesta järjestelmästä täytyi ehdottomasti olla tuloksena keskinäinen kateus työmiesten välillä, uskollisuudesta, sovusta ja siivosta käyttäytymisestä toisiaan kohtaan ei ollut merkkiäkään. Koko laitoksessa ei ollut ainoatakaan toimipaikkaa, jonka haltijalla olisi ollut persoonallista arvoa penninkään vertaa; ja missä ei ollut siivoutta ja säädyllisyyttä, siellä ei tietystikään ollut rahtuakaan kunniantuntoa. Niin oli ollut laita aina siitä saakka kuin Durhamin tehdas oli perustettu. Se oli perintö, jonka perustaja oli jättänyt pojalleen, nykyiselle omistajalle, samalla kertaa kuin tämä sai hänen miljoonansa.
Jurgis olisi itsekin aivan varmaan havainnut kaiken tämän, jos hän olisi ollut tehtaassa tarpeeksi kauvan. Hän kuului siihen työmiesluokkaan, jonka tehtävänä oli kaikkein saastaisimmat toimet. Haju siellä oli niin hirvittävä, ettei kukaan uskaltanut avata suutaan edes puhuakseenkaan, vaan kaikki liikkuivat tiiviisti yhteen puserretuin huulin. Jurgis oli tullut sinne siinä käsityksessä, että jos hän kunnolla tekisi tehtävänsä, voisi hän pian kohota arvossa ja tulla joka suhteessa perehtyneeksi ja taitavaksi työmieheksi. Mutta siinä hän piankin huomasi erehtyneensä. Packingtownissa ei ketäkään kiitetty ahkeruudesta eikä hyvästä työstä; jos tapasi ainoankaan miehen, joka oli saavuttanut tunnustusta ja kiitosta, voi olla varma että hän oli oikea lurjus. Jokainen konna siellä pian pääsi kunniaan; ken kieli tovereistaan esimiehille, sai arvoylennystä. Mutta mies, joka tunnollisesti täytti tehtävänsä, säännöllisesti määrättyyn aikaan, sai pian vastaansa kaikki kehnot ainekset, jotka eivät antaneet itselleen lepoa, ennenkun heidän oli onnistunut maalata hänet mustaksi päällysmiehille ja hankkia hänelle erokäsky. Ja jollei tämä luonnistunut, voivat he tukehuttaa hänet lähimpään lokalammikkoon!
Jurgis tuli vihdoin kotiin pakottavin päin. Vieläkään hän ei voinut tuntea itseään täysin vakuutetuksi, että kaikki tämä oli ehdottomasti totta — ei, niin ei voinut olla laita! Tamoszius oli yksinkertaisesti itse yksi tyytymättömiä. Hän oli mies, joka ei itse viitsinyt tehdä työtä, vaan tuhlasi aikansa kulkemalla miehestä mieheen lörpöttelemällä ja kielittelemällä. Sitäpaitsi hänhän oli niin omituinen ihminen, ihminen, josta kenkään ei saanut oikeata selkoa; hän oli kai saanut laiskuutensa takia eron ilman muita mutkia — siinä syy hänen raivostukseensa! Sellainen oli Jurgiksen ajatus asiasta. Mutta joka päivä sai hän yhä uusia hirvittäviä seikkoja tietoonsa.
Hän koetti taivuttaa vanhaa isäänsä olemaan laisinkaan ryhtymättä mihinkään tekemisiin teurastamoiden kanssa. Mutta vanha Antanas oli niin kauvan käynyt ympäri työn kerjuussa, että hän nyt oli lopen väsynyt ja kadottanut kaiken elämänhalunsa; ukkojen itsepäisyydellä hän selitti ottavansa minkälaista työtä hyvänsä. Kun hän seuraavana päivänä saapui tehtaaseen, oli se mies, jonka kanssa hän oli ollut puheissa, siellä vielä paikallaan ja näytti odottelevan häntä. Hän puheli nytkin järjestävänsä asiat Antanaksen eduksi, jos vain tämä kirjallisesti sitoutui luovuttamaan suojelijalleen kolmannen osan palkastaan; ja vielä samana päivänä vanhus alotti työnsä Durhamin epäterveellisissä kellareissa. Hän työskenteli suolausosastossa, jonka lattialla ei ollut kuivaa kohtaa missä seisoa; senpä takia hänen täytyikin käyttää koko ensimmäisen viikkopalkkansa ostaakseen parin paksupohjaisia saappaita, joilla voi liikkua mudassa kastelematta jalkojaan. Hän oli yksi puhdistajia, ja hänen toimenansa oli käydä päivät päästänsä ympäri ja lakaista lattiaa pitkävartisella harjalla. Jollei siellä olisi ollut niin pimeätä ja kosteata, olisi se ollut jotenkin hauska toimi ainakin kesäaikana.
Nytpä oli Antanas Rudkus hyväntahtoisin mies mitä Jumala milloinkaan oli luonut maan päälle. Mutta ei kulunut kauvan, ennenkun Jurgis huomasi todeksi kaiken pahan, mitä Packingtownin oloista hänelle oli kerrottu. Vasta kaksi päivää työssä oltuaan hänen isänsä tuli kotiin hyvin katkeroituneessa mielentilassa ja kiroten Durhamia niin voimakkain sanoin kuin kykeni: siellä oli oltu kylliksi julkeita panemaan hänet, Antanas Rudkus, lakasemaan rappusia! Perhe oli kokoutunut hänen ympärilleen kuuntelemaan hengettömällä tarkkaavaisuudella hänen kertomustaan. Näytti kuin olisi hän saanut työskennellä siinä huoneessa, missä häränlihaa valmistettiin säilykerasioihin pantavaksi. Siellä olivat lihakappaleet laskettuina nesteeseen, johon oli liuvennettu kaikenlaisia kemiallisia aineksia ja josta miehet sitte nostivat niitä isoilla haarukoilla ja viskasivat pieniin vaunuihin keitinhuoneeseen vietäviksi. Nostettuaan nesteestä niin paljon kuin voivat kaasivat he nesteen lattialle, kolusivat rautalapioilla pohjasakan irti ammeesta ja heittivät senkin vaunuihin. Lattia tästä kaikesta tietysti kävi vallan siivottomaksi, ja vanhan Antanaksen tehtävänä oli lakasta kaikki törky syvennykseen, josta se sitte vietiin keitettäväksi ja käytettäväksi kaikenlaisiksi hyviksi tavaroiksi. Joka viides päivä oli vanhuksen tyhjennettävä tämä syvennys ja kaadettava sen inhottava sisällys noihin pikku vaunuihin. Minne se sitte joutui, sitä hän ei tiennyt, mutta hän oli aivan varma ettei sitä hukkaan pantu, vaan ilmautui myöhemmin jossakin muodossa kauppaan muka kelvollisena ihmisravintona.
Sellaiset olivat Antanas-ukon kokemukset; ja pian saivat Jonas ja Marijakin aihetta kuvata vallan samallaisia näkemiään. Marija työskenteli eräässä yksityisessä säilyketehtaassa ja oli ensin ollut vallan haltioissaan kuvitellessaan mitä rikkauksia hän tulisikaan ansaitsemaan rasioiden ja purkkien maalaamisella. Mutta eräänä päivänä hän palasi kotiin mukanaan pieni kalpea nainen, joka työskenteli hänen vierellään. Tämän nimi oli Jadvyga Marcinkus ja hän kertoi Marijalle, miten tämän oli onnistunut saada työtä. Hän oli ryöstänyt paikan eräältä irlantilaiselta naiselta, joka oli työskennellyt tehtaassa yli viisitoista vuotta — niin kauvan kuin vain voitiin muistaa. Tämä onneton nainen, jonka nimi oli Mary Dennis, oli monia vuosia sitte hairahtunut ja saanut pienen pojan; se oli raajarikko ja sen lisäksi kaatuvatautinen, mutta se oli sittekin naisparan ainoa aarre tässä elämässä. He olivat asuneet kahden pienessä huoneessa jossakin kaukana Halsted Streetin takana, missä asui paljon irlantilaisia. Mary oli saanut keuhkotaudin, niin että hänen kuultiin yskivän aamusta iltaan työtä tehdessään; ja vihdoin hän oli käynyt niin kurjaksi, että kun Marija tuli työtä etsimään, oli johtajatar äkkiä päättänyt erottaa hänet. Jadvyga selitti, että johtajattaren täytyi joka päivä saada joku määrä työtä valmiiksi, niin ettei hänen käynyt pitäminen sairaita työntekijättäriä. Ei edes sekään seikka, että Mary oli työskennellyt siellä niin monta vuotta peräkanaa, voinut muuttaa asiaa hänen edukseen; ja epätietoista oli, tokko johtajatar siitä tiesikään, sillä niin hyvin hän kuin esimiehet olivat vasta pari kolme vuotta olleet toimessaan. Mary tunsi aina tuskallisia pistoksia selässään, ja Jadvyga luuli hänen kärsivän vaikeata kohtutautia. Eipä ollutkaan mikään helppo asia niin heiveröiselle ja kivuloiselle naiselle käsitellä päivät päästään noita suuria, raskaita säilykeastioita; ken ei vielä ollut sairas, voi pian siksi tulla tästä työstä.
Omituinen seikka oli, että myöskin Jonas oli saanut työtä toisen ihmisen onnettomuuden takia. Hänen toimenaan oli vetää kinkuilla lastattua vaunua savustushuoneesta nostokoneeseen ja siitä suolausosastoon. Vaunut olivat kaikki raudasta ja siis hyvin raskaat, ja jokaiseen vaunuun ladottiin lähes kuusikymmentä kinkkua eli siis enemmän kuin neljännestonnin paino. Epätasaisella permannolla vetää näitä täyteen ladottuja vaunuja oli sitkeä työ yhdelle ainoalle miehelle, paitsi jos hänellä oli jättiläisen voimat. Kun yksi vaunu kerran oli saatu liikkeelle, ei se saanut pysähtyä ennenkun vasta määrän päässä, sillä vallan kintereillä seurasivat toiset samallaiset vaunut. Tällöinpä olikin kerran sattunut, että eräs miehistä — juuri Jonaksen edeltäjä — oli joutunut seinän ja perässä liian nopeasti tulevan vaunun väliin ja murskautunut kuoliaaksi.
Kaikki nämä olivat kamalia tapauksia, mutta ne eivät olleet mitään siihen verraten, mitä Jurgis sai muutaman päivän perästä. Muuan ihmeellinen seikka oli jo heti ensi päivänä, hänen kootessaan eläinten sisälmyksiä, herättänyt hänen huomiotaan, jopa inhoaan. Eräänä päivänä sattui muuan mies lankeemaan ja taittamaan jalkansa. Illalla sai Jurgis käskyn jäädä tehtaaseen ja astua tapaturman kohdanneen miehen sijalle. Oli jo myöhäistä ja kauvan sitte pimeätä, ja hallituksen asettamat tarkastajat olivat lähteneet tiehensä, niin että vain kymmenen tai kaksitoista henkilöä oli saapuvilla. Sinä päivänä oltiin teurastettu lähes neljätuhatta nautaa, jotka monilla junilla olivat saapuneet kaukaisista valtioista. Monet eläimistä olivat kuolleet tiellä, toisilta olivat jalat taittuneet tai olivat ne saaneet kylkensä toisten sarvista lävistetyiksi. Joidenkuiden kuolemaa ei käynyt lähemmin arvaaminenkaan. Kaikki ne kuitenkin tulivat käytettäviksi. Tehtaassa oli erityinen säilytyshuone niitä varten sekä erityinen nostokone, millä ne yön hiljaisuudessa hinattiin teurastuspenkeille, joilla niitä sitten heti ruvettiin paloittelemaan ja nylkemään välittämättä siitä, että olivat kuolleita. Sellaista tapahtui joka yö, ja tähän toimeen käytetyt miehet olivat siihen tottuneet. Kesti parisen tuntia, ennenkun tämä kamala työ oli päättynyt; ja sittekun ruumiit olivat valmiiksi käsitellyt, vietiin ne säilytys- tahi lastaushuoneisiin ja sekotettiin yhteen tervetten lihakappalten kanssa, niin että olisi ollut mahdotonta erottaa niitä viimemainituista. Kun Jurgis palasi kotiin sinä yönä, ei hän enää ollut oikein hyvällä tuulella. Hän rupesi vähitellen huomaamaan niiden olleen oikeassa, jotka kotimaassa oli nauraneet hänen intoaan päästä Amerikaan.