VI LUKU.
Jurgis ja Ona elivät vain rakkaudelleen. He olivat kauvan odottaneet. Siitä oli jo toista vuotta, kun he olivat lupautuneet toisilleen, ja Jurgis arvosteli kaikkia asioita siltä näkökannalta, edistivätkö ne vai estivätkö heidän liittoaan. Kaikki hänen ajatuksensa keskittyivät tähän kysymykseen; hän piti koko perheestä, koska Ona kuului siihen, ja hän oli huviteltu talosta ja sen järjestämisestä, koska se oli Onan koti. Yksinpä Durhamissa näkemänsä kauheudet ja väärennykset merkitsivät hänelle jotakin vain siihen nähden, missä määrin ne edistivät tai haittasivat hänen liittoaan Onan kanssa.
Häät olisi pidetty heti, jos he olisivat saaneet pitää oman päänsä; mutta kun heidän ajatuksenaan oli luopua kaikista hääpidoista, kohtasi se ankaraa vastarintaa vanhojen puolelta. Etenkin Teta Elzbietalle oli tällainen ajatus oikea kiusa. "Mitä!" hän huudahti. "Mennäkö avioon piilossa kuin kerjäläispari! Eihän toki!" Elzbietalla oli hiukan ylhäisiä traditsioneja. Hänhän polveutui rikkaasta perheestä ja oli nuorena ollessaan ollut tärkeä henkilö, elänyt hyvinvoinnissa ja tottunut komentamaan palvelijoita mielensä mukaan. Hän piti epätoivoisesti kiini vanhoista tavoista, vaikka elettiinkin Packingtownin raakojen työmiesperheiden keskessä. Sen vuoksi hän ei tahtonut lainkaan kuulla Onan ehdotusta, että luovuttaisiin veselijan juhlallisesta viettämisestä. Teta Elzbietaa kannatti uskollisesti Dede Antanaskin, joka ei myöskään suonut luovuttavan vanhoista kotiseudun tavoista. Seuraavana sunnuntaina he kaikki lähtivät kirkkoon kuulemaan messua; ja niin köyhiä kuin he olivatkin, oli Elzbieta pitänyt välttämättömänä uhrata vähäsen osan heidän varojaan ostaakseen vahasta valetun ja räikein värein maalatun Bethlehemin majan kuvan. Vaikka taideteos oli vain jalan korkuinen, oli siihen kuitenkin kuvattu neljä lumivalkeaa kellotapulia, neitsyt Maaria lapsi sylissään ja viisaat miehet ja paimenet häntä kumartamassa. Se oli maksanut 50 senttiä; mutta Elzbietan mielestä eivät ne rahat olleet hukkaan menneet, vaan palaisivat aikoinaan koron kanssa heidän taskuunsa. Taideteos oli oikea kaunistus salin kamiinalla, ja eikähän kotia vallan koristuksitta käynyt jättäminen.
Hääjuhlan kustannuksiin ottaisivat kaikki osaa; mutta kysymys oli, mistä tällä haavaa saataisiin lainaksi tarvittavat rahat. He eivät olleet asuneet täällä niin kauvan, että olisivat voineet hankkia itselleen luottoa jostakin, eivätkä he tunteneet ketään muuta ihmistä kuin Szedvilaksen, jolta he olisivat voineet lainata edes hiukkasenkaan. Illan toisensa jälkeen istuivat Jurgis ja Ona yhdessä ahkerasti laskien kustannuksien suuruutta. Mutta mitenkä he laskivatkin ja päätänsä vaivasivat, eivät he voineet päästä muuhun tulokseen kuin että juhla tulisi maksamaan vähintään kaksisataa dollaria, niin että vaikkapa he saisivat lainaksi Marijalta ja Jonakselta koko heidän työansionsa, kestäisi sellaisen summan hankkiminen ainakin neljä tai viisi kuukautta. Senpä takia rupesikin Ona miettimään, että hänen itsensäkin olisi koetettava hankkia joku toimi voidakseen saada kokoon ainakin kolmannen osan tarvittavasta summasta. He olivat juuri syventyneet näihin hauskoihin tuulentupiin ja taivas oli heille selkeä, kun äkkiä hirvittävä ukkoskuura leimahti tältä selkeältä taivaalta. Heitä kohtasi hirveä onnettomuus, joka yhdellä kertaa musersi kaikki heidän toiveensa ja hävitti kaikki heidän iloiset tulevaisuudenhaaveensa.
Eräässä korttelissa vähän matkaa heidän talostaan asui eräs toinen litvalainen perhe, johonka kuului ijäkäs leski ja tämän jo vanhanpuoleinen poika. Heidän nimensä oli Majauszkis, ja ystävämme olivat tehneet heidän tuttavuuttaan. Muuanna iltana tämä perhe saapui ystäviemme kotiin, ja lähimpänä puheenaineena oli tietystikin naapuristo ja sen historia. Silloin alotti isoäiti Majauszkiene, kuten eukkoa kutsuttiin, kertoa heille juttua, joka sai veren hänen kuulijainsa suonissa hyytymään. Hän oli ryppyinen, heikko ja kuihtunut eukkopaha — hänen täytyi olla ainakin 80-vuotias — ja kun hirveä kertomus valui hänen hampaattomien leukojensa lomitse, tuntui hän heistä vallan satumaisen vanhalta. Isoäiti Majauszkiene oli elänyt niin kauvan keskellä kaikenlaista kurjuutta, että hän puheli kaikista kamalista tapauksista, sairaudesta, tapaturmista ja kuolemasta yhtä suurella mielenkiinnolla kuin muut ihmiset kertovat häistä, ristimisistä ja muista juhlapäivistä.
Asiat tulivat hänen suustaan asteettaisesti. Ensiksikin ei ystäväimme talo ollut lähimaillekaan niin uusi ja vastarakennettu kuin he luulivat; se oli ainakin viisikymmentä vuotta vanha, eikä siinä ollut muuta uutta kuin maalaus, joka oli niin huono, että sitä oli uusittava joka tai joka toinen vuosi. Talo oli yksi niitä, joita muuan yhtiö on rakennuttanut jos kuinka monta petkuttaakseen köyhiltä ihmisiltä heidän rahojaan. Ystävämme saivat kaikkiaan maksaa siitä viisitoistasataa dollaria, mutta uutena se ei ollut maksanut enempää kuin viisisataa. Isoäiti Majauszkienellä oli tästä tarkat tiedot, sillä hänen poikansa kuului erääseen valtiolliseen yhdistykseen, joka rakennutti juuri tämäntapaisia taloja. Niihin käytettiin kaikkein huokeimpia ja kehnoimpia tarveaineita, eikä muuhun pantu huolta, kuin että talot näyttäisivät ulkopuolelta niin siroilta kuin suinkin. Sellaisia taloja rakennettiin aina tusina yhdellä kertaa. Ystävämme voivat täysin luottaa hänen sanoihinsa, sanoi hän, sillä hän oli itse kokenut kaiken tämän — hän ja hänen poikansa olivat itse ostaneet talonsa juuri samalla tapaa. He olivat kuitenkin vetäneet yhtiötä nenästä, sillä hänen poikansa oli teräväpäinen mies, joka ansaitsi sata dollaria kuussa, ja kun hän oli tarpeeksi viisas pysyäkseen naimattomana, olivat he kyenneet täysin suorittamaan talon hinnan.
Isoäiti Majauszkiene näki ystäväinsä hämmästyvän tästä huomautuksesta; he eivät näet ymmärtäneet millä tapaa talon hinnan täydellinen maksaminen oli samaa kuin "vetää yhtiötä nenästä". Mutta pian heille asia selveni. Huokeahintaisia kun talot olivat, myytiin ne ainoastaan sellaisille henkilöille, joiden ei luultu kykenevän tykkänään suorittamaan hintaa. Jos yhden ainoankaan kuukauden maksuerä laiminlyötiin, menettäisi ostaja talon ja kaikki siihen asti suorittamansa maksut ja talo palaisi ostajan haltuun, joka sen möi uudelleen toisiin käsiin.
"No, sattuuko sitte usein tällaisia vaihdoksia?"
"Dieve!" (Jumalani!) — isoäiti Majauszkiene kohotti kätensä ylös — "niitä sattuu tuhkatiheään! Kuinka usein, sitä ei voi sanoa, mutta ainakin tiheämpään kuin joka puolitunti." Ja paremmaksi vakuudeksi hän kehotti tiedustelemaan asianlaitaa keltä hyvänsä, joka vähääkään tunsi Packingtownin asioita. Hän itse oli elänyt täällä aina tämän talon rakentamisesta saakka ja voi kertoa koko sen historian.
"Oliko se sitte myyty jo aikaisemmin?"
"Susimilkie! (Herra armahda!) Tässä talossa on ennen teitä asunut kokonaista neljä perhettä, jotka kaikki olivat koettaneet ostella sitä vähittäismaksuilla, mutta sitte siihen kykenemättöminä olivat joutuneet pois." Niiden historiasta muori kertoi seuraavaa:
Ensimmäinen perhe oli ollut saksalainen. Perheet olivat kaikki olleet erirotuisia — täällä oli ollut miltei kaikkien rotujen edustajia, jotka vuoronsa perään olivat kokeneet onneansa teurastamoissa. Isoäiti Majauszkiene oli poikansa kanssa tullut Amerikaan aikana, jolloin mikäli tiedettiin tässä piirissä ei ollut vielä yhtään toista litvalaista perhettä; kaikki muut työmiehet olivat olleet saksalaisia — taitavia teurastajia, joita tehtailijat olivat tarvinneet saadakseen liikkeensä hyvään alkuun. Myöhemmin, kun palkat olivat tulleet halvemmiksi, olivat saksalaiset muuttaneet muualle. Sijaan oli tullut irlantilaisia; kuuden tai kahdeksan vuoden aikana oli Packingtown ollut oikea irlantilainen kaupunki. Heitä oli vieläkin jälellä muutamia siirtokuntia, tarpeeksi täyttämään ammattiyhdistysten ja poliisin rivejä sekä jatkamaan rotua; mutta enin osa teurastamoissa työskennelleistä olivat hävinneet työpalkkojen edelleen vähentyessä ison työlakon jälkeen. Sitte olivat tulleet böömiläiset, ja heidän jälkeensä puolalaiset. Sanottiin vanhan Durhamin itsensä olleen syypäänä tähän siirtolaisten vaihteluun; hän kuului vannoneen hankkivansa Packingtowniin sellaisen väestön, joka ei milloinkaan enää kykenisi tekemään lakkoa häntä vastaan sekä lähettäneen asiamiehiään jokaiseen kaupunkiin ja kylään Europassa kehumaan työsuhteita ja korkeita palkkoja teurastamoissa. Väkeä oli tullut laumottain; ja vanha Durham oli kuristanut tulokkaita rautakourin, yhä kireämmin, kireämmin, jauhaen ja jakaen heitä kappaleiksi ja lähettäen hakemaan yhä uusia. Puolalaiset, joita oli tullut kymmentuhansittain, olivat hajautuneet heidän jälkeensä tulleiden litvalaisten muuria vastaan, ja nyt antoivat litvalaiset vuorostaan tilaa slovakeille. Missä maailman kolkassa löytyisi vielä kurjempaa väkeä kuin slovakit, sitä isoäiti Majauszkiene ei tiennyt, mutta jos sellaisia löytyisi, niin kyllä tehtailijat niitä hankkisivat, se oli varmaa. Niitä oli helppo saada tänne, sillä palkat olivat tosiaan korkeat; ja vasta liian myöhään ne ihmisrukat tulivat huomaamaan, että kaikki muu oli sentään korkeammanarvoista kuin palkat. He olivat todellakin kuin rotat satimessa, ja rottien luku kasvoi päivä päivältä. Mutta vähitellen kypsyi kostokin, se oli varmaa, sillä asiat olivat kehittyneet jo kaiken inhimillisen kärsivällisyyden mitan yläpuolelle, ja väki pian nousisi kuin murhaajajoukko tehtailijain kimppuun. Isoäiti Majauszkiene oli sosialisti tahi ainakin jotain sentapaista; hänen toinen poikansa työskenteli pakko-orjana Siperian vuorikaivoksissa; ja muorivanha itse tähän aikaan kertoili juttuja, jotka saattoivat hänet nykyisistä kuuntelijoistaan näyttämään yhä hirvittävämmältä.
He utelivat häneltä uudelleen talonsa historiaa. Saksalainen perhe oli ollut kunnon väkeä. He olivat tehneet kovasti työtä, ja isä oli ollut taitava ja säännöllinen tavoissaan; niin että he olivat suorittaneet jo paljon enemmän kuin puolet talon hinnasta, kun mies eräänä päivänä oli saanut tapaturmaisen lopun eräässä Durhamin tehtaan nostokoneessa.
Sitte oli tullut irlantilaisia, vieläpä aika suuri joukkue. Perheenisä joi ja pieksi lapsiaan, niin että naapurit kuulivat niiden kirkuvan harva se yö. Koko ajan olivat heidän vähittäismaksunsa takapajulla, mutta yhtiö oli sääliväinen heitä kohtaan. He olivat valtiollisia pakolaisia — ainakin olivat Laffertyt kuuluneet "Sotahuutoliittoon", johon muuten ottivat osaa kaikki kaupungin joutilaat ja rentut; ja ken siihen kuului, se ei tullut rangaistuksi minkäänlaisesta rikoksesta. Kerran kuitenkin oli vanha Lafferty joutunut kiini, koska oli varastanut lehmiä useilta vähävaraisilta naapureilta; hän oli saanut vain kolme päivää vankeutta ja palannut kotiinsa naurusuin eikä suinkaan ollut menettänyt paikkaansa tehtaassa. Hän oli sitte mennyt rappiolle ylenpalttisen juopottelun takia. Muuan pojista, joka oli ollut muita kunnollisempi, oli ylläpitänyt perhettä vuoden tai pari, mutta oli sitte saanut keuhkotaudin ja kuollut.
Oli toinenkin seikka, jonka isoäiti Majauszkiene tiesi kertoa tästä talosta — se oli loihdittu. Jokainen perhe, joka siinä oli asunut, oli syystä tai toisesta joutunut kurjuuteen. Kukaan ei voinut sanoa mitä se oikein oli; talossa itsessään syy täytyi olla tai sitte sen rakentamisessa! Jotkut sanoivat onnettomuuden johtuvan siitä, että sitä oli alotettu rakentaa alakuun aikana. Sellaisia taloja oli Packingtownissa tusinan verta. Joskus oli niissä joku erityinen huone, jonka heti voi osottaa — ken sellaisessa nukahti, oli miltei varman kuoleman oma. Niinpä oli tuo irlantilainen ollut tämän talon ensimmäinen uhri. Sitte oli muuan böömiläinen perhe kadottanut siinä lapsensa — vaikka se ehkä oli epävarmaa, sillä oli vaikea sanoa oikein millä tapaa lapsia tehtaissa rääkättiin. Niinä aikoina ei vielä ollut voimassa mitään lakia lasten tehdastyöstä ja tehtailijat ottivat vastaan kaikki muut kuin rintalapset.
Tässä kohden perhe hämmästyneenä katsahti puhujaan, jonka vuoksi isoäiti Majauszkienen oli taasen tarkemmin selitettävä asia — että laki nimittäin kielsi pitämästä kuuttatoista vuotta nuorempia lapsia tehtaissa.
"Mitä sillä oikeastaan tarkotetaan?" kysyivät ystävämme ällistyneinä; "me olimme ajatelleet panna pikku Stanislovaksen työhön."
"No, ei siltä tarvitse hätäillä", vastasi Majauszkiene; "laki ei tee muuta erotusta, paitsi että se pakottaa ihmisiä valehtelemaan lastensa ijästä. Se lie suoraan ollut lainlaatijain tarkotuskin; sillä paljon on täällä sellaisia perheitä, joiden on mahdoton tulla toimeen ilman lasten työtä, eikä laki taas myönnä heille mitään muutakaan toimeentulon mahdollisuutta. Sattuu usein Packingtownissa, ettei mies saa kuukausmääriin työtä, kun sen saaminen on helppoa lapselle; yhä otetaan käytäntöön uusia koneita, joita lapsi voi hoitaa ihan yhtä hyvin kuin mies ja vain kolmanneksella tämän palkasta."
Sitte muori vielä palasi talon historiaan. Seuraavassa perheessä kuoli vaimo. Se tapahtui, sittekun he olivat asuneet siinä lähemmäs neljä vuotta, ja joka vuosi oli vaimo synnyttänyt kaksoset — heillä kihisi lapsia enemmän kuin voi laskeakaan. Vaimon kuoleman jälkeen mies päätti edelleen käydä työssä koko päivät ja antaa tensikkain itse hoitaa itsensä. Naapurit tosin niitä silloin tällöin katsoivat, etteivät ne järkiään kuolleet viluun; mutta kerran olivat ne saaneet olla yksin kolme päivää, ennenkun saatiin kuulla, että isä oli kuollut. Hän oli jonkunlainen päällysmies Jonesin tehtaassa, ja oli siellä haavotettu härkä päässyt hänen kimppuunsa ja puskenut hänet kuoliaaksi. Sitte olivat lapset hajautuneet maailmalle, ja yhtiö oli vielä samana viikkona myynyt talon eräälle uudelle siirtolaisperheelle.
Tällä tapaa tuo hirvittävä vanhus jatkoi kertomustaan, ja hän näytti oikein nauttivan niiden asiain kamaluudesta, joita kuvasi. Kuinka paljon siinä oli liioittelua — kukapa sen voi sanoa? Se tuntui liiankin todenperäiseltä. Esimerkiksi kaikki mitä hän puhui loihtimisesta. He eivät tosin loihtimisesta tienneet mitään muuta, kuin että se saatti tehdä ihmisiä sairaiksi; ja vasta pari viikkoa sitten oli heitä säikähdyttänyt vanhan Antanaksen sairastuminen. Tauti näytti vievän tykkänään vallan hänestä; kaikkialla näkyi lattialla punasia verijälkiä hänen ysköksistään.
Mutta kaikki tämä oli sittekin vain vähäpätöistä siihen verraten, mikä jälestä tuli. He olivat alkaneet kysellä muorilta, minkä vuoksi hänen kuvaamansa perheet olivat olleet kykenemättömiä suorittamaan maksujaan, ja he vetosivat omiin maksuehtoihinsa todistaakseen, ettei maksamisen suinkaan tarvinnut olla mahdotonta. Isoäiti Majauszkiene väitteli vastaan:
"Te puhutte kahdestatoista dollarista kuussa; mutta siihen eivät sisälly korot."
He tirkistelivät häneen. "Korot!" huusivat he.
"Niin, korot siitä summasta, jota ette vielä ole suorittaneet", hän vastasi.
"Mutta eihän meidän tarvitse suorittaa mitään korkoja!" huudahti heistä kolme tai neljä yhdellä haavaa. "Meidän on vain maksettava kaksitoista dollaria kuukausittain."
Mutta silloin eukko nauroi heille. "Te olette tosiaankin kaikki samallaisia", sanoi hän, "he pettävät teitä ja syövät teidät elävältä! He eivät koskaan myö talojaan laskematta korkoa puuttuvalle kauppasummalle. Menkää nyt hakemaan kauppakirjanne, niin saamme nähdä!"
Todellista sydämmenvavistusta tuntien Teta Elzbieta avasi kaapinlaatikon ja otti esiin kauppakirjan, joka jo oli tuottanut heille niin paljon mieliharmia ja vastuksia. Kaikki kokoutuivat jännitettyinä vanhan vaimon ympärille, joka englanninkieltä ymmärtävänä pikaisesti silmäili sitä. "Kas niin", sanoi hän vihdoin, "tässä se nyt on, kuulkaa itse: 'Laskien sille kuukautista korkoa 7 prosentin mukaan vuodessa'."
Kuolemanhiljaisuus seurasi huoneessa.
"Mitä sillä oikein tarkotetaan?" Jurgis vihdoin kuiskaten kysäsi.
"Sillä tarkotetaan", vastasi toinen, "että teidän on maksettava kahdeksan dollaria ja neljäkymmentä senttiä ensi kuussa, paitsi kahdentoista dollarin suuruista vähennysmaksua. Se tekee yhteensä kaksikymmentä dollaria ja neljäkymmentä senttiä."
Ei kuulunut hiiskaustakaan. Kaikkien rinnoissa tuntui tukehduttava tunne, aivan kuin olisi painajainen heitä vaivannut, he tunsivat vajoavansa vajoamistaan pohjattomaan syvyyteen. He näkevät itsensä kuin yht'äkkiä salaman valaisemina — säälimättömän, julman, kiduttavan kohtalon uhreina. Kaikki heidän ihanat tuulentupansa särkyivät kuin saippuakuplaset heidän silmäinsä edessä. Ja koko ajan tuo onnettomuutta ennustava eukko jatkoi puhettaan. He toivoivat hänen toki viimeinkin lopettavan, sillä hänen lörpötyksensä tuntui heistä korpin raakkunalta. Jurgis istui kokoonpuristetuin nyrkin ja pyyhki hikeä otsaltaan, ja Ona tunsi kurkussaan jotakin kovaa ja ilkeätä, joka oli tukahduttaa hänet. Sitte äkkiä Teta Elzbieta katkasi äänettömyyden voihkasten, ja Marija alkoi väännellä käsiään ja sopertaa: "Ai! Ai! Beda man!" (Voi, voi, minua onnetonta!)
Mutta kaikki heidän huutonsa ei asiaa tietystikään parantanut. Tuossa istui isoäiti Majauszkiene, järkähtämättömänä kuin itse kohtalo. Ja paperissa oli tuomio luettavana selvin kirjaimin. Se ei mitään auttanut, että he eivät siitä olleet tienneet; se vain riitti, että he tulisivat sen tietämään, kun heidän aikansa tuli.
Seuraavan yön he viettivät surren, unettomina ja valitellen. Lapset heräsivät ja ymmärsivät heti, että jokin asia oli hullusti. Nekin rupesivat huutamaan, niin että koko talo kaikui vanhempien voivotuksista ja nuorempien kirkunasta. Huomenissa kuitenkin täytyi useimpain lähteä työhönsä, sillä teurastamot eivät toki pysähtyneet heidän surujensa takia.
Mutta kello 7 aamusella seisoivat Ona ja hänen emintimänsä petollisen asiamiehen ovella. Niin — luomatta edes silmiään ales tai punastumatta hävyttömyydestään myönsi tämä asianlaidan todella olevan niin; heidän täytyi maksaa niin hyvin vuokraa kuin korkoakin. Silloin tuli Teta Elzbieta raivoihinsa ja puhkesi niin äänekkäisiin vastalauseisiin ja nuhteisiin, että ohikulkijat pysähtyivät kuuntelemaan. Mutta nyt kävi asiamieskin kärsimättömäksi ja sanoi heille, että hän oli tarpeeksi selittänyt asiaa heille; jos he olivat käsittäneet hänet väärin, oli se heidän oma syynsä, häntä se ei liikuttanut. Niillä puhein he saivat lähteä.
Kun Ona myöhemmin meni teurastamoille ja päivällisaikana tapasi Jurgiksen, kertoi hän tälle kaikki. Jurgis otti asian kuitenkin tyvenesti — hän oli jo kauvan uskonut, että kauppa oli mennyt vallan hullusti päin. Mitäpä tässä oli tehtävänä? Heidän oli lykättävä häänsä vielä tuonnemmaksi; ja sitte hän toisti vanhan mielilauseensa: "Minä teen työtä vielä kovemmin kuin ennen!" Myöskin Onan olisi kentiesi parasta katsella työtä. Ja pikku Stanislovaksenkin kertoi Ona Teta Elzbietan päättäneen lähettää tehtaaseen.
Ona päätti mielessään päivän, jolloin hän lähtisi etsimään itselleen jotakin työtä. Kun oli jo myöhä ilta, tuli Marija kotiin ja kertoi puhelleensa erään Jasaityte nimisen tytön kanssa, jolla oli ollut ystävä, ken työskenteli Brownin pakkaushuoneissa ja oli luvannut voivansa hankkia Onallekin työtä siellä. Mutta johtajatar siellä oli kuulemma sitä lajia, joka kernaasti otti vastaan lahjoja. Kenenkään ei auttanut etsiä työtä siitä laitoksesta, jolla ei ollut 10-dollarista painaa hänen käteensä. Muutamien neuvottelujen jälkeen Ona saikin paikan, kun oli antanut johtajattarelle kymmendollarisensa. Hänen tehtävänään tuli olemaan kääreitten ompeleminen sianliikkiöiden ympärille, työ tapahtui alhaalla kellareissa, ja palkkaa maksettiin 8-10 dollaria viikossa. Jurgis ei kellarityöhön ollut oikein tyytyväinen, mutta olihan työ helppoa eikä kukaan saanut koskaan vallan mieleistään tointa.
Tällä välin oli Teta Elzbieta vienyt pikku Stanislovaksen erään papin luo, jolta käteistä korvausta vastaan oli saanut kirjallisen todistuksen siitä, että poika oli kahta vuotta vanhempi kuin hän todella oli. Siten oli poikanen valmis lähtemään onneansa etsimään. Sattui että Durhamiin juuri tällöin oli hankittu uusi ihmeellinen ihranvalmistuskone, jota lapsikin voi hoitaa; ja kun konttorin ovelle asetettu tarkastusmies näki Stanislovaksen papereineen, hymyili hän itsekseen ja kutsui hänet luokseen huutaen: "Czia! Czia!" (Tänne! Tänne!) Niinpä poikanen astui sisään pitkään kivitettyyn käytävään, kiipesi ylös loppumattomia portaita ja saapui isoon, sähköllä valaistuun saliin, jossa uudet ihranvalmistuskoneet pyörivät. Hänen siellä hetken hiukan peloissaan tähysteltyä ympärilleen, tuli hänen tykönsä muuan mies ja kysyi mitä hän tahtoi. "Työtä!" vastasi poika. "Kuinka vanha olet?" — "Kuusitoista vuotta!" Tarkkoja siellä oltiinkin tässä suhteessa, sillä kerran tai pari vuodessa saapui tehtaaseen valtion tarkastaja, joka kyseli yhdeltä ja toiselta lapselta, vanhako hän oli. Ja tehtaanomistajilla oli pätevät syynsä pysyä hyvissä väleissä lain ja sen kaikkien edustajien kanssa eri aloilla.
Siten ratkaistiin pikku Stanislovaksen kohtalo. Tunnin toisensa, päivän toisensa, vuoden toisensa jälkeen hän sai seista samalla kohdalla, noin neliöjalan suuruisella osalla lattian pinta-alaa — kello seitsemästä aamulla päivällislomaan asti ja sitte puoli kahdestatoista puoli viiteen iltapäivällä. Koskaan hän ei saanut tehdä muunlaisia liikkeitä kuin sellaisia, joita ihran kaataminen suppiloihin vaati. Kesällä hän poltti itseään kuumista kannuista, talvella hänen pienet sormensa paleltuivat hänen alituisesti käsitellessään jääkylmää metallia. Puolen vuotta oli pimeätä, kun hän pääsi pois tehtaasta. Ja tästä työstä hän viikon lopussa peri palkakseen kolme dollaria, laskettuna viiden sentin mukaan tunnilta — saman palkan, jonka yleensä ansaitsevat ne 3/4 miljoonaa lasta, jotka nykyään työskentelevät Yhdysvaltain tehtaissa hennon henkensä elättämiseksi.
Nyt perhe jälleen alkoi tointua masennuksestaan. Jurgis ja Ona tekivät laskujaan ja havaitsivat, että pikku Stanislovaksen työansio nousi hiukan ylemmäksikin kuin heidän kuukausittain suoritettavansa korko, joten heidän olonsa ei ollut juuri huonompi kuin ennenkään. Heitä ilahutti sitäpaitsi huomata, että poikanen itsekin oli huvitettu työstään ja rahanansiostaan. Ja kaikkein parasta oli, että he molemmat rakastivat toisiaan niin hartaasti ja uskollisesti.