XI LUKU.
Kesällä kävivät tehtaat jälleen täydellä vauhdilla, ja Jurgis ansaitsi enemmän rahoja. Mutta niin suurta ansiota kuin edellisenä kesänä ei hänellä ollut, sillä tehtailijat ottivat enemmän työväkeä. Uusia miehiä tuli joka viikko, tehtailijat näyttivät keksineen uuden järjestelmän — vanhat työmiehet saivat opettaa tulokkaita, kunnes kaikki Chikagon ylen runsaat työvoimat voivat tehdä heidän työtänsä; ja ensi lakon puhjetessa olisi yllin kyllin väkeä astumaan lakkolaisten sijaan, ja koko ajan pidettiin vanhat työmiehet sellaisessa köyhyydessä, etteivät he kyenneetkään lakkoon varustautumaan.
Mutta siltä ei saa uskoa, että tämä työvoimain runsaus teki työn kellekään helpommaksi. Päinvastoin näytti vauhti vain käyvän huimemmaksi koko ajan. Alituisesti tehtiin uusia keksintöjä — se oli vallan samallaista kiristystä kuin peukaloruuveissa keskiajan kidutuskammioissa. Uusia "jouduttajia" asetettiin — miehiä, jotka olivat harjautuneet tekemään jotakin määrättyä työtä erityisen joutuun — korkeilla palkoilla; ja toisten täytyi saada yhtä paljon aikaan saman ajan kuluessa. Uusia koneita hankittiin — sanottiin että sikateurastamoissa vauhti, jolla sikoja ajettiin eteenpäin, järjestettiin kellolaitoksen mukaan ja että vauhtia lisättiin jok'ikinen päivä. Kappaletyöntekijöille lyhennettiin aika, jonka kuluessa jokin erityinen työ oli suoritettava; ja sittekun työmiehet olivat tottuneet suurempaan nopeuteen, pantiin palkka yhdenmukaiseksi lyhyemmän työajan kanssa! Säilyketehtaissa käytettiin tätä menetelmää niin usein, että tyttörukat tulivat vallan raivoihinsa. Heidän palkkansa olivat vähenneet kolmannella osalla kahden viime vuoden aikana, ja oikea vihan myrsky oli syntynyt heidän joukossaan, joka voi purkautua minä hetkenä hyvänsä. Ainoastaan kuukauden verran sen jälkeen kun Marija oli alottanut uuden työnsä, alennettiin palkat hänen entisellä osastollaan lähes puolella, ja tytöt vimmastuivat siitä niin, että aivan ilman keskusteluitta lähtivät tiehensä ja järjestivät lakon kadulla tehtaan ulkopuolella. Jotkut heistä olivat lukeneet jostakin, että punanen lippu oli sorrettujen työntekijäin oikea tunnuskuva; ja sitte hankkivat he itselleen sellaisen ja marssivat tehtaiden ympäri kirkuen raivosta. Tämä tilapäinen lakko raukesi tyhjiin kolmen päivän perästä — niin paljon virtasi tehtaisiin uusia työntekijättäriä. Kun se oli loppunut, sai se tyttö, joka oli kantanut punasta lippua, ruveta työhön erääseen suureen tehdaslaitokseen alakaupungissa saaden palkkaa ainoastaan puolikolmatta dollaria viikossa.
Jurgis ja Ona kuulivat levottomina näistä asioista, sillä kukaan ei tiennyt milloin oma vuoro oli tuleva. Pari kertaa oli kulkenut sellainen huhu, että muuan suurista säilyketehtaista ajatteli vähentää päivätuntien palkan viiteentoista senttiin tunnissa, ja Jurgis tiesi että jos niin kävi, tuli pian hänenkin vuoronsa. Hänelle oli nyt viimein selvinnyt, että Packingtownin tehtaat eivät itse asiassa olleet monta eri liikelaitosta, vaan yksi ainoa jättiläisyritys, Lihatrusti. Joka viikko kokoutuivat eri johtajat yhteen, ja seurauksena oli, että oli olemassa yhteinen mittakaava palkkoja varten kaikissa tehtaissa ja sama mittakaava ammattitaitoa varten. Jurgis kuuli myöskin, että he kaikki yhdessä määräsivät hinnan elävästä karjasta ja kaikesta suolatusta lihasta koko maassa; mutta tämän merkitystä hän ei tajunnut eikä siitä välittänytkään.
Ainoa perheen jäsenistä, joka ei epäillyt palkkansa vähentämistä, oli Marija. Hänestä alkoi tulla taitava lihanpuhdistaja; ja kun Jurgis ja Ona kesän kuluessa olivat kyenneet maksamaan velkansa viime penniin asti hänelle, oli hänellä nyt vähän rahoja pankissa. Tamosziuksellakin oli vähin säästössä, niin että he nyt voivat jälleen ruveta laskemaan yhteisen kodin perustamiskustannuksia.
Mutta maallisen tavaran omistaminen toi mukanaan huolia ja vastuunalaisuutta enemmän, kuin Marija parka voi aavistaakaan. Noudattaen erään tuttavan neuvoa hän oli vienyt säästörahansa erääseen Ashland Avenuen varrella sijaitsevaan pankkiin, josta hän ei tiennyt mitään muuta, kuin että sen rakennus oli suuri ja mahtava — mitäpä sellainen ulkolainen työntekijätär tunsikaan pankkiasioita tällaisessa maassa, jossa kaikki liiketoimet ovat mitä monimutkaisinta ja yhteenkutoutuneinta laatua? Niinpä Marija eli kaiket päivät kuolettavassa pelossa, että jotakin odottamatonta voisi sattua hänen pankilleen, ja hän kävi joka aamu katsomassa, vieläkö se oli paikoillaan. Eniten pelkäsi hän tulipaloa, sillä hän oli sijoittanut rahansa seteleissä ja pelkäsi, että jos ne paloivat, ei pankki antaisi hänelle niistä mitään korvausta. Jurgis teki hänestä pilaa, sillä hän oli mies ja ylpeili suuremmasta kokemuksestaan; hän kertoi Marijalle, että pankilla oli tulenkestävät rahaholvit, jossa se kaiketta vaaratta säilytti miljooneja dollareja.
Mutta kun Marija eräänä aamuna tapansa mukaan kävi pankkia tähystämässä, näki hän suureksi hämmästyksekseen ja kauhukseen kadun olevan mustanaan väkeä pankkirakennuksen edessä. Kaikki veri karkasi hänen kasvoiltaan; hän syöksyi keskelle väkijoukkoa, työntyen yhä kauvemmaksi sen laineiden lomitse ja kyseli kiihkeästi mitä nyt oli tekeillä, antamatta kuitenkaan itselleen aikaa kuulla vastauksia, kunnes hän vihdoin joutui niin tiheään ahdistukseen, ettei enää päässyt askeltakaan eteenpäin. Se oli "rynnäkkö pankkiin", sanottiin hänelle, mutta mitä se merkitsi, sitä hän ei ymmärtänyt; ja masentavan pelon vallassa ollen hän kääntyi kaikkien ympärillä seisovain puoleen tiedustaen oliko pankissa jotakin hullusti. Mikään ei nyt ollut varmaa, mutta jotakin kai oli kierossa, vastattiin. Voiko hän saada takasin rahansa? Siitä oli vielä liian aikaista puhua, sillä pankki avattiin vasta kolmen tunnin päästä. Yhä hurjempana pelosta Marija työnnäikse pankin ovia kohden, keskitse kiljuvan ihmisparven, joka oli yhtä kiihtyneessä mielentilassa kuin hän itse. Mutta kesken kaikkea hän muisti, ettei hänellä ollutkaan mukana pankkikirjansa, jota ilman ei rahojen perimisestä voinut olla puhettakaan. Muu ei auttanut neuvoksi kuin juosta takasin kotiin sitä noutamaan. Tämä äkkinäinen lähtö oli Marijalle onneksi, sillä muutaman minuutin perästä saapui poliisireservi paikalle.
Puoli tuntia myöhemmin oli Marija uudestaan pankin edustalla, kintereillään Teta Elzbieta, molemmat läähättäen kovasta juoksustaan ja molemmilla kasvot vallan kalpeina säikähdyksestä. Ihmisjoukko oli nyt asetettuna pitkään riviin, jota jatkui katua pitkin monen korttelin pituudelta, ja puolisen sataa poliisia valvoi järjestystä, niin ettei heidän muu auttanut kuin tyynesti ottaa paikkansa ihmisjonon loppupäässä. Kello yhdeksältä avattiin pankin ovet ja siellä ruvettiin maksamaan väelle heidän talletuksiaan; mutta mitähän enää jäisikään Marijalle, joka näki arviolta kolme tuhatta päätä edessään — se määrä riitti puhdistamaan viimeiset pennit yhdestä tusinasta pankkeja!
Myllerryksen teki vielä pahemmaksi tihkusade, joka sokaisi heiltä näön; mutta kaiken aamua seisoivat he paikallaan, jonon hitaasti edetessä avoimia ovia kohden — vielä koko iltapäivänkin he seisoivat jälellä, sydän kurkussa seuraten kellon kulkua, sillä pian sulettiin pankki ja heidän oli lähteminen pois. Marija päätti vahvasti mielessään, että tuli mitä tuli tahtoi hän seisoa paikallaan; mutta kun melkein kaikki muutkin tekivät samoin, varroten ulkona koko pitkän, pimeän, kylmän yön, ei hän päässyt paljoa lähemmäksi pankin ovea sittekään. Illan tullen saapui Jurgis, joka oli kuullut lapsilta asiasta, ja toi hänelle hiukan ruokaa ja lämpimiä päällysvaatteita, niin että hänen olonsa kävi vähän helpommaksi.
Huomenissa ennen päivän nousua saapui vielä vankempi ihmisjoukko ynnä vielä enemmän poliiseja alakaupungista. Marija tunsi itsensä jo puolikuolleeksi, kun hän myöhään iltapäivällä viimein pääsi menemään sisään pankkihuoneustoon, missä hänelle luettiin eteen rahat — kaikki isoina helisevinä hopeakolikkoina, joita tuli nenäliina täyteen. Heti kun hän oli koskettanut niitä kädellään, haihtui hänen pelkonsa kuin tuhka tuuleen, ja hän olisi kernaasti jättänyt ne takasin talletettaviksi; mutta luukun takana seisova mies oli tuimana ja sanoi, ettei pankki tahtonut olla missään tekemisissä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka olivat ottaneet osaa rynnäkköön sitä vastaan. Siten Marijan oli pakko ottaa dollarinsa mukaansa, ja hän lähti tiehensä tähystellen epäluuloisesti kaikille puolilleen, sillä hän pelkäsi jonkun tahtovan ryöstää niitä häneltä; ja kun hän viimein oli päässyt kotiin, ei hänen tilansa ollut paljoa parempi. Kunnes hän oli saanut rahansa toiseen pankkiin, oli hänen neulottava ne vaatteidensa sisäpuolelle; ja sillä tapaa kulki Marija viikon päivät lastattuna hopeakuormalla ja peläten kulkea kadun yli heidän talonsa edessä, sillä Jurgis oli vakuuttanut että hän pian uppoisi mutaan raskaan painonsa vuoksi. Sen lisäksi tuli hänelle vielä pelko paikkansa kadottamisesta; mutta onneksi oli ainakin kymmenen prosenttia Packingtownin työväestöstä ollut tallettajina tuossa pankissa, eikä niin suurta määrää käynyt erottaminen yhdellä kertaa. Koko myllerryksen syynä oli ollut, että poliisi oli vanginnut erään juopuneen miehen pankin viereisestä kapakasta; ja tämä oli sattunut sillä hetkellä, jolloin väki kulki työhönsä — ja niin oli "rynnäkkö pankkiin" saanut alkunsa.
Tähän aikaan myöskin Jurgis ja Ona alkoivat tallettaa rahoja pankkiin. Maksettuaan velkansa Jonakselle ja Marijalle oli heidän onnistunut suorittaa viimeisetkin maksuerät huone- ja talouskaluistaan sekä sitäpaitsi panna vähän säästöönkin. Niin kauvan kuin kumpikin heistä voi tuoda kotiin viikon lopussa yhdeksän tai kymmenen dollaria, oli hätä kaukana. Tuli sitte jälleen vaalipäivä, jolloin Jurgis ansaitsi puolen viikon palkan puhdasta tuloa. Tänä vuonna tapahtui paljon vaaleja, ja niiden aallot tunkeutuivat Packingtowniinkin palopuheiden ja suuremmoisen vaalikiihotuksen muodossa. Jurgis ei niistä suuriakaan ymmärtänyt, mutta myydä äänensä enimmän tarjoovalle — kas sen taidon hän jo oli oppinut. Tosin hänessä liikkui vaistomainen aavistus, ettei se ollut siveellisesti oikein; mutta jokainenhan ansaitsi täällä sievän summan äänellään, ja tyhmää olisi ollut omasta puolestaan kieltäytyä siitä.
Kylmät tuulet ja lyhenevät päivät ennustivat taasen talven tuloa. Jurgiksen mielen täytti pelko hänen tätä ajatellessaan, sillä hän tiesi ettei Ona tänä vuonna jaksanut taistella pakkasta ja lumimyrskyjä vastaan kuten ennen. Ja jos Ona jonain päivänä, kun lumimyrsky raivosi eikä raitiovaunuja liikkunut, ei päässytkään menemään tehtaaseen, saisi hän seuraavana päivänä nähdä paikkansa annetun jollekulle toiselle, joka asui lähempänä ja jonka säännölliseen saapumiseen tehtaassa voitiin luottaa.
Viikkoa ennen joulua tuli ensimäinen suuri myrsky, ja silloin Jurgiksen sielu nousi raivoon kuin unesta herätetty jalopeura. Koko neljänä päivänä eivät raitiovaunut Ashland Avenuen varrella päässeet ulos talleistaan, ja näinä neljänä päivänä sai Jurgis vasta oikein kokea, mitä vastuksien voittaminen merkitsi. Ensimäisenä aamuna lähti hän liikkeelle pari tuntia ennen päivänkoittoa kantaen Onaa peitteisiin kiedottuna olallaan kuin perunasäkkiä. Tuima tuuli pieksi vasten hänen kasvojaan, ja lämpömittarissa laskeutui elohopea kaksikymmentä astetta alle jäätymäpisteen. Lumi ulottui hänelle polviin saakka, saipa hän usein raivata tiensä kinosten läpi, jotka ulottuivat hänelle hartioihin asti. Jalka jalalta pääsi hän vaivaloisesti eteenpäin, ja kun hän vihdoin pääsi Durhamin tehtaaseen, kaatui hän miltei sokeana muuatta pylvästä vastaan ja kiitti itseksensä Jumalaa, että teuraat tänä aamuna saapuivat vasta myöhään teurastamoon. Sama juttu uudistui illalla kotia mennessä; ja kun Jurgis ei tiennyt mihin aikaan hän pääsi työstä, sopi hän erään kapakoitsijan kanssa, että Ona sai istua jossakin nurkassa ja odottaa häntä. Eräänä iltana hän pääsi noutamaan tätä vasta yhdentoista jälkeen, ja silloin oli sysipimeätä, mutta kotiin he tulivat sittekin.
Tämän lumimyrskyn takia menetti moni paikkansa, sillä työntekijöitä oli kosommalta kuin koskaan ennen, eivätkä tehtaanomistajat odotelleet kauvan ketään. Kun se viimein oli ohitse, riemuitsi Jurgis sielussansa, sillä hän oli kohdannut vihollisensa ja voittanut sen ja tunsi nyt itsensä oman kohtalonsa herraksi. Hän oli kuin joku metsien kuningas, joka oli voittanut vihamiehensä avoimella kentällä, mutta joka sitte kaatuu yön pimeydessä kavalaan ansaan.
Eräänä päivänä vähän aikaa jälkeenpäin kävi Jurgiskin paulaan. Se on ainoa sana, millä tapausta voi oikein kuvata; niin julma se oli ja mahdoton ennakolta aavistaa. Teurastamoissa voi välistä sattua, että kiireen vallitessa härkä voitiin paiskata lattialle ennenkun se oli täysin huumattu, ja silloin eläin voi kavahtaa pystyyn ja sännätä hurjana ympäri salia. Kajahtaa varotushuuto — kaikki jättävät työnsä ja etsivät turvaa pylväiden takana, mutta saattavat tällöin luiskahtaa limaisella lattialla ja langeta kasaksi toistensa päälle. Eräässä tällaisessa tilaisuudessa nyrjähytti Jurgis jalkansa. Hän sitä aluksi tuskin huomasikaan, mutta kun hän lähti kotiin, tunsi hän sen tekevän hyvin kipeätä; ja huomenissa oli nilkka turvonnut siihen määrään, ettei hän voinut vetää saapasta jalkaansa. Mutta silloinkin hän vain vähän kirosi, kääri riepuja kipeän jalan ympäri ja nilkutti raitiovaunuun. Sinä päivänä oli tekemistä enemmän kuin tavallisesti, ja hän työskenteli nilkuttaen kipeällä jalallaan koko aamupäivän. Päivällisaikaan tuli kipu niin kovaksi, että hän pyörtyi, ja kun pari iltapäivätuntia oli kulunut, täytyi hänen tunnustaa itsensä voitetuksi ja ilmottaa asiasta päällysmiehelle. Tämä lähetti hakemaan yhtiön lääkäriä, joka tutki jalkaa ja määräsi Jurgiksen menemään kotiinsa ja sänkyyn sekä lisäsi, että hän varomattomuutensa takia arvattavasti saisi maata pari kuukautta ja etteivät Durham ja K:ni olleet siitä vastuunalaisia.
Jurgis tuli jollakin keinolla kotiin, voiden tuskin nähdä eteensä tuskasta ja mielessä suunnaton pelko. Elzbieta auttoi hänet sänkyyn, pani kylmiä kääreitä jalan ympäri ja koetti hillitä itseään, jottei Jurgis huomaisi miten levoton hän oli. Kun toiset saapuivat kotia, kohtasi hän heidät ulkopuolella ja kertoi heille asian, ja hekin koettivat näyttää niin huolettomilta kuin taisivat ja sanoivat, että hänestä kyllä mies tulisi viikon tai parin perästä.
Kun Jurgis oli nukahtanut, kokoutuivat he keittiön lieden ympärille ja neuvottelivat kuiskaten. Oli selvää, että heille koittaisi vaikeat ajat. Jurgiksella oli ainoastaan kuusikymmentä dollaria pankissa, ja se aika läheni, jolloin tehtaissa oli vähin työtä. Pian myöskään Jonas ja Marija tuskin voisivat ansaita enempää, kuin mitä heidän tuli suorittaa elannostaan, ja sitte oli ainoana turvana vain Onan palkka ja pikku Stanislovaksen vähäinen ansio. Vuokran vähittäismaksu oli kohta edessä, ja sitäpaitsi oli jälellä vielä hiukan huonekaluvelkaa ynnä kuukautinen hiilimaksu. Oltiin tammikuussa. Sakeata lumentuloa oli taasen odotettavissa, ja kuka nyt kantaisi Onan hänen työhönsä? Hän aivan varmaan menettäisi paikkansa. Tästä puhuttaessa rupesi Stanislovas itkemään — ken nyt pitäisi huolta hänestä?
Oli hirveätä että tämänkaltainen tapaturma, jota ei mitenkään voinut auttaa, saisi aikaan niin paljon kärsimyksiä. Sen katkeruus tuli nyt Jurgiksen jokapäiväiseksi ruuaksi ja juomaksi. Ei maksanut vaivaa uskotella hänelle mitään lohdullista; hän ymmärsi aseman yhtä hyvin kuin he, ja hän tiesi, että perhettä vallan kirjaimellisesti odotti nälkäkuolema. Hän oli tulla vallan hulluksi ajatellessaan, että sellainen iso, väkevä mies kuin hän sai maata tässä selällään, avuttomana kuin pieni lapsi. Hänen siinä viruessaan tunti tunnilta, päivä päivältä, heräsi hänessä eloon tunteita, jommoisia hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Ennen oli hän riemulla tervehtänyt elämää — sillä oli kyllä vaivansa ja vastuksensa, mutta ei ainoatakaan, jota ei voinut voittaa. Mutta nyt, yöllä unetonna väänteleidessään, hän johtui ajattelemaan mitä oli kuullut muiden sanovan elämästä — että ihmisen paraat voimat välistä voivat olla riittämättömät. Ehkäpä sittekin oli totta, että työskenteli hän miten tahtoikaan, ponnisteli miten jaksoikaan, hän kuitenkin kukistuisi! Tämä ajatus ahdisti hänen sydäntään kuten äkänen koira. Mahdollista oli, että tässä kaikkien vaarojen kodissa hän ja hänen rakkaimpansa voisivat menehtyä nälkään ja kylmään, ilman että ainoakaan korva kuuli heidän valitustaan tai että ainoakaan käsi kurotettiin heille avuksi. Totta, totta oli, että tässä suuressa, mahtavassa ja rikkaassa kaupungissa luonnonvoimat voivat voittaa ja tuhota inhimillisiä olentoja yhtä varmasti kuin niinä aikoina, jolloin ihmiset asuivat vuortenluolissa!
Ona ansaitsi nyt noin kolmekymmentä dollaria kuussa ja Stanislovas kolmetoista. Siihen tuli lisäksi viisiviidettä dollaria, jotka Jonas ja Marija maksoivat puolestaan. Kun vähittäismaksut, palovakuutus ja hiilimaksut laskettiin pois, oli heillä viisikymmentä dollaria ruokaan; mutta vaikka he eivät ostaneet lainkaan vaatteita, vaikka Ona kivuloisuudestaan huolimatta kulki jalan sateessa ja myrskyssä, kun hänen olisi pitänyt ajaa, niin eivät he kuitenkaan voineet elää viidelläkymmenellä dollarilla kuussa. He olisivat kyllä voineetkin elää, jos he olisivat saaneet terveellistä ruokaa kohtuullisesta hinnasta, tahi jos he olisivat ymmärtäneet mitä oikeastaan ostaa — jolleivät he olisi olleet niin kauhean tietämättömiä! Mutta he olivat tulleet uuteen maahan, jossa kaikki oli niin erilaista, yksin ruokakin. He olivat aina tottuneet syömään paljon savustettua makkaraa; mutta kuinka he olisivat voineetkaan tietää, ettei se, mitä he Amerikassa ostivat, ollut lainkaan samaa — että se oli kemiallisesti värjättyä, että savustetun makukin oli aikaansaatu kemiallisin keinoin, ja että se oli täynnä perunajauhoja, joilla ei ollut vähintäkään ravintoarvoa? Oli vallan ihmeellistä, kuinka paljon tämänlaista ruokaa tarvittiin yhdelletoista nälkäiselle ihmiselle. Heidän rahansa eivät riittäneet, ja Onan täytyi ruveta ottamaan pankista. Kun ne olivat hänen nimessään talletetut, voi hän niin tehdä ilman että Jurgis sai siitä tietää.
Jurgikselle olisi ollut parempi, jos hän olisi ollut todellisesti sairas ja kykenemätön ajattelemaan. Nyt hän kärsi toimettomuudestaan äärettömästi ja kadotti välistä tyyten kaiken kärsivällisyytensä. Silloin hän tahtoi väkisin nousta ylös, ja Teta Elzbietan täytyi silloin itku kurkussa pyytää häntä makaamaan. Elzbieta oli yksinään hänen kanssaan melkein koko päivän ja istui usein tuntikausia hänen vuoteensa vieressä koettaen tyynnyttää häntä. Välistä oli liian kylmä lasten mennä kouluun; silloin he saivat leikkiä keittiössä, missä Jurgis makasi, koska se oli ainoa lähimaillekaan lämmin huone koko talossa. Silloin ei Elzbietan ollut hauska olla, sillä Jurgis kävi kovin kärsimättömäksi, kun lapset melusivat ja huusivat.
Jollei muorilla olisi ollut pikku Antanasta mukana, olisi hänen ollut mahdoton tulla toimeen; sillä ainoa lohdutus, mikä Jurgiksella oli, oli se että hänellä nyt oli aikaa nähdä lastaan. Teta Elzbieta pani tavallisesti pesukorin, jossa lapsi nukkui, sängyn viereen, jotta Jurgis voi nojata kyynäspäihinsä ja katsella sitä. Pikku Antanas alkoi jo huomata asioita ja esineitä, ja kun se avasi silmänsä ja sai nähdä Jurgiksen, niin hymyili se — oi taivas, kuinka se hymyili! Silloin voi Jurgis unhottaa surunsa, sillä olihan hän nyt maailmassa, jossa oli jotakin niin ihmeellisen kaunista kuin pikku Antanas, ja sen maailman täytyi olla hyvä ja ihana. Elzbieta sanoi, että lapsi tulisi yhä enemmän isäänsä; ja sitä toisti hän moneen kertaan päivässä, sillä hän huomasi että Jurgis kernaasti kuuli sitä. Elzbieta parka käytti kaiken viekkautensa pitääkseen sitä vangittua jättiläistä, joka hänen hoidossaan oli, tyynenä; ja Jurgis, joka ei tiennyt mitään naisen ikivanhasta teeskentelemistaidosta, kävi ansaan ja nauroi ihastuksesta, jos Antanas seurasi silmillään hänen sormeaan, kun hän heilutti sitä sen edessä. Välistä lapsi katseli Jurgista ihmeellisen totisesti, ja silloin voi tämä huudahtaa: "Palauk! Varroppas! Katsohan mummu, se tuntee isänsä! Tu mano szirdele! Sinä sydänkäpyseni!"