XII LUKU.
Kolmantena viikkona tapaturmansa jälkeen ei Jurgis vielä ollut noussut vuoteestaan. Se oli kovin kiusallista; ajetus ei tahtonut kadota, ja kipua vielä tuntui. Kolmannen viikon lopussa hän kuitenkaan ei voinut pidättää itseään kauvempaa, vaan rupesi kävelemään vähän joka päivä, uskotellen itselleen, että hän oli jo parempi. Mitkään vastaväitteet eivät häntä sitte enää voineet estää menemästä työhön kolmen tai neljän päivän päästä. Hän mennä nilkutti raitiovaunuun ja ajoi Brownin tehtaaseen, missä huomasi päällysmiehen säilyttäneen hänen paikkansa hänen varalleen, s.o. että hän oli halukas antamaan sen mennä, jonka hän oli ottanut Jurgiksen sijaan. Tuon tuostakin tuskansa pakottivat Jurgiksen keskeyttämään työnsä, mutta hän kesti kuitenkin lähes tuntia vaille työnlopettamisaikaa. Silloin hänen täytyi tunnustaa, ettei jaksanut enempää. Hänen sydäntään särki täytyessään myöntää se, ja hän nojautui pylvästä vastaan ja itki kuin lapsi. Kahden miehistä täytyi auttaa hänet raitiovaunuun, ja kun laskeutui siitä alas, oli hänen istuttava lumihankeen ja odotettava, kunnes joku tuli noutamaan.
Sitte pantiin hänet jälleen vuoteeseen ja lähetettiin noutamaan lääkäriä, mikä heidän olisi pitänyt tehdä jo edellisellä kerralla. Tuli ilmi, että häneltä oli muuan jänne mennyt sijaltaan, ja ettei hänestä koskaan tullut oikein tervettä, jollei sitä väännetty paikoilleen. Silloin iski hän käsillään kiini vuoteen laitoihin ja pusersi hampaansa yhteen, sill'aikaa kun lääkäri väänsi ja veti turvonnutta jalkaa. Kun lääkäri viimein lähti, sanoi hän että Jurgiksen täytyi maata kaksi kuukautta hievahtamatta, ja että jos hän nousi sitä ennen ylös, voi hän jäädä rammaksi koko ijäkseen.
Kolme päivää myöhemmin tuli uusi lumimyrsky, ja Jonas, Marija, Ona ja pikku Stanislovas lähtivät kaikki yhdessä liikkeelle tuntia ennen päivännousua koettaakseen päästä työhön. Päivällisaikaan palasivat molemmat viimemainitut takasin, poika itkien ja parkuen tuskasta. Hänen sormensa olivat paleltuneet. Heidän oli täytynyt kääntyä tieltä kesken ja he olivat miltei menehtyneet lumikinoksiin. Kun he eivät ymmärtäneet millä keinoin heidän olisi pitänyt parantaa Stanislovaksen sormia, piti hän niitä lähellä valkeata sillä seurauksella, että itki koko päivän, kunnes Jurgis kävi kärsimättömäksi ja kiroten vannoi antavansa poikaa selkään, jollei tämä lakkaisi kirkumasta. Koko päivän ja yön oli perhe hirveän pelon vallassa, että Ona ja poika nyt kadottaisivat paikkansa. Huomenissa lähtivät he matkaan varhemmin kuin koskaan ennen, mutta Jurgis sai antaa Stanislovakselle keppiä, ennenkuin tämä suostui lähtemään. Ei auttanut olla hentomielinen, sillä kaikkien elämä tai kuolema voi riippua siitä, että hänen oli parempi menehtyä lumihankiin kuin menettää työnsä ihramyllyn vieressä. Ona oli vallan varma paikkansa kadottamisesta ja oli kovin hermostunut viimein saapuessaan Brownin tehtaaseen; mutta siellä hän näki, että johtajatar itsekin oli myöhästynyt ja sai sen vuoksi olla lempeä muitakin kohtaan.
Seurauksena pojan sormien paleltumisesta oli, että kolme niistä rampautui koko hänen ijäkseen, ja ettei häntä sen jälkeen koskaan enää saatu lähtemään työhön lumipyryssä, ennenkun oli saanut maistaa keppiä. Jurgis sai olla kurittajana; ja kun hänen jalkaansa pakotti armottomasti, niin löi hän yhtä säälimättömästi, mutta se ei parantanut hänen huonoa tuultaan. Paraankin koiran sanotaan tulevan äkäiseksi, jos sitä pidetään kahlehdittuna; ja samalla tapaa kävi Jurgiksenkin. Hänellä ei päiväkausiin ollut muuta tehtävää kuin virua vuoteessaan ja kirota kohtaloaan, ja viimein kirosi hän kaikkea.
Mutta tätä huonoa tuulta ei kuitenkaan koskaan kestänyt kauvan, sillä kun Ona parka rupesi itkemään, ei Jurgis milloinkaan voinut olla kauvan vihanen. Miesparka näytti vallan kodittomalta hengeltä; hänen poskensa olivat vajonneet kuopille ja pitkä musta tukka riippui silmillä. Hän oli liiaksi masentunut miettiäkseen sen leikkaamista tai yleensä ajatellakseen ulkomuotoaan. Hänen vahvat lihaksensa kuihtuivat, ja mitä niistä oli jälellä, se oli pehmeää ja voimatonta. Hänellä ei ollut lainkaan ruokahalua, eikä häntä edes herkuillakaan voitu houkutella syömään. Parempi oli, sanoi hän, ettei hän syönyt mitään, sillä sekin oli säästöä. Maaliskuun lopulla hän sai käsiinsä Onan pankkikirjan ja näki siitä, että ainoastaan kolme dollaria oli heidän koko rikkautensa.
Mutta pahin seuraus Jurgiksen pitkästä sairaudesta oli, että he menettivät yhden perheensä jäsenistä; veli Jonas katosi jäljettömiin. Eräänä lauvantai-iltana hän ei tullutkaan kotiin, ja kaikki yritykset hänen löytämisekseen osottautuivat tehottomiksi. Hänen päällysmiehensä Durhamilla väitti hänen saaneen viikkopalkkansa ja sitte menneen tiehensä. Tämän ei tietystikään tarvinnut olla totta, sillä niin aina sanottiin, kun joku työmiehistä oli saanut surmansa tehtaassa; se oli helpoin tapa päästä kaikista ikävistä kuulusteluista. Kun esim. joku miehistä oli pudonnut ihrankeittopurnuihin ja oli siinä silmänräpäyksessä muuttunut "puhtaaksi ihraksi" tai joksikin "verrattomaksi" lannotusaineeksi, niin oli sopimatonta siitä puhua ja tuottaa perheelle ikävyyttä. Todenmukaisempaa kuitenkin oli, että Jonas oli jättänyt heidät ja lähtenyt maailmaan koettamaan onneansa omin voimin. Hän oli jo kauvan ollut tyytymätön, eikä suinkaan syyttä. Hän maksoi hyväksi puolestaan ja oli kuitenkin pakotettu asumaan perheessä, jossa ei saanut tarpeeksi syödäkseen. Kun Marija antoi perheelle kaikki rahansa, oli hän pakotettu tekemään samaten. Ja sitte oli siellä tuvan täydeltä parkuvia lapsia ja kaikkinaista kurjuutta. Sai olla oikea sankari kestääkseen kaikkea tätä nurkumatta vastaan, mutta Jonas ei suinkaan ollut sellainen sankari; hän oli vain vallan tavallinen ahavoitunut toveri, joka halusi syödä hyvän illallisen ja polttaa piippunsa rauhassa ennenkun kävi levolle. Mutta täällä ei saanut mitään sijaa lieden ääressä, eikä keittiö ollut tuskin koko talvena niin lämmin, että siinä olisi hyvin viihtynyt. Ei siis olisi ollut ihmettä, vaikka hän keväällä olisikin saanut tuon hurjan aatteen karata tiehensä. Kahtena vuonna hän oli ollut kahlehdittu työntämään puolen tonnin painoisia lihakärryjä Durhamin pimeissä kellareissa saamatta lepoa muulloin kuin sunnuntaisin ja neljänä juhlapäivänä vuodessa sekä koskaan sanaakaan kiitokseksi — ainoastaan potkuja ja iskuja ja kirouksia, joita ei siivo koirakaan olisi sietänyt. Ja nyt oli talvi ohi ja kevään tuulet alkoivat puhallella — ja yhtenä ainoana päivänä voipi mies kulkea niin kauvaksi, ettei hänen enää tarvinnut nähdä savupilviä Packingtownista, mutta sen sijaan viheriöitä nurmikoita ja kukkanummia koreita kuin sateenkaari!
Mutta nyt vähentyivät perheen tulot kolmannella osalla ja ruuanmenekki ainoastaan yhdennellätoista osalla, niin että tila oli hullummin kuin koskaan ennen. Oli pakko lainata rahaa Marijalta ja syödä suuhunsa kaikki mitä hänellä oli pankissa, ja siten kävivät hänen naimatuumansa jälleen karille. Jopa he joutuivat velkaan Tamosziuksellekin. Tamoszius parka oli vallan yksinäinen mies ja hänellä oli suuret lahjat, niin että hän olisi voinut koota rahoja ja päästä eteenpäin, mutta onnettomuudekseen hän oli rakastunut ja oli tuomittu menemään perikatoon sentakia hänkin.
Vihdoin päätettiin, että kahden lapsista oli lopetettava koulunkäynti. Lähinnä Stanislovasta, joka nyt oli viidentoistavuotias, oli tyttö, pikku Kotrina, joka oli kahta vuotta nuorempi, ja sitten oli vielä kaksi poikaa, 11-vuotinen Vilimas ja 10-vuotinen Nikalojus. Molemmat viimemainitut olivat reippaita poikia, eikä perheen ollut pakko nähdä nälkää, kun kerran kymmenettuhannet muut heidän ikäisensä lapset ansaitsivat elatuksensa. He saivat siis eräänä aamuna kumpikin neljännesdollarinsa sekä palan leipää ja makkaraa ja lähetettiin alakaupunkiin myyskentelemään sanomalehtiä. Mutta illalla he palasivat kotiin itkien käveltyään liki peninkulman verran katuja pitkin ja kertoivat, että muuan mies oli luvannut hankkia heille sanomalehtiä, ottanut heidän rahansa ja mennyt erääseen paikkaan muka ostamaan niitä, muttei ollut lainkaan tullut takasin. Sen jälkeen saivat he kumpikin selkäänsä ja lähetettiin seuraavana aamuna uudestaan koettamaan onneansa. Sillä kertaa he löysivät oikean paikan ja ostivat tukun sanomalehtiä. Mutta kun he olivat kuleskelleet ympärinsä puolipäivään saakka ja huudelleet tavaraansa kaikille vastaantulijoille, oli muuan vanhempi myyjä ottanut heiltä kaikki lehdet mitä heillä vielä oli jälellä ja antanut heille vielä selkään, koska olivat tulleet hänen alueelleen. Onneksi he olivat saaneet myydyksi osan lehtiä ja palasivat kotiin melkein yhtä paljon rahaa taskussaan, kuin olivat saaneet mukaansa.
Koettuaan viikon päivät monia muita samallaisia vastuksia pienokaiset viimein alkoivat oppia taidon — eri sanomalehtien nimet, kuinka paljon heidän kutakin oli hankittava itselleen, minkälaisille henkilöille niitä tarjottava, minne mennä niitä kauppaamaan ja mitä seutuja välttää. Sitte he jo voivatkin, lähdettyään ulos kello neljältä aamusin ja juostuaan katuja ylös ja alas kaupitellen ensin aamu-, sitte iltalehtiä, palata kotiin myöhään iltasin taskussaan 25-30 sentin, jopa välistä 40:kin sentin ansio. Tästä summasta meni pois kuitenkin raitiovaunumaksu, kun matkaa kotiin oli niin pitkältä; mutta jonkun ajan kuluttua he saivat uusia ystäviä ja oppivat näiltä ajamaan ilmaseksi. He nousivat vaunuun, kun konduktööri juuri kokoili matkustajamaksuja, ja istahtivat tyynesti penkille. Aluksi konduktööri ei pyytänyt heiltä maksua, joko hän sitte ei huomannut heitä tahi luuli heidän jo maksaneen. Kun hän sitte viimein vaati maksua, rupesivat he kaivamaan taskujaan ja sitte itkemään, ja silloin maksoi joku kiltti vanha nainen heidän puolestaan, tahikka saivat he koettaa onneaan jossakin toisessa vaunussa. He katsoivat menetelleensä aivan oikein; se ei ollut heidän syynsä jos raitiovaunut niinä aikoina, jolloin työmiehet ajoivat työpaikoilleen tahi takasin kotiin, olivat niin täynnä, ett'eivät konduktöörit voineet pitää silmällä kaikkia matkustajia. Sitäpaitsi he olivat kuulleet raitiovaunuyhtiöiden itsensä olevan suuria varkaita, jotka tunnottomien politikoitsijoiden avulla olivat miltei suorastaan varastaneet kaikki liikeoikeutensa!
Kun nyt talvesta viimeinkin oli päästy, eikä enää tarvittu pelätä lumimyrskyjä eikä ostaa kivihiiliä, ja kun oli saatu huone lisää, jossa lapset voivat oleskella, niin kävi Jurgiksenkin mieliala vähän paremmaksi. Ihminen voi tottua melkein kaikkeen, ja Jurgis oli nyt tottunut makaamaan kotosalla. Ona käsitti tämän ja varoi häiritsemästä hänen hyvää tuultaan kertomalla, miten vaikea hänen oli tulla toimeen. Oli kevätsateiden aika, ja Onan täytyi usein ajaa raitiovaunussa heikkoutensa takia; hän kävi kalpeammaksi joka päivä, ja häntä suretti, kun ei Jurgis sitä huomannut. Hän epäili tokko tämä enää piti hänestä yhtä paljon kuin ennen, ja eikö kaikki heidän kokemansa kurjuus ollut kuluttanut rakkautta tyhjiin. Hänhän sai olla poissa Jurgiksen luota kaiket päivät, ja kun hän palasi kotiin, oli hän vallan menehtyä väsymyksestä; ja kun he puhelivat keskenään, oli heillä pelkkiä ikävyyksiä puheenaiheena — sellaisissa olosuhteissa eläminen ei ollut terveellistä ihmisen hienoimmille tunteille. Toisinaan öillä hän voi yht'äkkiä halata isoa miestään ja ankaraan itkuun purskahtaen kysyä, rakastiko tämä todellakin häntä. Jurgis parka ei ymmärtänyt mitä tämä tämmöinen merkitsi, eikä hän voinut tehdä muuta kuin muistella milloin hän viimeksi oli ollut töykeä vaimolleen; ja silloin sai Ona antaa hänelle anteeksi ja nyyhkiä kunnes nukkui.
Huhtikuun lopulla Jurgis lähti lääkäriin, joka pani hänen jalkansa säleeseen ja sanoi, että nyt hän jo voi yrittää työskennellä. Mutta siihen tarvittiin muutakin kuin lääkärin lupa; sillä kun hän saapui Brownin teurastamoon sanoi päällysmies, että hänen oli ollut mahdotonta pitää Jurgiksen paikkaa hänelle yhä vielä avoimena. Jurgis ymmärsi hyvin tämän yksinkertaisesti merkitsevän, että päällysmies oli saanut sijaan toisen miehen, joka työskenteli yhtä hyvin ja jota hän ei huolinut vaihettaa. Hän seisoi surullisena ovella katsellen hetkisen vanhojen ystäviensä ja työtoveriensa hommia ja lähti sitte ulos liittyäkseen työttömäin suureen parveen.
Tällä kertaa Jurgis ei enää tuntenut niin suurta toivehikkaisuutta kuin ensi kerralla työtä kysellessään, eikä hänellä nyt ollutkaan siihen niin hyvää syytä. Hän ei enää ollut vahvin joukossa; hän oli laiha ja surkastunut, ja vaatteet retkottivat kehnoina hänen yllään. Siellä oli satoja, jotka ulkomuodoltaan ja mielialaltaan olivat hänen laisiaan ja jotka kuukausmääriä olivat kierrelleet kaikissa Packingtownin tehtaissa. Se oli pulmallinen hetki Jurgiksen elämässä, ja jos hänen tahtonsa olisi ollut heikompi, olisi hän kai mennyt samaa tietä kuin useimmat muut näistä.
Nämä työttömät raukat piirittivät joka aamu taajoin parvin tehtaanrakennuksia, kunnes poliisit virkansa puolesta ajoivat heidät tiehensä kuten joukon nälkäisiä koiria. He kyllä hajautuivat, mutta kokoutuivat taas pian isompina tai pienempinä ryhminä kaikenlaisiin "salooneihin". Vain aniharvoilla heistä oli kylliksi tahdonvoimaa vastustaakseen kiusauksia; useimmat joutuivat kapakoihin, joissa rypivät kaiket illat ja yöt. Jurgis pelastui kaikesta tästä — osaksi varmaankin sentakia, että oli kaunis ilma eikä hänen täytynyt vetäytyä mihinkään sisälle; mutta etupäässä kai senvuoksi, että hän aina säilytti mielessään vaimonsa kärsivät pikku kasvot. Hänen täytyi saada työtä, toisti hän yhä uudestaan itsekseen, sillä hänellä oli edessään taistelu kurjuutta vastaan joka päivä ja tunti. Hänen täytyi saada työtä! Hänen täytyi saada taas joku paikka ja koota vähin varoja ensi talven varalta.
Mutta mitään työtä ei hänelle ollut. Hän kääntyi melkein kaikkien ammattiyhdistyksensä jäsenien puoleen — Jurgis oli pysynyt sen jäsenenä aina tähän asti — pyytäen heitä puhumaan sanasen hänen puolestaan. Hän kääntyi työtä kysyen jokaisen puoleen, kenen ja missä hyvänsä. Hän kuljeskeli kaiket päivät tehdasrakennusten ympärillä; ja viikon tai parin kuluttua, kun hän oli käynyt kaikkialla teurastamoissa ja tunkeutunut jokaiseen huoneeseen, jonne hän vain pääsi sisään, ja saanut kuulla ettei työtä ollut missään tarjona, oli hän muistelevinaan, että hänellä ehkä — olisi ollut onnea niissä paikoissa, joissa hän ensin oli käynyt; ja niin hän alotti uuden kiertokulun, kunnes vihdoin kaikkien yhtiöiden portinvartijat ja "ulospotkaisijat" tulivat tuntemaan hänet ulkonäöltä ja karkottivat hänet muitta mutkitta matkaansa. Hänellä ei ollut enää muuta edessä, kuin liittyä jälleen aamuvarahin työttömäin suureen parveen ja anastaa paikka sen eturivissä, ja kun nekään yritykset eivät onnistuneet, mennä kotiin ja ruveta leikkimään Kotrinan ja pikku poikasensa kanssa.
Raskainta kaikista oli, että Jurgis hyvin näki mihin tämä lopulta johti. Alussa hän oli ollut väkevä ja innokas, ja olikin hän saanut työtä jo ensimmäisenä päivänä; mutta nyt hän oli heikko, murtunut ja tahdoton olento, kulutettu kone, jota kenkään ei huolinut työhönsä. He olivat imeneet hänestä tehtaissaan kaiken voiman, kaiken ytimen — ja sitte olivat he viskanneet hänet syrjään, kuin rikkinäisen hansikkaan! Ja Jurgis tuli tietysti tuttavaksi toisten miesten kanssa, jotka myöskin olivat menettäneet työnsä ja tulleet samoihin kokemuksiin kuin hän. Siellä oli miehiä, jotka olivat kaksi- tai kolmekymmentä vuotta kunnollisesti suorittaneet työnsä — vanhoja, harmautuneita miehiä, joilta mitä vähäpätöisin hairahdus järjestyssäännöistä oli vienyt toimen, palkan ja leivän. Toiset taas olivat sortuneet omasta syystään — olivat olleet kykenemättömiä hillitsemään juomahimoaan. Mutta suurin osa oli kuitenkin kadottanut toimensa herkeämättä valuvan tulokasvirran takia. He olivat tulleet liian vanhoiksi, olivat liiaksi kuluneet … tarvittiin virkeämpiä ja vahvempia miehiä. Riitti vain, että päällysmies sai aiheen katsoa kierosti jotakin työmiestä, niin oli hänen kohtalonsa jo ratkaistu. Monia oli kohdannut sama kova onni kuin Jurgista. Yövalvonta, liikarasitus ja nälkä oli kaatanut heidät sairasvuoteelle — ja silloin he olivat mennyttä miestä, heidän oli turhaa enää pyrkiä takasin vanhaan paikkaansa. Jotkut olivat tulleet raadelluiksi koneissa, jotka olivat ilman kaikkia suojelusvarusteita; toiset olivat työssään saaneet verenmyrkytyksen. Paljon muita sattumia ja tapaturmia tapahtui, jotka riistivät mieheltä työkyvyn. No niin — pois hän työstä! Se oli ainoa lohdutus mikä hänelle annettiin, ainoa korvaus vuosikausien työstä ja kärsimyksistä. Miestä, joka kerran oli saanut eron, ei enää otettu takasin, jollei hänen onnistunut lahjoa päällysmiestä. Tästä säännöstä ei ollut mitään poikkeusta, ei edes silloinkaan, kun yhtiö oli vikapää tapaturmaan; siinä tapauksessa lähetettiin kavala lakimies vahingoittuneen työmiehen luo koettamaan saada häntä luopumaan kaikista valitusyrityksistä virastoille. Jos työmies oli kylliksi viisas välttämään tällaiset paulat, oli lakimies valtuutettu lupaamaan hänelle, että hän ja hänen perheensä saisivat koko elämänsä ajan nauttia eläkettä tehtaan rahastosta. Tämä lupaus tehtiin kirjallisesti ja se kesti — kaksi vuotta. Silloin oli valitusaika lopussa, eikä uhrilla sen jälkeen ollut enään mitään oikeuksia tehtaaseen nähden.
Mikä nyt tuli miehen kohtaloksi, kun tuollainen isku häntä kohtasi? Niin, se riippui olosuhteista. Jos hän oli hyvin taitava työmies, oli hän ehkä koonnut rahoja säästöön, joilla voi jonkun ajan tulla toimeen. Paraiten maksetut miehet olivat n.s. "splitters" eli lihanhalkojat, jotka ansaitsivat viisikymmentä senttiä tunnissa, mikä teki viisi tai kuusi dollaria päivässä, kun oli eniten työtä, mutta vain yhden tai kaksi dollaria, kun oli vähimmän tehtävänä. Sellaisella palkalla voi elää, jopa tehdä säästöjäkin; mutta tällaisia ammattimiehiä tarvittiin vain viisi tai kuusi kussakin teurastamossa. Jurgis tunsi yhden sellaisen, jolla oli kaksikolmatta lasta, jotka kaikki toivoivat vartuttuaan pääsevänsä halkojiksi kuten isänsäkin. Tavallinen työmies voi ansaita kymmenen dollaria viikossa kiireimpänä aikana, mutta ainoastaan viisi menekin ollessa vähäinen. Sellaisen miehen toimeentulo riippui siitä, kuinka vanha hän itse oli ja montako suuta hänellä oli täytettävänä. Naimaton mies voi elättää itsensä, jollei hän ruvennut ryypiskelemään ja jos hän oli ehdottoman itsekäs — s.o. jollei hän auttanut vanhoja vanhempiaan tai pieniä veljiään ja sisariaan taikka minkänimisiä sukulaisia hänellä sattui olemaan, yhtä vähän kuin ammattiyhdistyksensä jäseniä tai huonetoveriaan tahikka muita köyhiä ihmisiä, jotka saattoivat olla nälkään kuolemaisillaan viereisessä huoneessa.