XIII LUKU.
Samaan aikaan kun Jurgis etsiskeli uutta työpaikkaa, sattui pikku Kristoforaksen kuolema. Kristoforas oli yksi Teta Elzbietan lapsia, ja sekä hän että hänen veljensä Juozapas olivat raajarikkoja; jälkimmäinen oli kerran pudotessaan taittanut jalkansa, ja Kristoforaksella oli synnynnäinen virhe toisessa lanteessaan, joka teki hänelle kaiken työnteon, jopa kävelemisenkin mahdottomaksi. Hän oli nuorin Teta Elzbietan lapsista, ja tämä sanoi usein, että Sallimus oli antanut tämän lapsipoloisen hänelle rangaistukseksi hänen synneistään. Päivät päästänsä ryömi pikkunen lattialla likasena pienessä puserossaan, aina vaikeroiden ja aina ärtyisenä. Lattia oli täynnä rakoja ja niistä kävi alituisesti hengenvaarallinen veto, joka kylmäsi lasta ja hankki sille parantumattoman nuhan ja nenänvuodon. Ja kuitenkin oli se äidille rakkain lapsi — ehkäpä tämä juuri senvuoksi rakasti sitä, koska se oli niin raihnas ja heiveröinen. Elzbieta antoi sen tehdä mitä se ikinä tahtoi, ja usein puhkesi hän itkemään ja valittelemaan, kun lapsipoloisen vaikerrus saattoi Jurgiksen raivoon.
Ja nyt loppuivat lapsen kärsimykset. Kukaties oli syynä sen kuolemaan savustettu makkara, jota se oli juuri aamulla syönyt ison annoksen — se voi olla valmistettu siitä tuberkelipitoisesta silavasta, jota oli kielletty viemästä maasta. Ainakin oli lapsi, tuntia sen jälkeen kun oli syönyt makkaraa, ruvennut surkeasti parkumaan tuskissaan ja kierittelemään itseään maassa kuin lankeevatautinen. Pikku Kotrina, joka oli yksin kotona sen kanssa, oli juossut ulos huutamaan apua; vasta hyvän ajan päästä oli lääkäri saapunut, mutta silloin oli pieni Kristoforas jo hengettömänä. Kukaan ei häntä erikoisesti surrut — paitsi Elzbieta parka, joka oli vallan lohduton. Jurgis sanoi, että kaupungin oli pidettävä huolta ruumiista, sillä heillä ei ollut rahaa sen hautaamiseen. Kun naispoloinen tämän kuuli, meni hän vallan suunniltaan; hän väänteli käsiään epätoivoisena, huusi ja itki ja valitti. Hänen lapsensako köyhäinhautaan — ja siinä seisoi vieressä hänen tytärpuolensa ja kuuli mitä Jurgis sanoi, panematta sanallakaan vastaan! Se riitti jo manaamaan Onan isän haudastansa kiroomaan tunnotonta tytärtään! Parasta oli, että he kaikki nyt jättäisivät tämän vaivaisen elämän ja menisivät samaan hautaan!… Vihdoin tarjoutui Marija avustamaan kymmenellä dollarilla; Jurgis sitävastoin näytti vielä kovalta ja välinpitämättömältä. Elzbieta itki ja juoksi ympäriinsä naapuriperheissä, ja hänen onnistui viimein kerjätä kokoon tarvittavat rahat. Ja siten pääsi pikku Kristoforas hautaan somassa arkussa, sittekun ensin katolisessa kirkossa oli hänelle luettu juhlallinen sielumessu; saipa hän oman haudankin ja sille pienen puuristin. Mutta äitiparka oli monina kuukausina vallan muuttunut; hänen katseensa tähysteli aina lattiata, jolla pikku poikanen oli ryöminyt, mutta kun hän ei tätä enää nähnyt, rupesi hän katkerasti itkemään. "Hänellä ei koskaan ollut iloista hetkeä tässä elämässä", tapasi hän sanoa. Hän oli ollut raajarikko syntymästään saakka. Mutta jos hänelle olisi aikanaan apua kyselty, niin olisi ehkä joku suuri lääkäri voinut parantaa hänen rampuutensa!… Muuan Elzbietan tuttava kertoi hänelle, että eräs chikagolainen miljonääri oli maksanut suunnattomia summia eräälle kuuluisalle europalaiselle lääkärille saadakseen tämän tänne parantamaan hänen pienen tyttärensä, joka oli kärsinyt samaa vaivaa kuin pikku Kristoforaskin. Ja koska tämä suuri lääkäri oli tarvinnut ihmisruumiita kokeiluihinsa, oli hän ilmottanut sanomalehdissä tahtovansa maksuttomasti käsitellä köyhien ihmisten lapsia — josta auliudesta sanomalehdet olivat ylistäneet häntä pilviin saakka. Mutta Elzbieta parka ei ollut tiennyt tästä kaikesta mitään, sillä ei hänellä eikä hänen ystävillään ollut varaa pitää lehtiä. Mutta ehkäpä oli hyvä niinkin; sillä eihän heillä kuitenkaan olisi ollut varaa maksaa ajuria, joka olisi voinut joka päivä viedä heidät lääkärin luo.
Kun kaikki tämä oli tapahtunut samaan aikaan, jolloin Jurgis oli työtä vailla, niin täytyy myöntää hänellä olleen synkeätä ja surullista joka tahollaan. Hänen mielentilansa oli vallan sama, kuin olisi hän tiennyt jonkun hirveän pedon uhkaavan häntä jossakin elämäntiensä varrella; ja hän tiesi siitä, mutta tunsi jonkun vastustamattoman voiman pakottavan häntä eteenpäin vaaraa vastaan. Packingtownissa saattaa olla tarjona monellaista työtä, ja Jurgis ystävällemme selveni vähitellen, että hänen myötä tai vastoin tahtoaan täytyi etsiä jotakin kaikkein halpa-arvoisinta, koska ei mitään parempaa tarjoutunut. Siellä on muuan toimi, joka on aina avoinna kehnoimmallekin miehelle — työ lantatehtaissa!
Miehet puhuivat siitä ainoastaan kuiskaamalla. Tuskin yksi kymmenestäkään oli milloinkaan koettanut onneaan siellä; muut yhdeksän olivat tyytyneet huhuihin tai korkeintaan varkain silmänneet porttien sisäpuolelle. Siellä kerrottiin tapahtuvan asioita, jotka olivat sata kertaa pahempia kuin nälkään kuoleminen. Jurgikselta kysyttiin, tahtoiko hän tulla sinne. Ja Jurgis mietti innokkaasti tätä asiaa itseksensä. Hehän olivat niin köyhiä ja kärsivät kaikkia mahdollisia uhrauksia — voiko hän siis hylätä toimen, jota hänelle tarjottiin, vaikkapa se olisikin niin hirveä kuin tämä? Voiko hän palata kotiin ja syödä Onan leipää, jota tämä hankki, niin heikko ja surkastunut kuin olikin, tietäen että hän itse oli kieltäytynyt paikasta, joka kerrankin oli hänelle tarjoutunut? Ja vaikkapa hän katuisikin tätä kauppaa koko ikänsä, vaikkapa toimen hirvittävä haju pyörryttäisikin häntä ensi hetkestä alkaen — niin olihan hän mies, joka tiesi velvollisuutensa ja tahtoi tehdä sen! Mutta ehkäpä hänellä ei ollutkaan toivoa sinne pääsemisestään; pyrkijöitä oli niin monta!
Nämä Durhamin lantatehtaat, jotka valmistivat keinotekoisia lannoitusaineita koko maailmaa varten, olivat syrjässä muista rakennuksista. Sinne tuli harvoin katsojia; mutta kenen sieltä todella onnistui päästä ulos, se tunsi melkein samallaista vapautuksen tunnetta kuin Dante, joka kertoo käyneensä katselemassa helvetin kauhuja. Tähän osastoon valui tuosta mahtavasta tehtaasta kaikki likaset, veriset ja ruttoiset vedet, ja sinne johdettiin salaperäisiä putkia ja kanavia myöten kaikki haisevat jätteet, joita ei enään muuhun voitu käyttää. Ken arveli maksavan vaivaa astua sinne vievien korkeiden, jyrkkien portaiden päähän, tuli muutamiin isoihin saleihin, joissa joukko miehiä, naisia ja lapsia erilaisilla koneilla sahasivat rikki valtavissa uuneissa kuivatettuja luita. Heidän keuhkonsa tulivat tietysti hengityksen kautta täyteen siitä nousevaa ja ilmassa pölisevää hienon hienoa "sahajauhoa", joka kaikille aiheutti ennenaikaisen kuoleman. Täällä muutettiin verilätäköt munanvalkuaisaineiksi, puhumattakaan muista pahanhajuisista valmisteista — ammoniakista esim. — joita keitettiin yhtä pahanhajuisista, sanoin kuvaamattomista raaka-aineista. Niissä käytävissä ja kellareissa, joissa nämä käymis- ja kiehuttamistoiminnat suoritettiin, olisi vieras joutunut yhtä helposti harhaan kuin Kentuckyn kuuluisissa maanalaisissa kallioluolissa. Ja tässä tomun ja kaikellaisten höyryjen ja kaasujen täyttämässä ilmakehässä olivat suuret, väkevät sähkölamput kuin tuikuttavia pikku tähtösiä pilvisellä taivaalla — punasia ja sinisiä, vihreitä ja purppurankarvaisia tähtösiä, riippuen niitä ympäröivien höyryjen laadusta. Näissä kalmanhuoneissa vallitsevalle löyhkälle löytyy ehkä nimitys litvankielessä, mutta mitään vastaavaa sanaa ei ole niille suomessa. Ken uskalsi astua tänne sisään, sen piti koota kaikki rohkeutensa, aivan kuten kylmään veteen heittäytyessä. Hänen täytyi peittää nenänsä ja suunsa nenäliinallaan, mutta oli sittekin vaarassa tukehtua tähän sanoin kuvaamattomaan lemuun. Jollei hän siitä huolimatta säikähtänyt, vaan jatkoi matkaansa, niin rupesivat hänen korvansa soimaan ja otsa- ja ohimosuonensa paisumaan, kunnes häntä lopuksi kohtasi ammoniakkihöyryjen turmelema ilma; silloin täytyi hänen useimmiten kääntyä takasin ja juosta henkensä edestä, kunnes hän vihdoin pääsi ulos puolitukehtuneena.
Korkeilla ylisillä aivan katon rajassa olivat ne huoneet, joissa kuivattiin n.s. "tankage'a" — sitä ruskeata rihmamaista sohjua, joka eläinten luustosta jäi jälelle, kun kaikki rasva- ja tali- y.m. aineet olivat tyyten eristetyt siitä. Tämä ruskea raaka-aine jauhettiin sitte hienoksi pölyksi ja siihen sekotettiin salaperäistä mutta merkityksetöntä ruskeata kivilajia, jota tätä tarkotusta varten murrettiin sadoista eri louhimoista, jonka jälkeen näin saatu tavara kaadettiin säkkeihin ja lähetettiin ulos maailmaan luujauhojen nimellä. Sitä osti sitte maanviljelijä Mainessa tai Kaliforniassa tai Texasissa — ja mikseipä koko avarassa maailmassa — viidelläkolmatta dollarilla säkistä ja kylvi pelloilleen; ja monta päivää sen jälkeen lemusivat pellot ja farmari itse ja hänen renkinsä, jopa vaunut ja hevosetkin vallan kamalasti tästä aineesta. Työmiehet sanoivatkin, että he mieluummin viihtyivät hornan alimmissa rikkisaunoissa kuin tässä miljoonain mädäntyvien eläinraatojen turmelemassa ilmassa.
Työnjohtaja myllyhuoneessa, jossa luut jauhettiin hienoksi, oli tarkannut Jurgista ja huomannut hänen olevan vahvan ja kelvollisen miehen. Ja niinpä sattui, että kun Jurgis kello kahden tienoissa tänä polttavan kuumana päivänä, jolloin kaikki päiväntasaajan hehku näytti kokoutuvan Packingtownia paistamaan, astui sisään tehtaan ovesta, tunsi päällysmies heti myötätuntoisuutta häntä kohtaan ja viittasi hänet luoksensa. Kymmenen minuutin kuluttua oli Jurgis riisunut takkinsa ja liivinsä ja oli täydessä työssä keskellä hirvittävää lemua, jolta hän koetti jotenkuten suojella itseänsä puristamalla huulensa tiukasti yhteen.
Työn oppiminen kävi häneltä yhdessä minuutissa. Hän sai lapion käteensä ja tuli hänen puolen tusinan muun miehen kanssa täyttää pienet kärryt noilla haisevilla aineilla sekä sitte istahtaa ja katsella ympärilleen, kunnes toiset tyhjät kärryt saapuivat. Viiden minuutin kuluttua hän oli päästä jalkoihin peittynyt hienolla pölyllä noista pahalta haisevista lannoitusaineista, ja hän voi tuskin hengittää. Silloin hän sai sienen hampaittensa väliin, jotta hengitys kävi mahdolliseksi; mutta sieni ei estänyt paksua kuorta syntymästä hänen huulilleen ja silmäluomilleen, ja hänen silmiänsä sokaisi tuo kaikkialla lentelevä hienoimman tomun kalttainen lantajauho. Pian oli hänen ruumiillaan ja vaatteillaan sama ruskea väri kuin koko rakennuksella ullakosta lattiaan saakka. Koko talo oli isojen luukkujen kautta avonainen, niin että kun kävi navakka tuuli, menetti toiminimi Durham ja K:ni melkoisen osan lantavarastoaan, joka lenteli ympäri koko seudun saastuttaen ilmaa.
Täällä Jurgis nyt työskenteli paitahihasillaan, lämpömittarin osottaessa liki 60 °C ja luujauhojen tunkeutuessa hänen ruumiiseensa jokaisen ihon huokosen läpi. Työskenneltyään muutamia harvoja minuutteja hän tunsi kovaa päänkipua, ja neljännestunnin kuluttua hän oli melkein tiedotonna. Veri pulppusi hänen päässään koskena, eikä hän paljon jaksanut liikutella käsivarsiaan ja käsiään. Mutta hän ei unohtanut kuluneitten kuukausien puutetta ja hätää — hän muisteli pikku Onaansa ja työskenteli edelleen raivoisalla vauhdilla. Mutta puolta tuntia myöhemmin häntä rupesi ankarasti ylöttämään, jota jatkui niin kauvan, että hänestä viimein tuntui, kuin olisi hän oksentanut ulos kaikki sisälmyksensä, ja että hänen vatsansa oli kuin tyhjä säkki. Päällysmies oli sanonut, että reima mies kyllä kesti tätä työtä, kunhan hän vain uhrasi kaikki voimansa siihen; mutta Jurgiksesta rupesi näyttämään, että hänen tässä inhottavassa työssä täytyi vielä uhrata vatsansakin kaikkine sisällyksineen.
Tämän hirvittävän päivän illalla hän tuskin kykeni pysymään jaloillaan. Useimmat miehistä lähtivät päivätyön päätyttyä johonkin kapakkaan — kaikki näyttivät pitävän lannoitusaineita ja kalkkalokäärmeen myrkkyä yhtä vaarallisina, joihin kumpaankin alkoholi oli paras lääke. Mutta Jurgis oli liian pahoinvoipa voidakseen juoda. Hän kykeni vain vaivoin hoipertelemaan ulos kadulle ja nousemaan raitiovaunuun. Mutta siellä syntyi pian kiihkeä levottomuus; kaikki matkustajat rupesivat aivastelemaan ja pärskymään ja suojelemaan nenäliinoillaan hajuaistimiaan sekä tähystelemään Jurgista raivoisin katsein. Hän ei sitä tosin huomannut, mutta kyllä sen että vaunu vallan tyhjeni seuraavalla vaihteella — jälelle jäivät vain ajaja, konduktööri ja hän itse.
Ja kun hän tuli kotiin tuoden mukanaan inhottavan hajunsa, tuntui hänen kotinsa pian pienoiselta lantatehtaalta, sillä myrkyllinen ja pahanhajuinen pöly istui puolen tuuman paksuudelta hänen vaatteillaan ja niillä ruumiinosillaan, jotka olivat olleet paljaina työn aikana; viikonkaan kestävä ankara pesu ei olisi saanut häntä ja hänen vaatteitaan puhtaiksi. Hän löyhkäsi niin pahalta, ettei hän itse eikä kukaan muukaan voinut syödä palaakaan illallispöydässä, vaan koko perhettä ylötti.
Ja tähän hornaan hän oli sitonut itsensä! Mutta Jurgis kesti sen kuitenkin. Vähitellen hän tottui siivottomuuteen ja löyhkään, ja hänestä tuli lantatehtaan työmies koko ijäkseen. Ja vaikkei hän koskaan kokonaan voinutkaan voittaa inhoaan, lakkasi se kuitenkin vähitellen vaivaamasta häntä niin paljo, ettei hän olisi voinut tehdä työtä.
Siten kului toinen kesä. Se oli yleensä onnellinen kesä koko maassa, ja kaikkialla syötiin suunnattomat määrät Packingtownin ihania tuotteita, joten perheen kaikilla jäsenillä oli riittävästi työtä. He kykenivät jälleen säännöllisesti suorittamaan vuokransa, voivatpa panna vähin säästöönkin. Mutta huolista ei kuitenkaan kokonaan päästy. Poikien esim. täytyi, niin vanhoja ja isoja kuin jo olivatkin, edelleen käydä ympäri ja myyskennellä sanomalehtiä. Eivätkä he suinkaan oppineet mitään hyvää kierrellessään kaduilla ja kujilla; he tapasivat siellä kaikenlaista roskaväkeä, ja heidän puhe- ja käytöstapansa osotti ilmeisiä merkkejä hyvin huonoista vaikutuksista. He oppivat nopeaan laskettelemaan meheviä englantilaisia kiroussanoja, poimimaan sikarinpätkiä kadulta ja polttamaan niitä; he oppivat pelaamaan ja kokoomaan irstaita paperossilaatikon kuvia. He tiesivät täsmälleen, missä taloissa huonot naiset harjottivat inhottavaa elinkeinoaan ja tunsivat kaikkien porttolainpitäjättärien nimet. He tiesivät minä päivinä nämä pitivät "laitoksissaan" suuria kemuja, joihin ylemmät ja alemmat poliisimiehetkin ottivat osaa. Vielä pahempi oli, että pojat vähitellen tottuivat tulemaan kotiin vasta keskiyön aikaan. Niin kauvan kuin he toivat kotiin puoli dollarisensa päivässä, ei heiltä voinut kieltää tätä ammattia — tulihan raha niin kipeään tarpeeseen. Vihdoin selitti Jurgis, että tällainen elämä heidät kokonaan turmeli. Pitkän miettimisen ja pohtimisen jälkeen viimein päätettiin, että Vilimas ja Nikalojus jälleen pantaisiin kouluun, sekä että Elzbieta heidän sijastaan lähtisi etsimään jotakin työtä; hänen toimiaan kodissa kyllä hänen nuorempi tyttärensä voisi hoitaa.
Pieni Kotrina oli useimpien köyhien lasten tapaan aikaisin kehittynyt, pikkuvanha, niinkuin on tapana sanoa. Hänen tuli nyt hoitaa pikku veljeään, joka oli raajarikko, sekä Jurgiksen ja Onan pienokaista; hänen tuli keittää ruoka, pestä astiat, lakasta huoneet ja valmistaa illallinen, kun kaikki toiset tulivat kotiin päivän työstä. Hän oli ainoastaan kolmetoistavuotias ja pienikasvuinen ikäänsä nähden, mutta hän toimitti tämän kaiken nurkumatta. Hänen äitinsä oli pari päivää kierreltyään viimeinkin onnistunut saamaan työtä — makkarakoneen käyttämisessä.
Elzbieta oli nyt saanut työtä, mutta hänestä tuntui tämä muutos joutilaisuudesta kovaan ponnisteluun sangen rasittavalta. Hänen piti seista joka päivä kello 7:stä aamulla kello puoli 1:teen saakka päivällä sekä kello 1:stä kello 6:teen asti iltapäivällä koneensa äänessä. Hän aluksi luuli, ettei hän siinä kauvan kestäisi; mutta kun hän huomasi ansaitsevansa yhtä paljon rahaa kuin Jurgis lantatehtaassaan, tyyntyi hän ja jatkoi työtään.
Makkaratehdas oli hauska paikka, jonne maksoi vaivan pistäytyä muutamiksi minuuteiksi — kunhan ei vain katsellut siellä työskenteleviä ihmisiä. Koneet olivat mitä ihmeellisimpiä nähtäviä. Arvattavasti oli makkaroita ennen täytetty käsin, ja huvittavaa olisi tietää paljoko ihmisiä oli kadottanut työnsä, kun makkarain täyttämistä ruvettiin erityisillä koneilla harjottamaan. Itse täyttämistä hoitivat naiset. Koneissa oli ulkonevia putkia, joiden suulle makkarannahat pingotettiin; ne voivat olla kahdeksan, jopa kymmenenkin metriä pitkät, ja naisten tuli silmänräpäyksessä nostaa ne pois, kun tulivat täyteen, ja panna uusia sijaan. Salin toisessa päässä oli iso allas, johon valmiit makkarat joutuivat. Nainen, joka seisoi koneen vieressä, ei saanut päivän kuluessa väistyä siitä hetkeksikään — hänen täytyi seista siinä tunti tunnilta, päivä päivältä täyttämässä makkarannahkoja, vaikka olisi ollut kuolemakseen väsyksissä. Se oli kappaletyötä, ja hänellä oli perhe elätettävänä. Sallimus ja kurjat taloudelliset lait olivat määränneet niin, ettei hän muulla tavalla voinut itseään ja omiaan elossa pitää. Siksipä hän työskentelikin kuin orjatar, pannen koko sielunsa tähän halpa-arvoiseen työhön, suomatta itselleen siunaamankaan lepoa ja uskaltamatta edes vilahdukseltakaan katsahtaa niihin komeasti puettuihin naisiin ja herroihin, jotka kävivät tehdasta katsomassa ja tirkistelivät häntä, kuin olisi hän ollut villi eläin jossakin markkinasirkuksessa.