XIV LUKU.
Kun nyt perheen jäsenistä yksi työskenteli säilyke- ja toinen makkaratehtaassa, tulivat he hyvin tuntemaan suuren joukon niitä huijauksia ja väärennyksiä, joita Packingtownissa lihavalmisteiden suhteen tehdään. He huomasivat pian, että kun teuraseläimen liha oli ruvennut mätänemään, hakattiin se hienoksi ja siitä valmistettiin mitä houkuttelevimpia herkkuja. Jonas tiesi kertoa asioita, jotka saivat tukan nousemaan pystyyn päässä. Ei mitään, ei kerrassaan mitään viskattu pois, kaikki käytettiin hyväkseen, kaikesta valmistettiin ihmisravintoa — kaikesta muusta paitsi eläinten kuolinhuudoista.
Jonas oli kertonut heille, että liha oli pilautunutta sangen usein jo ennenkun teuraat oli nylettykään, ja pahaa hajua karkottaakseen hierottiin lihakappaleita kauvan ja hyvin soodalla sekä huuhdottiin kiehuvan kuumassa soodalipeässä. Sellaista lihaa myytiin seudun huokeahintaisiin ruokatarjoiluihin, keitettiin, paistettiin, rasvattiin sianihralla — ja saatiin hyvät rahat. Oikeastaan olisi liha pitänyt haudata syvään maahan ja peittää soralla ja mullalla, jottei sen haju myrkyttäisi koko tienoota. Mutta täällä "parannettiin" näitä pilautuneita lihakappaleita kemiallisilla menettelyillä ja kaupattiin sitte ostonhaluiselle yleisölle kaikenlaatuisina herkkuina, tuoreina tai suolattuina. Yleisö parka yleensä harvoin tietää, miten sen kalliilla hinnalla ostamat ruokatavarat ovat syntyneet; jos jolloinkin tällaisessa rasioidussa lihassa tunnetaan omituista makua, ei tuskin kenenkään päähän juolahda arvella tehtailijan käyttäneen mädäntynyttä ja haisevaa raaka-ainetta. Päinvastoin pidetään makua erityisen hienona ja herkullisena. Näiden lihakappalten suolaamiseen käytettiin nerokkaita koneita, jotka säästivät sekä aikaa että kuluja. Erityisesti ihmeteltävä oli muuan kone, jossa oli ontelo neula ja sen toisessa päässä pumppu; kun sitä käyttävä mies työnsi neulan lihaan ja polki muutaman kerran pumppua jalallaan, tuli koko liha- tai silavakappale niin täyteen suolavettä ja etikkaa, ettei mädäntyneen hajua eikä makua enää lainkaan erottanut. Kaikki maistoi ja hajusi vain suolavedelle ja etikalle. Mutta odotellessaan tätä ihmeparannusta täyttivät pilautuneet lihakasat koko suunnattoman avaran huoneen niin hirvittävällä löyhkällä, ettei ihminen voinut kauvan siinä oleskella. Kun kaikki liha oli saatu savustetuksi, huomattiin usein paljon siitä sittekin, kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta, vallan eltautuneeksi. Tehtaan ensi vuosina oli näitäkin perin pilautuneita valmisteita myyty nimellä "kolmannen luokan tavaraa", mutta myöhemmin oli joku nerokas sielu keksinyt uuden nimen samalle tavaralle, jota nyt kutsuttiin "luumehuksi". Pahin haju ja maku poistettiin työntämällä liha-aineeseen hehkuvan kuumia rautalevyjä. Tämän keksinnön jälkeen ei enää puhuttu "ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta luokasta" — kaikki oli vain "ensi luokan tavaraa". Tehtailijat keksivät alinomaa uusia menetelmiä ja uusia nimityksiä — he laskivat kauppaan "luuttomia liikkiöitä", jotka sisälsivät kaikkein surullisimmat jätteet sioista laatikoihin ahdettuina; "Kalifornian liikkiöitä", sikojen etulapoja isoine luunikamineen, joista melkein kaikki liha oli kaluttu pois; ja "nahallista silavaa", valmistettua kaikkein vanhimmista sioista, joiden nahka oli niin karkeata ja raskasta, ettei kukaan sitä huolinut ostaa — s.o. ennenkun vasta keitettynä ja kauniiksi värjättynä "pääsylttynä".
Elzbietan käsiin ei makkaraosastossa tullut ainoatakaan kinkkua, joka ei olisi ollut täysin mädäntynyt. Mutta jauhettuina isoissa lihamyllyissä, jotka tekivät aina 2,000 pyöräystä minuutissa, ja sekotettuna puolella määrällä parempaa lihaa menetti pilautunut liha eltautuneen makunsa ja hajunsa. Kukaan ihminen ei kysellyt, mitä aineita makkaroihin oikein pantiin; Europasta tuli tosin alituisesti takasin vanhaa makkaraa, joka oli hylätty kelvottomana ja oli jo vallan valkeaa homeesta, mutta siihen lisättiin booraksia ja glyseriiniä ja se työnnettiin uudelleen lihamyllyn suppiloihin ja valmistettiin kotimaista tarvetta varten. Siellä käytettiin lihaa, joka oli ollut jaloissa tallattavana lattialla, loassa ja sahanjauhoissa, ja jossa oli biljooneja basilleja ja tuberkeleita — lihaa, jota oli säilytetty avaroilla ylisillä ja jota vuotavista katoista valuvat sateet olivat huuhdelleet ja tuhannet rottaparvet käyneet maistelemassa. Ylisillä oli liian pimeätä, jotta siellä olisi voinut mitään nähdä, mutta mies voi työntää kätensä lihakasoihin ja vetää niistä esiin kourallisia rotanlantaa. Nämä rotat olivat oikeana vitsauksena teurastamoissa, ja miehet koettivat senvuoksi tappaa niitä myrkkyleivillä; niitä kuoli joukottain, ja rotat, leivät ja liha pantiin yhdessä menemään suppiloihin… Tämä ei ole mitään satua eikä leikkipuhetta. Liha pantiin kärryille alas tehtaaseen vietäväksi, ja mies, joka lykkäsi kärryjä, ei olisi huolinut viskata pois rottaa vaikka olisi sellaisen nähnytkin — ja menipä makkaroihin mukana aineita, joihin verraten yksin myrkytetyt rotatkin olivat oikeita herkkupaloja. Miehillä ei ollut mitään paikkaa missä pestä käsiään ennen päivällistä, ja niinpä heille oli tullut tavaksi pestä niitä siinä vedessä, johon makkaraliha pantiin. Siellä oli savustettujen kinkkujen luutyviä, suolatun lihan jätteitä ja kaikenlaisia kasvimädännyksiä, jotka olivat viruneet vanhoissa sammioissa tehtaiden kellareissa. Oli eräitä töitä, joista tehtaanomistajat maksoivat urakkakaupalla, ja sellaisiin kuului näiden jättiläissammioiden tyhjentäminen, joihin kaikenlaiset inhat jätteet aikojen kuluessa oli koottu. Tämä työ suoritettiin joka kevät; ja sammioissa oli likaa ja ruostetta, vanhoja nauloja ja seisonutta vettä — ja kärryllinen kärryllisen jälkeen tuotiin tätä ihanata seosta ylös päivänvaloon ja lapioitiin suppiloihin yhdessä tuoreen lihan kanssa muutettavaksi ihmisravinnoksi. Osa valmisteista myötiin "savustettuna makkarana" — mutta kun savustaminen vei aikaa ja tuli kalliinlaiseksi, saatettiin tavara kemialliseen osastoon, jossa sitä säilystettiin booraksilla ja värjättiin ruskeaksi gelatiinilla. Kaikki makkarat tulivat samasta altaasta, mutta kun ne varustettiin kääreillä, saivat ne nimen "erityisen hienoa" ja maksoivat kaksi senttiä enemmän naulalta.
Tällainen oli se uusi ympäristö, johon Teta Elzbieta oli sijoitettu, ja tällaista se työ, jota hänen oli pakko tehdä. Se oli tympäsevää, raaistuttavaa ja eläimellistä työtä; hänellä ei ollut aikaa ajatella mitään muuta kuin juuri sitä. Hän oli vain osa siitä koneesta, jota hän käytti — osa, joka ei saanut silmänräpäykseksikään levähtää muun koneiston väsymättä pyöriessä. Vain yhden ainoan edun toi tämä julma työ mukanaan — hän kävi vähitellen vallan tunnottomaksi. Aste asteelta hän vajosi täydelliseen tylsyyteen — hän kävi puhumattomaksi. Joka ilta hän tapasi Jurgiksen ja Onan, ja yksissä kaikki kolme astelivat kotiin vaihtamatta sanaakaan keskenään. Yksinpä Onakin oli käynyt mykäksi — hän, joka aina oli lauleskellut kuin leivonen. Ona parka! Hän oli sairas ja ylen rasittunut, niin että hän tuskin jaksoi laahustaa itseään iltasin kotiin tehtaasta. Ja kun he sitte olivat syöneet laihan illallisensa, eivät he enää puhelleet keskenään kuten ennen, koska heillä nyt oli vain surkeuksia kerrottavana, vaan ryömivät sijoilleen ja nukkuivat raskaasti kuin eläimet, kunnes oli taasen aika nousta ylös, pukeutua kynttilän valossa ja lähteä jälleen koneittensa ääreen. He olivat niin tylsiä ja jäykistyneitä, etteivät paljon kärsineet nälästäkään enää; ainoastaan lapset ruikuttelivat, kun ruokaa ei ollut heille riittämään asti.
Mutta Onan sielu ei ollut kuollut — ei kenenkään heistä sielu ollut kuollut, vaan ainoastaan horroksissa. Silloin tällöin ne heräsivät, ja nämä hetket olivat hirmuisia. Muistojen tie aukeni sepo selälleen, vanhat riemut kurottelivat käsivarsiaan heitä vastaan, vanhat toiveet ja unelmat kutsuivat heitä; mutta silloin he tunsivat nykyisen elämäntaakkansa painavan äärettömän raskaana heitä. He eivät juuri huutaneet ääneen sen painon alla; mutta he tunsivat ahdistusta, joka oli hirvittävämpi kuin kuolemantuska. Oli asia, josta ei mielellään puhuttu — josta yksikään ihminen maailmassa ei mielellään puhu — omasta elämäntappiostaan.
He olivat lyödyt; he olivat kadottaneet pelin; heidät oli lakastu syrjään kuin rikkatunkio. Tämä tosiasia ei ollut siltä vähemmän surullinen, että se hiljaa ja äänettömänä tunnettiin, että sen syynä olivat loppumattomat verot ja korot ja ruokatavaralaskut. He olivat unelmoineet vapaudesta, kunniallisesta ja hyvästä työstä, jolla voisivat elättää itsensä ja kasvattaa lapsensa kelpo kansalaisiksi. Mutta nyt oli kaikki lopussa — he olivat uskaltaneet elämänsä ja tulevaisuutensa panokseksi tähän vaaralliseen peliin, jonka nyt olivat menettäneet. Kuusi pitkää surullista vuotta oli vielä edessä, ennenkun he olivat täysin suoriutuneet kaikista talonhinnan maksueristä; ja sitä surullisempi oli nyt huomio, ettei kenkään heistä enää kestäisi kuutta vuotta sellaisessa työssä kuin heillä nyt oli. He olivat hukassa, heillä ei enää ollut mitään toivoa, ei mitään pelastusta. Heistä oli tämä suuri kaupunki, jossa he nyt elivät, kuin ääretön valtameri, erämaa, hauta. Niin usein tulivat nämä ajatukset Onalle yön aikaan, kun hän sattui heräämään! Hän koitteli jälleen nukahtaa, peläten oman sydämmensä sykintää ja ollen näkevinään itse ruumiillisentuneen elämänkauhun verestävät silmät edessään. Kerran oli hän huudahtanut ääneen pelosta ja herättänyt Jurgiksen, joka oli kavahtanut pystyyn ja ristinyt silmiään. Sen jälkeen hän oppi valvomaan hiljaa. Heidän mielensä enää harvoin yhtyivät; tuntui kuin olisivat heidän toiveensa olleet haudatut erikseen toisistaan.
Jurgiksella miehenä taas oli omat huolensa. Hänen kohtaloaan johdatti toinen tähti. Hän ei ollut koskaan puhunut murtuneista toiveistaan kellekään, eikä olisi sallinut kenenkään muunkaan niistä puhelevan — hän ei ollut edes tunnustanut niitä itselleenkään. Nyt vaati tämä taistelu kaikki hänen miehekkäisyytensä ja voimansa — eivätkä ne parilla kertaa edes riittäneetkään. Jurgis oli oppinut juomaan.
Hän työskenteli lantatehtaassa, tuossa hehkuvassa hornan kattilassa, päivä päivältä, viikko viikolta, kunnes hänen ruumiissaan ei ollut enää ainoatakaan kivutonta paikkaa, kunnes kaikki valtameren hyrskyt tuntuivat kuhisevan hänen päässään ja kaikki korkeat talot tanssivat hänen silmissään, kun hän iltasin laahusti itseään kotiin työstään. Ja kaikkeen tähän hirmuun ja kauheuteen löytyikin pelastus — hänhän voi juoda! Hän unohti silloin kipunsa, unohti koko elämänsä taakan; hän näki jälleen selvästi, tuli ajatustensa, tunteidensa ja tahtonsa herraksi. Hänen kuollut minuutensa heräsi jälleen eloon hänessä, ja hän voi löytää itsensä nauravana ja leikkipuheita laskevana tovereitten joukossa. Hänestä tuli jälleen mies, tuli elämänsä herra.
Jurgiksen oli vaikeata nauttia enempää kuin pari kolme ryyppyä. Ensi ryypyn otettuaan hän sai syödä ilmaiseksi suupalan, ja hän uskotteli itselleen että se oli edullista; toisella ryypyllä hän sai syödä toisenkin palan. Mutta vihdoin hän ei voinut enää mitään syödä, ja silloin tuntui pelkästä ryypystä maksaminen kerrassaan suunnattomalta tuhlaukselta, johon hänen vuosikausia nälkää nähnyt luontonsa pani vastalauseen. Eräänä päivänä hän kuitenkin rohkeni sukeltaa syvemmälle ja joi kaikki pennit mitä hänellä taskuissaan oli sekä tuli kotia humaltuneena. Hän tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin moniin vuosiin. Mutta kun hän sitte heräsi, oli hän kipeä ja häpesi käytöstään. Nähdessään perheensä surun hän rupesi laskemaan rahojaan, ja kun hän näki kuinka paljon hän oli tuhlannut, tuli hänelle kyyneleet silmiin ja hän päätti ruveta taistelemaan juoppouspahetta vastaan.
Se oli loppumatonta taistelua. Jurgis ei sitä voimainsa takaa käynytkään; hän vain yksinkertaisesti tunsi, että hänessä aina oli sisällinen taistelu vallalla. Hänelle, jonka elämä oli pelkkää kurjuutta ja toivottomuutta, oli katua pitkin käyminen samaa kuin kiusaukseen heittäytyminen. Jokaisessa kadunkulmassa — ehkäpä kaikissa neljässäkin — oli varmasti krouvi, ja jossakin kulmien välissä samaten — ja jokaisella niistä oli oma viehätyksensä. Milloin tahansa, tullen ja mennen, ennen päivännousua ja pimeäntulon jälkeen, hohti niistä hänelle vastaan valoa ja lämpöä, henki kuuman ruuan tuoksua, kuului soittoa ja näkyi ystävällisiä kasvoja. Jurgiksessa paloi himo, kun hän astui katua ylös ja alas Ona käsivarrellaan; mutta hän puristi vaimoaan kiinteämmin rintaansa vasten ja astui nopeampaan. Oli surkeaa jos Ona tulisi tietämään hänen himostaan — häntä vallan pöyristi sellainen ajatus; asia ei itsessään ollut mikään hupainen, ja Ona ei koskaan ollut maistanut mitään eikä siis voinut käsittää sitä. Mutta joskus, kun taistelu hänessä oli kirein, hän miltei toivoi Onankin oppivan juomaan, jottei hänen itsensä olisi tarvinnut hävetä hänen läsnäollessaan. He voisivat juoda yhdessä ja paeta hetkeksi kauhun ajatuksia.
Tuli viimein aika, jolloin Jurgiksen koko tietoinen elämä keskittyi tähän aatteeseen. Häneen tuntuivat pahat henget ottaneen asuntonsa, sillä hän alkoi vihata Onaa ja koko perhettä, koska nämä seisoivat hänen juomahimonsa tiellä. Hän rupesi ajattelemaan olleensa hullu, kun meni naimisiin. Nyt piti hänen luovuttaa ansionsa perheen ylläpitoon eikä voinut juoda sitä suuhunsa. Naimisensa kautta hän oli myynyt itsensä orjuuteen, sen takia hänen täytyi iankaiken työskennellä teurastamoissa. Jos hän olisi ollut naimaton, olisi hän voinut saada paikan pakkaushuoneissa kuten Jonas. Hänen toverinsa lantatehtaassa olivat kaikki semmoisia ihmisiä, joiden ajanlasku ei perustunut almanakkaan, vaan niiden päihtymysten muisteluun, joita he olivat ennättäneet itselleen hankkia; ja kaikki heidän pyrintönsä tarkottivat vain uusien päihtymysten hankkimista. Mutta hänen tuli sen sijaan tuoda kotiin jok'ainoa penni jonka ansaitsi — hän ei voinut lähteä toisten miesten kera ulos kapakoihin päivällisaikana, vaan oli pakotettu istumaan lantakasalle ja siinä syömään mukanaan tuomansa murkinan.
Näin hän ei kuitenkaan aina ajatellut; hän rakasti vielä perhettään. Mutta juuri nyt tuli hyvin surullinen aika. Pikku Antanas, joka muuten aina oli häntä tervehtänyt sydämmellisellä hymyllään hänen kotia tullessaan, ei enää voinut hymyillä, sillä lapsiparan kasvot olivat vallan turvonneet ja täynnä rumia, punasia märkäpaisumia. Hän oli sairastanut kaikkia mahdollisia lastentauteja — tulirokkoa, silmärauhasten tulehtumista ja hinkuyskää; nyt hänessä oli tuhkarokko. Ketään muuta ei ollut kotona häntä hoitamassa kuin pieni Kotrina; ja he olivat liian köyhiä hankkiakseen lääkärinapua. Lattia oli rakoja täynnä — mutta jos pienoinen tautinsa aikana sai kärsiä vetoa, oli hän varman kuoleman oma. Öisin hän potki peitteen päältään, eikä ketään ollut valvomassa hänen luonaan ja peittelemässä häntä, sillä kaikki nukkuivat kuin tukit päivän rasituksista väsyneinä. Hän sai virua kurjalla vuoteellaan ja huudella tuntikausia, ilman että kukaan kuuli häntä.
Ja kaiken kurjuuden huipuksi tuli, että Onakin tähän aikaan kääntyi kipeäksi. Hän oli jälleen raskaana, mutta hänen täytyi siitä huolimatta käydä työssä. Odotettu tapaushan tulisi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin kahlehtimaan hänet kotiin, jonka vuoksi hänen oli ansaittava rahaa niin kauvan kuin voi. Hän oli sitäpaitsi käynyt ylen hermostuneeksi. Hän kärsi hirveätä päänkipua sekä puhkesi usein itkemään ilman mitään näkyvää aihetta. Usein hän tuli kotiin työstänsä myöhään illalla vapisten kuin haavanlehti ja vaikerrellen; tavallisesti hän silloin viskautui vuoteelleen ja rupesi itkemään. Monesti hän oli hysteerillinen, milteipä mielipuoli, ja pelotti Jurgiksen puolikuoliaaksi säikähdyksestä. Elzbieta selitti, ettei tällä ollut mitään merkitystä, koska naiset raskaina ollessaan tavallisesti käyttäytyvät sillä tapaa. Ja paljon muuta järkevää puheli muori hänelle; mutta Jurgis oli vallan lohduton. Eihän Ona edellisellä kerralla ollut tuollainen! Raskaus ei siihen ole syynä, vaan se orjanelämä, johon hän oli tuomittu. Se tulee tuuma tuumalta viemään häneltä hengen. Hän ei ole luotu sellaiseen työhön; ei kukaan nainen maailmassa voi sellaista elämää kestää. Heidän ei olisi pitänyt mennä naimisiin eikä hankkia lapsia maailmaan; ei kukaan työmies saisi naida ja siittää uutta orjansukua. Jos hän, Jurgis, olisi tiennyt, että naiset olivat noin heikkoja ja heiveröisiä olentoja, olisi hän jo alussa kääntänyt silmänsä pois heistä. Siten hän puheli tovin aikaa, tullen itsekin puolittain hysteerilliseksi, mikä seikka niin isossa miehessä näytti kovin eriskummaiselta. Onan oli pakko hillitä tuskansa ja heittäytyä hänen syliinsä, pyydellen häntä tyyntymään ja lopettamaan vaikerruksensa, koska hän muka jo oli parempi ja tuli vielä vallan terveeksi. Siten hän makasi ja hautasi surunsa miehensä olkaa vasten, Jurgiksen katsellessa häntä arasti ja avuttomasti kuin haavotettu eläin, kuin näkymättömien vihollisten maalitaulu.