XV LUKU.
Nämä onnettomuudet alkoivat kesällä; ja joka hetki koetti Ona lohduttaa miestään sanomalla, että ne eivät enää uusiutuisi ja että kaikki jälleen kääntyisi hyväksi; mutta turhaan. Jokainen uusi kohtaus järkytti yhä enemmän Jurgiksen mieltä ja teki hänet yhä kovakorvaisemmaksi Elzbietan vakuutteluille; ja hän rupesi uskomaan, että kaiken tämän takana oli jokin hirvittävä asia, josta hänen ei sallittu tietää. Joskus näiden sairauden purkausten aikana hän väijyi Onan silmiä ja näki niissä ilmeen kun vainotulla otuksella; niissä näkyi tuskaa ja epätoivoa ja aina välillä tuota hänen mielipuolista raivoaan. Ainoastaan siitä syystä, että itsekin oli niin jähmettynyt ja muserrettu, ei Jurgis ruvennut elämään hurjemmasti kuin ennen — hän vain eli kuin tylsä kuormahevonen, jolla on käsitystä ainoastaan siitä hetkestä, joka kulloinkin on.
Talvi oli taasen tulossa, ankarampana ja uhkaavampana kuin konsaan ennen. Oltiin lokakuussa, ja joulukiireet alkoivat. Teurastamoissa oli täysi työ sellaisten ravintoaineiden valmistamisessa, joita juhlina syötiin; ja Maria, Elzbieta ja Ona, jotka olivat vain koneenosia, saivat senvuoksi työskennellä 15-16 tuntia päivässä. Siinä ei ollut mitään valitsemisen varaa; mitä töitä tehtaissa tehtiinkin, niitä heidän täytyi tehdä, jos mielivät pysyä paikoissaan; sitäpaitsi sen kautta heidän tulonsa lisäytyivät muutamilla kolikoilla, ja sentähden he ponnistelivat voimiaan kuin piiskatut hevoset. Heidän oli oltava työssä joka aamu kello 7, päivällisensä he saivat syödä puolipäivän aikaan, ja sitte taas oli aherrettava kello 10:een tai 11:een asti illalla saamatta enää suupalaakaan ruokaa. Jurgis tahtoi odotella heitä auttaakseen heitä yön tullen kotiin, mutta he eivät sallineet sitä; lantatehtaissa ei näet tarvinnut työskennellä ylimääräisillä tunneilla, eikä hänellä ollut paikkaa missä odotella heitä, kapakoita lukuunottamatta. Kukin sai hoiperrella ulos pimeään ja pyrkiä siihen kadunkulmaan, jossa heidän oli määrä yhtyä, tai jos toiset jo olivat menneet kotia, alottaa yksin tuo kauhea paluumatka. Vihdoin kotia päästyään he olivat aina niin jähmettyneitä, etteivät jaksaneet syödä eikä riisuutuakaan, vaan heittäytyivät sijoilleen kengät jalassa ja makasivat kuin pölkyt. Jos he kesken väsyivät, olivat he auttamattomasti hukassa; mutta jos he kestivät, voivat he saada tarpeeksi hiiliä talveksi.
Paria päivää ennen adventtia tuli lumimyrsky. Se alkoi iltapäivällä, ja illan tullen oli lunta maassa kahden tuuman paksuudelta. Jurgis päätti jäädä vartoomaan naisia saattaakseen heidät kotiin tuossa rajuilmassa, mutta meni ensin kapakkaan lämmittelemään ja otti siellä pari ryyppyä; mutta pakeni sitte juomahimon paholaista ja juoksi kotia. Hän laskeutui sänkyyn odottelemaan heitä, mutta nukahtikin heti paikalla. Kun hän jälleen avasi silmänsä, oli hän painajaisen kynsissä ja näki Elzbietan puristelevan häntä kaikin voimin ja huutaen kovaa. Aluksi hän ei ollut tajuta mitä muorilla oli sanomista — "Ona ei ollut tullutkaan kotiin!" Hän kysyi paljoko kello oli. Oli aamu — aika nousta ylös. Ona ei ollut tullut kotiin koko yönä! Ja ilma oli jäätävän kylmä, ja lunta jalan paksuudelta ulkona.
Jurgis oli yhdellä hyppäyksellä jalkeillaan. Marija huusi pelosta ja lapset vaikeroivat — pikku Stanislovas etenkin, jolla taasen oli lumenkauhut edessään. Jurgis, joka oli maannut vaatteet päällä, ei senvuoksi tarvinnut aikaa pukeutumiseen, vaan otti hattunsa ja säntäsi ulos. Mutta kadulle tultuaan hänestä rupesi tuntumaan, ettei hänen tarvinnut sentään noin kiiruhtaa, eikä hänellä sitäpaitsi ollut aavistustakaan minne mennä. Oli vielä yhtä pimeä kuin sydänyön aikaan, ja paksuja lumihiutaleita putosi; oli niin hiljaista kaikkialla, että hän oli kuulevinaan niiden putoavan. Seisoessaan siinä ja epäröidessään muutaman silmänräpäyksen hän oli lumettunut aivan valkeaksi.
Nyt hän rupesi juoksemaan teurastamoita kohti. Tiellä hän kyseli joka kapakasta, olisiko nähty hänen Onaansa. Joko oli tämä joutunut heittiöiden käsiin kotimatkalla, tai oli onnettomuus kohdannut häntä tehtaassa noiden kirottujen koneiden puolelta — niin hän ajatteli, ja hänen sydämmensä väpätti tuskasta. Hän juoksi siihen osastoon, jossa Ona työskenteli, ja kysyi eräältä yövartijalta. Mitään onnettomuutta ei ollut sattunut eilispäivän kuluessa, sai hän vastaukseksi. Konttorissa, jonne hän sitte kääntyi, vastattiin hänelle Onan jättäneen sinne takasin työmerkkinsä yön tienoissa, joka varmasti todisti hänen päättäneen työnsä ja lähteneen kotiansa.
Muutapa hänellä ei nyt ollut tehtävänä kuin odottaa. Pitääkseen itseään lämpimänä hän rupesi kävelemään edestakasin yhä paksunevassa lumessa. Pian alkoi jälleen toimeliaisuus tehtaitten alueella; hän näki porttien läpi, miten teuraseläimiä vietiin talleista teurastamoihin, ja pitkin tietä kulki pieniä, äsken teurastetulla lihalla täytettyjä vaunuja matkalla jäähdytyshuoneisiin. Ennen päivänkoittoa saapui työläisparvi toisensa perästä, kaikki väristen vilusta ja heilutellen eväspussejaan, kulkiessaan poloisen Jurgiksen ohi. Hän asettui erään portinvartijan tupaan kuuluvan akkunan alle, koska hän siitä virtaavassa valossa voi erottaa ohikulkijat. Mutta lunta tuli niin tiheästi, että hän vain vaivoin voi vakuuttaa itseään, ettei Ona ainakaan ollut näiden joukossa.
Kello tuli seitsemän — se tunti, jolloin suuri teurastuskoneisto pantiin käyntiin. Jurgiksen olisi pitänyt olla paikallansa lantatehtaassa; mutta sen sijaan hän yhä odotteli tuskasta jähmettyneenä Onaa. Kului vielä viisitoista kauheata minuuttia, ennenkun hän näki naishaamun sukeltavan esiin lumipyryn keskeltä. Hän juoksi sitä kohti huutaen ääneensä. Se oli Ona, joka juoksi henkensä edestä; kun hän huomasi miehensä, hoiperteli hän tätä kohti ja puolittain kaatui hänen kurotettuun syliinsä.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Jurgis kiivaasti. "Missä sinä olet ollut?"
Kului tuokio, ennenkun Ona kykeni läähätykseltään puhumaan.
"Minä en voinut mennä kotiin", vastasi hän epätoivoisella äänellä.
"Lumi — ymmärrätkö — kaikki raitiovaunut olivat pysähtyneet."
"Mutta missä sitte olit yön?"
"Minä menin erään tutun kanssa hänen kotiinsa" — läähätti Ona — "tunnethan Jadvygan?"
Jurgis henkäsi helpotuksesta. Mutta sitte hän huomasi vaimonsa vapisevan ja nyyhkivän, kuten aina noiden hermokohtausten alussa, joita hän niin pelkäsi.
"Mutta mitä tämä merkitsee?" huudahti hän vielä kerran. "Mitä on tapahtunut?"
"Oi Jurgis, olen pelännyt niin, niin kovin", sanoi Ona, syleillen kiihkeästi miestään. "Olen ollut niin sanomattoman onneton."
He olivat nyt lähellä portinvartijan valaistuja akkunoita ja muita ihmisiä. Jurgis vei hänet syrjemmäksi ja kysyi vallan suunniltaan säikähdyksestä:
"Mitä sillä tarkotat?"
"Olen niin hirveän peloissani", nyyhkytti Ona. "Tiesinhän ettet voinut arvata, missä minä olin, ja olin levoton, kun en tiennyt mitä sinä oikein voit tehdäkään. Mieleni teki niin päästä kotiin, mutta olin niin väsynyt, niin väsynyt. Oi Jurgis, oma Jurgikseni!"
Jurgis oli niin iloinen saadessaan vaimonsa takasin, ettei hän muuta ajatellutkaan kuin tätä iloaan. Kuitenkin täytyi hänen nyt erota Onasta sen osaston portilla, jossa tämä työskenteli. Mutta tiellä omaan työpaikkaansa hän näki koko ajan silmiensä edessä hänen kalpeat kasvonsa ja silmänsä, joista sanaton pelko tuijotteli.
Kului taasen lyhyt aika. Joulu oli jo käsissä; paksu lumivaippa peitti vielä maan, ja uudet lumisateet sitä vain kasvattivat. Joka aamu Jurgis puolittain kantoi vaimonsa työpaikalle, horjuen hänen kanssaan eteenpäin synkän pimeyden halki. Mutta viimein — eräänä yönä tuli siitä loppu.
Oli vain kolme päivää jouluun. Keskiyönaikaan tulivat Marija ja Elzbieta kotiin ja nostivat aika melun, kun eivät huomanneetkaan Onaa kotiin palanneeksi. Molemmat olivat menneet kohtaamaan häntä sovittuun kadunkulmaan; ja hyvän aikaa turhaan odotettuaan he olivat menneet siihen huoneeseen, jossa hän työskenteli, mutta saaneet siellä tietää, että kaikki kääreitä ompelevat naiset olivat jo päättäneet työnsä tunti sitten ja lähteneet tiehensä. Tänä iltana ei ollut satanut lunta, eikä myöskään ollut erityisen kylmä; mutta Ona ei vieläkään ollut saapunut! Jotakin perin vakavaa täytyi olla tapahtunut tänä iltana.
He herättivät Jurgiksen, joka istahti sänkynsä laidalle ja kuunteli murahdellen heidän kertomustaan. "Hänen on tietysti taasen täytynyt mennä Jadvygan mukana", hän sanoi; "Jadvyga asuu vain sadan askeleen päässä teurastamoista, ja hän lienee ottanut Onan mukaansa." Mitäpä hänelle olisikaan tapahtunut — ja vaikkapa olisikin, ei tässä nyt mitään voinut tehdä ennen aamua. Jurgis paneutui uudelleen makuulle ja kuorsasi jo, ennenkun molemmat naiset olivat ehtineet ovesta ulos.
Mutta huomenissa hän kuitenkin oli ylhäällä tuntia ennen tavallista aikaa. Hän tiesi, että Jadvyga Marcinkus asui teurastamoiden toisella puolen, Halsted Streetin varrella, yhdessä äitinsä ja sisartensa kanssa pienessä kellarikerran huoneessa — sillä hänen sulhasensa Mikolas oli äskettäin kadottanut toisen kätensä verenmyrkytyksen takia, ja heidän naimapuuhansa olivat sen kautta menneet ainiaaksi myttyyn. Jurgis näki valon paistavan Jadvygan huoneesta; ja kulkiessaan sen ohi kuuli hän siellä jotakin paistettavan. Hän koputti ovelle ja oli puolittain varma, että Ona juuri tulisi avaamaan.
Mutta sen sijaan oli se Jadvygan pieni sisar, joka tirkisti häntä vastaan ovenraosta. "Missä on Ona?" kysyi Jurgis.
"Onako?" toisti lapsi, hämmästyneenä katsellen häntä.
"Niin, eikö hän ole täällä?"
Jurgis hävähti taapäin. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli Jadvyga ovelle, tirkistellen ulos pimeään lapsen pään ylitse. Nähtyään kuka siellä oli, katosi hän näkyvistä, sillä hän oli vielä puolipukeissa. Jurgiksen täytyi antaa hänelle anteeksi, hän sanoi; hänen äitinsä oli hyvin kipeä —
"Eikö Ona ole täällä?" kysyi Jurgis, ollen liian kiihkoissaan antaakseen hänen puhua loppuun.
"Onako — ei!" lausui Jadvyga. "Miksi luulette hänen olevan täällä?
Onko hän sitte sanonut tulevansa tänne?"
"Ei", Jurgis vastasi. "Mutta hän ei ole tullut kotiin, ja siksi luulin hänen olevan täällä samoin kuin edelliselläkin kerralla."
"Edellisellä kerrallako?" kysäsi Jadvyga ilmeisesti ymmällä ollen.
"Niin, sillä kerralla kun hän vietti yönsä täällä!" sanoi Jurgis.
"Sen täytyy olla erehdystä", vastasi Jadvyga nopeasti. "Ona ei koskaan ole viettänyt yötään täällä."
Jurgis tuskin kykeni käsittämään hänen sanojaan. "Kyllä — kyllä!" hän huusi. "Kaksi viikkoa sitte, Jadvyga! Hän kertoi minulle niin — sinä yönä, jolloin pyrysi eikä hän voinut tulla kotiin."
"Tässä täytyy olla joku erehdys", tyttö yhä vakuutti. "Hän ei ole ollut täällä."
Jurgis horjahti, niin että hänen täytyi nojautua ovenpieleen. Ja hätäytyneenä Jadvyga — sillä hän piti Onasta — avasi oven selälleen, koettaen koota yöpukuaan paremmin ympärilleen.
"Oletteko varma, ettette ole häntä väärinymmärtänyt?" hän huudahti.
"Hänen täytyi tarkottaa jotakin toista paikkaa. Hän —"
"Ei, hän sanoi olleensa täällä", väitti Jurgis vastaan. "Hän kertoi minulle kaikellaista täältä — mitä te teitte ja sanoitte. Oletteko varma, ettei hän ollut täällä. Ettekö ole vain unohtanut? Ehkä olitte poissa?
"Ei — Ei!" huudahti tyttö. Ja sitte kuului tyytymätön ääni huoneesta
— "Jadvyga, sinä vilustutat lapsen. Pane ovi kiini!"
Jurgis seisoi vielä puoli minuuttia ulkopuolella, sopertaen hämmästystään kahdeksannes-osa-tuuman levyisestä oviraosta, jonka Jadvyga enää oli jättänyt auki; ja sitte kun hänellä ei enää ollut mitään puhuttavana, pyysi hän anteeksi ja poistui.
Hän käveli eteenpäin puoleksi huumautuneena, tietämättä minne meni. Ona oli pettänyt hänet! Hän oli valehdellut hänelle! Ja mitähän kaikki tämä merkitsi? Mitä mahtoi olla tapahtunut? Ja missä Ona nyt olikaan? Hän tuskin voi käsittää näitä asioita — vielä vähemmän ratkaista niitä; mutta sadottain hurjia epäilyksiä hyökkäsi hänen kimppuunsa, tunto jostakin auttamattomasta onnettomuudesta valtasi hänet tykkänään.
Kun ei mitään muutakaan tällä hetkellä ollut tehtävissä, meni hän tehtaan portille ja asettui sen viereen katselemaan. Hän odotteli siinä, kunnes kello oli yli seitsemän, mutta Onaa ei näkynyt ei kuulunut. Silloin hän lähti sen osaston työnjohtajattaren puheille, missä Ona työskenteli, kyselläkseen vaimoaan. Mutta johtajatar ei vielä ollut tullut; kaikki alakaupungista kulkevat raitiovaunut olivat liikkumattomina talleissaan, sillä voimakeskushuoneessa oli jotakin tullut epäkuntoon. Kuitenkin olivat miltei kaikki kääreenompelijattaret jo täydessä työssä. Sillä tytöllä, jonka puoleen Jurgis kääntyi, oli kova kiire, mutta hän katsahti kuitenkin ylös nähdäkseen hänellekö puhuttiin. Sitte tuli sisään muuan mies, joka lykkäsi edessään käsikärryjä; tämä tunsi Jurgiksen Onan mieheksi ja oli utelias päästäkseen perille hänen salaisuudestaan.
"Ehkäpä syy on raitiovaunuissa", arveli hän, "ehkäpä hän on mennyt alakaupunkiin."
"Ei", sanoi Jurgis, "hän ei koskaan ole käynyt siellä."
"Ehkäpä ei", murahti mies kuivasti.
Jurgis oli huomaavinaan, että mies ja tyttö katselivat toisiaan salavihkaa hänen puhuessaan.
"Mitä tiedätte asiasta?" kysäsi hän nopeasti.
Mutta mies oli nähnyt päällysmiehensä takanaan, ja hän kiiruhti eteenpäin lykäten kärryjään.
"Mitäpä minä siitä tietäisin", hän vastasi olkapäänsä ylitse. "Kuinka minä tietäisin millä teillä vaimonne käy?"
Jurgis lähti jälleen ulos ja käveli edestakasin rakennuksen edustalla. Koko aamun hän siinä käveli, ajattelematta lainkaan työtään. Puolipäivän aikaan hän lähti poliisiasemalle jatkaakseen kyselyjään, mutta palasi sieltä tyhjin toimin tehtaanportille siellä vartoakseen mieli yhä tuskaisempana. Vihdoin hän iltapäivällä lähti viimeinkin painamaan kotia.
Hän kulki pitkin Ashland Avenueta. Raitiovaunut olivat taasen alkaneet liikkua, ja monta sellaista kiisi hänen ohitsensa täynnä väkeä. Niiden näkeminen muistutti Jurgikselle tehtaalaisen ivallista huomautusta, että Ona ehkä olisi lähtenyt ulos kaupungille; ja puolittain vaistomaisesti hän kääntyi katselemaan vaunuja — sillä seurauksella, että hän äkkiä huudahti ja alkoi juosta niiden jälkeen.
Ympäri kokonaisen korttelin hän seurasi niitä. Eräässä vaunussa hän oli huomannut hatun, joka oli vallan Onan hatun näköinen. Vihdoin pysähtyi vaunu, ja sitä kantava nainen astui ulos. Jurgis seurasi jälessä; hänen epäluulonsa oli nyt herännyt. Hän näki naisen nousevan heidän kotinsa portaita ylös. Viiden minuutin ajan Jurgis kulki edestakasin kadulla nyrkitetyin kourin ja yhteenpuserretuin huulin. Viimein hän astui sisään.
Avatessaan oven hän näki Elzbietan, joka myöskin oli ollut etsimässä Onaa, mutta jo palannut kotiin. Tämä tuli häntä vastaan varpaisillaan ja sormi huulillaan. Jurgis odotti, kunnes muori tuli vallan hänen luokseen.
"Elä rupea meluamaan!" kuiskasi Elzbieta.
"Mitä nyt?" Jurgis kysyi.
"Ona on käynyt nukkumaan", läähätti vanhus. "Hän on hyvin kipeä. Pelkään hänen menettävän järkensä, Jurgis. Hän on kävellyt katuja pitkin koko yön, ja juuri äsken sain hänet hiukan tyynnytetyksi".
"Milloin hän tuli kotiin?"
"Heti kun olit lähtenyt tänä aamuna".
"Eikö hän sen jälkeen ole ollut ulkona?"
"Ei, tietystikään ei! Hän on niin heikko, Jurgis; hän —"
Jurgis kiristeli hampaitaan vihan vimmassa. "Te valehtelette minulle!" huusi hän.
Elzbieta säpsähti ja kalpeni. "Mitä?" sopersi hän. "Mitä tarkotat?"
Mutta Jurgis ei vastannut. Hän työnsi eukon tieltään, säntäsi makuuhuoneen ovelle ja avasi sen.
Ona istui vuoteensa reunalla. Hän katsahti arasti mieheensä, kun tämä astui sisään. Jurgis sulki oven Elzbietan nenän edessä ja astui suoraan vaimonsa luo.
"Missä olet ollut?" kysyi hän.
Onan kädet lepäsivät velttoina hänen sylissään, ja Jurgis näki, että hänen kasvonsa olivat valkeat kuin paperi ja osottivat ilmeistä tuskaa. Hän avasi pari kertaa huulensa puhuakseen, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Vihdoin lausui hän matalalla äänellä ja hätäillen:
"Jurgis, minä — minä luulen olleeni järjiltäni! Olisin tullut kotiin viime yönä, mutta en löytänyt tietä. Minä kuleskelin — minä kuleskelin ulkona koko yön, ja — ja tulin kotiin vasta — aamulla".
"Sinä tarvitsit lepoa", virkkoi Jurgis tylyllä äänellä; "miksi sitte uudestaan läksit ulos?"
Hän katseli järkähtämättä Onaa silmiin ja luki niistä hänen hirveän tuskansa.
"Minun — piti mennä — mennä kauppapuotiin", kuiskutti Ona sopertaen.
"Minun piti mennä —"
"Sinä valehtelet", sanoi Jurgis.
Sitte hän pudisti nyrkkiään ja astui lähemmäksi vaimoaan. "Miksi valehtelet minulle?" huusi hän tuimasti. "Mitä olet tehnyt, koska sinun tarvitsee valehdella miehellesi?"
"Jurgis!" huudahti Ona, kavahtaen säikähtyneenä pystyyn. "Kuinka sinä voit —"
"Sinä olet valehdellut minulle, sanon minä!" jymisti mies. "Kerroit minulle viettäneesi yön Jadvygan kodissa, mutta sinä et ole astunut sinne jalallasikaan. Ja tänään näin sinut itse, kun astuit alas raitiotievaunusta. Missä olet ollut?"
Oli kuin Jurgis olisi työntänyt puukon vaimonsa rintaan. Tämä näytti vallan raukeavan tyhjiin. Hän horjui ja hoiperteli sekä silmäsi mieheensä hirvittävän tuskan ilmeellä. Sitte päästi hän kauhunhuudon, hoiperteli pari askelta eteenpäin ja ojenteli käsiään Jurgista kohden.
Mutta tämä väistyi syrjään ja antoi hänen kaatua. Hän ryömi takasin vuoteensa luo ja vajosi polvilleen sen eteen, kätkien kasvonsa käsiinsä ja puhjeten raivoisaan itkuun.
Nyt seurasi taasen tuollainen kauhea hermokohtaus, joka niin usein oli säikähyttänyt Jurgista. Ona valitti, vaikeroi ja nyyhki. Hänen pelästyksensä ja ahdistuksensa kasvoivat yhä suuremmiksi; hurjia, ankaria sisäisen tuskan ilmauksia seurasi nopeasti toisiaan ja vapisuttivat hänen hentoa ruumistaan, niinkuin myrsky vapisuttaa puita vuorella. Näytti kuin hirvittäviä kuvia esiytyisi hänen sielunsa eteen, vallaten hänen koko tietoisuutensa ja kiduttaen häntä hirveällä tavalla. Kaikki tämä olisi ennen saanut Jurgiksen vallan suunniltaan surusta; mutta nyt hän seisoi ja katseli ja kuunteli kaikkea kylmänä ja jäykkänä — tiivisti pusertaen huuliaan yhteen, puristaen kouriaan nyrkkiin kuin suonenvedossa. Nyt, kaiken tuon inhan ja kamalan tapahduttua, tämä ei enää lainkaan häntä liikuttanut. Vaikka Ona olisi itkenyt itsensä kuoliaaksi, ei hän olisi lähennyt häntä tuumankaan vertaan — ei ainakaan missään hellässä ja rakastavaisessa tarkotuksessa. Mutta kun Onan vaikerrus kuitenkin kiusasi häntä, tunsi hän tyytyväisyyttä kun Teta Elzbieta kauhusta vallan kalpeana avasi oven ja töytäsi sisään.
"Ulos siitä!" huusi hän. "Ulos ovesta paikalla!"
Ja kun eukko viivytteli epäröiden ja valmiina avaamaan suunsa, tarttui hän hänen käsivarteensa ja miltei viskasi hänet ulos, sulki oven jälleen ja pani pöydän sen eteen, ettei sitä enää voitu aukaista. Sitte hän kääntyi taasen Onaan päin ja huudahti:
"No — vastaa minulle!"
Mutta naisparka ei voinut antaa mitään ymmärrettävää vastausta, sillä uusi ja entistä kovempi hermokohtaus sattui. Jurgis voi nähdä hänen ojennettujen käsiensä tempovan ja nykivän kaikkea mihin koskivat. Hän voi nähdä suonenvedontapaisten tempausten vapisuttavan hänen ruumistaan ja siirtyvän pitkin hänen jäseniään. Ona nyyhki ja päästi korisevia ääniä kuin tukehtuva; kaikenlaisia mahdollisia ääniä tunkeutui hänen kurkustaan, ajaen toinen toistaan kuin laineet merenpinnalla. Hänen äänensä alkoi ensin uikuttaa ja vaikeroida, kohosi sitten vähitellen voimakkuudessa ja päättyi viimein hurjilla, kamalilla mielipuolen naurunrehahduksilla. Jurgis kesti tätä kaikkea pitkän aikaa; mutta viimein se kävi hänelle sietämättömäksi, ja hän juoksi vuoteen luo, kävi kiini Onan hartioista ja huusi hänen korvaansa:
"Lakkaa nyt tuosta, sanon minä! Lakkaa heti!"
Ona katsahti ylös häneen, sillä kohtaus oli mennyt ohitse; sitte hän lankesi alas Jurgiksen jalkoihin ja syleili tämän polvia, vaikka Jurgis koetti vapautua hänen käsistään. Sitte hän makasi pitkän aikaa kasvoillaan lattialla, kieritellen ja väännellen itseään kuin kiusattu mato. Jurgis oli menehtyä mielenliikutuksesta, ja hän huusi vielä hurjemmin:
"Lakkaa jo tuosta! Kuuletko — lakkaa tuosta!"
Tällä kertaa Ona totteli häntä, vetäen syvään henkeä ja viruen yhä lattialla hiljaa ja äänetönnä. Pitkän minuutin hän makasi siinä vallan liikkumattomana, kunnes hänen miehensä jo pelkäsi hänen kuolevan. Mutta sitte hän äkkiä kuuli hänen äänensä kuiskaavan:
"Jurgis! Jurgis!"
"Mitä tahdot?" hän kysyi.
Hänen täytyi kumartua alas Onan puoleen, niin heikko tämä oli. Ja hän kuuli hänen puhuvan katkonaisin, tuskallisin sanoin:
"Luota minuun! Usko minua!"
"Usko — mitä?" Jurgis huudahti.
"Usko että minä — että minä paraiten tiedän — rakastavani sinua! Eläkä kysele minulta — mitä äsken kyselit! Oi Jurgis, ole niin hyvä — ole niin hyvä! Sillä niin se on parasta — se on —"
Jurgis tahtoi sanoa jotain, mutta Ona keskeytti hänet kiivaasti.
"Jospa vain tahtoisit luottaa minuun! Jospa vain uskoisit minua —! Se ei ollut minun syyni — en voinut auttaa sitä — ei se ole mitään — ei mitään vahinkoa ole tapahtunut. Oi Jurgis, Jurgis! Usko minua, ole niin kiltti!"
Hän piti kiini miehestään ja koetti kurottautua ylemmäksi voidakseen katsella häntä kasvoihin; Jurgis voi tuntea hänen kättensä hermostuneesti värähtelevän. Ona tarttui hänen toiseen käteensä, puristi sitä suonenvedontapaisesti, vei sen kasvoilleen ja kasteli sitä kyynelillään. "Usko minua! Usko minua!" huusi hän edelleen.
Mutta Jurgis karjasi raivostuneena:
"Minä en tahdo!"
Vielä kerran Ona hiipi hänen povelleen, uikuttaen epätoivoisesti:
"Oi Jurgis, ajattele mitä teet! Se vie meidät perikatoon — täydelliseen perikatoon! Oi ei, ei — sinä et saa tehdä niin! Elä tee niin! Elä tee niin! Se tekee minut sairaaksi — ethän toki, Jurgis! Tiedäthän kuinka kivuloinen ja heikko minä olen. Eikä koko asia ole mitään. Me tulemme vielä onnellisiksi — me voimme rakastaa toisiamme kuten ennen. Oi sääli minua — usko minua, ole niin hyvä!"
Hänen sanansa saattoivat Jurgiksen raivoon, tekivät hänen vallan hurjaksi. Hän tempasi kätensä irti ja työnsi vaimonsa takaperin.
"Vastaa minulle!" huusi hän. "Kirottua — etkö kuule, kun minä sanon — vastaa minulle!"
Ona vaipui alas lattialle, ruveten jälleen parkumaan. Se kuului aivan kuin kirotun sielun ähkinä alhaalta kadotuksen kuiluista, eikä Jurgis voinut kestää sitä. Hän löi nyrkkinsä vierellä olevan pöydän levyyn ja kähisi hänelle uudestaan: "Vastaa minulle!"
Ona rupesi parkumaan kovalla äänellä, joka enemmän muistutti villieläimen kirkunaa kuin ihmisen ääntä: "Ah! Ah! En voi! En voi sitä tehdä!"
"Miksi et voi vastata?" sähisi Jurgis.
"En tiedä itsekään!"
Jurgis syöksähti hänen luokseen ja tarttui häntä käsivarsiin, nosti ylös hänet ja tuijotti suoraan hänen silmiinsä.
"Kerro minulle, missä olit viime yönä!" läähätti hän kiivaasti. "Pian — etkö aijo kertoa —"
Silloin alkoi Ona kuiskia, hitaasti ja sanan kerrallaan:
"Olin — eräässä — eräässä talossa — alakaupungissa —"
"Missä talossa? Mitä tarkotat?"
Ona koetti kääntää pois silmiään, mutta Jurgis piti hänen kasvojaan kuin pihtien välissä.
"Miss Hendersonin talossa!" huohotti hän.
Jurgis ei ensin käsittänyt. "Miss Hendersonin talossa", toisteli hän.
Mutta yht'äkkiä hänelle asia valkeni. Koko hirvittävä totuus loisti palavin kirjaimin hänen silmiensä edessä. Hän horjahti ja kavahti taapäin kiljahtaen tuskasta. Sitte hän nojautui seinää vasten, vei kätensä kuumalle otsalleen ja kuiskasi: "Jesus! Jesus!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän ryntäsi Onan kimppuun, joka vielä virui hänen jalkainsa juuressa, kävi häntä kurkkuun ja karjasi käheällä ja oudolla äänellä:
"Kerro kaikki! Pian! Pian! Kuka vei sinut sinne?"
Ona koetteli vapautua hänen puristuksestaan, ja tämä saattoi hänet vielä enemmän raivoihinsa. Hän luuli sen johtuvan pelosta tai kivusta; hän ei ymmärtänyt, että se oli pohjattoman häpeän tunne, joka teki puhumisen naisparalle niin vaikeaksi. Vihdoin, tämä kuitenkin vastasi:
"Connor."
"Connor!" läähätti Jurgis. "Kuka on Connor?"
"Päällysmies!" vastasi Ona. "Se mies —"
Raivoissaan Jurgis pusersi sormensa kovemmin yhteen, ja vasta kun Onalta silmät ummistuivat, arvasi hän pian kuristavansa hänet kuoliaaksi. Silloin päästi hän irti kurkusta ja kyyristyi ja odotteli, kunnes toinen jälleen avasi silmänsä.
"Puhu", kuiski hän; "puhu siitä minulle!"
Ona makasi vallan liikkumattomana, ja Jurgiksen oli pidätettävä henkeään, jotta voisi erottaa hänen sanansa.
"En tahtonut tehdä sitä", kuului hän puhelevan. "Koetin — koetin kyllä olla tekemättä sitä. Tein sen vain — pelastaakseni meidät. Se oli ainoa keino."
Taasen ei hyvään aikaan kuulunut muuta kuin Jurgiksen kiivas läähätys. Onan silmät olivat ummistetut, eikä hän niitä avannut kun taas rupesi puhumaan:
"Hän sanoi — että hän toimittaisi minut paikastani. Hän sanoi — että me kaikki menettäisimme paikkamme. Että me emme koskaan saisi — mitään työtä — täällä. Hän tarkotti — täyttä totta. Hän olisi syössyt meidät perikatoon."
Jurgiksen käsivarret, joita vastaan hän nojautui, vapisivat niin, että hän tuskin voi pysyä istuallaan, ja hän horjahti tuontuostakin eteenpäin kuunnellessaan. "Milloin — milloin se alkoi?" hän sähähti.
"Jo vallan alussa", vastasi Ona. Hän puheli hiljaa aivan kuin ajatuksissaan. "Se oli — se oli heidän juontansa — miss Hendersonin juonta. Tämä vihasi minua — ja hän — hän tahtoi saada minut valtaansa. Hän rupesi puhelemaan minulle — ulkona pengermällä. Sitte hän rupesi — rupesi mielistelemään minua. Hän tarjosi minulle rahaa. Hän rukoili minua — sanoi rakastavansa minua. Sitte hän uhkaili minua. Hän tunsi meidän olomme — tiesi että tulisimme näkemään nälkää. Hän tunsi sinun päällysmiehesi — tunsi Marijankin työnjohtajattaren. Hän sanoi tahtovansa ajaa meidät varmaan kuolemaan — mutta, sanoi hän, jos minä tahtoisin — jos minä — niin voisimme olla varmat työn saamisesta aina. Sitten hän eräänä päivänä otti minut kiini — eikä tahtonut päästää irti — hän — hän —"
"Missä tämä tapahtui?"
"Käytävässä eräänä iltana — sittekun kaikki olivat lähteneet pois. Minä en voinut sitä auttaa. Ajattelin sinua — ajattelin lastamme — äitiäni ja kaikkia teitä. Pelkäsin niin häntä — pelkäsin huutaakin."
Tuokiota aikaisemmin hänen kasvonsa olivat tuhkaharmaat, nyt ne olivat hehkuvan punaset. Hän rupesi jälleen raskaasti hengittämään. Jurgis ei päästänyt ääntäkään kurkustaan.
"Siitä on nyt kaksi kuukautta. Perästäpäin hän tahtoi että tulisin — tuohon taloon. Hän tahtoi että jäisin sinne. Sanoi että me kaikki — ettei kenenkään meistä tarvinnut tehdä työtä. Hän pakotti minun tulemaan sinne iltasin. Sanoin sinulle — sinä uskoit minun olevan tehtaassa. Sitte eräänä yönä — satoi lunta. En voinut päästä tulemaan pois sieltä. Ja eilen — raitiovaunut seisoivat. Se oli vain pikkuasia — mutta vei meidät perikatoon. Koitin kulkea, mutta en jaksanut. En tahtonut, että sinä saisit tietää siitä. Asia olisi voinut — olisi voinut tulla jälleen hyväksi. Sinun ei olisi koskaan tarvinnut tietää siitä. Hän alkoi väsyä minuun — olisi pian jättänyt minut rauhaan. Minä saan lapsen — alan käydä rumaksi. Hän sanoi sen minulle eilen. Kahdesti hän sanoi sen minulle. Hän potkasikin minua. Ja nyt, — nyt sinä tapat hänet — sinä — sinä aijot tappaa hänet — ja me kaikki tulemme kuolemaan."
Hän sanoi tämän kaiken värähtämättä ja makasi kuin kuollut. Jurgiskaan ei sanonut sanaakaan. Hän kohotti itsensä vaivoin lattiasta ja nousi seisaalleen. Hän ei pysähtynyt edes katsahtaakseen vielä kerran Onaan, vaan kävi ovelle ja avasi sen. Hän ei nähnyt Elzbietaa, joka peloissaan oli kyyristynyt kokoon erääseen nurkkaan. Hän lähti ulos paljain päin ja jätti katuoven auki jälkeensä. Heti kun hän oli tullut jalkakäytävälle, rupesi hän juoksemaan.
Hän juoksi, kuin olisi hän ollut noiduttu, sokeasti ja raivoisasti, katsahtamatta kummallekaan taholleen. Hän oli tullut Ashland Avenuelle, ennenkun hengästyminen pakotti hänen hiljentämään vauhtiaan; nähtyään raitiovaunun tulevan hypähti hän sen takasillalle. Hänen silmänsä olivat hurjat ja veristyneet, hänen hiuksensa seisoivat päässä, ja hän hengitti raskaasti kuin haavotettu sonni; mutta raitiovaunussa istuvat eivät panneet häneen erityistä huomiota — heistä tuntui olevan luonnollista, että mies, joka löyhkäsi niin pahalta kuin Jurgis, muissakin suhteissa voi olla eriskummallinen. He vain väistyivät häntä niinkuin ruttoa, kuten tavallisesti. Konduktööri otti hänen viisisenttisensä vastaan hyppystensä päillä ja jätti hänet yksikseen seisomasillalle. Jurgis sitä ei huomannutkaan — hänen ajatuksensa olivat vallan toisaalla.
Hän voi jälleen hengittää, kun vaunu tuli teurastamoiden kohdalle; siellä hyppäsi hän alas ja alkoi jälleen juosta henkensä edestä. Ihmiset kääntyivät katselemaan hänen jälkeensä, mutta hän ei nähnyt ketään — tuolla oli tehdas, ja sinne hän syöksyi ovesta sisään ja käytävää pitkin. Hän tiesi missä huoneessa Ona työskenteli, ja tunsi näöltä Connorin, varastohuoneen päällysmiehen, joka työskenteli sen ulkopuolella; tätä hän katseillaan tähysteli sisään rynnätessään. Hän ei aluksi ollut huomannut häntä ulkona pengermällä niiden miesten joukossa, jotka lastasivat tavaraa rautatienvaunuihin; mutta äkkiä hän kuuli äänen käytävästä ja syöksyi kohti. Seuraavassa silmänräpäyksessä hänellä oli Connor edessään.
Tämä oli iso, roteva irlantilainen, kasvot punertavat ja karkeapiirteiset. Hän näki Jurgiksen, kun tämä hypähti kynnyksen yli, kalpeni ja aikoi kääntyä ympäri, mutta seuraavassa tuokiossa oli Jurgis esillä. Hän kurotti ylös käsivartensa suojellakseen kasvojaan; mutta koko mahtavalla voimallaan ja eteenpäin kurottuvan ruumiinsa koko painolla Jurgis iski häntä silmien väliin, niin että hän kaatui takaperin. Sitte kouristuivat Jurgiksen sormet hänen kurkkunsa ympäri.
Hirmuinen meteli syntyi heidän ympärillään, naiset pyörtyivät ja kirkuivat, ja miehiä tuli juosten hätään. Jurgis oli niin vaipunut kostonhankkeihinsa, ettei hän kaikesta tästä kuullut mitään; eikä hän käsittänyt että häntä tahdottiin estää, ennenkun puolitusinaa tukevakouraisia miehiä oli tarttunut hänen sääriinsä ja hartioihinsa ja koetti vetää häntä pois. Silloin hän ymmärsi, että saaliinsa pääsisi hänen käsistään, ja nopeasti kuin salama upotti hän hampaansa vihamiehensä poskeen. Kun hänet viimein saatiin syrjään, tirskui hänestä verta, ja nahkasäikeitä riippui hänen suustaan.
Hänet viskattiin pitkäkseen lattialle ja hänen käsistään ja jaloistaan pidettiin kiini, mutta sittekään heidän töin tuskin onnistui pitää häntä aloillaan. Hän tappeli kuin tiikeri, väänteli ja kiskoi ruumistaan ja sai ahdistajansa miltei nakatuiksi päältään rynnätäkseen uudelleen tainnoksiin menneen vihollisensa kimppuun. Mutta uusia pitelijöitä tuli avuksi, kunnes lattialla oli kokonainen kasa myllertäviä, tempovia ja potkivia käsivarsia ja sääriä. Hänet saatiin viimein enemmistön painolla kukistetuksi ja kuletetuksi tehtaan poliisiasemalle, jossa hän makasi hiljaa, kunnes saapui päivystysvaunu viemään häntä sieltä.