XIX LUKU.
"Rouva Haupt, kätilö", oli luettavana kyltissä, joka riippui erään toisen kerroksen akkunan yläpuolella sen kadun varrella, minne Jurgis nyt juoksi; ja ovenpielessä oli toinen kyltti, jolle maalattu käsi etusormellaan osotti likasia portaita ylöspäin. Jurgis kiirehti niitä ylös, hypäten aina kolme porrasta yhdellä kertaa.
Rouva Haupt oli juuri paistamassa silavaa ja sipulia sekä oli jättänyt oven puoliavoimeksi, jotta savu menisi ulos. Kun Jurgis koetti koputtaa ovea, lensi se seposen selälleen, ja hän näki vilaukselta arvoisan rouvan itsensä, joka juuri oli viemässä mustaa pulloa huulilleen. Jurgis hiipi muutamia askelia taapäin ja palasi sitte kovasti kolisten, niin että rouva ei voinut luulla muuta kuin hänen nyt vasta tulevan. Mutta hän ennätti kuitenkin paraaksi nähdä tämän piilottavan pulloa. Kätilö oli saksalaista syntyperää ja suunnattoman lihava — kun hän käveli, heilui hänen ruumiinsa kuin laiva valtameren aalloilla; ja astiat tärisivät hyllyllä yhteen hänen joka askeleillaan. Hän oli puettu risaiseen siniseen hameeseen, ja hänen hampaansa olivat vallan mustat.
"Mikä hätänä?" hän kysyi nähdessään Jurgiksen.
Tämä oli juossut kuin mielipuoli koko tien ja oli nyt niin hengästynyt, että tuskin kykeni puhumaan. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja silmänsä hurjat — hän näytti mieheltä, joka juuri oli noussut haudastaan.
"Vaimoni!" huohotti hän. "Tulkaa heti!"
Rouva Haupt laski paistinpannun käsistään ja pyyhkäsi käsiään hameeseensa.
"Te tahdotte minua avuksi synnytyksessä?" hän kysyi.
"Niin!" vastasi Jurgis läähättäen.
"Olen juuri päässyt kotiin sellaisesta toimituksesta", virkkoi kätilö. "En edes ole ennättänyt saada suuhuni päivällispalaa. Mutta — jos nyt niin hullusti on laita — —"
"Kyllä — juuri niin on laita!" Jurgis huusi.
"No hyvä! Ehkäpä minä — paljoko maksatte sitten?"
"Minä — minä — paljoko te vaaditte?" änkytti Jurgis.
"Viisikolmatta dollaria."
Jurgis kalpeni. "Sitä en voi maksaa", hän sanoi.
Nainen katsoi häneen uteliaasti. "Paljonko sitte maksatte?" hän kysyi.
"Täytyykö minun maksaa nyt — heti paikalla?"
"Tietysti; kaikki tilaajat tekevät niin."
"Minulla — minulla ei nyt ole paljoakaan rahaa", Jurgis alotti hätäytyneenä puhumaan. "Minä olen ollut — kaikenlaisissa ikävyyksissä — ja kaikki rahani ovat menneet. Mutta minä kyllä maksan teille — joka sentin — niin pian kuin vain voin. Minä voin tehdä työtä — —"
"Mitä työtä teette?"
"Minulla ei nyt ole mitään paikkaa, mutta minun täytyy pian semmoinen saada. Minä — —"
"Paljonko teillä nyt on?"
Jurgiksen oli vaikea vastata. Kun hän sitte sanoi: "Neljännes toista dollaria", nauroi nainen hänelle vasten kasvoja.
"Minä en siitä summasta panisi edes hattuakaan päähäni", ilkkui hän.
"Se on kaikki mitä minulla on", Jurgis sanoi murtuneella äänellä. "Minun täytyy saada apua — vaimoni on kuolemaisillaan! Minä en voi auttaa sitä — minä — —"
Rouva Haupt oli tällävälin työntänyt silavansa ja sipulinsa takasin uuniin paistumaan. Hän kääntyi nyt Jurgikseen päin ja vastasi savun ja rätinän keskeltä:
"Antakaa minulle nyt kymmenen dollaria paikalla, niin voitte lopun maksaa ensi kuussa."
"En voi — minä en voi maksaa sitä", vastusti Jurgis. "Olenhan jo sanonut teille, että minulla on vain neljännes toista dollaria."
Nainen kääntyi takasin työhönsä.
"En usko teitä", hän sanoi. "Kaikkihan koettavat puijata minua. Onko siinä mitään järkeä, että noin isolla ja väkevällä miehellä olisi muka vain neljännes toista dollaria taskussaan?"
"Tulen juuri vankilasta", Jurgis huusi — hän oli valmis lankeemaan polvilleen tuon naisen eteen — "eikä minulla ollut senttiäkään rahaa sitä ennen, ja perheeni on enimmäkseen nähnyt nälkää."
"Eikö teillä ollut ystäviä, jotka olisivat voineet auttaa teitä?"
"He ovat kaikki köyhiä", Jurgis vastasi. "He antoivat minulle nämä lantit. Olen tehnyt kaikkeni — —"
"Eikö teillä olisi mitään, jota voisitte myydä?"
"Minulla ei ole mitään, sanon minä — ei yhtään mitään!" hän huusi tuskastuneena.
"Ettekö sitte voi lainata, hä? Eivätkö vanhat työkumppaninne sen verran luota teihin?" Sitte nähdessään Jurgiksen pudistavan päätänsä nainen jatkoi: "Kuulkaahan minua! Jos nyt maksatte minulle, ette tule katumaan sitä. Minä pelastan vaimonne ja pienokaisenne teille, eikä tämä uhraus sittekään lopulta tunnu teille liian kalliilta. Jos kadotatte heidät nyt, niin miltä se teistä sitte tuntuu? Tässä näette naisen, joka ymmärtää tehtävänsä — voitte kysellä vaikka keneltä naapuristossa, niin he kyllä sanovat sen teille — —"
Rouva Haupt heilutti paistinkauhaansa Jurgista kohden vakuuttavalla tavalla; mutta hänen sanansa sisälsivät enemmän kuin tämä voi kestää. Hän kohotti käsiään epätoivoisella eleellä, kääntyi ympäri ja säntäsi ovesta ulos. "Sitä ei tarvita", hän huudahti mennessään — mutta äkkiä hän kuuli naisen huutavan jälkeensä.
"Minä teen sen viidestä dollarista!"
Kätilö seurasi häntä toruen ja riidellen.
"Oletteko hullu, kun ette suostu sellaiseen tarjoukseen?" hän nalkutti edelleen. "Ette saa ketään lähtemään kanssanne vähemmästä. Minä en ikänäni ole ryhtynyt mihinkään työhön moisesta pikkusummasta. En jaksa edes maksaa huoneeni vuokraakaan — —"
Jurgis keskeytti hänen jaarituksensa kiroustulvalla. "Jollette sitä voi", karjasi hän, "niin miten voin minä sitä teille maksaa? Kirottua, minä totisesti maksaisin teille mitä vaaditte, jos vain voisin, mutta sanoinhan teille, ettei minulla ole niin paljoa. Minulla ei ole! Kuuletteko — minulla ei ole!"
Hän kääntyi uudelleen ympäri ja syöksyi rappusia alas. Mutta hän ei ollut päässyt niitä vielä puoliväliinkään, kun rouva Haupt kuului huutavan hänen jälkeensä:
"Odottakaas! Minä tahdon lähteä mukaanne! Tulkaahan takasin!"
Ja Jurgis nousi jälleen hänen huoneeseensa.
"Ei ole hyvä ajatella kenenkään kärsivän", puheli kätilö alakuloisen näköisenä. "Voisin yhtä hyvin auttaa teitä ilmaiseksi kuin tuon rahapennin vuoksi, jota mulle tarjoatte. Mutta minä tahdon auttaa teitä. Onko sinne pitkältä?"
"Kolme tai neljä kulmanväliä täältä."
"Kolme tai neljä! Ja minähän käyn läpimäräksi sateessa! Gott im Himmel, se vaiva olisi enemmänkin arvoinen! Neljännes toista dollaria, sanotte, ja sellaisena päivänä kuin tänään! Mutta ymmärrättehän minut — tahdotte tietysti maksaa minulle loput viidestäkolmatta dollarista piankin?"
"Niin pian kuin vain voin."
"Ainakin tässä kuussa?"
"Kyllä, kuukauden sisään", sanoi Jurgis poloinen. "Saman tekevä! Mutta kiiruhtakaa nyt!"
"Missä on se vaivainen neljännes toista dollaria?" intti rouva Haupt väsymättömästi.
Jurgis laski rahat pöydälle, ja nainen luki ne ja kiiruhti lukitsemaan ne kaappiinsa. Sitte hän uudelleen kuivasi rasvaiset kätensä hameeseensa ja valmistautui lähtemään matkaan, valitellen ja muristen koko ajan; hänen oli muka vaikea liikkua, ja hän älähteli ja huohotti joka askeleella. Hän otti pois kaulahuivinsa välittämättä siitä, että töykkäsi samassa Jurgista selkään, ja järjesteli huolellisesti liiviään ja hameitaan. Sitte hän äärettömällä huolella pani päähänsä mustan hatunräyhkän ja reistasi sateenvarjoaan, joka oli epäkunnossa; ja muita samallaisia välttämättömiä askareita hänellä oli loppumattomia, sill'aikaa kun Jurgis seisoi vieressä ja oli pakahtua kärsimättömyydestä, surusta ja raivosta. Heidän vihdoin kadulle päästyään Jurgis kiirehti muutaman askeleen edelle vilkaisten tavantakaa taaksensa, siten kiirehtääkseen häntä jouduttamaan kulkuaan. Mutta rouva Haupt voi käydä vain hitaasti, askel askeleelta, ja sittekin hän ahdashenkisenä huokui ja läähätti kuin höyryveturi.
Vihdoin viimein he saapuivat perille ja astuivat säikähtyneiden naisten luo keittiöön. Synnytystuskat eivät vieläkään olleet ohitse, sai Jurgis kuulla — hän kuuli Onan yhä vielä kirkuvan. Tällävälin rouva Haupt otti hatun päästään ja sijoitti sen takanreunustalle sekä veti takataskustaan esiin ensin tahraisen esiliinan ja sitte pienen astian, jossa oli hanhenrasvaa ja jota hän rupesi heiluttamaan kädessään. Se oli kätilöiden kalu, välttämätön tarveaine, ja mitä useammissa synnytyksissä hanhenrasvaa on ollut mukana, sitä parempaa onnea se heille tuo.
Naiset saattoivat kätilön portaille, ja Jurgis kuuli hänen intoilevan: "Gott im Himmel! Miksi olette saattaneet minut tällaiseen paikkaan? En jaksa kivuta ylös portaita. En tahdo koettaakaan — johan niissä tappaisin itseni. Tällaisessa paikassa ei saa pitää lapsensynnyttäjää! Herranen aika — eihän nämä olekaan mitkään portaat — nehän ovat tikapuut! Teidän olisi pitänyt hävetä!" Jurgis seisoi ovella ja kuunteli hänen torumistaan, jonka puolittain tukahuttivat Onan hirvittävät tuskanhuudot.
Vihdoinkin Anielen onnistui tyynnyttää kätilö ja saada tämä todellakin kiipeämään ylös tikaportaita. Heidän tultuaan ylisille täytyi Anielen varotella ja kädestä pitäen johdattaa häntä, sillä siellä ei ollut mitään lattiata — vain muutamin paikoin oli palkkien päälle pantu vanhoja lautoja, joita myöten jommoisellakin varmuudella voi astua, mutta muuten oli siellä vain paljaat palkit ja välissä ammottava, musta tyhjyys. Kun siellä sen lisäksi oli vallan pimeä, olisi ollut parasta jos joku naisista olisi kulkenut edellä kynttilä kädessä. Moninaisten huudahdusten ja torumisten jälkeen lihava kätilö kuitenkin uskalsi kalliin henkensä noille heiluville laudoille, ja viimeinen, mitä Jurgis hänestä näki, oli vilaus valtavista elefantinsääristä. Koko talo vapisi joka askeleella, jonka rouva Haupt otti ylisillä.
Sitte laskeusi Aniele nopeasti alas Jurgiksen luo ja tarttuen häntä käsivarteen sanoi:
"Mene nyt täältä matkoihisi, Jurgis! Tee niinkuin sinulle sanon; sinä olet tehnyt kaiken voitavasi, ja nyt olet täällä vain tiellä. Mene nyt ja pysy poikessa!"
"Mutta minne täältä menisin?" kysyi Jurgis avuttomasti.
"En tiedä minne", muori vastasi. "Mene kadulle, jollei sulla ole muuta paikkaa — kunhan vain menet! Ja ole poissa koko yö!"
Sitte työnsivät hän ja Marija Jurgiksen ulos ovesta ja sulkivat sen hänen jälkeensä. Oli juuri auringonlaskun hetki, ja pakkanen kiristyi — vesisade oli muuttunut lumisateeksi, ja lumisohju kaduilla jäätyi iljanteeksi. Jurgista paleli hänen ohuessa takissaan, mutta hän työnsi kätensä taskuihin ja alkoi ravata eteenpäin. Hän ei ollut syönyt sittekun aamulla, jonkavuoksi hän tunsi itsensä heikoksi ja pahoinvoivaksi; äkillisellä toivonjuohteella hän muisti olevansa vain muutamien kulmanvälien päässä siitä kapakasta, jossa hän oli usein syönyt päivällisensä työssä vielä ollessaan. Hän ajatteli tapaavansa siellä sääliväisyyttä tai sitte kohtaavansa jonkin tutun. Hän alkoi astua sinnepäin niin nopeaan kuin taisi.
"Halloo, Jack!" huusi paikan isäntä, kun hän astui kapakan ovesta sisään — Packingtownissa kutsutaan kaikkia muukalaisia ja tuntemattomia miehiä "Jack'eiksi" — "missä olette ollut näin kauvan?"
Jurgis astui suoraan tiskin luo. "Minä olen ollut vankilassa", hän sanoi, "ja tulen juuri sieltä. Kävelin kotiin koko matkan ilman senttiäkään lakkarissani, enkä ole syönyt mitään sitte murkinan. Olen menettänyt kotini, ja vaimoni on kipeänä ja minä itse menehtymäisilläni."
Ravintoloitsija katseli hänen kalmankalpeita kasvojaan ja sinertäviä, väriseviä huuliaan. Sitte hän otti esiin ison pullon ja ojensi hänelle lausuen: "Tyhjennä tuo!"
Jurgis kykeni tuskin pitelemään pulloa — niin vapisivat hänen sormensa.
"Elä pelkää", rohkasi isäntä, "juo sinä se vain pohjaan asti!"
Sitte Jurgis joi pitkän siemauksen whiskypullosta, ja sen tehtyään hän palasi ruokapöydän luo, totellen toisen kehotusta. Hän söi minkä jaksoi; sitte kiitettyään istahti hän ison, lämpiävän uunin ääreen keskellä huonetta.
Se oli kuitenkin liian hyvää oloa ajan pitkään — kuten aina tässä kovassa maailmassa. Hänen siinä istuessaan alkoivat hänen liasta paksut vaatteensa sulaa ja höyrytä, ja koko huone täyttyi lantatehtaan kamalalla katkulla. Isäntä tuli levottomaksi. Tunnin päästä teurastamot sulettaisiin ja miehet saapuisivat työstään; mutta kenpä hirviäisi tulla moiseen paikkaan, joka niin hirvittävästi löyhkäsi Jurgikselta. Oli vielä lauvantai-ilta, ja parin tunnin kuluttua saapuisi soittokunta — kornetinpuhaltaja ja viulunsoittaja — ja naapuriston perheitä tulisi viettämään iltaa tanssilla ja wieniläismakkaralla oluen kera, jota iloa kestäisi aina kello kahteen tai kolmeen aamulla. Hetken epäröityään ravintoloitsija sanoikin Jurgikselle:
"Kuulkaahan, Jack, arvelenpa että teidän nyt on meneminen."
Hän oli tottunut näkemään haaksirikkoisia raukkoja luonaan, tämä kapakanisäntä; hän "lämmitytti" tusinoittain sellaisia joka yö, juuri yhtä laihtuneita, kylmettyneitä ja epätoivoisia olentoja kuin tämä tässä. Mutta ne olivat kaikki tyyten rappiolle joutuneita ja menneitä miehiä, kun Jurgis vielä oli keskellä taistelua ja moni piirre hänessä muistutti vielä entisestä kunnosta ja hyvinvoinnista. Kun hän oli sävyisesti ja äänettömänä noussut sijaltaan, muisti isäntä hänen aina olleen siivon miehen, josta vielä voi odottaa kelpo vierasta.
"Teillä on ollut vastoinkäymisiä, näen minä", sanoi hän. "Tulkaa tätä tietä!"
Salin peräosassa olivat rappuset, jotka johtivat alas kellariin. Niiden sekä ylä- että alapäässä oli ovi, molemmat tarkoin sulettavat, niin että porraskäytävästä tuli mainio tyyssija, jonne isäntä voi sulkea niin hyvin maksamattomat vieraat kuin sellaiset "politikoitsijatkin", joille ei ollut edullista pistää nenäänsä ovien ulkopuolelle.
Siten vietti Jurgis yönsä. Whisky oli ainoastaan puolittain lämmittänyt häntä, eikä hän voinut nukkua, hermostunut ja perin uupunut kun oli; hän vuoroon nyökkäili unisena päätänsä, vuoroin kavahti ylös, väristen kylmästä ja ruveten jälleen muistelemaan tilaansa. Tunti kului toisensa jälkeen, mutta salista kuuluva soitto ja nauru ja laulu muistuttivat hänelle yön vielä olevan. Kun remuavien viimeisetkin äänet olivat vaijenneet, odotti hän pääsevänsä ulos kadulle; mutta kun tätä ei tapahtunut, rupesi hän ihmettelemään miksikähän mies oli unhottanut hänet.
Viimein, kun hiljaisuus ja tukala asema kävivät aivan sietämättömiksi, nousi hän ylös ja alkoi takoa ovelle, jolloin isäntä tuli haukotellen ja hieroskellen silmiään. Hän oli valvonut koko yön ja tarjoillut vierailleen.
"Minä tahdon mennä kotiin", Jurgis sanoi. "Pelkään vaimoni tilaa — en voi odottaa enempää."
"Miksi kaikkien hittojen nimessä ette sanonut sitä ennen?" sanoi mies.
"Minä luulin, ettei teillä ollut kotia minne mennä."
Jurgis pääsi ulos. Kello oli neljä aamulla, ja ulkona oli pilkkosen pimeätä. Kadulle oli satanut lunta kolmen tai neljän tuuman paksuudelta, ja vieläkin putoili tiheään suuria hiutaleita. Hän lähti juoksujalkaa kulkemaan Anielen asuntoa kohden.
Keittiön akkunasta loisti valkea, mutta verhot olivat vedetyt eteen.
Ovi oli lukitsematta ja Jurgis ryntäsi sisään.
Aniele, Marija ja muut naiset olivat kyyristyneinä lieden ääreen kuten ennenkin. Heidän joukossaan Jurgis huomasi moniaita uusiakin naisia; myöskin havaitsi hän talon hiljaiseksi.
"No, miten on laita?" hän kysyi.
Kenkään ei vastannut hänelle; kaikki tirkistelivät häneen pelosta kalpein kasvoin.
Hän huusi uudestaan: "Miten on laita?"
Ja sitte, savuavan lampun valossa, hän näki Marijan, joka istui lähinnä häntä, puistavan murheellisena päätään.
"Ei ole vielä ohitse", sanoi hän.
Jurgis parahti epätoivoisesti: "Eikö vielä?"
Uudelleen Marija pudisti päätään. Miesparka seisoi kuin kivettyneenä.
"Minä en kuule häntä", hän sanoi.
"Hän on ollut levollisena pitkän aikaa", virkkoivat toiset.
Hetkinen hiljaisuutta — sitte sen äkkiä keskeytti ääni ylisiltä, joka huusi:
"Halloo, te siellä!"
Muutamat naiset juoksivat viereiseen huoneeseen, mutta Marija hypähti
Jurgiksen luo, huutaen hänelle:
"Odota täällä!"
Molemmat seisoivat kalpeina ja vapisevina vastakkain, kuunnellen jännitetyllä tarkkaavaisuudella.
Muutamien tuskallisten minuuttien perästä kuultiin rouva Hauptin laskeutuvan portaita alas, alituisesti murahdellen ja toruen, portaiden narahdellessa hänen allaan. Vihdoin oli hän päässyt niiden juurelle, vihaisena ja läähättävänä, ja he kuulivat hänen astuvan huoneeseen. Jurgis loi häneen silmäyksen — ja sitte hän hätkähti taapäin miltei pyörtymäisillään. Kätilön liivi oli auki, vallan kuin jonkun teurastamotyömiehen. Hänen kätensä ja käsivartensa olivat veren tahraamat, ja verta oli tirskunut hänen vaatteilleen ja kasvoilleenkin.
Hän pysähtyi ja veti syvään henkeä. Kenkään läsnäolevista ei päästänyt hiiskaustakaan.
"Minä olen tehnyt parhaani", sanoi hän. "En voi tehdä enää mitään — ei kannata enää koettaakaan."
Toiset eivät sanoneet sanaakaan.
"Se ei ollut minun syyni", hän jatkoi. "Teidän olisi pitänyt lähettää hakemaan lääkäriä eikä viivytellä niin kauvan — kaikki oli jo liian myöhäistä kun minä tulin".
Yhä vielä sama haudan kolkko hiljaisuus. Marija oli takertunut kaikella voimallaan Jurgiksen käsivarteen.
Sitte kääntyi rouva Haupt äkkiä Anielen puoleen. "Eikö teillä ole mitään juotavaa, hä?" hän tiedusti. "Vähän paloviinaa?"
Aniele pudisti päätään.
"Herr Gott!" huudahti kätilö. "Sellaista väkeä! Ehkäpä saan jotakin syödäkseni — en ole syönyt mitään sitte eilisaamun, ja nyt olen saanut ponnistella itseni puolikuoliaaksi tuolla ylhäällä. Jos olisin sen tiennyt, en ikinä olisi tullut tänne niistä lanteista, mitkä teiltä sain!"
Samassa hän katseli ympäri huonetta ja älysi Jurgiksen. Hän osotti tätä sormellaan ja huusi:
"Kuulkaa te! Te maksatte minulle paikalla lopun palkkiostani! Se ei ollut minun syyni, että haitte minut niin myöhään etten voinut auttaa vaimoanne. Se ei ollut minun syyni, että lapsi tuli esiin toinen käsi edellä, niin etten voinut sitä pelastaa. Olen saanut hääriä ja puuhata koko yön, ja sitte mokomassa paikassa, jossa ei ollut tilaa koirallekaan, enkä ole saanut suuhuni mitään muuta, paitsi mitä omasta taskustani olen syönyt."
Tässä rouva Haupt hengähti hetkisen; ja Marija, nähdessään suurien hikikarpaloiden nousevan Jurgiksen otsalle ja tuntien hänen vartensa vapisevan, kiirehti kysymään matalalla äänellä:
"Miten Onan laita on?"
"Miten hänen laitansa on?" toisti rouva Haupt kärttyisesti. "Miten luulette hänen laitansa olevan, kun te jätätte hänet sinne tappamaan itsensä tuskiin ja ponnistuksiin? Hän on nuori ja olisi ehkä hyvästi suoriutunut, jos häntä olisi oikein hoidettu. Hän kamppaili kovasti, tyttö parka — vielä hän ei ole kuollut."
Ja Jurgis päästi kauhean huudon:
"Kuollut!"
"Hän tietystikin kuolee", vastasi kätilö kiukkuisesti. "Lapsi on jo kuollut."
Ylishuonetta valaisi kurjasti kynttilänpätkä, joka seisoi pöydällä; se oli saanut palaa ilman että kukaan oli huolinut niistää sitä, ja se rätisi ja haikusi, kun Jurgis syöksyi sisään. Hän voi vaivoin savun ja hämärän lävitse huomata eräässä nurkassa kasan rääsyjä ja vanhoja peitteitä, jotka olivat läjätyt paljaalle lattialle; jalkapuolessa oli ristiinnaulitun kuva ja sen vieressä katolilainen pappi, joka mutisi rukouksia. Kaukana toisessa nurkassa makasi kyyristyneenä Elzbieta, vaikeroiden ja käsiään väännellen. Rääsykasalla makasi Ona.
Hän oli peitetty lakanalla, mutta Jurgis voi nähdä hänen olkapäänsä ja toisen käsivartensa paljaina. Hän oli niin laiha ja surkastunut, että miehensä tuskin voi tuntea hänet — hän oli aivan kuin luuranko, ja hänen kasvonsa olivat valkoset kuin liitu. Silmät olivat ummessa, ja hän makasi hiljaa kuin kuollut. Jurgis hoiperteli häntä kohti ja lankesi polvilleen hänen kurjan vuoteensa viereen.
"Ona! Ona!" huusi hän tuskallisesti.
Sairas ei avannut silmiään. Jurgis otti hänen kätensä omiensa väliin ja alkoi taputtaa niitä raivoisasti, huutaen:
"Katsohan minuun! Vastaa minulle! Minä olen Jurgis, joka olen tullut takasin — etkö kuule minua?"
Hän huomasi mitä heikointa liikettä vaimonsa silmäluomissa, ja hän huusi uudelleen raivoisasti:
"Ona! Ona!"
Silloin äkkiä Onan silmät aukenivat — vain silmänräpäykseksi. Hän katseli miestään — hänen silmissään välähti heikko ilme jälleentulemisesta. Jurgis oli näkevinään hänet hyvin kaukaa, kuten tiheän usvan takaa. Hän ojensi käsivartensa häntä kohden, kutsuen ja puhutellen hurjan epätoivoisesti häntä nimeltä.
Mutta se oli turhaa — se oli liian myöhää! Viimeisessä tuokiossa, silloin kun oli tuntenut hänet, oli Ona kohottanut hiukan yläruumistaan vuoteelta. Mutta nyt putosi se takasin — hän oli kuollut! Jurgis taputteli ja hyväili hänen käsiään, otti hänet syliinsä ja painoi hänet povelleen. Mutta Ona oli kylmä ja liikkumaton — hän oli kuollut — hän oli kuollut!
Tämä sana kajahti hänen korvissaan kuin hautajaiskellojen soitto, saaden unohdetut jänteet hänen sydämmessään väräjämään, vanhat varjomaiset kauhut ammottamaan — pimeyden hirmut, tyhjyyden hirmut, tyhjiin raukeamisen hirmut. Ona oli kuollut! Ona oli kuollut! Hän ei milloinkaan enää näkisi häntä, ei milloinkaan enää kuulisi häntä! Jäätävä yksinäisyyden tunne valtasi hänet; hän näki itsensä seisovan erillään kaikesta muusta maailmasta — maailmasta, joka hänelle enää oli pelkkiä varjoja ja epäoleisia unennäköjä. Hän tunsi olevansa kuin pieni lapsi, täynnä pelkoa ja vapistusta; hän huuteli ja kutsui, muttei kenkään vastannut hänelle, ja hänen epätoivoiset huutonsa kajahtelivat halki koko talon, saaden portaiden juurelle kokoutuneet naiset painautumaan pelosta yhteen. Pappi tuli ja laski kätensä hänen olkapäälleen ja kuiskaili hänelle lohdutuksen sanoja, mutta hän ei kuullut mitäkään. Oli kuten hän itse olisi eronnut elämästä, vaeltaen äänettömien varjojen keskellä ja etsien niiden joukosta Onan äsken poislentänyttä sielua.
Niin makasi hän kauvan. Päivä koitti harmaana ja hämäränä ja tunkeutui yliskamarin verhojen lävitse. Pappi lähti, naiset lähtivät, ja hän jäi yksikseen tuon äänettömän, valkean haamun kera — itse tosin levollisempana nyt, mutta ohkuen ja uikuttaen ja väristen kuin vilutaudin vallassa. Tuon tuostakin hän tahtoi nousta pystyyn ja katsella noita valkeita kasvoja, mutta sitte himmentyivät hänen silmänsä — se oli liiaksi hirvittävää hänelle! "Kuollut! Kuollut!" toisti hän itselleen. Ja Onahan oli vielä lapsi, vasta kahdeksantoista vuotias! Hänen elämänsä oli tuskin alkanutkaan — ja tuossa hän makasi murhattuna — runneltuna ja kuoliaaksi kidutettuna!
Oli täysi aamu, kun hän vihdoin nousi pystyyn ja tuli alas keittiöön — hurjana ja tuhkaharmaana ja hoiperrellen kuin juopunut. Paljon naapureja oli tullut sisään, ja he tähystelivät äänettöminä häntä, kun hän vaipui alas tuolille pöydän ääreen ja kätki kasvonsa käsiinsä.
Muutamien minuuttien kuluttua avautui ovi; kokonainen talvi kylmää ja lunta näytti ryntäävän sisään, ja lumen keskellä oli pikku Kotrina, läähättäen juoksustaan ja sinisenä kylmästä.
"Olen jälleen kotona!" huudahti hän tullessaan. "Tuskinpa voin — —"
Mutta Jurgiksen nähdessään hän äkkiä vaikeni. Katsellen yhdestä toiseen hän älysi jotakin tapahtuneen ja kysyi matalalla äänellä: "Mikä nyt on?"
Ennenkun kukaan kerkisi vastata, hypähti Jurgis ylös ja lähestyi häntä horjuvin askelin.
"Missä olet ollut?" hän kysyi.
"Myymässä sanomalehtiä poikain kanssa", tyttö vastasi. "Lumi — —"
"Onko sinulla rahaa?"
"On."
"Kuinka paljon?"
"Lähes kolme dollaria, Jurgis."
"Anna ne minulle!"
Säikähtyneenä hänen käytöksestään Kotrina tähysti toisten puoleen.
"Anna tänne ne!" komensi Jurgis vielä kerran. Ja tyttö pujotti kätensä taskuun ja veti esiin kimpun kuparirahoja, jotka oli solminut jonkin rääsyn kulmaan. Jurgis otti ne sanaakaan virkkamatta ja lähti ovesta ulos kadulle.
Kolmas ovi sieltä vei erääseen kapakkaan. "Whiskyä!" sanoi hän sisään astuessaan, ja kun tarjooja työnsi hänen eteensä lasillisen, avasi hän rääsysolmun hampaillaan ja veti sieltä esiin puolendollarin rahan.
"Mitä maksaa koko pullo?" kysyi hän. "Minä tahdon juoda itseni humalaan."