XVIII LUKU.
Jurgis ei päässytkään vankeudesta niin pian kuin oli toivonut. Hänelle tuomittuun rangaistukseen oli lisätty oikeudenkäyntikuluja puolitoista dollaria — hänen täytyi maksaa niiden vaivat, jotka olivat vieneet hänet vankilaan, ja kun hänellä ei ollut varoja, täytyi hänen olla pakkotyössä kolme päivää kauvemmin. Kenkään ei ollut huolinut ennakolta selittää hänelle sitä. Sittekun hän kärsimättömästi oli laskenut päivät ja saanut selville, minä päivänä hän pääsisi vapauteen, kohtasi häntä mitä ikävimpänä yllätyksenä tieto, että hänen oli vielä vähän aikaa särettävä valtion kiviä; ja kun hän pani vastaan, naurettiin hänelle vain vasten kasvoja. Sitte rupesi hän uskomaan, että vankilan päällystö oli laskenut väärin. Mutta kun vielä kului päivä ja toinenkin, ilman että häntä laskettiin vapaaksi, vaipui hän syvään epätoivoon — kunnes vihdoin vartija eräänä aamuna hänelle ilmotti, että hänen rangaistusaikansa nyt oli päättynyt. Silloin hän kiiruhti riisumaan vankipukuaan ja pukeutumaan omiin, lantatehtaalta tuoksuviin työvaatteisiinsa, ja kuuli suunnattomaksi ilokseen vankilanportin narahtavan lukkoon jälestään.
Hän pysähtyi portaille melkein huumautuneena. Hänen oli vaikea uskoa tätä todeksi — että hänellä jälleen oli taivas päänsä päällä ja avoin katu edessään — että hän tosiaan oli vapaa mies. Mutta pian alkoi kireä pakkanen purra häntä vaatteiden läpi, ja hän kiirehti ripein askelin sieltä.
Lunta oli satanut paksulta, mutta nyt oli pyry loppunut. Hienoa räntää satoi ja kova tuuli puhalsi, joka tunkeutui Jurgiksen luihin ja ytimiin asti. Hän ei ollut edes ennättänyt ottaa päällystakkia yllensä, kun hän toista kuukautta sitte syöksyi kodistaan "selvittämään asiaansa" Connorin kanssa, niin että puku, mikä hänellä nyt oli päällään, oli vanha ja kulunut, eikä se ollut edes uutenakaan ollut erittäin lämmin. Kun hän nyt laahusti itseään eteenpäin, tunki sade pian noiden ohuitten ryysyjen läpi ihoon asti. Kadulla oli kuusi tuumaa paksu römssykerros, niin että hänen jalkansakin kävivät märiksi, vaikka kengätkin olisivat olleet ehjät.
Jurgis oli vankilassa saanut aina tarpeeksi syödäkseen, ja työkin siellä oli helpointa, mitä hänellä koskaan oli ollut Chikagoon saavuttuaan; mutta siitä huolimatta hän oli heikompi kuin milloinkaan ennen. Surut ja epäilykset olivat raskauttaneet hänen mieltään ja melkoisesti heikontaneet hänen voimiaan. Häntä värisytti kun hän riensi eteenpäin katuja pitkin, vapisten kylmästä ja hieroen käsiään toisiaan vastaan sekä tavantakaa kätkien ne resuisiin taskuihinsa. Hän koetti saavuttaa lämpöä kohottamalla ja laskemalla hartioitaan nopeassa tahdissa. Vankila oli kaukana kaupungin ulkolaidalla, ja koko tienoo sen ympärillä oli asumatonta ja jylhää; yhdellä puolella kulki syvä kuivausoja ja toisella puolella joukko rautatien raiteita. Myrsky oli kuitenkin riepoittanut lunta kaikkialle ja täyttänyt syvennykset, niin ettei hän mitään nähnyt ympärillään.
Kahlattuaan lumessa hyvän aikaa Jurgis kohtasi pienen ryysymekon, jolle luikkasi: "Hei, veitikka!"
Poika tirkisteli häneen toisella silmällään — hän näki heti, että Jurgis oli "vankilan lintu", tämän paljaaksi ajellusta päästä. "Mitä tahdotte?" kysyi hän.
"Mistä kautta menet tehtaille päin?"
"En mää sinne mene", vastasi poika.
Jurgis epäröi hetkisen, ennenkun jatkoi:
"Tarkotan — mistä sinne tie menee?"
"Miks' ette sitte sanonut niin", tuli vastaukseksi; ja sitte poika osotti peukalollaan luoteista kohti ja virkkoi: "Tuoll' on tie."
"Onko sinne pitkältä?" Jurgis kysyi.
"En mää tierä — tuoss' lie kolmenkymmenen kilometrin paikkeilla."
"Kolmekymmentä kilometriä!" toisti Jurgis kasvot harmaina. Hänen täytyi taivaltaa koko matka jalkasin, sillä hänet oli vankilasta päästetty ilman penniäkään taskussaan.
No niin — mikäpä siinä muu auttoi, kuin alkaa kulkea rivakasti osotettuun suuntaan; ja hän kulki niin tuimaan, että hänen ruumiinsakin lämpeni. Hän unohti kaiken — paitsi ne kummalliset ajatukset, jotka herkeämättä ajoivat toisiaan hänen aivoissaan. Kaikki ne hirvittävät ajatukset ja epäilykset, jotka olivat viileskelleet niitä vankilanseinien sisäpuolella, alkoivat nyt uudestaan temmeltää hänen poloisessa päässään. Kiusallinen ahdistus, joka tietämättömyydestä johtui, olisi kuitenkin pian ohi — hänhän oli kohta omaistensa parissa ja saisi tietää koko totuuden, koskipa se sitte Onaa tai lasta tahi taloa! Ja ennen kaikkea — niin lohdutteli hän itseään — piti hänen nyt iloita vapaudestaan; hänen kätensä olivat nyt hänen omansa, hän voi auttaa rakkaitaan, taistella heidän puolestaan vaikka koko maailmaa vastaan.
Tunnin verran hän väsymättä taivalsi täten eteenpäin. Vasta sitte hän rupesi silmäilemään ympärilleen. Hän näytti jättäneen kaupungin jo kauvaksi jälkeensä; katu oli muuttunut maantieksi, joka eteni länteenpäin, ja lumisia, aukeita kenttiä leveni sen kummallakin puolella. Pian kohtasi hän erään maamiehen, joka ajoi olkikuormaa. Jurgis pysäytti hänet ja kysyi.
"Viekö tämä tie tehtaille?"
Maalainen pudisti päätään ja vastasi:
"Enpä oikein tiedä minne se vie, mutta se on varmaa, että te nyt kulette vallan vastakkaiseen suuntaan."
Jurgis hölmistyi.
"Minulle kuitenkin sanottiin äsken tämän olevan oikean tien."
"Kuka niin sanoi?"
"Muuan poika."
"No, sitte oli se poika aika veijari ja peijasi teitä. Viisainta teidän on kääntyä takasin ja tultuanne kaupunkiin kysyä poliisilta tarkemmin asiasta."
Niinpä Jurgis kääntyi ympäri ja seurasi vaunuja.
"Saisitte kernaasti ajaakin", sanoi mies, "jollei minulla olisi niin raskas kuorma, että koni sitä tuskin saa eteenpäin."
Vasta aamupuoleen Jurgis sai Chikagon näkyviinsä. Hän vaelsi loppumattomien talorivien ohi, pitkin puuistutuksilla varustettuja katuja sekä toisinaan sellaisia katuja pitkin, jotka ei olleet lainkaan kivetyt, vaan sen sijaan täynnä kuoppia, joissa kulkija helposti voi taittaa jalkansa. Joka viidennellä kadulla oli rautatie, joka kulki pääkadun poikki. Ne tekivät kulun vallan hengenvaaralliseksi, sillä pitkiä tavarajunia kulki edestakasin, paukkuen, kolisten ja rämisten, ja Jurgiksen täytyi vähän päästä pysähtyä niiden ylimenoa odottamaan, vaikka hän paloi kärsimättömyydestä. Välistä seisahtui kokonaisia rivejä ajurinvaunuja kadulle muutamiksi minuuteiksi, etsien suojaa sateelta korkeitten pilvenpiirtäjäin turvissa, joita sen varrella oli runsaasti. Sellaisissa tilaisuuksissa Jurgis ryömi notkeana kuin käärme tietänsä eteenpäin yli rautatie- ja raitiotieraiteiden, vaunujen, kärryjen ja kaikenlaisten muiden ajopelien lomitse, henki kurkussa ja hartaasti siunaten itseään.
Chikagon-virta oli jäässä ja peittynyt jalkaa paksulla lumisohjolla. Jurgis riensi yli pitkän puusillan, jommoisia talvisaikaan rakennetaan jään poikki yhdeltä rannalta toiselle. Ei edes jokiäyräilläkään lumi ollut saanut säilyttää puhdasta valkosuuttaan; ja yksin räntäsadekin, joka nyt muistutti ohentunutta kivihiilisavua, sisälsi hienonhienoja savuhiukkasia, niin että Jurgiksen kasvot ja kädet kohta olivat kuin nokikolarin. Sitte hän tuli kaupungin varsinaisille liikekaduille, joiden tila oli vielä surkeampi. Ne olivat kuin leveitä mustia lokalammikoita, joissa hevosparat hinasivat raskaita kuormiaan ja tavantakaa vajosivat polviaan myöten miltei läpipääsemättömään liejuun. Naisia ja lapsia juoksenteli edestakasin kauhusta huutaen ja vaikeroiden eivätkä hädissään huomanneet petollisia syvennyksiä kadussa, joihin upposivat joukottain, kamppaillen oikein henkensä edestä niistä ylös päästäkseen. Nämä kadut muistuttivat toden teossa syviä nevaisia vuorenrotkoja, pilvenkorkeiden rakennusten piirittäessä niitä molemmin puolin, ja kajahtelivat kulkusten kilinästä, ajurien huudoista ja jalankulkijain kirouksista. Ihmiset, jotka saivat pujotella kaikenlaisten ajopelien säännöttömän ja katkeamattoman virran lomitse, muistuttivat ahkeria muurahaisparvia — koskaan he eivät pysähtyneet katselemaan toisiaan tahi vaihtamaan tervehdyksiä ja ystävällisiä sanoja toistensa kanssa. Siellä täällä näkyi joukossa vedenpitävään päällystakkiin puettu muukalainen, joka hämmästyneenä katseli tätä muurahaiselämää ja aivan varmaan keskellä tätä lukematonta ihmisjoukkoakin tunsi itsensä yksinäisemmäksi ja avuttomammaksi, kuin jos olisi ollut tuhannen peninkulman päässä asumattomassa erämaassa.
Muuan poliisi, jolta Jurgis kysyi tietä, neuvoi häntä oikeaan suuntaan ja sanoi hänellä vielä olevan yli seitsemän kilometriä määräpaikkaansa. Hän saapui jälleen laitakaupungin roskaisille kaduille, joiden varsilla oli lukemattomia kapakoita, rihkamakauppoja ja korkeita, likasia, punasia tehdasrakennuksia sekä keskellä rautatie- ja raitiotiekiskoja. Silloin nosti Jurgis päätään ja alkoi vainuta kuten jahtikoira — hän tunsi jo kotipuolensa tuttua hajua. Oli jo myöhä iltapäivä ja hän tunsi hiipaisevaa nälkää, mutta kapakoiden houkuttelevat tuoksut eivät olleet hänenlaistaan tyhjätaskua varten.
Sitte hän viimein saapui karja-aituuksille, joista tavallisuuden mukaan mustia, sakeita savupilviä pulmusi ja nautojen monituhatääninen ammunta pani ilman väräjämään ja sietämätön löyhkä lehahti häntä vastaan. Havaittuaan raitiovaunun, joka oli täpösen täynnä ihmisiä, kiipesi hän sen ulkosillalle, kun konduktööri juuri käänsi selkänsä, ja lymyi muitten taakse. Kymmenen minuutin päästä hän hypähti alas sille kadulle, jonka varrella hänen kotinsa sijaitsi.
Hän juoksi kulman ympäri. Tuossa oli talo; hän katseli sitä — mutta pysähtyi äkisti. Mutta oliko se sama talo?
Jurgis hieroi silmiään ällistyneenä. Sitte hän kiersi seuraavan talon kohdalle, ja vielä seuraavan — siinähän oli tuttu ruokakauppa kulmassa. — Aivan oikein, sama paikkahan se oli — hän ei ollut erehtynyt. Mutta talo — sehän oli nyt aivan toisenvärinen!
Hän läheni vielä muutamia askelia. Niin — ennen se oli ollut harmaa, ja nyt oli se keltanen! Akkunalaudat olivat samaten olleet punaset, ja nyt ne olivat vihreät! Talo oli vallan äskettäin maalattu! Miten vieraalta se näyttikään!
Jurgis kävi vielä lähemmäksi, mutta pysyi toisella puolella katua. Sekava ja hirvittävä ajatus valahti hänen aivoihinsa. Hänen polvensa vapisivat, ja koko hänen mielensä oli kovin kuohuksissa. Talo uudestaan maalattu, uudet vuorilaudat niissä kohdin, missä vanhat olivat olleet mädäntyneet, uudet kattopäreet yli koko katon! Vanhat olivatkin olleet jo puolen vuotta sitten myrskyn repelemät, eikä hänellä ollut silloin ollut varaa panettaa uusia eikä aikaa itse panna niitä. Sen hän vain muisti, että hän oli asettanut vintille altaita ja patoja ja mitä astiaintapaista vain löysi, kootakseen niihin katon lävitse satavan veden, ja ettei hän ennättänyt tyhjentää niitä, ennenkuin ne taasen olivat täydet. Sade oli monasti läpäissyt välikatonkin ja tulvannut alas aina ensi kerrokseen asti. Ja nyt oli kaikki laitettu! Ja särkyneitten akkunapielien sijaan oli pantu uudet! Ja akkunoissa riippui oikein verhot — uudet, valkeat ja jäykäksi tärkätyt verhot!
Silloin aukeni äkkiä ulko-ovi. Jurgis seisoi ja katseli suu ammollaan, ja hänen rintansa kohosi mahtavasti joka kerta kun hän veti henkeä keuhkoihinsa. Ulos tuli pikku poikanen, jota hän ei tuntenut — voimakas, lihava, punaposkinen veitikka. Sellaista ei ollut koskaan ollut Jurgiksen kodissa!
Jurgis tirkisteli poikaan kuin noiduttuna. Tämä astui viheltäen alas rappusia, potkien ympärilleen lumeen. Portaiden juurelle päästyään hän pysähtyi, kumartui alas ja otti kourallisen lunta käteensä, jota hän sitte pyöritteli palloksi kaidepuuta vasten nojautuen. Kun Jurgis silloin astui tömistellen kadun poikki suoraan häntä kohti, näytti hän ensin pelästyvän ja aikovan peräytyä sisään, mutta jäi kuitenkin paikalleen.
Jurgis tarttui kiini kaidepuuhun, sillä hänen mielensä oli niin kuohuksissa, että hän tuskin kykeni seisomaan.
"Mitä — mitä sulla täällä on tekemistä?" kysyi hän huohottaen.
"Menkää tiehenne!" komensi poika.
"Sinä — —", yritti Jurgis jälleen puhua. "Mitä sinä täältä oikeastaan tahdot?"
"Minäkö!" kivahti poika kiivastuneena. "Minähän asun täällä!"
"Asutko sinä täällä?" läähätti Jurgis. Hän kävi kalmankalpeaksi kasvoiltaan ja hänen täytyi puristautua vielä kiinteämmin kaidepuuhun. "Sinä asut täällä, sanot sinä! Mutta missä sitte on minun perheeni?"
Poika näytti ilmeisesti ällistyvän. "Teidän perheenne?" hän toisti.
Jurgis syöksyi poikaa vastaan.
"Niin juuri!" huusi hän. "Tämä on minun taloni!"
"Menettekö siitä tiehenne!" huudahti poika vuorostaan ja avasi nopeasti ulko-oven, huutaen sisään: "Hoi äiti! Täällä on muuan mies, joka sanoo tätä taloa omakseen."
Suurikasvuinen irlantilaisnainen ilmestyi ovelle ja kysyi: "Mitä nyt?
Mikä on hätänä?"
Jurgis kääntyi hänen puoleensa.
"Missä on minun perheeni?" karjui hän. "Minä jätin heidät kaikki tänne!
Tämä on minun kotini! Mitä teillä on tekemistä minun talossani?"
Nainen tirkisteli kauhistuneena häneen, aivan kuin olisi luullut hänen olevan karkuun päässeen houruinhoitolaisen, jollaista Jurgis tänä hetkenä muistuttikin.
"Teidän talossanne?" hän toisteli.
"Niin juuri, minun taloni!" kirkui Jurgis. "Minä asuin täällä, sanon minä."
"Teidän täytyy olla erehtynyt", nainen vastasi. "Täällä ei ole ketäkään asunut ennen meitä. Tämä on uusi talo, niin ne meille ainakin sanoivat."
"Mihin sitte perheeni on joutunut?" raivosi Jurgis mielipuolen tavoin.
Naiselle näytti asia vähitellen selvenevän. Ehkäpä häntä oli jo ennenkin epäilyttänyt, mitä "ne" olivat jutelleet hänelle. Hän kertoi nyt ystävällisemmin:
"En tiedä missä perheenne oleskelee. Minä ostin talon vain kolme päivää sitten, ja silloin ei täällä asunut ketään, ja ne sanoivat sen olevan vallan uuden. Tarkotatteko todellakin, että olette ennen vuokrannut sen?"
"Vuokrannutko?" toisti Jurgis huohottaen. "Minä ostin sen! Minä maksoin sen rahallani! Minä omistan sen! Ja he — — Oi hyvä Jumala! Ettekö voi sanoa minne omaiseni lähtivät?"
Nainen sai hänet vihdoinkin vakuutetuksi, ettei hänellä ollut siitä vähintäkään tietoa. Jurgiksen aivot olivat niin sekaannuksissa, että hän tuskin kykeni selvittämään itselleen asemaa. Hän ei tiennyt mitä nyt tehdä. Hänestä tuntui, kuin olisivat hänen omaisensa aivan äkkiä tulleet tykkänään juuritetuksi maanpäältä — kuten heistä olisi tullut tuollaisia uneksittuja ihmisiä, joita todellisuudessa ei olekaan olemassa. Hän oli hukassa — mutta silloin hän äkkiä oikeana hetkenä muisti isoäiti Majauszkienen, joka asui seuraavassa korttelissa. Tämäpä ehkä jotakin asiasta tietäisi! Hän kääntyi ympäri ja lähti juosta hölskäsemään.
Muori Majauszkiene tuli itse avaamaan ovea. Nähdessään Jurgiksen verestävin silmin ja vallan raivoisena hän kiljasi kovasti. Kyllä, kyllä hän kertoisi. Perhe oli muuttanut; se ei ollut kyennyt maksamaan vuokraa ja korkoja ja oli sentakia vähine tavaroineen häädetty ulos lumihankeen, ja talo oli kiireesti maalattu uudestaan ja myyty seuraavalla viikolla. Muori ei ollut kuullut, minne perhe oli muuttanut, mutta arveli sen palanneen takasin Aniele Juknienen luo, jonka tykönä se oli ensiksi asunut Chikagoon tultuaan. Eikö Jurgis muuten tahtonut käydä sisälle lepäämään? Niin hullusti asiat nyt olivat — jos vain hänen ei olisi täytynyt mennä vankeuteen, niin — —
Jurgis ei voinut muuta kuin kääntyä takasin ja hoiperrella eteenpäin. Mutta pitkälle hän ei jaksanut käydä — päästyään kulman ympäri hänen oli pakko istahtaa ruokakaupan portaille, kätkeä kasvot käsiinsä ja itkeä ja nyyhkyttää kuin pieni lapsi.
Heidän kotinsa — heidän kotinsa! Sen he olivat ijäksi kadottaneet! Suru, toivottomuus, raivo valtasi hänet — voi ymmärtää millä voimattomalla kiukulla hän oli nähnyt umpi outojen ihmisten asuvan ja elävän siinä talossa, jonka he olivat ostaneet ja maksaneet. Ja nämä ne ripustelivat hienoja verhojaan akkunoihin niillä uhmatakseen häntä, ja kun hän tahtoi heitä tilille kaikesta, käyttäytyivät he häntä kohtaan vihamielisesti! Hän oli vielä näkevinään heidän ynseän ilmeensä ja vihaset, uhkaavat katseensa. Kaikki oli niin eriskummallista — niin käsittämätöntä! He eivät saaneet menetellä niin — kaikki tämä ei saattanut olla totta! Ajatellapa vain, mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä tämän talon takia — mitä kurjuutta he kaikki olivat kärsineet sen takia — sitä hintaa, minkä he olivat siitä suorittaneet!
Koko tuo pitkä, loppumaton kamppailu palasi hänen mieleensä. Kaikki heidän uhrauksensa alussa, ne kolmesataa dollaria, jotka he kaikki yhdessä olivat raastaneet kokoon — kaiken omaisuutensa ja kaiken ansionsa he olivat kantaneet sen hyväksi, itse nähden alati nälkää ja kurjuutta! Entä sitte heidän vaivansa kerätessään kokoon nuo kaksitoista dollaria kuukaudessa vuokraan, lukuunottamatta korkoja ja kaikkinaisia muita maksuja ja verotuksia talonsa puolesta, korjauksia ja kaikkia muita menoja! Niin, he olivat talon hinnaksi maksaneet jaloimman kaikista panoksista — oman elämänsä; he olivat maksaneet sen työnsä hiellä ja surujensa kyyneleillä ja omalla sydänverellään! Dede Antanas oli menehtynyt surkealla tavalla koettaessaan osaltaan raastaa kokoon näitä rahoja. Epäilemättä hän olisi vielä elänyt ja ollut vankka ja reipas ikäänsä nähden, jollei hänen olisi ollut pakko orjailla Durhamin pimeissä, kylmissä maanalaisissa kellareissa. Ja Ona — hän ei ollut kadottanut ainoastaan voimansa, vaan myöskin terveytensä talon hintaa maksaessaan. Entä hän itse, joka kolme vuotta sitte oli ollut väkevä, rivakka mies, mutta joka nyt istui tässä murtuneena, värisevänä ja itkevänä kuin hermoheikko lapsi! Ah, he olivat panneet kaikkensa tuohon taisteluun; ja nyt he olivat joutuneet tappiolle, perikatoon! Kaikki, mitä he olivat maksaneet talonhintaa, oli nyt mennyt sitä tietään — ei senttiäkään ollut jälellä. Ja heidän talonsakin oli mennyt — he olivat nyt samassa tilassa, josta olivat alkaneet. Mutta silloin oli heillä toki ollut rahoja — nyt he olivat sysätyt ulos nälkään ja pakkaseen kuolemaan!
Nyt voi Jurgis viimeinkin nähdä koko totuuden — nähdä itsensä tapahtumain pitkän sarjan kautta joutuneen teurasuhriksi, jonka väräjäviin sisälmyksiin verenhimoiset raatolinnut olivat iskeneet kyntensä. Viholliset olivat repineet ja raastaneet ja vainonneet häntä joka askeleella, jonka hän otti. Oi, Jumala, miten hirveätä, julmaa ja pirullista kaikki tämä oli ollut! Hän ja hänen perheensä, turvattomat naiset ja lapset, olivat taistelleet henkensä edestä tietämättöminä ja avuttomina ja kaikkien hylkääminä — ja vainohenget olivat väijyneet heidän kintereillään, etsien tietoonsa heidän jälkensä ja himoten heidän vertansa! Ensinnäkin tuo valheellinen ilmotus ja tuo käärmekielinen, liukas asiamies! Sitte kaikkien maksujen vihmova raesade, kaikki nuo vuokrat ja korot ja verot, joita heidän ei olisi pitänyt ikänä maksaa. Ja sitte kaikki tehtailijain juonet, noiden heidän herrojensa, tyranniensa ja verenimijäinsä — työn seisaukset ja työajanlyhennykset, ylimääräiset tunnit ja julmat joudutukset, palkkain alennukset ja hintain korotukset! Koko luonnon armottomuus heidän ympärillään, helle ja pakkaset, sade ja lumi; sen kaupungin ja sen maan armottomat olot, missä he asuivat, niiden säälimättömät lait ja merkilliset tavat, joita he eivät ymmärtäneet! Kaikki nämä olosuhteet olivat vaikuttaneet yksissä tuumin suurten yhtiöiden hyväksi, jotka käänsivät kaikki kulkemaan omaksi edukseen ja puristivat kaikesta itselleen mahdollisimman suuren hyödyn. Ja nyt — nyt oli koko tuo monimutkainen kummitus, suurteollisuuden hirviö, tykkänään nielaissut heidät kitaansa, imenyt ytimen heidän ruumiistaan ja sieluistaan ja sitten viskannut heidät kuni tyhjät rakot syrjään, ottanut yksin heidän talonsakin ja myynyt sen toisille! Ja he eivät voineet tähän mitään, he olivat sidotut käsistä ja jaloista — laki oli heitä vastaan, koko yhteiskuntakoneisto oli heidän sortajainsa käskettävänä! Jos Jurgis rohkeni kohottaa nyrkitetyn kätensä heitä vastaan, joutui hän taas siihen villipetojen häkkiin, josta hän juuri oli päässyt ulos!
Noustako ylös ja siivosti mennä tiehensä — sehän olisi samaa kuin luopua oikeuksistaan, tunnustaa tappionsa ja antaa omaisuutensa tuon vieraan perheen haltuun. Jurgis olisi sateessa väristen lähtenytkin uudelleen puoltamaan omistusoikeuttaan, jollei ajatus perheestään olisi pidättänyt häntä siitä. Ehkäpä hän saisi vielä kuulla pahempiakin uutisia — ja niin nousi hän jalkeille ja alkoi kulkea eteenpäin tuimasti kävellen ja puoli pyörryksissä.
Anielen talolle teurastamoiden takalistolla oli runsaasti kolme kilometriä; mutta koskaan ei matka Jurgiksesta ollut tuntunut niin pitkältä, ja kun hän näki tuon tutun, likasen harmaan hökkelin, läpätti hänen sydämmensä hurjasti pelosta ja pahoista aavistuksista. Hän syöksi ylös rappusia ja alkoi takoa raivoisasti ovea.
Aniele muori tuli itse avaamaan sen. Luuvalo oli eukkoparkaa pidellyt hyvin pahasti, sittekun Jurgis viimeksi oli nähnyt hänet, ja hänen ryppyiset vanhat kasvonsa olivat vallan keltaset ja pergamentin kaltaiset. Hän säpsähti nähdessään Jurgiksen.
"Onko Ona täällä?" huusi tämä hengästyneenä.
"On", kuului vastaus, "hän on täällä."
"Kuinka — —", alotti Jurgis, mutta keskeytti äkkiä, tarttuen suonenvedontapaisesti kiini ovenpieleen. Jostakin huoneen sisältä kuului äkkiä ääni hänen korviinsa, hurja, pelottava tuskanhuuto. Ja se oli Onan ääni!
Silmänräpäyksen seisoi Jurgis ovella kuin kivettyneenä pelosta; sitte hän työnsi vanhan vaimon syrjään ja ryntäsi sisään.
Etummainen huone oli Anielen keittiö, ja uunin ympärillä istui kyyristyneinä puoli tusinaa naisia, kaikki kalpein ja pelästynein kasvoin. Muuan heistä syöksyi pystyyn kun Jurgis astui sisään; hän oli laiha ja perin surkastunut ja kantoi toista kättään siteessä — Jurgiksen oli vaikea tuntea hänessä Marijaa.
Hänen katseensa tapaili Onaa, mutta tätä ei näkynyt missään. Sitte hän katseli naisia, vaatien heiltä tietoa. Mutta nämä istuivat mykkinä kuin kivipatsaat, katsoen häneen arasti, aivan kuin kauhun lyöminä. Sekuntia myöhemmin kuului uusi huuto, entistä vielä hirvittävämpi.
Se tuli taaempaa ja — kuten tuntui — yläkerrasta. Jurgis juoksi takasin ovelle ja avasi sen. Eteisessä hän huomasi tikaportaat, jotka johtivat ylös vinnille; ja hän oli jo noussut ensi portaalle, kun hän äkkiä kuuli jonkun takanaan. Se oli Marija, joka seurasi vallan hänen kintereillään. Tämä tarttui hänen käsivarteensa terveellä kädellään ja huusi hurjasti: "Ei, ei, Jurgis! Seisahdu!"
"Mitä tarkotat?" huohotti Jurgis.
"Sinä et saa mennä ylös!"
Jurgis oli puolittain sekasin raivosta ja pelosta. "Mitä nyt?" hän karjasi. "Miten on laita?"
Marija puristautui häneen kiini. Jurgis voi kuulla Onan nyyhkyttävän ja vaikeroivan ylhäällä. Hän koetti tempaista itsensä irti ja kiivetä ylöspäin, odottamatta vastausta.
"Ei, ei", huusi Marija katkonaisesti. "Jurgis! Sinä et saa mennä sinne ylös! Se on — se on — lapsi!"
"Lapsi?" toisti Jurgis hämmästyneenä. "Antanasko?"
Marija vastasi hänelle kuiskaten: "Uusi!"
Ja silloin tunsi Jurgis polvensa heikoiksi, ja hänen täytyi nojautua portaihin. Hän tirkisteli Marijaan, kuten tämä olisi ollut aave.
"Uusi!" kähisi hän. "Mutta eihän nyt ole aikakaan vielä!" hän lisäsi raivoisasti.
Marija nyökkäsi päätään. "Tiedän sen kyllä", hän sanoi, "mutta se on tulemassa."
Ja uudelleen kuului Onan kirkuna, iskien häntä kuin nuijalla kasvoihin, saattaen hänet vapisemaan ja kalpenemaan. Tuo ääni heikkeni vähitellen — sitte hän kuuli vaimonsa ähkivän: "Jumalani — anna minun kuolla, anna minun kuolla!" Ja Marija löi käsivartensa hänen ympärilleen, huutaen: "Tule pois! Tule pois!"
Marija veti Jurgiksen takasin keittiöön, puolittain kantaen häntä, sillä tuo vahva mies oli äkkiä käynyt heikoksi kuin vastasyntynyt lapsi. Oli kuin se perustus, jolla hänen sielunsa oli luottaen levännyt, nyt olisi särkynyt pirstoiksi — hirmu kuolemata hirveämpi oli pyyhkäissyt häntä. Keittiöön tultuaan hän vaipui tuolille, väristen kuin haavanlehti, Marijan mykkänä pidellessä häntä pystyssä ja muiden naisten katsellessa häneen äänettömällä, avuttomalla kauhulla.
Ja vielä kerran kuului Onan huuto; Jurgis voi sen kuulla vallan selvästi tänne, ja hän tömisti jalkojaan.
"Kuinka kauvan sitä on kestänyt?" hän läähättäen kysyi.
"Ei vallan kauvan", vastasi Marija; ja sitten nähtyään Anielen tekevän merkkejä hän kuohahti: "Mene tiehesi, Jurgis! Sinä et voi sitä auttaa — sinun pitää mennä pois ja tulla vasta myöhemmin takasin. Kaikki käy hyvin — kaikki on — —"
"Kuka on hänen luonaan?" kysyi Jurgis. Ja nähdessään Marijan epäröivän, huusi hän kahta kivakammin: "Kuka siellä on?"
"Hän on — hän on hyvissä käsissä", vastasi Marija. "Elzbieta on hänen luonaan."
"Mutta entä lääkäri?" Jurgis kähisi. "Joku, joka ymmärtää asian!"
Hän tarttui Marijaa kiivaasti käsivarteen. "Joku, joka ymmärtää näitä asioita!" toisti hän vielä kiihkeästi.
Marija vapisi, ja hänen äänensä painui kuiskaukseksi, kun hän vastasi: "Me — meillä ei ole rahaa". Ja sitte, säikähtyneenä hurjan epätoivoisesta ilmeestä Jurgiksen kasvoissa, hän selitti: "Kyllä se hyvin käy, Jurgis! Sinä et ymmärrä näitä asioita — mene nyt pois — mene pois! Ah, jospa vain olisit vähänkin odottanut!"
Mutta näiden huutojen ja vastalauseiden keskeltäkin Jurgis voi erottaa Onan äänen, joka huusi yhä hirvittävämmin. Hän tuli vallan suunniltaan. Kaikki tämä oli vallan uutta hänelle, vallan uutta, kaameaa ja kauheaa — se kohtasi häntä kuin salaman isku. Kun pikku Antanas syntyi, oli hän ollut poissa työpaikallaan, eikä hän ollut tietänyt mistäkään, ennenkun kaikki oli ohitse; ja nyt, kun hän oli saapuvilla, ei häntä päästetty läsnä olemaan. Naiset saivat hänet vihdoinkin ulos, sillä hän ei kyennyt tekemään mitään vastarintaa. Paljain päin ja miltei mielipuolena surusta ja raivosta hän juoksenteli edestakaisin kapealla kujalla, mutta sinnekin kuului Onan kirkuna. Hän koetti paeta vielä kauvemmaksi, mutta palasi heti takasin kuuntelemaan. Neljännestunnin kuluttua hän oli jälleen portailla ja syöksyi niitä ylös sekä rupesi takomaan ovea niin raivokkaasti, että se olisi pian mennyt pirstoiksi, jolleivät naiset olisi kiiruhtaneet avaamaan ja päästämään hänet sisään.
Kaikki heidän väittelynsä eivät tehoneet häneen laisinkaan. "Kuinka te tiedätte", huusi hän, "että hän onnellisesti suoriutuu tästä? Kuinka sen voitte tietää — hänhän on kuolemaisillaan — kuulen sen selvään! Kuunnelkaa häntä — kuunnelkaa! Se on hirmuista — sitä ei saa sallia — tähän täytyy hankkia apua! Miksette ole lähettäneet lääkäriä hakemaan? Olisitte luvanneet maksaa hänelle jälestäpäin — olisitte luvanneet — —"
"Emme voineet luvata mitään sellaista", vastusti Marija. "Meillähän ei ollut penniäkään rahaa — tuskin olemme jaksaneet elää päivästä päivään."
"Mutta minä voin tehdä työtä", Jurgis huusi. "Minä voin hankkia rahoja!"
"Niin, niin", jatkoi Marija — "mutta luulimmehan sinun olevan vankilassa. Kuinka voimme tietää milloin sieltä palaisit? Ne eivät tee mitään ilmaiseksi."
Marija kertoi sitte, miten hän oli koetellut etsiä kätilöä ja miten nämä olivat vaatineet kymmentä, viittätoista, jopa viittäkolmattakin dollaria ja sitä etukäteen. "Ja minulla kun ei ollut kuin ainoastaan neljännes dollaria. Minä olin kuluttanut joka sentin mitä minulla oli — jopa kaikki mitä minulla pankissakin oli. Sitte olen vielä velkaa lääkärille, kun hän kävi kättäni katsomassa, ja hän lakkasi tykkänään käymästä, kun pelkäsi ettei perisi senttiäkään vaivoistaan. Ja Anielelle olemme velkaa kahden viikon vuokran, ja hän hän on itse nälkään kuolemaisillaan. Olemme lainanneet ja kerjänneet kaikista mahdollisista paikoista pysyäksemme hengissä, emmekä enää kykene tekemään niin mitään — —"
"Entä lapset?" Jurgis kysyi.
"Lapset eivät ole olleet kotona kolmena viime päivänä, sillä ilma on ollut niin hirmuinen. Sitäpaitsi he eivät ole voineet aavistaakaan mitä täällä kotona — se tuli niin äkisti, kaksi kuukautta ennen aikaansa."
Jurgis nojautui pöytää vasten ja kätki kasvonsa käsiinsä. Hänen päänsä vaipui rinnalle, ja hänen käsivartensa vapisivat — hän näytti joka hetki lysähtävän kokoon lattialle. Mutta silloin Aniele äkkiä kavahti ylös ja hoiperteli häntä kohti, haparoiden käsillään hameensa takataskua. Hän veti sieltä esiin likasen, mustan rääsyn, jonka toisessa päässä olevan solmun hän vapisevin käsin avasi.
"Kas tässä, Jurgis!" hän sanoi. "Minulla on vähäsen rahaa. Palauk!
Katsoshan!"
Hän sai solmusta esiin muutamia lantteja ja laski ne yksitellen — niitä oli neljäneljättä senttiä. Ne hän antoi Jurgikselle ja kääntyi sitte toisten vaimojen puoleen sanoen: "Entä te — eikö teillä ole mitään hänelle antaa? Hän maksaa kyllä kaikki kerran takasin, kun saa työtä, ja hänelle tekee hyvää kun saa edes yrittää auttaa vaimoaan, vaikkei sitte apua saisikaan. Kun hän palaa takasin, on kai kaikki jo ohitse."
Ja toisetkin köyhät vaimoparat tyhjensivät auliisti kukkaronsa; useimmilla oli vain kupari- ja nikkelirahaa, mutta he antoivat hänelle kernaasti kaikkensa. Muori Olszewski, joka asui naapuritalossa ja jonka mies oli teurastaja ja aina juopotteli, antoi lähes puoli dollaria, niin että koko summa nousi yhteen ja neljännekseen dollariin. Sitte Jurgis pani rahat kukkaroonsa, jota kovasti puristi nyrkkiinsä, ja lähti juoksemaan minkä jaloista pääsi.