XVII LUKU.
Seuraavana aamuna kello seitsemän päästettiin Jurgis noutamaan vettä puhdistaakseen koppinsa — toimi, jonka hän tunnollisesti suoritti, mutta jonka muut vangit ylipäänsä laiminlöivät, kunnes heidän koppinsa tulivat niin saastaisiksi, että vartijain oli pakko ryhtyä toimeen. Sitte hän sai vankiruokansa, jonka jälkeen hänellä oli oikeus kolmen tunnin ajan liikuskella pitkällä, sementtiseinillä ja lasikatolla varustetulla pihalla. Sen toisessa päässä oli tila niitä varten, jotka kävivät vankeja puhuttelemassa, erotettuna muusta pihasta kahdella noin puolen metrin päässä toisistaan olevalla teräslankaverkolla. Täällä odotti Jurgis koko ajan, mutta ketäkään ei saapunut häntä tervehtimään.
Hetikun hän sitte palasi takasin koppiinsa, avasi vartija oven ja päästi uuden vangin sisään. Se oli teikarin näköinen nuori mies, jolla oli vaaleanruskeat viikset, siniset silmät ja miellyttävä vartalo. Hän nyökkäsi Jurgikselle ja, vahdin poistuttua, katseli arvostellen ympärilleen.
"Kas niin, toveri", sanoi hän, kun hänen katseensa jälleen kohtasi
Jurgiksen, "hyvää huomenta."
"Huomenta", vastasi Jurgis.
"Hauska paikka viettää joulua, vai mitä?" lisäsi toinen.
Jurgis nyökkäsi.
Tulokas meni makuulavojen luo ja tarkasteli huopia, mutta kohotettuaan patjaa pudotti hän sen huudahtaen: "Jumalani!" sanoi hän, "tämä on pahinta!"
Hän katsahti jälleen Jurgikseen. "Näyttääpä kuin ei kukaan olisi maannut sillä viime yönä. Ettekö voinut sietää sitä, hä?"
"Minun ei tehnyt mieleni nukkua viime yönä", Jurgis vastasi.
"Milloin tulitte tänne?"
"Eilen."
Toinen katsahti vielä kerran ympärilleen ja nyrpisti sitte nenäänsä.
"Hitonmoinen löyhkä täällä", sanoi hän äkisti. "Mitä se on?"
"Se olen minä", sanoi Jurgis.
"Te?"
"Niin, minä."
"Eikö teitä kylvetetty?"
"Kyllä, mutta se ei lähde pois."
"Mitä se sitte on?"
"Lannoitusaineita."
"Lannoitusaineita! No hitto vie! Mikä te sitte olette?"
"Työskentelen teurastamoissa — tein sitä ainakin kaksi päivää takaperin. Se istuu kiini vaatteissa."
"Sepä oli uutta minulle", sanoi vastatullut. "Luulinpa jo tavanneeni kaikkia lajeja mitä löytyi. Minkävuoksi istutte täällä?"
"Löin päällysmiestä."
"Ahaa — niinkö on laita! Mitä hän oli teille tehnyt?"
"Hän kohteli minua kehnosti."
"Ymmärrän. Te olette sitä lajia, jota kutsutaan rehelliseksi työmieheksi."
"Mitäs te olette?" Jurgis vuorostaan kysyi?
"Minäkö?" Toinen nauroi. "Sanovat minua 'täräyttäjäksi'."
"Mitä se on?"
"Kassakaappeja ja sen sellaista", vastasi toinen.
"Oh", sanoi Jurgis ihmetellen ja katseli toveriaan säikähtyneenä.
"Tarkotatte että murtaudutte sellaisiin?"
"Niin", naurahti toinen, "niinhän ne sanovat."
Hän ei näyttänyt vanhemmalta kuin kaksi- tai kolmekolmatta vuotiaalta, vaikka Jurgis sitte sai kuulla hänen olevan kolmenkymmenen vanhan. Hän puhui kuten ainakin sivistynyt mies, kuten sellainen, jota maailma sanoo "gentlemanniksi".
"Senkö vuoksi täällä olette?" kysyi Jurgis.
"Ei", kuului vastaus. "Minut tuotiin tänne rajusta käyttäytymisestä. Ne suuttuivat minuun, kun eivät saaneet tarpeeksi todistuksia."
"Mikä teidän nimenne on?" kysyi nuorukainen hetken vaitiolon jälkeen. "Minun nimeni on Duane — Jack Duane. Minulla on tietysti yli puoli tusinaa muita nimiä, mutta tätä nimeä käytän nykyään."
Tämä nuorukainen oli hyvin vapaa käytökseltään. Hän istahti lattialle sääret ristissä ja nojasi selkänsä seinää vasten, eikä hänen kielensä lakannut hetkeksikään jauhamasta. Hän oli ilmeisesti "suuren maailman mies", ja helposti hänen onnistui päästä tuttavallisiin väleihin Jurgiksen kanssa. Huomasi heti hänen olevan tottuneen seurustelemaan kaikenlaisten ihmisten kera, eikä hän nyt hävennyt puhella halvan työmiehenkään kanssa. Hänen ystävällisyytensä sai Jurgiksenkin avaamaan sydämmensä, niin että hän kymmenen minuutin kuluttua heidän ensi kohtaamisestaan oli kuullut koko tämän elämäntarinan — lukuunottamatta Jurgiksen syvällisintä ja sovittamattominta surua. Sitte kertoi vieras monia huvittavia tapauksia omasta sisältörikkaasta elämästään. Hän oli oikea mestari kertoilemaan kaskuja, jotka eivät aina olleet kaikkein siistintä lajia. Viini ja naiset olivat "koko hänen elämänsä".
Tietystikin vankikoppi suuresti valkeni moisen kohtalokumppanin saatua. Jurgis ei enää voinut kääntyä seinää vasten ja näyttää nurpeata naamaa, täytyihän hänen vastata, kun toveri puhutteli häntä. Ei hän myöskään voinut olla olematta huvitettu Duanen keskustelutaidosta — olihan tämä ensimmäinen sivistynyt mies, jonka kanssa hän milloinkaan oli puheisiin joutunut. Hänessä herätti vilkasta mielenkiintoa, kun onnettomuustoveri kertoi yöllisistä seikkailuistaan, karkaamisistaan vankiloista ja irstailuistaan, joissa hän yhtenä yönä oli saattanut menettää tarumaisia summia. Nuori veijari osotti koko ajan kokematonta Jurgista kohtaan jonkunlaista ilvehtivää ylenkatsetta, sanoipa suoraan pitävänsä häntä eräänlaisena työjuhtana, jommoisiksi hän nimitti kaikkia muita, jotka pitivät parempana ahertaa otsansa hiessä kuin varastaa. Hän kertoi kärsineensä julmasti tämän maailman vääryyksistä, mutta sen sijaan että olisi kärsinyt niitä sieluttoman eläimen kehnolla kärsivällisyydellä, oli hän ryhtynyt itsepuolustukseen ja kelpo tavalla pitänytkin puoliaan. Hän sanoi katkaisseensa kaikki siteet, jotka olivat yhdistäneet häntä yhteiskuntaan. Hän oli hilpeä seikkailija, joka osasi elää vihollistensa kustannuksella pelkäämättä mitään ja tuntematta siitä lainkaan häpeää. Eivät hänen menestyksensä rikoksellisen elämänsä aikana aina olleet suuret, olipa hän monesti saanut kelpolailla nahkaansa niiltä, joiden kimppuun oli hyökännyt, mutta sellaiset pikku vastoinkäymiset eivät olleet masentaneet hänen rohkeuttaan.
Yleensä hän tuntui olevan avomielinen veitikka — ehkäpä liiankin avomielinen. Hän ei kuitenkaan kertonut elämäntarinaansa yhdellä kertaa, vaan se tuli vähitellen ilmi näinä pitkän pitkinä päivinä, jolloin heillä ei ollut muuta tehtävänä kuin puhella eikä muuta puheenaihetta kuin omat itsensä. Jack Duane oli saanut yliopistosivistystä — oli opiskellut sähköinsinööritiedettä. Hänen isänsä oli joutunut huonoihin asioihin ja tehnyt itsemurhan; jälelle oli jäänyt paitsi häntä äiti, nuorempi veli ja sisar. Myöskin kertoi Duane tehneensä jonkin tärkeän keksinnön; Jurgis ei oikein ymmärtänyt mikä se oli, mutta oli se jollakin tapaa koskenut sähkölennätintä. Suuria rikkauksia olisi herunut siitä keksinnöstä — hän puheli miljoona kertaa miljoonista dollareista. Mutta häneltä oli ryöstetty kaikki, muuan suuri yhtiö oli riistänyt häneltä viimeisenkin sentin. Hänet oli sotkettu laveisiin oikeusjuttuihin, joista hän ei ollut osannut suoriutua. Hänen asianajajiaan oli lahjottu, hänen tuomarejaan tehty hänelle nurjiksi. Ja seurauksena oli, että hän tietystikin oli menettänyt sekä keksintönsä että kaiken omaisuutensa. Sitte oli muuan pohatta käyttänyt häntä jockeynaan kilparatsastuksissa, jolloin hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen rikastuakseen omin käsin — lyhyesti, hän oli ottanut vastaan lahjuksia erään toisen hevosen omistajalta ja siitä hyvästä ehdon tahdon jättäytynyt jälelle. Voiko hän muuta tehdäkään — hänhän oli saanut suuren rahasumman, jos laittaisi itsensä voitetuksi! Siten ansaittujen varojen kera hän oli puittanut tiehensä. Ja siitä hänen mielestään viattomasta pikkuasiasta olivat kaikki hänen onnettomuutensa olleet peräsin.
Ja kun nuorukainen täten oli kuvannut kaikki kohtalonsa, kaikki rikoksensa ja seikkailunsa, oli tietysti aivan luonnollista että hän tiedusteli Jurgikselta, mikä tämän oli saattanut vankilan muurien sisäpuolelle. Kaikkein kernaimmiten Jurgis olisi itsekin ollut aivan ajattelematta tätä asiaa. Hän ei senvuoksi vastannut suoraan kysymykseen, vaan myönnytteli vain pienten asiain usein aiheuttavan suuriakin seurauksia.
"Ettekö koskaan ajattele perhettänne?" kysyi hän, koettaen johtaa keskustelua omista persoonallisista olosuhteistaan.
"Ojaa — toisinaan! Jonkun kerran", vastasi toinen, "vaikka ei usein. Minä en siedä sitä, se saattaa minut tasapainostani. Ei siitä oloni paremmaksi asettuisi, jos aina pitäisin perhettäni ajatuksessani; se maailma, jossa elämme, ei anna meille aikaa eikä lepoa muistellaksemme omaisiamme. Ennemmin tai myöhemmin itsekin tulette huomaamaan niin olevan asianlaidan sekä rupeatte työskentelemään vain omaksi persoonalliseksi hyväksenne."
Jurgis oli niin avosydämminen ja teeskentelemätön, jotta hänen koppikumppaninsakin puolestaan kävi ujostelemattomaksi kuin pieni lapsi. Oli niin huvittavaa kuulla hänen kertoilevan seikkailuistaan, että Jurgis vähitellen täyttyi ihailulla — hän itsehän oli vallan tietämätön moisten maantieritarien elämästä. Duane kuvasi kaikkia menestyksiään ja onnistumattomiakin yrityksiään, kaikkia rakkaudenseikkailuitaan ja vastaavia surujaan. Hän myöskin tutusti Jurgiksen moneen muista vangeista, sillä hän itse tunsi niistä enemmän kuin toisen puolen, ainakin nimeltä. Vankilan sisälle koottu roistojoukko oli jo antanut Jurgikselle nimenkin — se kutsui häntä nimellä "The stinker", jotakin sinnepäin kuin "Haisu-Pekka". Se oli julmaa, mutta mitään pahaa he sillä eivät tarkottaneet, eikä Jurgis siitä suuttunutkaan.
Ystävämme tunsi toisinaan ilkeitä hajuja niistä lokaviemäreistä, joiden päällä hänen koppinsa sijaitsi. Mutta tämä löyhkä ei ollut mitään kaikkeen siihen siveelliseen saastaan verraten, joka häntä täällä kohtasi. Tämä vankila oli todellinen Noakin arkki, johon oli koottu kaupungin kaikki rikokselliset. Siellä oli murhaajia, maantierosvoja, murtovarkaita, petkuttajia, murhapolttajia, väärentäjiä, vääränrahantekijöitä, kaksinnaijia, taskuvarkaita, pelureja, parittelijoita, tappelupukareita, maankiertäjiä ja juopporatteja. Siellä oli mustia ja valkosia, vanhoja ja nuoria, amerikkalaisia ja kaikenrotuisia muukalaisia mitä auringon alla elää. Siellä oli paatuneita pahantekijöitä ynnä miehiä, jotka olivat liian köyhiä hankkiakseen takuuta itselleen ja senvuoksi olivat olleet pakotetut käymään tyrmään. Harmaahapsisten roistojen rinnalla näki poikia, jotka eivät vielä olleet kymmenenkään tai yhdentoista vuoden ikäisiä. Se oli täydellinen kokoelma yhteiskunnan monista mätähaavoista valuvia haisevia visvoja. He olivat kamalia nähdä, he herättivät inhoa ja ylötystä, kun heidän kanssaan joutui puhelemaan. He olivat mädänneitä ja löyhkääviä sekä ruumiiltaan että sielultaan; rakkaus oli heille pelkkä eläimellinen tunne, hilpeys ilmeni päättöminä sarjoina karkeita kirouksia. Jumalata he tunsivat vain sanana, joka soveltui erinomaisesti vahvistamaan kiroustulvia. Heidän kävellessään edestakasin vankilanpihalla kuunteli Jurgis korvat hörössä heidän puheitaan, ja hän tunsi olevansa vain tietämätön raukka niin viisaiden ja kokeneiden miesten rinnalla. He taisivat kertoa pöyristyttäviä juttuja omista kokemuksistaan, paljastaa koko mädännäisyyden Chikagossa ja kaikkialla yhteiskunnassa — he kuvasivat kaikkea haisevaksi lokalammikoksi, missä oikeus ja kunnia, naisten ruumiit ja miesten sielut olivat kaupan kuten torilla tai markkinapaikalla; missä ihmisolentoja ryömi ja väänteleikse ja kiemurteli kuin kiusatut madot tahi repelivät toisiaan kuin sudet, jotka ovat langenneet samaan kuoppaan; missä ihmiskunta rupisena ja paiseisena mätäni ja hautui omassa pohjattomassa surkeudessaan. Syntymänsä kautta olivat nämä miehet ilman omaa aihettaan, ilman että heiltä edes oli kysytty, viskatut keskelle tätä petoeläinten kamppausta. He eivät olleet itse valinneet tätä kohtaloa, senvuoksi he eivät voineet sitä auttaa eikä heillä ollut syytä siinä. Heille ei vankilaan joutumisensa ollut mikään häpeä; peli ei ollut koskaan ollut tasanen, eikä heillä ollut koskaan hyvää lehteä kädessään. He olivat varastaneet vain kymmensenttisiä, mutta heidät oli siepattu kiini ja paiskattu petkuttajain ja suurvorojen joukkoon, jotka olivat puijanneet miljooneja.
Enimmäkseen Jurgis koetti olla kuulematta heidän puheitaan. Ne herättivät hänessä kauhua, hurjia ja ivasta kuohuvia kun olivat. Ja muutenkin hänen sydämmensä oli kaukana tästä paikasta; hän ikävöi takasin kotiin omaistensa luo. Heti kun hän näitä ajatteli, täyttyivät hänen silmänsä kyyneleillä ja hän vaipui syviin mietteisiin, joista toverien pilkkanauru hänet pian herätti.
Hän vietti kokonaisen viikon tässä ympäristössä, ja koko aikana hän ei saanut vähintäkään tietoa kotoaan. Hänellä oli lakkarissaan viisitoista senttiä, joista hän yhdellä osti postikortin, ja hänen huonetoverinsa kirjoitti sille muutamia rivejä hänen perheelleen ilmottaen missä hän oli ja milloin häntä kuulusteltaisiin. Mutta mitään vastausta ei kuulunut. Vihdoin — se oli uudenvuodenaattona — sanoi Jurgis jäähyväiset sekä vankilalle että Jack Duanelle. Jälkimmäinen antoi hänelle osotteensa tai paremmin sanoen vaimonsa osotteen sekä vaati Jurgista myöhemmin käymään hänen luonaan.
"Ehkäpä", sanoi Duane, "jolloinkin olen tilaisuudessa auttamaan teidät pois tuosta kurjasta pesästä; ja olenpa tosiaan suruissani kadottaessani nyt teidän seuranne."
Vankivaunussa vietiin Jurgis nyt siihen oikeustaloon, jossa hänen juttuaan tutkittaisiin. Ensimmäiseksi oikeussaliin astuessaan hän näki Teta Elzbietan ja pikku Kotrinan, jotka istuivat kaukana huoneen taustassa ja näyttivät kalpeilta ja pelästyneiltä. Jurgiksen sydän rupesi lyömään kovasti; kernaasti hän olisi tahtonut antaa heille jotakin merkkiä, mutta ei uskaltanut sitä tehdä. Hän istui vangeille tarkotettuun aitioon ja tirkisteli heihin avuttomalla tuskalla. Hän näki ettei Ona ollut heidän seurassaan, ja ihmetteli syytä siihen. Siinä istui hän puolisen tuntia näissä mietteissä; mutta kun hän sitte loi ylös katseensa, karahti veri hänelle kasvoihin. Muuan mies oli astunut sisään. Jurgis ei voinut nähdä hänen kasvojaan niiden kääreiden takia, joita miehen pään ympäri oli sidottu, mutta hän tunsi sittekin vallan hyvin tuon paksun ruumiin — se oli Connor! Väristys kävi hänessä kiireestä kantapäähän, hänen lihaksensa jännittyivät aivan kuin pedolla surmahyppyyn; hän todella kavahtikin pystyyn, mutta tunsi samassa raskaan kouran olkapäällään ja kuuli takanaan kovan ja järkähtämättömän äänen sanovan: "Istu paikallasi, sinä koiran poika — —!"
Hän totteli käskyä, mutta ei kääntänyt silmiään vihollisestaan. Tuo konna siis eli vielä ja myrkytti maanpiiriä inhottavalla hengityksellään! Vielä eivät hänen pilttuat sormensa olleet kuoleman jäykistämät! Se oli ikävä pettymys Jurgikselle. Mutta ilolla hän näki kaikki haavat ja laastarilaput kurjan kasvoissa. Connor ja hänen asianajajansa astuivat esiin ja istuivat sen aitauksen sisäpuolelle, joka ympäröi tuomarien pöytää. Seuraavassa tuokiossa sihteeri nousi ylös ja huusi Jurgiksen nimeä. Poliisit tarttuivat häneen raa'asti käsiksi, nostivat hänet pystyyn ja taluttivat hänet esiin, aivan kuin epäillen hänen yrittävän karata.
Jurgis seisoi hiljaa ja tarkkaavaisena, kun Connor istui todistajain penkille ja avasi suunsa kertoakseen jutun vaiheista. Se kävi seuraavaan tapaan. Vangin vaimo oli ollut työssä samassa tehtaassa kuin hän, mutta oli saanut eronsa hävyttömyytensä ja solvaustensa takia häntä vastaan. Puoli tuntia myöhemmin oli vaimon mies hyökännyt hänen kimppuunsa, lyönyt hänet maahan ja pahoinpidellyt häntä miltei henkihieveriin saakka. Ja hänellä oli todistajat mukanaan.
"Niitä arvatenkaan ei tarvita", lausui tuomari. Sitte hän kääntyi Jurgikseen päin ja kysyi ankaralla äänellä: "Tunnustatteko hyökänneenne kantajan kimppuun?"
"Tuonko noin?" kysäsi Jurgis, osottaen päällysmiestä.
"Niin", sanoi tuomari.
"Minä löin häntä, herra!" virkkoi syytetty.
"Sano, teidän armonne", lausui poliisikersantti, puristaen häntä tuimasti käsivarteen.
"Teidän armonne", toisti Jurgis tottelevaisesti.
"Koetitteko kuristaa häntä?"
"Kyllä, herra teidän armonne."
"Oletteko ennen istunut vankeudessa?"
"En, herra teidän armonne."
"Onko teillä mitään sanottavana puolustukseksenne?"
Jurgis epäröi. Mitäpä hän sanoisikaan? Niinä kahtena ja puolena vuotena, jotka hän oli ollut Amerikassa, oli hän oppinut sen verran englantia, että voi tulla toimeen jokapäiväisessä elämässä ja työpaikallaan, mutta ne eivät riittäneet tulkitsemaan hänen väitettään, että Connor oli vietellyt hänen vaimonsa. Hän yritti pari kertaa änkyttäen ja sopertaen selittää sitä tuomarille, jota jo koko tilaisuus rupesi ikävystyttämään ja jota Jurgiksesta löyhkäävä lantatehtaan haju pani kovasti aivastamaan. Vihdoin sai vanki selitetyksi, että hänen kielivarastonsa oli riittämätön, ja silloin ilmestyi muuan vahaviiksinen nuori mies, joka pyysi Jurgiksen puhumaan sitä kieltä mitä paraiten taisi — hän kyllä tulkitsisi puheen tuomarille.
Jurgis alkoi. Edellyttäen saavansa tarpeeksi aikaa, kuvasi hän juurtajaksain, miten Connor oli käyttänyt hyväkseen omaa päällysmiehen asemaansa ja Onan asemaa työntekijättärenä pakottaakseen viimemainittua antautumaan valtaansa ja uhannut häntä muussa tapauksessa työstä erottamisella. Kun tulkki oli kääntänyt hänen puheensa tähän asti tuomarille, keskeytti tämä, jonka aika oli täpärä ja jonka automobiili oli tilattu määräajaksi oikeustalon ulkopuolelle, pitemmät puheet huomauttamalla: "Oh, minä ymmärrän. Mutta jos hän ahdisti vaimoanne rakastelullaan, niin miksei tämä valittanut yhtiön johtajalle tai vallan yksinkertaisesti lähtenyt tiehensä tehtaasta."
Jurgis epäröi hetkisen hämillisenä. Hän rupesi kuvaamaan miten köyhiä he olivat — miten vaikea heidän oli kurjuudessaan luopua varmasta työpaikasta — —
"Ymmärrän", lausui tuomari Callahan. "Sen sijaan piditte parempana lyödä hänet kuoliaaksi."
Sitte hän kääntyi kantajan puoleen ja kysyi:
"Onko tässä kertomuksessa mitään totta, hra Connor?"
"Ei sanaakaan, teidän armonne", vastasi päällysmies. "Se on ainainen ikävyys — alati kerrotaan työnjohtajista, että he muka käyttäisivät asemaansa naisten vahingoksi — —"
"Niin kyllä, tiedän sen", sanoi tuomari. "Usein saan kuulla sellaista. Tuo lurjus, näyttää pidelleen teitä pahasti. Kolmekymmentä päivää ynnä kulungit! Seuraava asia!"
Jurgis kuunteli miltei tajuttomana kauhusta. Vasta kun poliisit tarttuivat häneen ja laahasivat häntä ulos, käsitti hän mitä oli tapahtunut. Mielipuolen tavoin pyöritti hän silmiään joka taholle.
"Kolmekymmentä päivää!" sähisi hän. Ja sitte kääntyi hän tuomariin päin ja karjasi keuhkojensa kaikella voimalla: "Miten sitte perheeni käy? Minulla on vaimo ja pieni lapsi, herra, eikä heillä ole penniäkään rahaa — Jumalani, he kuolevat nälkään!"
"Sitä teidän olisi pitänyt ajatella, ennenkun ryhdyitte murhayritykseenne", virkkoi tuomari kuivasti, kääntäen huomionsa seuraavaan juttuun.
Jurgis aikoi vielä sanoa sanan, mutta toinen poliiseista tarttui tukevasti häntä kurkkuun ja toinen yhtä navakasti hänen niskaansa. Kaksi muuta poliisia tuli avuksi, heti kun huomasivat hänen aikovan käydä vastarintaan. Siten vietiin hänet enempää vastaan riuhtomatta ulos salista. Kaukana huoneen taustalla näki hän vielä vilahdukselta Elzbietan ja Kotrinan, jotka olivat nousseet seisaalleen ja katselivat kolkkoa näytelmää sanattomalla kauhulla. Hän teki vielä kerta epätoivoisen ponnistuksen, mutta sai taas poliisit kurkkuunsa — ja hänen täytyi luopua epätasaisesta kamppauksesta. Hänet paiskattiin suinpäin vankikoppiin, jossa ennestään oli muita vankeja odottamassa vuoroaan päästä tuomarin eteen tai tulla vietäviksi takasin vankilaan. Niin pian kun oikeudenistunto oli loppunut, teljettiin heidät kaikki rautaristikolla varustettuun vankivaunuun, n.s. "Mustaan-Maijaan" ja vietiin määräpaikkaansa.
Tällä kertaa Jurgis vietiin "Bridewelliin", erääseen pieneen vankilaan, missä Cookin piirikunnan vangit istuvat heille määrätyn rangaistusajan. Se oli vielä likasempi ja täydempi kuin edellinen paikka. Sinne vietiin kaikki "vähäpätöiset" vangit — pikkuvarkaat, pikkuhuijarit, katurauhan häiritsijät, maankiertäjät ja kaikenlaiset irtolaiset. Koppitoveriksi Jurgikselle tuli eräs italialainen hedelmäkauppias, joka oli kieltäytynyt antamasta lahjuksia poliisille ja oli sitte vangittu siitä syystä, että oli lakkarissaan kantanut isoa taskuveistä. Kun tämä mies ei ymmärtänyt sanaakaan englantia, oli Jurgis iloinen kun tämä pian päästettiin vapaalle jalalle. Hänen sijaansa tuli norjalainen merimies, joka oli tullut vähäkuuloiseksi muutamassa tappelussa ja joka heti rupesi haastamaan riitaa Jurgiksen kanssa, koska tämä ylemmällä laverilla maaten nukkui niin levottomasti, että päristi tomua ja ruumenia hänen päälleen, joka makasi alemmalla makuusijalla. Olisi käynyt vallan sietämättömäksi elää vuorokaudet umpeensa yhdessä tämän suulaan toverin kanssa, jollei vangeilla onneksi olisi ollut säännöllinen työnsä ulkosalla. Heidän rangaistustyönään oli nimittäin kivensärkeminen.
Kymmenen päivää noista kolmestakymmenestä oli jo kulunut, ilman että Jurgis oli saanut mitään tietoa omaisistaan. Vihdoin eräänä päivänä tuli eräs vartijoista hänelle ilmottamaan, että ulkona oli joku, joka halusi puhutella häntä. Jurgis valahti valkeaksi kuin vastasatanut lumi ja kävi niin heikoksi polvistaan, että töintuskin kykeni astumaan ulos kopistaan.
Vartija saattoi hänet pitkän käytävän läpi ja monia portaita ylöspäin vastaanottohuoneeseen, joka oli varustettu rautaristikolla kuten vankikoppi. Sen läpi Jurgiksen silmä erotti erään henkilön istuvan tuolilla; hänen astuessaan huoneeseen kavahti tämä henkilö ylös, ja Jurgis tunsi hänet pikku Stanislovakseksi! Nähdessään edes jonkunkaan rakkaasta, ikävöidystä kodista oli tuo iso mies pyörtyä — hänen täytyi nojata tuolinselkään pysyäkseen pystyssä, ja hän vei käden otsalleen aivan kuin hajottaakseen sumua silmäinsä edestä.
"Onko kaikki hyvin?" kysyi hän heikolla äänellä.
Pikku Stanislovaskin vapisi, ja molemmat vallan kuin pelkäsivät puhua.
"He — he lähettivät minut tänne kertomaan teille —" hän sopersi itku kurkussa.
"Mitä?" huudahti Jurgis.
Hän seurasi pojan katsetta ja näki sen kiinnittyneen vartijaan. "Elä huoli hänestä!" huusi hän. "Miten jaksavat kotona?"
"Ona on hyvin kipeä", virkkoi nyt Stanislovas. "Ja me kaikki olemme kuolla nälkään. Tätä menoa emme kauvan jaksa. Luulimme teidän tulevan auttamaan meitä."
Jurgiksen täytyi taas tarttua tuolinselkään. Isoja hikipisaroita helmeili esiin ja peitti koko hänen otsansa; hänen kätensä nyrkittyivät ja vapisivat kuin suonenvetokohtauksessa.
"Minä en — en voi — auttaa teitä", ähkyi hän vaivaloisesti.
"Ona makaa kaiket päivät huoneessaan", jatkoi poikanen hengästyneellä kiiruulla. "Hän ei tahdo syödä mitään, ja hän vain huutaa ja valittelee melkein järestään. Hän ei tahdo kertoa mikä häntä vaivaa, eikä hän tahdo mennä työhönsäkään millään ehdolla. Joku aika sitte tuli se hieno herrasmies kantamaan vuokraa. Hän oli hyvin vihanen. Viime viikolla hän tuli uudestaan. Silloin hän sanoi aikovansa 'häätää' meidät talosta. Ja sitte se Marija — —"
"Mikä Marijan on hätänä?" Jurgis huudahti.
"Hän on leikannut veitsellä käteensä", vastasi poika. "Ja tällä kertaa hyvin pahasti — pahemmin kuin edellisellä kerralla. Hän ei voi tehdä mitään sillä kädellä. Se on jo aivan musta, ja tohtori sanoo, että se täytyy leikata — leikata poikki, taisi hän sanoa. Ja Marija huutaa ja parkuu päivät päästään ja yötkin vielä lisäksi. Hänen rahansa ovat aivan lopussa. Me emme jaksa maksaa vuokraa ja talonhinnan korkoja. Meillä ei ole yhtään hiiliä eikä mitään syödäksemme, ja kauppias sanoo, että — —"
Pienokainen vaikeni jälleen ja rupesi itkemään.
"Jatka!" huudahti Jurgis raivoisasti. "Etkö kuule — jatka!"
"Jatkanhan minä", nyyhkytti Stanislovas. "Meillä on — aina niin kylmää kotona. Viime sunnuntaina satoi jälleen lunta — niin hirmuisen, hirmuisen paljon lunta — enkä minä voinut — voinut mennä työhön — —"
"Taivaan isä!" Jurgis huudahti ja astui askeleen poikaa kohti. Heillä oli molemmilla vanhaa riitaa keskenään lumen takia — aina siitä hirveästä sunnuntaista saakka, jolloin poikanen oli palelluttanut sormensa ja Jurgiksen oli täytynyt kepittää hänet työhönsä. Nyt hän nyrkitti käsiään, näyttäen aivan tahtovan rynnätä rautaristikon läpi poikapahasen kimppuun.
"Sinä pieni ilkimys", ärjäsi hän, "sinä et edes yrittänytkään!"
"Kyllä — kyllä — yritinhän minä!" ulvoi Stanislovas. "Koetin koko sen päivän — kaksikin päivää minä koetin. Äiti seurasi minua, muttei hänkään voinut päästä eteenpäin. Lunta oli niin paksulta, ettemme päässeet askeltakaan eteenpäin. Eikä meillä ollut palastakaan syödä, ja — ah — oli niin hirmuisen kylmä. Koetin kolmantena päivänä uudestaan, ja silloin tuli Ona kanssani."
"Ona!"
"Niin! — hänkin aikoi lähteä työhönsä. Olimmehan kaikki kuolla nälkään. — Mutta kun hän pääsi tehtaaseen, sai hän kuulla, että oli menettänyt paikkansa."
Jurgis horjahti taapäin ja päästi läähättävän äänen.
"Hän meni uudestaan tuohon kirottuun paikkaan!" hän huudahti muljotellen hurjasti silmillään ja kiristellen hampaitaan.
"Niin, hän kyllä koetti", sanoi Stanislovas ja katsoi ihmeissään lankoonsa. "Miksikäs hän ei olisi saanut niin tehdä? Miksi, Jurgis?"
Mies hengitti syvään muutamia kertoja. "Jatka! — Jatka!" läähätti hän vihdoin.
"Minä seurasin häntä", jatkoi Stanislovas, "mutta miss Henderson ei tahtonut enää ottaa häntä vastaan. Ja Connor näki hänet ja rupesi kiroilemaan kauheasti. Hänen päänsä oli aivan kääreissä — mitä te teitte hänelle, Jurgis? Kaikkityyni on niin ihmeellistä, etten lainkaan ymmärrä sitä."
Jurgis ei kyennyt puhumaan. Hän vain tirkisteli eteensä äänettömän epätoivon vallassa ollen.
"Hän on", jatkoi poikanen edelleen, "koettanut hankkia itselleen muuta työtä. Mutta hän on niin kovin kipeä. Hän voi enää tuskin ollenkaan olla pystyssä. Ja minunkaan työnjohtajani", sanoi poika salaperäisen näköisenä, "ei enää huoli minua takasin työhön. Ona sanoo, että hän on hyvä ystävä Connorin kanssa ja että tämä on syynä kaikkeen. Kaikki ovat ne nyt niin vihasia ja katkeria meitä kohtaan. Sitte minä menin myymään sanomalehtiä — minä ja toiset pojat ja Kotrina."
"Kotrinakin?"
"Niin, hän myy lehtiä hänkin. Häneltä kauppa käy paraiten, koska hän on tyttö. Huu! Nyt on kauhea pakkanen, Jurgis — ei ole hauskaa mennä kotiin tänä yönä. Ehkäpä ovat he kaikki ajetut pois kodista nyt, mutta minun täytyy koettaa löytää heidät ja maata heidän kanssaan jossakin paljaan taivaan alla. Nyt on jo myöhä, ja minulla on pitkä matka kotiin, enkä tiedä miten sinne osaankaan. Äiti sanoi, että minun olisi tultava tänne, jotta saisitte tietää miten kotona ovat asiat ja että ehkäpä voisitte auttaa meitä jollakin tapaa. Ja, sanoi hän, ehkä tunnette jonkun, joka voisi avustaa perhettänne sillä aikaa kuin itse istutte vankilassa ettekä voi tehdä työtä. Minä olen kulkenut koko päivän päästäkseni tänne, enkä ole syönyt muuta kuin leipäpalasen sitte aamulla. Äidilläkään ei ole mitään työtä, kun makkaratehdas seisoo nyt. Mutta hän käy ympärinsä kori käsivarrellaan ja kerjää taloloissa, ja saakin sieltä täältä leipäpalasia. Mutta eilen hän ei saanut mitäkään, sillä hänen käsiään paleli eikä hän jaksanut kauvempaa olla ulkona; ja tänään hän vain valittaa ja huutaa — —"
Sellaista kertoi pikku Stanislovas yhtä mittaa nyyhkyttäen. Ja Jurgis seisoi, yhä puristaen pöydänreunaa sormiensa välissä, voimatta puhua sanaakaan; mutta hän tunsi päässään omituista pakotusta, aivan kuin tahtoisi se haleta. Se tuntui vallan siltä, kuin olisi hän maannut maassa selällään ja suunnattomia painoja olisi yksi toisensa jälkeen ladottu hänen rinnalleen — uhaten murskata hänet vähitellen kuoliaaksi. Hän taisteli ja kamppaili itsensä kanssa — kuten jotakin hirvittävää painajaista vastaan, joka oli saanut hänet kynsiinsä. Hänen aivojansa poltti kuin tulessa — hän tunsi että pian tulisi hän hulluksi — —
"Ettekö voi auttaa meitä?" kysyi pikku Stanislovas arasti.
Jurgis pudisti päätään.
"Eikö ne anna teille yhtään rahoja täällä?"
Hän pudisti yhä päätään.
"Milloin pääsette vapaaksi ja tulette kotiin?"
"Kolmen viikon päästä", vastasi Jurgis.
Poika silmäsi levottomasti ympärilleen. "Taitaa olla parasta, että lähden tieheni nyt!" sanoi hän.
Jurgis nyökäytti päätään. Mutta yht'äkkiä hän malttoi mielensä, ja pisti käden taskuunsa ja kurotti sen sitte ristikon läpi — kädessä oli neljätoista senttiä. "Kas tässä!" hän sanoi. "Ota tämä ja vie kotiin heille!"
Stanislovas otti rahan vastaan, ja hetken epäröityään astui hän ovelle. "Hyvää yötä, Jurgis!" virkkoi hän, ja Jurgis näki pojan horjuvan, kun hän katosi näkyvistä.
Jurgis seisoi tuokion paikallaan, nojaten otsaansa rautaristikkoa vastaan, horjahdellen ja haperoiden kuin juopunut. Sitte tarttui vartija häntä käsivarteen, ja hän kääntyi ympäri ja lähti hiljaa takasin kivensärkypaikalle.