XXII LUKU.
Jurgis vastaanotti nämä uutiset merkillisellä tavalla. Hän valahti kalman kalpeaksi, mutta hillitsi itsensä väkivaltaisesti ja seisoi puoli minuuttia keskellä huonetta väännellen käsiään. Sitte hän työnsi Anielen syrjään, syöksyi viereiseen huoneeseen ja kiipesi portaita ylös.
Yliskamarin loukossa oli kurja rääsyvuode, valkealla villapeitteellä peitetty, ja sen vieressä makasi Elzbieta kasvot lattiaa vasten — pyörryksissä, kuten Jurgiksesta näytti. Marijakin oli kiivennyt hänen jälessään huoneeseen ja seisoi nyt uikuttaen ja käsiään väännellen. Jurgis puristi kouriaan kovasti nyrkkiin, ja hänen äänensä oli karkea kun hän kysyi:
"Miten se tapahtui?"
Marija tuskin kuuli häntä tuskassaan. Jurgis toisti kysymyksensä kovemmalla ja vielä karkeammalla äänellä.
"Hän putosi alas jalkakäytävältä", Marija viimein vastasi. Jalkakäytävä talon edustalla oli puolilahoista laudoista tehty koroke, joka oli noin puolitoista metriä korkeammalla vajonneen ajotien pintaa.
"Miten hän sinne tuli?" Jurgis kysyi.
"Hän meni — hän meni ulos leikkimään", vastasi Marija nyyhkyttäen ja tukahtuvalla äänellä. "Emme saaneet häntä pysymään sisällä. Hänen täytyy olla horjahtanut ja uponnut alas liejuun."
"Oletteko varmat siitä, että hän on kuollut?" Jurgis kysyi.
"Voi voi!" ulvoi Marija. "Tottahan hän kuollut on; kävihän täällä lääkäri."
Jurgis seisoi hetkisen hiljaa mietiskellen. Kyynelkään ei vierähtänyt hänen silmästään. Hän loi silmäyksen peitteelle, jonka pinnalla vainajan hennot jäsenet kuvastuivat, ja sitte hän äkkiä pyörähti portaille ja laskeusi alas. Keittiössä syntyi kuoleman hiljaisuus, kun hän tuli sinne. Hän kääntyi suoraa päätä ovelle ja riensi ulos kadulle.
Kun hänen vaimonsa oli kuollut, syöksyi Jurgis suoraan lähimmäiseen kapakkaan, mutta nyt hän ei niin tehnyt, vaikka hänellä oli koko viikon palkka taskussa. Hän kulki kulkemistaan, näkemättä mitään edessään ja ympärillään, kahlaten liejun ja lokalammikoiden lävitse. Tunnettuaan itsensä väsyneeksi hän istahti muutamalle portaalle ja kätki kasvonsa käsiinsä, liikahtamatta tästä asennosta puolen tunnin aikana. Tavantakaa hän kuiskasi itsekseen: "Kuollut! Kuollut!"
Vihdoin hän nousi pystyyn ja jatkoi jälleen vaellustaan. Oli auringonlaskun aika, ja hän käveli aina pimeäntuloon asti, kunnes äkkiä pysähtyi muutamaan rautatienristeykseen. Kiiltävät kiskot kulkivat hänen editseen, ja pitkä rivi tavaravaunuja liikkui niillä. Hän seisoi ja katseli niitä; ja äkkiä hurja aatos välähti hänen mieleensä — aatos, joka oli hiipinyt hänen mukanaan, lausumattomana, tunnustamattomana, epämääräisenä. Hän pujottautui erään vaunun alle, ja kun oli välttänyt vaihdemiehen huomiota, kiipesi hän erääseen vaunuun.
Vähitellen juna pysähtyi, ja Jurgis hyppäsi alas ja istui taas vaunun alla akselin päällä. Kun juna uudelleen lähti liikkeelle, seurasi hän sillä tavoin mukana. Hurja taistelu rupesi käymään hänen sielussaan. Hän nyrkitti kätensä yhteen ja kiristeli hampaitaan; hän ei ollut tähän asti itkenyt, eikä hän nytkään tahtonut — ei kyynelpisaraakaan! Se aika oli jo ohitse, tuo heikkouden ja hellyyden aika; hän tahtoi karistaa kaikki sen jätteet mielestään, olla vapaa kaikista hennoista mielenliikutuksista. Hän tahtoi käydä tietään eteenpäin kuten jokin synkkä, vihamielinen painajainen, ja aamulla hän olisi jo uusi mies. Ja joka kerta kun joku hellä muisto kulki hänen sielunsa läpi ja kyynel varkain kieri silmäkulmaan, karasi hän luontoaan ja tukahutti ne väkisin.
Hän taisteli kaikesta voimastaan, ja raivosta ja epätoivosta kirskahtivat hänen hampaansa tuon tuostakin yhteen. Hän oli ollut hullu, hullu! Hän oli turmellut elämänsä, hän oli hävittänyt itsensä tuossa epätasaisessa taistelussa kelvottomalla ventomielisyydellään! Nyt hän tahtoi repiä sen sydämmestään kaikkine juurineen; pois kaikki kyyneleet ja hemmottelut — niistä hän oli saanut kylläkseen, ne ne olivatkin saattaneet hänet orjuuteen! Nyt hän taasen saavutti vapautensa, pudisti päältään kahleensa, sonnusti itsensä taisteluun. Hän oli iloinen, että loppu viimeinkin oli tullut; sen piti kerran tulla, ja nyt oli hyvä kun se oli tullut. Tämä maailma ei ollut naisia ja lapsia varten; mitä pikemmin nämä siitä pääsivät, sitä parempi heille. Missä ikinä pikku Antanas nyt oli, ei hän siellä kuitenkaan voinut kärsiä niin paljon kuin maan päällä; ja nyt taisteli hänen jälkeenjäänyt isänsä täällä viimeisen taistelunsa oman itsensä puolesta — taisteli tätä tylyä, säälimätöntä maailmaa vastaan, joka niin oli pettänyt ja kiduttanut häntä.
Sillä tapaa hän jatkoi kamppailuaan repien juurineen ylös kaikki kukkaset, kaikki hennot muistot sydämmensä kukkatarhasta ja tallaten ne korkojensa alle. Vaunut jyrisivät eteenpäin, ja tuontuostakin puhalsi veturista kostea, kuuma höyrypilvi hänen päälleen; mutta vaikka juna silloin tällöin seisahtikin, kesti hän kuitenkin koko yön — hän tahtoi kestää siellä koko yön, kunnes hänet viimein ajettaisiin pois; sillä joka penikulmalla, jonka hän eteni Packingtownista, putosi aina joku raskas taakka hänen sydämmeltään.
Junan tavantakaa pysähtyessä Jurgis tunsi lämpimän henkäyksen ympärillään — henkäyksen, jossa oli tuoreitten vainioitten, apilan ja niittykukkasten tuoksua. Hän henki sitä keuhkoihinsa, ja se sai hänen sydämmensä rajusti sykkimään — hän oli jälleen, monista pitkistä ajoista, maalla! Hänen elinvoimansa heräsivät uudestaan hänen maaseudulle tultuaan. Kun hämärä tuli, katseli hän ahnain silmin ympärilleen, himoten nähdä vilausta niityistä ja metsistä ja virroista. Vihdoin hän ei voinut pidättää itseään kauvempaa, ja kun juna seuraavan kerran pysähtyi, hyppäsi hän ulos vallille piilopaikastaan. Ylhäällä vaunuissa seisoi jarruttaja, joka huomasi hänet ja puhkesi karkeisiin kirouksiin; Jurgis pudisti hänelle nyrkkiään ja alkoi juosta kaikista voimistaan maalle päin.
On muistettava, että Jurgis oli ollut maamies koko ikänsä, ja ettei hän nyt kolmena pitkänä vuotena ollut nähnyt vilaustakaan maaseudusta eikä kuullut maaseudun ääniä! Hän ei ollut koko tänä aikana nähnyt ainoatakaan vihantaa puuta tai kukkivaa pensasta kävelyillään tehtaan ja kodin välillä, sillä tehtaitten savutorvista lähtevät savupilvet ja kaikkialla vallitseva myrkyllinen ilma oli Packingtownissa tukahuttanut vähäisimmänkin idun vehmaasta, raittiista kasvullisuudesta. Eipä ihmettä, että hän nyt tunsi aivan kuin päässeensä irti jostakin vankilasta, tunsi itsensä vapaaksi kuin lintunen; kulkiessaan hän pysähtyi tuon tuostakin ja hengitti laajenevin sieramin maaseudun puhdasta ilmaa, katseli vihantia maisemia ja kuunteli riemuiten karjan ammumista, maalaisrenkien piiskansutkauksia ja pikku lintujen liritystä puissa.
Vihdoin hän sai näkyviinsä erään maalaistalon, ja taitettuaan turvakseen sauvan, hän läheni sitä. Isäntä oli juuri työntämässä rattaita karjapihan edustalle, kun Jurgis kävi häntä puhuttelemaan.
"Haluaisin kernaasti vähän eineen apua, jos suvaitsette", hän sanoi.
"Haluatteko työtä?" farmari kysyi.
"En", sanoi Jurgis, "sitä en halua."
"Sitte ette täällä voi mitään saada", tokasi toinen närkkäästi.
"Tarkotukseni on maksaa siitä", Jurgis virkkoi.
"Ohoo!" huudahti isäntä pilkallisesti, lisäten: "Meillä ei tarjota einettä jälkeen kello seitsemän aamulla."
"Minun on hyvin nälkä", lausui Jurgis vakavasti; "tahtoisin mielelläni ostaa jotakin syödäkseni."
"Kysykää vaimolta", myrähti farmari olkansa ylitse.
"Vaimo" oli taipuvaisempi, ja kymmenellä sentillä Jurgis sai kaksi isoa voileipää, palan piirakkaa ja kaksi omenaa. Hän jatkoi matkaansa haukaten piirakkaansa. Jonkun minuutin päästä hän saapui eräälle virralle, ja sammutettuaan janonsa sen vedellä, laskeusi hän makaamaan sen partaalle. Siinä hän sulatti ateriaansa, loikoen lehtevän pensaan juurella, kunnes vihdoin vaipui uneen.
Herätessään hän tunsi auringon paistavan suoraan kasvoihinsa. Hän nousi ylös, ojenteli haukotellen käsivarsiaan ja katseli tyynesti eteenpäin virtaavaa vettä. Hänen edessään joki muodosti rauhaisan, kimaltelevan suvannon, jonka näkö hänessä herätti ajatuksen mennä uimaan. Sepäs vasta jotakin oli — vesi oli kaikkien omaisuutta, ja hän sai sukeltaa siihen mieltänsä määrin! Sepä olikin ensi kerta, jolloin hän sai tilaisuuden sukeltautua veteen päätänsä myöten, sittekun oli lähtenyt Litvasta!
Ensin kun Jurgis oli tullut Packingtownin teurastamoihin, oli hän ollut niin tarkka puhtaudestaan kuin työmies voi olla. Mutta myöhemmin, sittekun sairaus ja kylmyys ja nälkä ja masentuminen ja työnpuute oli ottanut asuntonsa hänen kotiinsa, oli hän lakannut pesemästä itseänsä talvisin, ja kesällä se rajoittui vain kasvojenhuuhtomisiin pesukaukalon ääressä. Hän oli kyllä kerran saanut suihkukylvyn vankilassa ollessaan, mutta sitte ei mitään — ja nyt hän sai uida!
Vesi oli lämmintä, ja hän molski siinä hilpeästi kuin pikku poikanen. Uituaan hän istahti veteen lähelle rantapengertä ja koetti pestä itseänsä — huolellisesti ja siististi, hieroen joka tuuman ihostansa hiekalla. Sitä tehdessään hän oikein näki, miten perinpohjaista puhdistusta hän kaipasikin. Hän hieroi päätänsä tuimasti hiekalla ja pyydysti syöpäläisiä pitkästä mustasta tukastaan, pitäen päätään vedessä niin kauvan kuin vain voi, jotta voisi tappaa ne mahdollisimman tarkasti. Sitte huomatessaan päivän paahtavan aika kuumasti hän otti vaatteensakin rantapenkereeltä ja koetti paraansa mukaan pestä niitä, kappale kappaleelta; sen tehtyään hän virutti niitä virran juoksevassa pohjavedessä ja oikein röhki tyytyväisyydestä, huomatessaan lantatehtaan tuoksujen vähitellen katoavan niistä.
Sitte hän ripusti ne pensaisiin kuivamaan sekä laskeusi rannalle maata ilki alastomana ja otti pitkät unet. Herättyään hän huomasi vaatteensa olevan kuumat ja jäykät ja vähän höyryävänkin sisäpuolelta; mutta kun hänen oli kova nälkä, oli hänen pukeuduttava niihin ja lähdettävä taasen taivaltamaan. Hänellä ei ollut veistä, mutta vähäisellä vaivalla hän sai taitetuksi itselleen tukevan sauvan, jolla varustettuna hän alkoi patikoida tietä pitkin.
Ennen pitkää hän äkkäsi edessään suuren maatalon ja kääntyi sille johtavalle tielle. Oli juuri päivällisaika, ja farmari oli pesemässä käsiään keittiön oven ulkopuolella.
"Anteeksi, herra", sanoi Jurgis tälle, "voisinko saada jotain suuhuni? Voin kyllä maksaa siitä." Johon farmari nopeasti vastasi: "Me emme ruoki maankiertäjiä täällä. Menkää tiehenne!"
Sanaakaan sanomatta Jurgis kääntyi poispäin. Mutta kun hän kulkiessaan karjapihan vieritse tuli vastakynnetylle kedolle, jolle farmari oli istuttanut nuoria männyntaimia, alkoi hän raivoissaan nykiä niitä juurineen maasta, ja oli repinyt ainakin satakunnan tainta, ennenkun pääsi kedon toiseen päähän. Se oli hänen kostonsa, ja se karaisi jälleen hänen luontoaan; tästälähin hän oli taistelija, joka maksoi kaikkien kohtelun samalla mitalla.
Tällaisia ajatuksia hautoen Jurgis kulki tiheän viidakkometsän halki, jonka toisessa reunassa hän näki toisen, vähäläntäisen maatalon. Siellä hän pyysi yösijaa ja ruokaa; ja nähdessään farmarin tähystelevän häntä, hän lisäsi:
"Olisin tyytyväinen vaikka saisin nukkua jossakin ladossa."
"Hyvä, ymmärrän", virkkoi toinen. "Poltatteko tupakkaa?"
"Toisinaan", Jurgis vastasi, "mutta en ulkosalla." Miehen suostuttua hän kysäsi: "Mitähän se maksaa? Minulla ei ole suuria varoja."
"Lasken kaksikymmentä senttiä ateriasta", sanoi farmari. "Yösijasta ladossa en vaadi mitään."
Sitte kävi Jurgis sisään tupaan ja istahti pöytään farmarin vaimon ja puolen tusinan lasten kera. Se oli oivallinen ateria — paahdettuja papuja, kuorittuja perunoita, keitettyä ja muhennettua parsaa, mansikkahilloa, paksuja leipäviipaleita ja iso kolpallinen maitoa. Sellaista juhla-ateriaa Jurgis ei ollut syönyt sittekun hääiltanaan, ja hän tekikin kaiken voitavansa korvatakseen kaksikymmensenttisensä.
He olivat kaikki liian nälkäisiä joutaakseen puhelemaan; mutta aterian päätyttyä miehet istuivat portaille ja sytyttivät piippunsa, ja farmari rupesi kyselemään kuulumisia vieraaltaan. Kun Jurgis oli selittänyt olevansa työmies Chikagosta, jolla tätä nykyä ei ollut kiinteää työpaikkaa, sanoi isäntä: "Miksi ette jäisi tänne ja rupeaisi minulle työhön?"
"Enpä juuri ole työtäkään nyt etsimässä", Jurgis vastasi.
"Minä maksan teille hyvästi", lupasi farmari, silmäillen vieraansa rotevaa vartaloa — "dollarin päivässä ja vapaan elannon. Apua tarvitaan julman vahvasti täällä."
"Onko palkka talvella sama kuin kesällä", Jurgis kiirehti nopeasti kysymään.
"E-ei", sanoi farmari; "en teitä enää marraskuun jälkeen tarvitsisi — tämä ei ole niin iso paikka, että kannattaisi pitää miestä talven yli."
"Minä ymmärrän", sanoi Jurgis, "sitä juuri ajattelinkin. Kun olette saanut kuluttaa minua tarpeeksenne, viskaatte minut sitte lumeen." (Jurgis oli jo ruvennut ajattelemaan omaa etuaan, kuten nähdään.)
"Eihän kai juuri niinkään käyne", vastasi farmari, joka ymmärsi Jurgiksen pistoksen. "Sellainen vankka toveri kuin te löydätte arvatenkin paikkoja talveksi missä tahansa, kaupungeissa tai muualla."
"Niin", Jurgis puheli, "sillä tapaa kaikkialla ajatellaan. Kun väkeä keräytyy kaupunkeihin niin paljon, että toisten on käytävä kerjäämään tai varastamaan henkensä pitimeksi, niin käsketään heidän painaa maaseudulle, siellä muka aina on työmiehistä puute."
Farmari mietiskeli hetkisen.
"Mitenkäs sitte käy, kun rahanne ovat menneet?" hän viimein kysyi.
"Silloin suostutte kai tulemaan meille, vai mitä?"
"Odotetaan siksi kunnes ne ovat menneet", Jurgis virkkoi, "sittehän saamme nähdä."
Jurgis nukkui kauvan ja hyvin ladossa, ja kun hän oli noussut ylös, antoi farmari hänelle vankan aamiaisen: kahvia, vehnäleipää, kaurapuuroa ja kirsikkahilloa, josta kaikesta vaadittiin ainoastaan viisitoista senttiä; ehkäpä hänen taitava esiytymisensä eilen illalla oli vaikuttanut talonväkeen. Sitte Jurgis sanoi jäähyväiset ja lähti taivaltamaan eteenpäin.
Nyt alkoi oikea irtolaiskausi Jurgiksen elämässä. Vain harvoin hän sai nauttia niin hyvää kohtelua kuin äskeiseltä isännältään. Siksipä hän oppi kammoamaan taloja ja kartanoita ja mieluummin viettämään yönsä metsässä tai avoimella kentällä. Jos satoi, meni hän suojaan johonkin yksinäiseen tyhjään rakennukseen, ja jos sellaista ei ollut lähellä, odotti hän kärsivällisesti kunnes oli tullut pimeä ja hän voi hiipiä jonkun talon lähelle ja maata yönsä jossakin sen ladossa. Useimmiten onnistui hänen ryömiä sellaiseen, ennenkun talonkoirat olivat saaneet vainua hänestä; mutta jos koirat ennättivät hyökätä hänen kimppuunsa, peräysi hän hyvässä taistelujärjestyksessä takasin ja puitti tiehensä. Jurgis ei tosin enää ollut sama ylen voimakas mies kuin ennen, mutta sauva heilui vielä pelottavasti hänen kädessään, ja monetkin noista äkäisistä koirista lakkasivat ainiaaksi haukkumasta.
Pian rupesivat metsävadelmat ja karhunmarjat kypsymään, valmistaen hänelle ilmaisia herkkuaterioita; ja kartanoiden puutarhoissa oli omenoita ja päärynöitä yllin kyllin ja pelloilla perunoita ja lanttuja, joilla hän hämärän tullen täytti taskunsa kukkuroilleen. Pari kolme kertaa hänen onnistui varastaa kananpoikakin, jonka paistoi pienellä valkealla jossakin ladossa tai syvällä metsässä. Kun nämä herkut joskus loppuivat, käytti hän varoen rahojaan ruuan ostamiseen, siltä kuitenkaan koskaan kerjäämättä — hän oli huomannut jälkimmäisen keinon liian epävarmaksi turvallisuudelleen. Hakattuaan puolisen tunnin halkoja jossakin maalaistalossa voi hän saada ravitsevan aterian, ja kun farmari näki mikä vankka työmies Jurgis oli, tahtoi hän toisinaan pidättää häntä kauvemminkin luonaan.
Mutta Jurgis ei missään kauvan viihtynyt. Hän oli vapaa mies nyt, oikea maantieritari. Vanha vaellushalu oli jälleen mennyt hänelle vereen, ilo riippumattomasta elämästä, rajattomasta seikkailemisesta ja yhtä rajattomasta toivosta nauttiminen. Hänellä oli tosin vastoinkäymisiä ja epämukavuuksia — mutta sittekin oli tämä kaikki jotakin uutta; ja pelkkä ajatus että hän, joka vuosien mittaan oli ollut kahlehdittu yhteen paikkaan, näkemättä muuta kuin verisiä teurasraatoja, kamalia koneita ja likasia tehtaanmuureja, nyt äkkiä tunsi taivaan tuulet ja haihattelevat pilvet yllänsä, näki alati uusia maisemia, uusia paikkoja ja uusia ihmisiä joka tunti edessänsä, täytti hänet äärettömällä elämänhurmauksella. Hän, jonka koko elämä tähän asti oli ollut jonkun erityisen työn orjallista aherrusta, kunnes hän oli niin näännyksissä, että piti onnenaan saada nukkua yön kuin eläin ja sitte herätä uuden päivän ponnistuksiin — hän oli nyt oma herransa, tehden mitä ja milloin itse vain tahtoi ja odottaen uusia seikkailuja jokainen päivän hetki! Ketään hänen ei tarvinnut kursailla; milloinkaan hänen ei enään tarvinnut pelätä tulevansa huomenissa työstä erotetuksi ja nälkä- ja vilukuolemaan heitetyksi, jos jonkun päällysmiehen oikku sitä vaati. Hän oli vapaa, vapaa!
Ja sitäpaitsi teki tämä vapaa, seikkailurikas elämä hänelle sanomattoman hyvää. Hänen terveytensä palasi, kaikki hänen menetetty nuorekas pirteytensä, kaikki hänen hilpeytensä ja voimansa, jotka hän jo luuli unohdetuiksi ja haudatuiksi! Ne palasivat takasin äkkiä kuin keväinen tuore tuulahdus, saattaen hänet melkein hurjaksi ilosta; hänestä tuntui kuin hänen kuollut lapsuutensa ja nuoruutensa olisi palannut hänen luokseen, hymyillen, kutsuen ja maanitellen. Kun hän sai syödä tarpeekseen, sai raitista ilmaa ja liikuntoa ja tehdä mitä ikänä itse tahtoi, tuntui hänestä kuin olisi hän herännyt pitkästä, ilkeästä ja sikeästä unesta, ja hän kavahti pystyyn tietämättä oikein mihin suunnata vastaheränneet, uudet, raittiit voimansa, ojenteli käsivarsiaan, joissa nuoret, raikkaat veret kiersivät, kävi ympäri nauraen ja laulaen kotimaan vanhoja lauluja, jotka taasen muistuivat hänen mieleensä. Toisinaan hän tietystikään ei voinut olla ajattelematta pikku Antanasta, jota hän ei enää koskaan saisi nähdä, jonka ääntä hän ei milloinkaan saisi kuulla; ja silloin syntyi taas taistelu hänen vanhan ja uuden ihmisensä välillä. Välistä hän myös yöllä heräsi Onasta uneksien, kurottaen käsiään tätä kohden, ja sitte kyynelillään vettäen maata jolla makasi. Mutta aamun tullen hän pudisti kaikki nämä vanhat muistot mielestään ja alotti jälleen taistelunsa maailmaa ja kohtaloaan vastaan.
Hän ei koskaan kysellyt missä hän oli tai minne hän meni; maaseutu oli avara, sen hän tunsi, eikä ollut pelättävissä että hän koskaan tulisi sen loppuun. Usein sai hän vaellusmatkallaan tovereita, vakinaisia maankiertäjiä — ainoa erotus Jurgiksen ja näiden välillä oli, että edellinen heidän seuraansa tultuaan jossain määrin häpesi tilaansa, sen sijaan kuin jälkimmäiset oikein nauttivat kurjuudestaan, kuten siat lokalammikossa rypeissään. He nauroivat hänen tavalleen maksaa ravinnostaan rahalla tai työllä ja opettivat hänelle kaikki temppunsa ja juonensa, miten kaupungeissa ja maakylissä vaivatta ja viekkaudella voi viettää hyviä päiviä, miten salaisista merkeistä tuntea toisia heikäläisiä ja miten kerjätä ja varastaa joutumatta siitä kiini. Toisinaan Jurgis leiriytyikin heidän kanssaan jollekin metsäiselle mäenrinteelle ja otti osaa heidän öisiin partioretkiinsä lähiseudun taloihin ruuan hankkimista varten.
Heinäkuun jälkimmäisellä puoliskolla, kun heinänteko- ja viljanleikkuuaika oli käsissä, harhaili Jurgis Missourin maanteillä. Äärettömät alat niittyä ja peltoa olivat täällä täysin tuleentuneet, ja ne märkänisivät ja menisivät piloille, jollei väkeä piammiten saataisi niille satoa korjaamaan. Kaikkialla koko maassa oli polttava tarve työmiehistä; asioimistoja niiden hankkimista varten syntyi kuin sieniä sateella jokaiseen kaupunkiin, jopa jokaiseen maalaiskyläänkin; asiamiehiä juoksi ympärinsä kaikkein etäisimmissäkin metsä- ja vuoristoseuduissa pestaamassa työväkeä. Maksu oli runsas — reipas mies voi ansaita kaksi ja puoli, välistä kolmekin dollaria päivässä.
Elonkorjuukuume oli ilmassa, eikä kenkään vähimmässäkin määrässä elinvoimainen ihminen voinut siltä välttyä. Jurgis liittyi joukkoon ja työskenteli aamuhämärästä iltapimeään saakka — kahdeksantoista tuntia päivässä — kaksi viikkoa peräkanaa. Täten hän oli koonnut rahasumman, joka olisi ollut hänelle kokonainen omaisuus kurjuutensa päivinä; mutta mitä hän nyt sillä tekisi? Hän ei voinut sillä kutsua Onaa takasin elämään eikä herättää pikku poikaansa kuolleista. Ollakseen varma rahoistaan olisi hänen pitänyt panna ne pankkiin, josta voisi nostaa ne takasin tarpeen tullen. Mutta Jurgis oli yksinkertainen ja epäluuloton mies, eikä hän sitäpaitsi tuntenut lainkaan pankkiasioita, talletuksia, velkakirjoja ja sen sellaisia. Jos hän kantoi rahoja mukanaan, voisi hän tulla ennemmin tai myöhemmin ryövätyksi; mitäpä hänellä siis oli muuta tehtävänä kuin nauttia niistä niin kauvan kuin niitä riitti? Eräänä lauvantai-iltana hän liikuskeli tovereittensa kanssa muutamassa kaupungissa; ja koska satoi eikä hänellä ollut muutakaan suojapaikkaa, meni hän sisään erääseen kapakkaan. Siellä hän sai pian hyviä ystäviä, jotka kestitsivät häntä ja joita hänen vuorostaan oli kestitseminen, niin että ilta kului ryypätessä, naureskellessa ja lauleskellessa. Salin perältä Jurgis äkkäsi tarjoilutytön punakat ja sievät kasvot, jotka hymyilivät hänelle, niin että hänen sydämmensä pitkistä ajoista hypähti ja rupesi tulisemmin sykkimään. Hän viittasi tytölle, ja tämä tuli heti hänen viereensä, ja juomia ilmestyi lisää pöydälle; sitte lähti hän tytön mukana tämän yliskamariin, missä tuo nuori raivotar rupesi huutamaan ja kirkumaan, jotta paikalle saapui muitakin vieraita, miehiä ja naisia. Siinä sitte koko yö juotiin ja huudettiin ja hulluteltiin mitä hurjimmasti; ja kun Jurgis vihdoin aamulla lähti tiehensä, ei hänellä ollut enää senttiäkään taskussaan.
Allapäin ja sairaana hän lähti jälleen tallustamaan maantietä pitkin, mutta uusien periaatteidensa mukaisesti hän tukahutti sydämmessään kaikki häpeän ja harmin tunteet. Hän oli käyttäytynyt kuin hullu, mutta mitäpä tässä oli muuta tehtävänä kuin katsoa ettei sellaista enään tapahtunut. Niine mietteineen hän astui yhä vinhempaan, kunnes liikunto ja raitis ilma haihduttivat hänen pääkipunsa, ja hän tunsi itsensä jälleen vireäksi ja reippaaksi. Tällaisia äkillisiä katumapäitä ja omantunnontuskia sattui Jurgikselle tuon tuostakin, sillä hän oli äkkinäisten mielijuohteiden mies, joka antoi sattumain virran kulettaa itseänsä. Hänessä oli vielä joku määrä totisuutta ja uskollisuutta itseänsä vastaan, eikä hän voinut välttää omantunnon syyttelyjä vaikka tahtoikin; se kävi jokaisen harha-askeleen jälestä hänen kimppuunsa kuten yöllinen aave, joka ei manauksistakaan tahdo poistua maanalaisiin uumeniinsa. Se voi tulla häntä ahdistamaan milloin hän sitä vähimmin aavisti; toisinaan se suorastaan pakotti häntä juomalla keventämään mieltänsä.
Eräänä yönä hänet yllätti ukonilma, joka pakotti hänet etsimään suojaa muutamassa pikku talossa erään kaupungin laiteilla. Se oli erään työmiehen koti, jonka omistaja oli hänen maanmiehensä, muuan äskettäin Valko-Venäjältä tänne muuttanut siirtolainen. Tämä sanoi Jurgiksen tervetulleeksi hänen omalla äidinkielellään ja käski hänen istumaan keittiön lieden ääreen ja kuivaamaan vaatteitansa. Hänellä ei ollut vieraalleen vuodetta tarjottavana, mutta lattialla oli olkia, joille tämä voi heittäytyä. Miehen vaimo keitti liedellä lihakeittoa, ja heidän lapsensa leikkiä myllersivät lattialla. Jurgis istahti tyytyväisenä valkean ääreen ja rupesi juttelemaan isäntäväkensä kanssa vanhasta kotimaasta sekä mitä paikkoja heillä kullakin oli ollut ja mitä niissä olivat kokeneet. Illallisen syötyään miehet istahtivat puhdetta viettämään ja tupakoimaan ja kertoivat edelleen uudesta maanosasta ja millaiseksi sen olivat havainneet. Mutta Jurgis vaikeni äkkiä keskellä lausettaan, nähdessään vaimon kantavan ison vesiastian keskelle lattiata ja rupeavan riisumaan nuorinta lasta. Sitä vaivasi jonkunlainen ihorupi, ja lääkäri oli käskenyt pesemään sitä joka ilta lämpimällä vedellä.
Jurgis tuskin kuunteli vaimon kertomusta — hän vain katseli lasta. Se oli vain vuoden vanha poika, rotevajäseninen, isomahainen ja silmät mustat kuin hiilet. Kun äiti oli pannut sen astiaan, istui se siinä ja loiskutti vettä ympärilleen käsin ja jaloin. Lapsi osasi jo puhua vähän venättä, josta Jurgis tajusi muutamia sanoja. Jokainen pikku poikasen äännähdys muistutti häntä elävästi omasta kadotetusta lapsestaan, lävistäen hänen sydämmensä kuin kaksiteräinen miekka. Hän istui kauvan näköjään hiljaa ja liikkumattomana, mutta vihdoin hän ei enää voinut pidättää mielenkuohuaan, vaan kätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti raivoisaan itkuun, hämmästyttäen aika tavalla isäntäväkeään. Surun ja häpeän valtaamana Jurgis viimein kavahti ylös ja syöksyi ulos pimeään ja sateiseen yöhön.
Malttumatta, herkeämättä hän riensi eteenpäin, kunnes tuli synkkään metsään. Siellä hän istahti kivelle ja itki jotta sydämmensä oli haleta. Oi, mikä tuskan ja epätoivon pohjattomuus hänet valtasikaan, kun muistojen hauta, jonka hän jo luuli ijäksi kiinimullatuksi, avautuikin taas hänen eteensä ja hänen entisen elämänsä haamut nousivat siitä ruoskimaan häntä! Miten hirmuista nähdä, mitä hän muinen oli ollut ja mitä hän nyt ei koskaan enään voinut olla — nähdä Onan ja hänen lapsensa ja oman kuolleen itsensä ojentelevan käsivarsiaan häntä kohtaan, kutsuen ja maanitellen häntä pohjattomain kuilujen yli. Miten kamalaa tietää, että hän oli kadottanut nämä kaikki ijäksi, ja nähdä itsensä nyt kiemurtelevan ja vääntelevän kuin mato oman kurjuutensa ja häpeänsä tunnosta!