XXIII LUKU.
Varahin aamulla Jurgis jälleen lähti painamaan Chikagoa kohti. Hän käveli vinhasti tietä eteenpäin haihduttaakseen ahdistavia ajatuksiaan ja tullakseen lämpimäksi; ja monen tuhannen toisen tavoin hän tuuditteli kuohuvaa mieltään lepoon sillä toivolla, että jos hän tuli tarpeeksi varahin perille, ei hänen tarvinnut sekautua työnkärttäjäin suunnattomaan laumaan. Hänellä oli jälellä vielä viisitoista dollaria, huolellisesti toiseen kenkään kätkettyinä, jotka hänen oli onnistunut pelastaa kapakanisänniltä — ei tosin niin paljon omantunnon vaatimuksesta, kuin pelosta joutua tyhjin taskuin ja työttömänä tallustamaan Chikagon katuja talvisaikaan.
Hän poikkesi maantieltä rautatienraiteille, missä tapasi muitakin maantienmittelijöitä, ja ajoi tapansa mukaan varkain tavaravaunuissa yön aikaan. Kaupunkia lähestyessään hän erosi tilapäisistä tovereistaan, koska hänellä oli rahaa, jolla pääsisi elämisen alkuun, ja heillä ei ollut; sillä muuten hän olisi saanut heidät niskoilleen, kunnes viimeinen sentti olisi häneltä mennyt. Hän päätti järjestää elämänsä niin taitavasti, että hänen vähät varansa riittäisivät mahdollisimman kauvan. Kauneina öinä hän nukkuisi puistoissa tahi tyhjissä tynnyreissä tahi avonaisissa tavaravaunuissa tahikka jossakin kellariholvissa; ja kun oli kylmää tai sateista, tahtoi hän mennä 10-sentin yömajoihin tahi ostaa joltakin portinvartijalta kolmella sentillä oikeuden "kyykkyillä" jonkun yleisen rakennuksen porraskäytävässä. Ateriansa hän söisi halvoissa ruokapaikoissa, viidellä sentillä kerralta, ei koskaan senttiäkään enempää — sillä tavoin riittäisivät hänen rahansa parisen kuukautta tai kauvemminkin, ja sillä aikaa hän varmaan löytäisi työtä. Kesäisistä puhtaudenharrastuksistaan hän päätti luopua, sillä mitäpä niistä olisi apua, kun hän ensimmäisestä yömajasta lähtiessään veisi mukanaan kokonaisen sotajoukon syöpäläisiä vaatteissaan. Koko kaupungissa ei sitäpaitsi ollut paikkaa, missä hän olisi voinut pestä edes kasvonsakaan — muualla kuin järven rannalla, ja senkin kohta peittäisi jää.
Teurastomoihin ei hän enää tahtonut mennä. Senvuoksi hän suuntasi askeleensa ensin terästehtaisiin ja niittokonepajoihin, mutta sai kuulta niissä kaikki paikat olevan jo aikoja sitte täytetyt. Sitte hän alotti pitkän, vaivaloisen kiertokulun kaikissa tehtaissa ja tavaramakasiineissa, kulkien päivät päästään kaupungin yhdestä laidasta toiseen, mutta tapasi joka paikassa kymmenittäin, jopa sadottaisin miehiä, jotka vartosivat työtä jo ennen häntä. Hän tarkasteli sanomalehtienkin ilmotusosastoja, mutta oli jo kylliksi viisastunut käydäkseen kaikenmoisten liukaskielisten nurkka-asioitsijain pauloihin. Omasta kokemuksestaan hän jo tiesi niistä yhtä toista, ja maantietä matkatessaan oli hän satunnaisten onnettomuustoverien kertomusten kautta tutustunut kaikkiin heidän metkuihinsa.
Vihdoin viimein, lähes kuukauden turhaan työtä katseltuaan, hän huomasi eräässä lehdessä etsittävän työmiehiä. Ilmotuksen mukaan tarvittiin satakunta miestä, ja vaikka hän tässäkin epäili jonkin "ansan" piilevän, lähti hän kuitenkin asianomaiseen paikkaan, koska se sattui olemaan lähellä. Hän näki kadulla konttorin edustalla kokonaista kulmaväliä pitkän sankan miesjoukon; mutta kun juuri silloin eräät vaunut vierivät katua pitkin ja mursivat rivin, käytti hän tilaisuutta hyväkseen ja tunkeutui vaunujen vanavedessä aivan etumaisten joukkoon. Toiset lykkivät häntä kyynärpäillään ja koettivat työntää häntä takasin, mutta kun meteli herätti lähellä seisovan poliisin huomiota ja hän saapui paikalle, alistuivat tyytymättömät kohtaloonsa — he tiesivät että rauhattomuuden jatkuessa koko joukko ajettaisiin tiehensä.
Tunnin tai parin kuluttua Jurgis astui sisään konttoriin, jossa muuan kookas irlantilainen istui aitauksensa takana.
"Ennenkin työskennellyt Chikagossa?" kertoi tämä tavanmukaisen kysymyksensä. Jurgis oli jo lukuisia kertoja kuullut sen ja vastannut siihen myöntävästi; mutta nyt joku hyvä enkeli tai onnekas sattuma sai hänet vastaamaan: "En, herra."
"Mistä sitte tulette?"
"Kansasin valtiosta, herra."
"Onko suosituksia?"
"Ei, herra. Katsokaas, minä olen tottumaton mies, mutta minulla on vankat käsivarret."
"Minä tarvitsen miehiä kovaan työhön; se on maanalaista — tunnelin kaivamista pikapuhelinjohtoja varten. Ehkäpä se sopii teille?"
"Olen kyllä halukas, herra — luulenpa sen sopivan minulle. Mitä siitä maksetaan?"
"Viisitoista senttiä tunnilta."
"Minä suostun, herra."
"No, hyvä; käykää sisään ja ilmottakaa nimenne!"
Puoli tuntia myöhemmin Jurgis oli täydessä työssä, syvällä maan sisässä Chikagon katujen alla. Tunneli oli tarkotettu yhdistämään monia eri pikapuhelinjohtoja; se oli liki neljä metriä korkea ja pohjasta yhtä leveä. Siitä erkani lukemattomia haaroja, muodostaen oikean jättiläis-hämähäkinverkon kaupungin alle; Jurgis sai käydä kolme neljännes kilometriä sitä pitkin, ennenkun tuli työpaikkaansa. Tunneli oli valaistu sähkövalolla, ja sen sisässä kulki kapearatainen, kaksiraiteinen rautatie.
Mutta Jurgiksella ei ollut aikaa havaintojen tekemiseen, sillä hänen oli päätäpahkaa käytävä työhön käsiksi. Hänen oli työskenneltävä eräässä vasta avatussa tunnelinhaarakkeessa, ja hän huomasi että hänellä siinä oli koko talveksi työtä. Hän oli niin mielissään tästä onnenpotkauksesta, että jäi louhimaan kalliota koko siksi yöksi ja vuokrasi huomenissa itselleen yömajan muutamassa kurjassa loukossa, jossa hän sai maata isolla kotitekoisella olkipatjalla yhdessä neljän muun työmiehen kera. Tästä edusta hän suoritti dollarin viikossa, ja neljällä dollarilla viikossa hän sai ruuan eräässä "boarding-housessa" likellä työpaikkaansa. Palkastaan hänelle jäi siten vielä jälelle neljä dollaria viikkoonsa ylimääräisiin menoihin — kerrassaan tarumainen summa hänen nykyisissä oloissaan. Hän voi hankkia itselleen poria y.m. työaseita ja ruveta miettimään vaatevarastonsakin parantamista; niinpä hän osti parin kunnollisia kenkiä maanteillä rajoiksi kuluttamiensa sijaan sekä uuden flanellipaidan, koska entinen oli metsissä kulkiessa käynyt vallan repaleiseksi. Sitte tuumiskeli kokonaisen viikon, ostaako uuden lämpimän päällystakin. Hänen emännällään oli sellainen kaupan, joka oli jäänyt eräältä äskettäin kuolleelta vuokralaiselta vuokran pantiksi ja jota hänelle nyt suositeltiin. Jurgis kuitenkin vihdoin päätti olla ilman päällystakkia, jota ei arvellut välttämättömästi tarvitsevansa, koska hän vietti päivät tunnelissa ja yöt vuoteessaan.
Tämä oli kuitenkin onneton seikka, joka oli omiaan ajamaan häntä useammin kuin ennen kapakoihin. Hänen oli nyt työskenneltävä kello seitsemästä aamulla puoli kuuteen illalla, välillä puolituntinen päivällisaikaa, niin ettei hän koskaan viikon arkipäivinä nähnyt päivänpaistetta. Iltasilla hänellä ei ollut muuta paikkaa mihin mennä kuin kapakat; niissä ainoastaan hän voi tavata valoa ja lämpöä, kuulla hiukan musiikkia sekä istua ja jutella toverien kanssa. Hänellä ei enää ollut kotia, minne kiiruhtaa työstä päästyään; hänellä ei enää ollut mitään siteitä elämässä, mitään hellempää viehätystä, paitsi mitä hiukkanen yhdessäolo samalla kannalla olevien työtoverien kanssa tarjosi. Sunnuntaisin tosin olivat kirkot avoinna — mutta missäpä kirkossa kehnosti puettu työmies, jolla oli niska täynnä syöpäläisiä, voi istua ilman että ihmiset häntä karsaasti katselevat ja välttelevät istua hänen viereensä? Hänellä tosin oli vakituinen makuusijansa lämmittämättömän huoneen loukossa, jonka akkunasta oli näköalana metrin päässä oleva valkoseksi kalkittu naapuritalon seinä; hänelle olivat myöskin kadut avoinna, joilla talvipakkaset miltei jäädyttivät moisen ryysymekon; mutta paitsi näitä olivat hänelle avoinna ainoastaan kapakat, joissa hänen piti juoda saadakseen niissä istua. Juotuaan lasin tai pari oli hän valmis lähtemään kurjaan asuntoonsa viettääkseen lopun iltaa kuutio- tai korttipelillä tahi katselemalla oluttahraisia "urheilulehtiä", joissa oli murhamiesten ja puolialastonten naikkosten kuvia. Tällaisiin huvituksiin hän tuhlasi liiat rahansa; ja sellaista oli hänen elämänsä niiden puolen seitsemättä viikon aikana, joina hän puhkasi tunneleita Chikagon pikapuhelinjohtoja varten.
Tässä työssä ei työntekijäin turvallisuudella ollut paljon takeita. Keskimäärin maksoi tunneli päivässä yhden ihmishengen ja useita raajarikkoutuneita; kuitenkaan ei kustakaan onnettomuudesta ollut tietoa enemmällä kuin kymmenellä tai kahdellatoista hengellä — lähimmillä työtovereilla ja päällysmiehillä — sillä onnettomuuksien uhriksi joutuneet kuletettiin mahdollisimman salaa pois tapaturmapaikalta. Työt tosin tehtiin kaikkein uusimmilla porauskoneilla ja niin pientä ilmanpainetta käyttäen kuin suinkin, niin ettei siltä taholta erityistä vaaraa uhannut, mutta sen sijaan kyllä putoilevista kivistä, särkyneistä telineistä ja liian aikaisista räjähdyksistä — ja lisäksi tulivat kaikki rautatieliikenteestä näin tavattomassa paikassa johtuvat vaarat. Niinpä sattui eräänä iltana, kun Jurgis oli lähdössä työpaikaltaan tunnelin perältä, että veturi ja täyteenlastattu vaunu tulla huristivat esiin eräästä tunnelin lukemattomista sivuhaaroista, paiskaten hänet vastapäistä seinää vasten sellaisella vauhdilla, että hän menetti tajunsa.
Kun hän jälleen avasi silmänsä, huomasi hän olevansa sairasvaunuissa matkalla piirisairaalaan. Siellä muuan nuori lääkäri sitoi hänen murskautuneen käsivartensa, jonka jälkeen hänet pestiin ja pantiin makaamaan vuoteeseen kahden muun raajarikkoutuneen miehen väliin.
Sairaalassa Jurgis vietti joulunsa, ja se oli hupaisin joulu, mitä hänellä milloinkaan Amerikassa oli ollut. Joka vuosi tosin oli lehdissä paljastuksia näissä laitoksissa tapahtuneista skandaaleista, jopa kerrottiin niissä lääkäreiden sallittavan tehdä sairastensa suhteen mitä hulluimpia kokeita; mutta niistä ei Jurgis mitään tiennyt — hän voi vain huomata, että ruoka, jota hänelle siellä tarjottiin, oli laadultaan mitä kurjinta. Ei ainoakaan mies, joka oli työskennellyt Packingtownissa ja tunsi näiden ruokien valmistustavan, olisi syöttänyt koiralleenkaan moista iletystä. Jurgis oli usein ihmetellyt, kuka ja ketkä oikeastaan söivät näitä "säilytettyjä" ja "savustettuja liikkiöitä", joita sikäläisissä teurastamoissa valmistettiin; mutta nyt hän alkoi ymmärtää asiaa. Hän huomasi että moiset valmisteet myytiin julkisiin laitoksiin ja suurille tavaranhankkijoille ja syötettiin vangeille, sotamiehille, merimiehille, sairaaloiden potilaille, vaivaishoitolaisille ynnä metsänhakkuu- ja rautatientyömiehille.
Kahden viikon kuluttua Jurgis vihdoin voi lähteä sairashuoneesta. Tämä tieto ei tosin sisältänyt sitä, että hänen käsivartensa olisi ollut täysin terve ja hän itse jälleen työkykyinen, vaan sen, että hän voi taasen seisoa jaloillaan ja että hän sai marssia tiehensä toisten potilasten tieltä, jotka tarvitsivat sairaalan sänkyä kipeämmin kuin hän. Että hän vielä oli täysin avuton eikä mitenkään voinut elättää itseään parantumista odotellessaan, oli seikka, josta ei välittänyt sairaalan johtokunta eikä muuten kukaan muukaan ihminen koko kaupungissa.
Tapaturma oli sattunut maanantaina, jolloin hän juuri oli maksanut edellisen viikon vuokran ja ruuan, ja sunnuntaina oli hän tuhlannut loput rahansa tavallisiin huvituksiin niin että hänellä nyt sairaalasta päästyään oli vain seitsemänkymmentä viisi senttiä taskussaan; sen lisäksi hänellä oli tunneliyhtiöltä vielä saatavana puolitoista dollaria onnettomuusmaanantain päiväpalkkaa. Hän olisi mahdollisesti voinut vaatia yhtiöltä myöskin vahingonkorvausta tapaturmansa takia, mutta sitä hän ei tiennyt tehdä, eikä yhtiö tietystikään katsonut asiakseen siitä hänelle huomauttaa. Hänen täytyi nyt myödä työkalunsa, joista sai pilahinnan neljäkymmentä senttiä. Sitte hän meni entisen emäntänsä tykö, mutta tämä oli vuokrannut muille hänen paikkansa; ja yhtä ohrasesti kävi ruokalan emännän luona. Katsoen siihen, että Jurgis oli syönyt hänen luonaan vain kuusi viikkoa ja että hän nyt arvattavasti kipeän käsivartensa takia sai kulkea työttömänä parisen kuukautta, ei tämä voinut luvata hänelle lainkaan luottoa vastaiseksi.
Niinpä Jurgis sai palata kaduille mitä surullisimmilla tulevaisuudentoivoilla. Oli jäätävän kylmä, ja lunta satoi taajaan, purren ja polttaen hänen kasvojaan. Hänellä ei ollut päällystakkia yllään, ei paikkaa minne mennä lämmittelemään; taskussaan hänellä oli kaksi dollaria ja kuusikymmentä viisi senttiä ja mielessä varmuus, ettei hän kuukausmääriin voisi työllään lisätä niihin senttiäkään. Lumentulokaan ei nyt tuonut hänelle mitään mahdollisuutta työn saamiseen; hänen täytyi astua katuja pitkin ja katsella kuinka toiset, terveemmät, loivat sitä — ja hänellä itsellään oli vasen käsi siteessä kupeellaan! Hän ei voinut toivoa pääsevänsä lastaustyöhön, ei myymään sanomalehtiä eikä kantamaan tavaroita, sillä ken tahansa tervekätinen kilpailija voi nyt helposti ajaa hänet tiehensä. Sanoilla ei voi kuvata sitä elämänkauhua, joka hänet nyt valtasi kaikkea tätä miettiessään. Hän oli turvaton kuin haavotettu metsäneläin; hänen oli pakko kohdata vihollisiaan epätasaisilla aseilla. Eikä hän heikkoutensakaan takia voinut odottaa sääliä miltäkään taholta. Kukapa tahtoisikaan ruveta auttamaan häntä hänen pulassaan, tekemään taistelua rahtustakaan helpommaksi hänelle? Vaikkapa hän rupeisi kerjäämäänkin, oli hänen roteva vartalonsa haittana siinä — kenpä tahtoisi antaa ropoaan sellaiselle joutilaalle jättiläiselle kuin hän oli?
Ensi alussa hän ei kyennyt muuta ajattelemaankaan kuin itsensä suojelemista hirvittävältä pakkaselta. Hän meni erääseen niistä kapakoista, joissa hän oli ahkeraan vieraillut parempina päivinään, tilasi ryypyn — yhden vain — ja asettui sitte tulisijan ääreen lämmittelemään, odotellen poisajokäskyä missä tuokiossa hyvänsä. Kapakoiden kirjoittamattoman lain mukaan sai kukin yhden ryypyn ostettuaan oikeuden istua sisällä juuri niin kauvan kuin sen nauttiminen kesti; sitte oli tilattava uusi tai laputettava tiehensä. Kun Jurgis oli vanha "kundi", olisi hän oikeastaan saanut viipyä hiukan kauvemminkin; mutta nyt oli hän ollut näkymättömissä parisen viikkoa ja oli tätänykyä nähtävästi rappiolla. Siinä ei auttanut sekään, että hän kertoili pitkin ja poikin koko "onnettomuushistoriansa"; se ravintolanisäntä, joka salli semmoisten juttujen liikuttaa sydäntään, sai pian lyödä rukkaset pöytään ja asettua itse moisten "kuokkavieraiden" joukkoon.
Niinpä Jurgis sai siirtyä toiseen paikkaan ja lyödä lanttinsa taasen tiskille. Hän oli tällä hetkellä niin nälissään, ettei voinut vastustaa höyryävän pihvipaistin viettelystä — se oli kevytmielisyys, jonka hän vastaisuudessa sai kalliisti maksaa. Kun hänen jälleen oli suoriuduttava matkoihinsa, suuntasi hän kulkunsa kaupungin laiteille semmoiseen kapakkaan, jonka omistajan toivoi sallivan hänen oleskella krouvissa "istujana". Alempiluokkaisissa kapakoissa suvaitsivat isännät usein "kuolleena" talvikautena luonaan jonkun rääsyniekan, joka lumisena tai sateesta läpimärkänä astui sisään lämmittelemään valkean ääressä ja katseli synkän kateellisena parempiosaisten onnea. Sattui nimittäin toisinaan käymään niin, että työstä palaava työmies tuli sisään nauttimaan ryypyn tai pari; ja kun tällä itsellään oli päivän palkka taskussaan, ei hän voinut tunteettomana nähdä tuollaista "surullisen hahmon ritaria" edessään vaan huusi: "Hei, toveri, kuinka on laitanne? Näyttää kuin teillä olisi ollut vastoinkäymisiä!" Ja kun toinen alkoi kuvata kurjuuttaan, voi hän tulla siitä liikutetuksi ja huudahtaa: "Tulkaapas ottamaan ryyppy murheeseen, ehkäpä se vähän piristää teitä!" Ja sitte he tyhjensivät lasinsa yhdessä, ja jos rääsyläinen näytti tarpeeksi surkeannäköiseltä tai jos hän oli hyvä juttelija, voi yhdestä ryypystä tulla kaksi; ja jos vielä tuli ilmi, että molemmat olivat kotosin samasta maasta tai olivat asuneet samassa kaupungissa tahikka työskennelleet samassa tehtaassa, voivat he istua pöytänsä ääressä tunnin tai pari pakinoiden yhteisistä muistoista ja kohtaloista; ja ennenkun he olivat lähteneet, voi kapakoitsija olla ansainnut kokonaisen dollarin. Tämä kaikki saattaa tuntua aika pirulliselta kekseliäisyydeltä, mutta kapakoitsijan ei sen takia tarvinnut millään tapaa hävetä. Hän oli samassa asemassa kuin tehtailija, jonka on pakko väärentää tuotteitansa, sillä jollei hän sitä tahdo tehdä, tekee sen joku kilpailija. Ja sellaisena vuodenaikana, jolloin liike käy huonosti, on kapakoitsijan, kuten kaikkien muidenkin liikkeenharjoittajain, käytettävä kaikkia mahdollisia keinoja saadakseen tavaransa kaupaksi.
Mutta "istujan" paikka oli kuitenkin tänä iltana jo anastettu, eikä Jurgikselle siis enää ollut siellä tilaa. Hänen oli sitäpaitsi muistettava yösijankin hankkimista; se tosin maksaisi kokonaista kymmenen senttiä kaikkein kehnoimmassakin "boarding-housessa" — mutta muutakaan neuvoa ei ollut, sillä yö oli kolea ja pimeä, ja asemahuoneet avattiin vasta keskiyön aikaan. Viimeisessä paikassa, missä hän kävi, oli kuitenkin muuan tarjoilija, joka tunsi hänet ja piti hänestä, ja tämä antoi hänen torkkua erään pöydän ääressä siksi kunnes isäntä palasi takasin. Ja kun Jurgis silloin oli pakotettu lähtemään matkoihinsa, antoi tarjoilija hänelle päällepäätteeksi hyvän neuvon. Lähimmässä korttelissa oli jonkunlainen uskonnollinen kokous, jossa saarnattiin ja veisattiin, ja sadottain kodittomia ryysymekkoja oli kokoutunut sinne nauttimaan suojaa ja lämpöä.
Jurgis riensi sinne päätäpahkaa ja näki ovella ilmotuksen, että sali avattaisiin kello 7,40. Kun kello oli vasta hiukan yli kuusi, lähti hän kävelemään, tai oikeammin sanoen juosta hölkkäsemään korttelin ympäri, leväten väliin jossakin porttikäytävässä, kunnes tunti oli kulunut. Viimein hän oli juossut itsensä lämpimäksi, ja kun ovet avattiin kokoushuoneeseen, tunkeutui hän kipeästä käsivarrestaan välittämättä odottelevan joukon läpi, ja onnistui hänen anastaa itselleen paikka vallan ison kamiinin vieressä.
Kello kahdeksalta oli sali niin täpösen täynnä, että saarnaajat itsekin lienevät siitä ällistyneet. Sivukäytävät ja ovensuu olivat niin tupaten täynnä miehiä, että heidän päittensä päällä olisi voinut kävellä. Lavalla seisoi kolme mustatakkista vanhanpuoleista herrasmiestä, ja pianon ääressä soitti muuan nuori neiti. Ensiksi he lauloivat virren ja sitte yksi heistä — kookas, ohuttukkainen ja mustia silmälaseja käyttävä mies — rupesi puhumaan. Jurgis todella kuuntelikin sitä hämärästi, sillä pelko piti häntä valveilla. Hän tiesi kuorsaavansa kauhean äänekkäästi, ja jos hän olisi tullut ulosajetuksi, olisi hän talvipakkasessa ollut varman kuoleman oma.
Saarnaaja puhui "synnistä ja lunastuksesta", Jumalan rajattomasta armosta ja Hänen anteeksiantavaisuudestaan ihmisten heikkouksia kohtaan. Hän puhui täydellä vakaumuksella ja tarkotti hyvää, mutta Jurgis tunsi kuunnellessaan sydämmensä täyttyvän katkeruudella. Mitä tiesikään synnistä ja kärsimyksistä tuo herrasmies, jolla oli hienot mustat vaatteet ja kovaksi kangistettu paidankaulus, lämmin ruumis ja täysi vatsa ja rahaa runsaasti taskussa? Mitä tiesivät tuollaiset lukumiehet niiden vilua ja nälkää kärsivien elämästä, joiden jokainen päivä oli taistelua elämästä ja kuolemasta? Tällainen väite ei tietysti aina pidä paikkaansa; mutta Jurgis tunsi, että nuo miehet eivät olleet missään kosketuksessa sen elämän kanssa, jota kuvasivat, ja että he olivat kykenemättömiä ratkaisemaan niitä arvotuksia, joita olivat käsiteltävikseen ottaneet. Niin, he olivat itse osa näistä arvotuksista — he kuuluivat siihen luokkaan, joka rikkaudellaan ja hyvinvoinnillaan tuomitsi toisia elämään kurjuudessa ja viheliäisyydessä. He kuuluivat noihin riemuitseviin ja uhkamielisiin anastajoihin; heillä oli talot ja lämpimät uunit ja ruokaa ja vaatteita ja rahaa kyllältä; ja sitte he tulivat saarnaamaan nälkäisille miehille, ja nälkäisten miesten täytyi olla nöyriä ja kuunnella heitä! He koettivat pelastaa näitten sieluja — mutta hullupa täytyi sen olla, joka ajatteli sielujen pelastamista, kun ei ensin voinut hankkia siedettävää toimeentuloa edes ruumiillekaan!
Kokous loppui kello yksitoista, ja rääsyinen kuulijakunta siirtyi jälleen lumisille kaduille, mutisten kirouksia niille muutamille harvoille "pettureille", jotka olivat tulleet katumukseen ja synnintuntoon ja kiivenneet ylös saarnaajien luo korokkeelle syntejänsä tunnustamaan ja anteeksi saamaan. Oli vielä tunti aikaa, ennenkun asemahuoneet avattaisiin, ja Jurgis oli ilman päällystakkia ja perin heikko pitkällisen sairautensa jälkeen. Tämän tunnin kuluessa hän oli vallan menehtyä. Hänen oli pakko juosta kaikista voimistaan pysyäkseen lämpimänä; ja kun hän vihdoin tuli asemahuoneelle, huomasi hän kadun olevan mustanaan väkeä sen ovien edessä. Oltiin tammikuussa 1904, jolloin koko maa oli "kovien aikojen" kirouksen alaisena, ja sanomalehdet kertoivat joka päivä yhä uusien tehdasliikkeiden sulkemisesta; laskettiin että puolitoista miljoonaa työmiestä kulki työttöminä ennen kevään tuloa. Niinpä olivat täpösen täynnä kaikki ne paikat koko kaupungissa, joissa köyhä vaivainen sai ilmaiseksi lämmitellä, ja asemahuoneiden ovien edustalla miehet tappelivat keskenään etusijasta kuin villit pedot. Kun ovet viimein avattiin ja meluavaa joukkoa alkoi työntyä sisään, jäi siitä ainakin puolet ulkopuolelle, niiden joukossa Jurgis, jonka kipeä käsivarsi teki hänet vallan avuttomaksi tässä kamppailussa. Hänelle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin mennä johonkin kurjaan yömajaan ja uhrata taasen kymmensenttinen. Hänen sydämmensä aivan murtui, kun hän huomasi tämän välttämättömäksi — puoli yksi yöllä, varrottuaan pääsyä asemahuoneeseen koko iltayön kokouksessa ja ulkona kaduilla. Hänen täytyisi poistua yömajasta täsmälleen kello seitsemän — siellä oli makuusijoina seinään kiinnitettyjä lavereja, jotka voitiin laskea alas, niin että jos makaajat olivat kovin unisia eivätkä totelleet ylösnousukäskyä, voitiin heidät pudottaa alas lattialle.
Tällainen oli ensi päivä, ja kylmää aikaa kesti kokonaista kaksi viikkoa. Seitsemäntenä päivänä ei Jurgiksella enää olut senttiäkään lakkarissaan; ja silloin täytyi hänen lähteä ulos kaduille kerjäämään henkensä pitimeksi.
Hän tahtoi alkaa surullisen kiertelynsä heti kun kaupungissa liikkeet avattaisiin. Hän hyökkäisi esiin jostakin kapakasta, jossa piti tyyssijaansa, ja hankittuaan varmuutta ettei ainoatakaan poliisia ollut näkyvissä, kävisi hän jokaisen helläluonteiselta näyttävän henkilön kimppuun, kertoisi tälle kärsimystensä historian ja anelisi kymmensenttistä. Sitte, sellaisen saatuaan, kiertäisi hän kulman ympäri ja palaisi takasin kantapaikkaansa lämmittelemään; ja hänen uhrinsa, nähdessään hänen näin menettelevän, lähtisi tiehensä lujasti luvaten olevansa koskaan lahjoittamatta senttiäkään kerjäläisille. Uhrin päähän ei koskaan juolahtanut miettiä, minne muualle Jurgis olisi voinutkaan mennä sellaisissa olosuhteissa — ja minne hän itse sellaisessa tapauksessa olisi mennyt. Kapakassa Jurgis ei ainoastaan saanut enemmän ja parempaa ruokaa kuin jossakin tavallisessa ruokapaikassa samasta hinnasta, vaan hän sai sen lisäksi ryypynkin verryttääkseen viluisia elinvoimiaan. Siellä hän vielä tapasi mukavan sijan valkean ääressä ja voi jutella jonkun toverin kanssa, kunnes hän oli lämmin kuin paahdettu nauris. Kapakassa hän tunsi olevansa kuin kotonaan. Kapakoitsijain velvollisuuksiin kuului suojan ja virkistyksen myöntäminen kerjäläisille korvaukseksi heidän ostamastaan ruuasta ja juomasta; ja oliko muuten kaupungissa ketäkään toista, joka olisi tahtonut menetellä näin — olisivatko nuo kerjäläisten uhrit itsekään tehneet niin?
Jurgis parka toivoi ehkä saavuttavansa menestystä kerjäläisenä. Hänhän oli juuri päässyt sairaalasta, oli laihan ja surkean näköinen ja kantoi kättänsä siteessä; hän oli sitäpaitsi ilman päällystakkia ja tutisi kylmästä aivan säälittävästi. Mutta valitettavasti hän oli samassa asemassa kuin rehellinen kauppias, joka huomaa kunniallisen ja väärentämättömän tavaransa syrjäytyvän kaikenlaisten keinotekoisten valmisteiden tieltä. Jurgiksen kerjääminen oli pelkkää oppipojan pelokasta yrittelyä järjestetyn ja tieteellisen ammattitaidon rinnalla. Hän oli tosin vasta päässyt sairaalasta — mutta se juttu oli jo vallan kulunut, ja mitenkä hän muuten voi todistaakaan sitä? Hänellä oli käsivartensa siteessä — mutta se oli todistuskappale, jonka mikä kerjäläisnaskali hyvänsä olisi voinut yhtä näppärästi hankkia. Hän oli kalpea ja viluinen — mutta sen edun hankkivat ammattikerjäläisetkin ihomaaleja käyttämällä ja hampaitaan taidokkaasti tutisuttamalla. Hän kävi ilman päällystakkia — mutta voitte kadulla tavata tusinoittain miehiä, joista voitte vannoa ettei heillä ollut päällään muuta kuin resuinen ja likanen paita ja yhtä rääsyiset alushousut; niin taitavasti he olivat kätkeneet kokovillaiset alusvaatteensa näiden alle. Monilla näistä ammattikerjäläisistä oli mukavat kodit ja hauska perhe-elämä ja tuhansia dollareja pankissa; jotkut heistä olivat jo vetäytyneet yksityiselämän rauhaan ja nauttivat kerjäämiensä pääomien korkoja. Toiset taas olivat avanneet omia liikkeitä tai olivat ottaneet ammatikseen opettaa lapsia jaloon kerjuutaitoon. Heidän "tieteellinen" ammattitaitonsa oli kerrassaan suuremmoinen. Moniailla olivat molemmat käsivarret sidotut kiinteästi kupeille, joilla ne lepäsivät liikkumattomina ja näkymättöminä, tyhjien hihojen heiluessa surkeasti päälläpäin. Sellaiset onnettomat olivat "kadottaneet käsivartensa höyrypannun räjähdyksessä", tahi olivat he "saaneet kylmänvihat käsivarsiinsa, jotka armottomat lääkärit olivat sahanneet poikki" j.n.e. aina loppumattomiin. Oli tosin joukossa todellisiakin onnettomia, todella säälittäviä raukkoja. Jotkut olivat tapaturman kautta kadottaneet molemmat säärensä ja hinasivat itseään eteenpäin pienissä vaunuissa, joita he vipusimella voivat pitää liikkeessä. Toiset oli kova — tai ehkä paremmin — hyvä kohtalo tehnyt sokeiksi syntymästään saakka, ja sellaisia johdattivat kauniit pienet koirat, joille luonto näytti antaneen oikein inhimillisen ymmärryksen. Mutta oli sellaisiakin, jotka olivat itse silponeet itseänsä tai polttaneet ruumiiseensa kauheita haavoja kemiallisilla nesteillä. Voitte tavata kadulla kulkeissanne miehen, joka kurotti teitä kohden mädäntyneen sormentyngän tai kokonaisen kuolemanvihain raateleman käden; tahikka oli joku muu osa hänen ruumiistaan inhottavien rupien ja paiseiden peittämä, joita vaillinaiset siteet pikemminkin paljastivat kuin peittivät. Nämä kurjat olivat kaupungin lokakerroksien kerma — eläviä raatoja, jotka viettivät yönsä "holipomppeli"-krouveissa ja oopiumiluolissa vielä kurjempain naisolentojen parissa, jotka olivat inhimillisen surkastuksen viimeisellä asteella. Joka päivä veti poliisi tällaisia mätäneviä ihmisolioita sadottain päivänvaloon, ja poliisisairaaloissa niitä näki läjittäin makaamassa — oikea pienoiskuva manalan kamalimmista uumenista, täydellinen anatoominen kokoelma inhottavia, eläimellisiä, pitaalitautisia kasvoja ja koinsyömiä ja mitä alhaisimman mässäyksen turvottamia jäseniä — nauraen, huutaen ja hoilaten kaikissa juopumuksen asteissa, toiset haukkuen kuin koirat, toiset mielettömästi leperrellen kuin apinat, kaikki riehuen ja vääntelehtien juoppohulluuden kouristuksissa.