XXIX LUKU.
Mies oli käynyt istumaan paikalleen lavalla, ja siitä Jurgis päätti hänen puheensa olevan lopussa. Hyvä-huutoja jatkui vielä monen minuutin ajan; ja sitte alotti joku laulun, johon kaikki yhtyivät, niin että koko sali vavahteli. Jurgis ei ollut kuullut laulua koskaan ennen eikä voinut erottaa sen sanoja, mutta hänet valtasi hurja ja merkillinen tunnelma — se oli marseljeesi! Sen vyöryessä säe säkeeltä eteenpäin istui hän penkillään ristissä käsin ja vapisten koko ruumiissaan. Hän ei ollut koskaan eläissään ollut niin liikutettuna — hänelle oli tapahtunut ihme. Hän ei voinut rahtuakaan ajatella, hän oli kuin huumeissaan; ja kuitenkin tiesi hän, että tuon hänen sielussaan tapahtuneen valtavan murroksen kautta hänessä oli syntynyt uusi ihminen. Hän oli temmattu pois hävityksen kidasta, hän oli vapautettu orjuuden ikeestä, koko maailma oli saanut toisellaisen muodon — hän oli vapaa, hän oli vapaa! Vaikka hänen pitäisi vielä kärsiä kuten ennen, vaikka hänen tarvitsisi vielä kerjätä leipäänsä ja nähdä nälkää, ei se kuitenkaan enää merkitsisi hänelle samaa kuin ennen — nyt hän tajuaisi sen ja kantaisi sen. Hän ei enää ollut mikään kohtalon leikkikalu, hänestä tulisi mies jolla oli oma tahto ja päämäärä, jonka puolesta taistella ja kuollakin, jos niin tarvittiin! Täällä oli miehiä, jotka auttaisivat ja neuvoisivat häntä oikeaan; hänellä olisi liittolaisia ja ystäviä, hän asuisi lähellä oikeuden istuinta ja astuisi tietään käsi vallan kainalossa.
Kun kokous viimein lopetettiin ja kuulijat alkoivat hajautua, istui Jurgis parka vielä paikallaan ahdistuksen ja epävarmuuden valtaamana. Hän ei ollut ajatellut, että hänenkin täytyisi lähteä tiehensä kuten kaikki muut — hän oli kuvitellut että hänen ihana unelmansa kestäisi aina, että hän nyt olisi löytänyt tovereja ja ystäviä. Mutta nyt hänenkin täytyisi nousta ja poistua, hänen kaunis näkynsä katoisi eikä hän enää koskaan saisi nähdä sitä! Hän istui paikallaan pelästyneenä ja neuvottomana; mutta kun toiset samalla penkillä istuvat tahtoivat mennä pois, oli hänenkin pakko nousta pystyyn ja seurata muita. Kulkiessaan ulosvirtaavan ihmisjoukon mukana hiljalleen ovea kohti katsoi hän tutkiskellen naapureihinsa, mutta ei ollut ketään, joka olisi tarjoutunut keskustelemaan asiasta hänen kanssaan. Hän oli nyt niin lähellä ovea, että tunsi kylmän yöilman puhaltelevan vastaan. Silloin valtasi hänet epäilys. Hän ei tiennyt mitään äsken kuulemastaan puheesta, hän ei edes tuntenut puhujan nimeäkään, ja nyt hänen olisi mentävä niine hyvineen matkaansa — ei, tuhatta kertaa ei, se oli sulaa hulluutta, hänen täytyi saada puhua jonkun kanssa; hänen täytyi saada kääntyä puhujan itsensä puoleen ja purkaa tälle sydämmensä. Tuo mies ei kuitenkaan työntäisi häntä luotaan, sellainen kurja retkulainen kuin hän olikin!
Hän astui sisään ja asettui kahden penkkirivin väliin, ja joukon vähettyä meni hän puhujalavalle. Puhuja oli jo lähtenyt pois, mutta muuan sivuovi oli auki ja ihmisiä kulki siitä ulos ja sisään ilman että kukaan esti. Jurgiskin rohkasi itsensä ja kävi sisään, ja kulettuaan käytävän päähän tuli hän eräälle ovelle, jonka eteen paljon ihmisiä oli kotoutunut. Kenkään ei kiinnittänyt häneen huomiotaan, joten hän tunkeutui sisään ja näki eräässä nurkassa sen miehen jota hän etsi. Puhuja istui tuolilla, rinta sisään painuneena ja silmät puoli ummessa; hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja toinen käsivarsi riippui tarmottomana kupeella. Muuan jykeväruumiinen ja silmälaseilla varustettu mies seisoi lähellä ja pidätti sisääntunkeutuvaa ihmisjoukkoa, sanoen: "Olkaa hyvät ja käykää vähän syrjään, ettekö näe että toveri on väsynyt?"
Jurgis seisoi kärsivällisesti alallaan viisi tai kymmenen minuuttia. Tavantakaa tuolilla istuva mies katsahti ylös ja virkkoi pari sanaa lähellä seisoville; ja viimein kohtasi hänen katseensa Jurgiksen. Katse näytti sisältävän kysymyksen, jonkavuoksi Jurgis teki rohkean päätöksen ja astui esiin.
"Minä tahdon kiittää teitä, herra!" sanoi hän hätiköivällä kiiruulla. "En voinut lähteä täältä, ennenkun olen sanonut teille kuinka paljon — kuinka iloinen olen saatuani kuulla teitä. Minä — minä en tiedä lainkaan siitä asiasta — —"
Jykeväruumiinen silmälasimies, joka oli puhellut jonkun syrjäisen kanssa, tuli nyt väliin. "Toveri on liian väsynyt puhuakseen kenenkään kanssa — —" alotti hän, mutta toinen kohotti kättään.
"Odotas", sanoi hän, "hänellä olisi jotakin minulle sanottavaa." Ja sitte katsoi hän Jurgikseen kysyen: "Ymmärtääkseni tahdotte tietää enemmän sosialismista?"
Jurgis hätkähti. "Minä — minä — —" sopersi hän, "minä tahtoisin tietää jotakin siitä mitä puhuitte — minä tarvitsen apua. Minä olen käynyt kaiken sen lävitse."
"Missä asutte?" kysyi toinen.
"Minulla ei ole kotia", Jurgis vastasi. "Olen ilman työtä."
"Olette ulkomaalainen, vai kuinka?"
"Litvalainen, herra."
Mies mietti tuokion ja kääntyi sitte ystävänsä puoleen. "Ketähän täällä olisi, Walters?" kysyi hän. "Onhan meillä Ostrinski — mutta hän on puolalainen — —"
"Ostrinski puhuu litvaa", vastasi toinen.
"Hyvä, tahdotko katsoa onko hän jo mennyt pois?"
Toinen lähti, ja puhuja katseli jälleen Jurgista. Hänellä oli syvällä päässä olevat mustat silmät, ja hänen kasvoistaan kuvastui lempeyttä ja tuskaa. "Olen vallan näännyksissä — minä olen puhunut joka päivä kuukauden mittaan. Mutta minä esitän teidät eräälle, joka voi auttaa teitä yhtä hyvin kuin minä — —"
Sanantuojan ei ollut tarvinnut mennä etemmä kuin ovelle, ja hän toi mukanaan miehen, joka esiteltiin Jurgikselle "toveri Ostrinskina". Toveri Ostrinski oli pieni mies, joka tuskin ulottui Jurgiksen hartiain tasalle, kasvot kuihtuneet ja täynnä ryppyjä — hyvin ruma mies ja hiukan rampa. Hänellä oli päällään pitkäliepeinen musta takki, ja hänen silmänsä olivat arvattavasti heikot, koska hän käytti vihreitä silmälasia, jotka antoivat hänelle hullunkurisen muodon. Mutta hänen kättelynsä oli sydämmellinen ja hän puhui litvaa, joka seikka heti saattoi Jurgiksen tuntemaan ystävyyttä häntä kohtaan.
"Te haluatte tietää jotakin sosialismista?" sanoi hän. "Varmaankin niin. Lähtekäämme nyt yhdessä kävelemään, niin saamme häiriytymättä puhella asiasta."
Ja niin otti Jurgis suurelta tietäjältä jäähyväiset ja lähti ulos. Ostrinski kysyi missä hän asui, tarjoutuen tulemaan mukana sille taholle, ja nyt täytyi Jurgiksen vielä kerran selittää olevansa koditon. Toisen kehotuksesta hän kertoi koko historiansa, miten hän oli tullut Amerikaan ja miten hänen oli käynyt teurastamoissa, miten perhe oli hajautunut ja hänestä itsestään tullut maankiertäjä. Niin paljon sai pieni mies tietää, ja kuultuaan kertomuksen loppuun asti pusersi hän Jurgiksen käsivartta kovasti. "Te olette käyny kiirastulen läpi, toveri!" sanoi hän. "Me teemme teistä vielä sankarin!"
Sitte kertoi Ostrinski puolestaan omista olosuhteistaan. Hän olisi mielellään kutsunut Jurgiksen kotiinsa — mutta hänellä oli vain kaksi huonetta eikä ainoatakaan sänkyä vieraan varalle. Hän olisi kernaasti antanut Jurgikselle oman sänkynsä, mutta hänen vaimonsa oli sairas. Mutta kun hän sai kuulla hänen muussa tapauksessa saavan maata jossain porttikäytävässä, tarjosi hän kumppanilleen keittiönsä lattian, jonka tarjouksen toinen ilolla vastaanotti. "Me emme tahdo että jollekulle tovereista käy huonosti" sanoi puolalainen.
Ostrinskin koti oli Ghetto-piirissä, missä hänellä oli kaksi huonetta erään talon kellarikerroksessa. Astuessaan sisään he kuulivat lapsenitkua, ja isäntä kiiruhti sulkemaan makuuhuoneen oven. Hänellä oli kolme pientä lasta, ja nuorin oli juuri syntynyt. Hän veti vieraalleen tuolin keittiönlieden ääreen, pyytäen Jurgikselta anteeksi ympäristön epäjärjestystä, lisäten ettei sellaisessa tapauksessa saanut olla aivan turhan tarkka. Puolen keittiöstä anasti työpöytä, jolla makasi kokonaisia kasoja puolivalmiita miesten housuja, ja Ostrinski selitti olevansa "housuompelija". Hän sai suuria määriä leikattuja vaatekappaleita kotiinsa, missä hän vaimonsa kanssa neuloi ne valmiiksi. Sillä tavalla hän hankki toimeentulonsa, mutta se kävi hänelle yhä vaikeammaksi, sillä hänen silmänsä kovasti heikontuivat. Mitä sitte tapahtuisi kun he kävivät työhön kykenemättömäksi, sitä hän ei voinut sanoa; hän ei ollut voinut säästää rahtustakaan — hyväpä jos pysyi hengissä 12-14 tunnin työllä päivässä. Housuparin neulomiseen ei tarvittu suurtakaan taitoa, ja ken hyvänsä voi oppia sen, jonkavuoksi palkka yhä pieneni. Tällaista menettelyä nimitettiin "kilpailupalkaksi", ja jos Jurgis halusi tietää mitä sosialismi on, niin oli parasta alkaa tästä. Työmiehet oli riippuvaiset tilauksista voidakseen elättää itseään ja omiaan päivästä päivään, niin että heidän oli kilpailtava alimpain maksuehtojen tarjoamisessa, ja enimmän työtä sai se, joka oli vaatinut vähimmän. Sillä tapaa saivat ihmiset olla alituisessa kamppailussa elämästä ja kuolemasta köyhyyden kanssa. Se oli "kilpailua", niin kauvan kuin oli kysymys palkannauttijasta, siitä henkilöstä jolla oli vain työnsä myytävänä; pinnalla liikkujoille, työnantajoille, asia esiintyi tietysti vallan toisessa valossa — heitä oli vain vähälukuinen joukko, he voivat liittäytyä yhteen, eikä heidän voimaansa voinut mikään murtaa. Samalla tapaa muodostui kautta koko maailman kaksi ihmisluokkaa, joita toisistaan erotti ylipääsemätön kuilu — kapitalistiluokka suunnattomine rikkauksineen ja köyhälistöluokka, joka näkymättömillä siteillä oli kahlittu orjuuteen. Jälkimmäisiä oli tuhat yhtä vastaan, mutta he olivat tietämättömiä ja avuttomia ja riippuivat isäntänsä armosta, kunnes olivat järjestyneet — kunnes olivat saavuttaneet "luokkatietoisuuden". Se oli hidas ja vaikea kehitys, mutta he eivät keskelle tietä pysähtyisi — se oli kuin lumivyöryn kulku: kun se kerran oli saatu liikkeelle, ei sitä mikään mahti pystynyt seisauttamaan. Jokainen sosialisti toi kortensa yhteisen asian hyväksi ja eli "parempien aikojen" toivolla, jolloin työläisluokka pääsisi vaaliuurnalle ja ottaisi hallitusohjat omiin käsiinsä — silloin he tekisivät lopun kapitalismista. Vähän siinä merkitsi miten köyhä joku henkilö oli tai miten suuresti hän kärsi; hän ei voinut koskaan tuntea itseänsä oikein onnettomaksi kun hän kerran tiesi tästä tulevaisuudesta; ja vaikkapa hän itse ei saisikaan nähdä sitä, niin saisivat hänen lapsensa nähdä sen, ja sosialistille oli puolueen voitto hänen oma voittonsa. Hänellä olikin aina tilaisuutta iloita puolueen menestyksestä. Täällä Chikagossa esim. liike kasvoi mahtavalla vauhdilla. Chikago oli maan teollisuuskeskus, eivätkä ammattiyhdistykset olleet missään muualla niin voimakkaita; mutta niiden yhteenliittymisestä oli sangen vähän hyötyä työmiehille, sillä työnantajat olivat myöskin liittyneet yhteen, trusteiksi. Seurauksena oli, että lakot tavallisesti epäonnistuivat, ja niin pian kun ammattiyhdistykset hajautuivat, menivät niiden jäsenet sosialismin leiriin.
Ostrinski selvitti puolueen järjestäytymistä, sitä koneistoa, jonka avulla köyhälistö hankki itselleen itsekasvatusta. Sillä oli nimittäin paikallisia osastoja [Alkutekstin sana "local" oikeastaan merkitsee vain paikkaa, paikallisuutta. Suom. muist.] kaikissa suurissa kaupungeissa, ja sellaisia perustettiin paraikaa myöskin pienemmille paikkakunnille. "Paikallisessa osastossa" oli jäseniä kuudesta aina tuhanteen, ja nykyään oli olemassa neljätoista sataa sellaista osastoa ja niissä jäseniä yhteensä viisikolmatta tuhatta, jotka suorittivat maksuja järjestön pystyssäpysymisen hyväksi. "Paikallisella maakuntaneuvostolla", kuten kaupunkijärjestöä nimitettiin, oli kahdeksan haaraosastoa, ja ainoastaan nämä "neuvostot" uhrasivat useita tuhansia dollareja tarkotustensa ajamiseksi. Joka viikko ilmestyi englantilainen puoluejulkaisu ja samaten böömiläinen ja saksalainen. Sitäpaitsi julaistiin Chikagossa kuukauslehteä, ja puolueella oli ko-operatiivinen kustannusliikkeensä, joka julkaisi puolitoista miljoonaa sosialistista kirjaa ja lentolehtistä vuosittain. Kaikki tämä oli syntynyt vasta aivan viime vuosina — koko liikkeestä oli tuskin tiedetty vielä mitään silloin kun Ostrinski ensin oli tullut Chikagoon.
Ostrinski oli puolalainen ja noin 50-vuotias. Hän oli asunut Schlesiassa ja kuulunut halveksittuun ja vainottuun rotuun. Hän oli ottanut osaa kansanliikkeeseen 1870-luvun alussa, jolloin Bismarck Ranskan nöyryytettyään oli suunnannut "veren ja raudan" politiikkinsa "internatsionalea" vastaan. Ostrinski oli kahdesti viskattu vankeuteen, mutta hän oli nuori silloin eikä siitä suuresti välittänyt. Sitte hän oli ottanut osaa taisteluun vielä kerran, vaikka hän, juurikun sosialismi oli murtanut kaikki sulut ja tullut mahtavaksi valtiolliseksi vallaksi Saksassa, oli muuttanut Amerikaan, jossa hän sai alkaa vallan alusta. Amerikassa oli siihen aikaan naurettu sosialismille — Amerikassa, jossa kaikki ihmiset olivat vapaita! "Aivan kuin valtiollinen vapaus tekisi 'palkkaorjuuden' sitä siedettävämmäksi!" lausui Ostrinski.
Pieni räätäli nojaui taapäin kovan puutuolinsa selkää vastaan, jalat lämmittämättömän keittiönlieden reunalla, ja puheli matalalla äänellä, jottei häiritsisi viereisessä huoneessa makaavia. Jurgiksesta tuntui tämä mies miltei yhtä ihmeelliseltä kuin äskeinen suuri puhuja; hän, köyhä, halvin kaikkein halvimmista, nälän ja kurjuuden veli — ja kuitenkin, miten paljon hän tiesikään, miten paljon hän olikaan uskaltanut ja vaikuttanut, minkälainen sankari hän olikaan ollut!
Siten oli aina ollut asianlaita, sanoi Ostrinski; kun joku ensin kääntyi sosialismiin, käyttäytyi hän tavallisesti kuin olisi järkensä menettänyt — hän ei voinut käsittää, mikseivät kaikki muutkin älynneet niin selvää seikkaa, ja hän tuumiskeli käännyttävänsä koko maailman jo ensi viikkonaan. Jonkun ajan kuluttua hän kumminkin tuli huomaamaan miten vaikea hänen tehtävänsä oli; ja silloin oli onnellinen seikka, että alati uusia voimia tuli pelastamaan häntä pälkähästä. Juuri nyt oli Jurgiksella mainio tilaisuus purkaa näkyviin hurmaustaan, sillä paraikaa tapahtui presidentinvaali ja kaikki ihmiset puhuivat politiikasta. Ostrinski ottaisi hänet mukaansa paikallisosaston ensi kokoukseen ja esittäisi hänet, niin että hänestä tuli puolueen jäsen. Jäsenmaksu oli viisi senttiä viikossa, mutta kellä ei ollut varaa maksaa, se sai pitennystä. Sosialistinen puolue oli todella kansanvaltainen valtiollinen laitos — sen toimintaa tarkastivat yksinomaan sen omat jäsenet eikä sillä ollut mitään hallitusta. Kaiken tämän selitti Ostrinski Jurgikselle samatenkuin ne periaatteet, joita puolue noudatti. Olisi voinut sanoa, että itse asiassa oli olemassa vain yksi ainoa sosialistinen periaate — nimittäin "ei mitään sovintoa", joka oli juuri ydinkohta koko maailman sosialistisessa liikkeessä. Kun joku sosialisti valittiin kongressiin, äänesti hän kaikkien muiden kansanedustajain kanssa sellaisten toimenpiteiden puolesta, joiden katsottiin voivan edistää työläisluokan etua; mutta hän ei koskaan unohtanut että nämä myönnytykset, millaisia ne sitte olivatkin, olivat vain pikkuasioita suuren päämäärän rinnalla — jona oli työläisluokan yhteenliittyminen tulevaa yhteiskunnallista vallankumousta toimeenpanemaan. Tähän asti oli asia edistynyt niin pitkälle Amerikassa, että yhden sosialistisen kansanedusmiehen vaali johti toisen valitsemiseen joka kolmas vuosi; ja jos kasvamista jatkui yhtä nopeasti, olisi sosialisteilla enemmistö kongressissa vuonna 1912 — vaikkeivät kuitenkaan kaikki odottaneet sitä niin pian tapahtuvaksi.
Sosialistit olivat järjestyneet jok'ainoassa sivistyneessä maassa; se oli kansainvälinen valtiollinen puolue, sanoi Ostrinski, suurin mitä maailma koskaan on tuntenut. Sillä oli neljäkymmentä miljoonaa kannattajaa, ja äänestyksissä se laski kahdeksan miljoonaa vaalilippua. Se oli äskettäin perustanut ensimmäisen sanomalehtensä Japaniin ja valinnut ensimmäisen kansanedustajansa Argentinassa; Ranskassa sen jäseniä kuului ministeristöön, ja Italiassa ja Itävallassa se määräsi hallituksen toimintaa, ja Saksassa, missä sen äänimäärä oli enemmän kuin kolmas osa koko valtakunnan yhteenlasketuista äänistä, olivat kaikki muut puolueet ja valtiovallan edustajat yhtyneet sitä vastaan taistelemaan. Ei ollut mahdollista, selitti Ostrinski, että jonkun kansan köyhälistö saavuttaisi voiton omassa maassaan, sillä silloin sen kansakunnan kimppuun hyökkäisi kaikkien muiden kansain aseellinen voima; senpävuoksi oli sosialistinen liike koko maailmaa käsittävä liike, kaikkien mahdollisten ihmisrotujen muodostama järjestö vapauden ja veljeyden aikaansaamiseksi. Se oli uusi ihmisyyden uskonto — voisipa sanoa sitä vanhan uskonnon täydennykseksi, koska se itsessään käsittää koko Kristuksen opin kirjaimellisen sovelluttamisen.
Myöhään yli keskiyön istui Jurgis keskustellen uuden ystävänsä kanssa. Se oli mitä ihmeellisin kokemus hänelle — hänet valtasi miltei ylenluonnollinen tunnelma. Neljä vuotta oli Jurgis hapuillut tietämättömyyden erämaassa; ja nyt kurottui yht'äkkiä käsi alas ja tarttui häneen ja nosti hänet ylös siitä ja asetti hänet vuorenhuipulle, josta hän voi silmätä kaikkea tyyni — voi nähdä ne kuilut joissa hän oli vaeltanut, ne nevat joissa hän oli kahlannut, ne villipedot jotka häntä olivat rääkänneet. Niinpä esim. mitä tuli hänen kokemuksiinsa teurastamoissa — mitäpä kaikkea ei Ostrinski niiden suhteen olisi osannutkaan selittää! Jurgis oli ajatuksissaan pitänyt teurastamoiden omistajia yhdenymmärteisinä itse kohtalon kanssa; mutta Ostrinski selitti nyt että ne yksinkertaisesti olivat vain Lihatrusti. Tämä oli kapitalistien jättimäinen yhteenliittymä, joka oli murskannut kaiken vastustuksen, kumonnut maan lait ja nylkenyt kansaa. Jurgis muisti nyt selvästi, miten hän ensin teurastamoihin tultuaan ja sikain teurastamista katsellessaan oli pitänyt sitä julmana ja epäinhimillisenä toimituksena, ja miten hän sieltä lähtiessään oli pitänyt itseään onnellisena ettei ollut sika; mutta nyt osotti hänen uusi ystävänsä, että juuri tuollainen sika hän oli ollut — teurassika. Sialta vaadittiin, että se itsestään luovutti tehtailijoille kaiken voiton mikä sille oli mahdollista, ja sitä samaapa tehtailijat juuri vaativat työmiehiltään ja myöskin yleisöltä. Mitä sika ajatteli asiasta, mitä se kärsi, sitä ei otettu lukuun; ja yhtä vähän huomiota pantiin työvoimaan ynnä lihan ostajiin. Kun Jurgis olisi ennättänyt perehtyä sosialistiseen kirjallisuuteen, minkä hän pian tekisikin, niin vakuutti Ostrinski, voisi hän tarkastella Lihatrustia kaikilta mahdollisilta puolilta ja huomata sen olevan vallan samanlaisen miltä taholta sitä tarkastelikin; se oli sokean ja rajattoman voitonhimon ruumiillisentuma. Se oli hirviö, joka ahmasi saaliinsa tuhansin kidoin ja murskasi sen tuhansin kavioin; se oli suuri teurastaja — kapitalismi ruumiillisentuneena. Kaupan merillä se purjehti kuin mikäkin merirosvoalus; se nosti mastoonsa mustan lipun ja julisti koko sivistysviljelykselle sodan. Lahjukset olivat sen järjestelmän kulmakivet. Chikagossa oli kaupungin hallitus yksinkertaisesti vain yksi sen monia haaraosastoja; se varasti vallan avoimesti biljooneja kannuja kaupungin vettä, se saneli oikeusistuinten tuomiot kiusallisille lakkolaisille, se kielsi ylipormestarin sovelluttamasta rakennusasetuksia sen tehtaisiin. Maan pääkaupungissa sillä oli valta estää sen tuotteiden tarkastuksen ja väärentää virallisia selontekoja; se rikkoi sabattilakia vastaan, ja kun sitä uhattiin julkisella tutkimuksella, poltti se tilikirjansa ja toimitti rikokselliset välikappaleensa pois maasta. Kauppamailmassa se oli oikea Djaggemautin vaunu; se murskasi tuhansittain pikku liikkeitä joka vuosi, se vei monen hulluuteen ja itsemurhaan. Se oli painanut nautojen hinnat niin alhaisiksi, että se hävitti karjankasvattajatoiminnan — toiminnan, jolle koko Yhdysvaltain olemassaolo perustuu; se oli saattanut perikatoon tusinoittain lihanmyyjiä, jotka olivat kieltäytyneet vastaanottamasta sen tavaroita. Se jakoi koko maan piireihin ja määräsi lihanhinnat niissä kaikissa; se omisti kaikki jäähdytysvaunut rautatielinjoilla ja pani suunnattoman kuletusveron siipikarjalle, munille, hedelmille ja vihanneksille. Niillä miljoonilla dollareilla, joita joka viikko virtasi sen rahastoon, voi se panna valtansa alle myöskin muita liikealoja, rautateitä ja raitioteitä, kaasu- ja sähkötehtaita — se omisti jo nahkateollisuuden, ja maan viljamarkkinat olivat sen hallussa. Ihmiset olivat suunnattomasti katkeroittuneet sen vallananastuksista, mutta kenkään ei tiennyt apua tähän; sosialistein tehtävänä siis oli niiden opettaminen ja yhteenliittäminen ja kypsyminen sitä aikaa varten, jolloin ne vallottaisivat sen mahtavan koneiston, jota sanottiin Lihatrustiksi, ja käyttäisivät sitä ravinnon jauhamiseen koko kansaa varten eikä rikkauden jauhamiseen tuolle merirosvoliitolle. — Vasta paljon yli puoliyön laskeusi Jurgis levolle Ostrinskin keittiön lattialle; ja kuitenkin virui hän valveillaan tuntikauden ja ajatteli sitä riemullista hetkeä, jolloin Packingtownin väestö marssisi sisään ja valtaisi "Yhdistyneet teurastamot"!