XXXI LUKU.
Ensimmäiseksi työkseen paikan saatuaan Jurgis kiirehti Marijaa katsomaan. Tämä tuli talon ensi kerrokseen tapaamaan häntä; ja hän seisoi oven suussa hattu kädessä ja sanoi: "Minulla on työtä nyt, niin että voit jättää tämän paikan."
Mutta Marija pudisti päätään. Hänellä ei ollut enää mitään muuta edessä, sanoi hän, eikä kukaan huolinut häntä työhön. Hän ei voinut pitää entisyyttään salassa — tytöt olivat kyllä koettaneet sitä, mutta aina oltiin päästy siitä selville. Tuhansittain miehiä kävi tässä paikassa, ja ennemmin tai myöhemmin kohtaisi hän jonkun heistä. "Ja sitäpaitsi", lisäsi Marija, "en voi enää mitään saada aikaan, en kelpaa mihinkään. Mitä sinä voisit hyväkseni tehdä?"
"Etkö voi lopettaa?" huudahti Jurgis.
"En", vastasi tyttö, "en kai koskaan tule tätä lopettamaan. Mutta mitäpä kannattaa tästä puhua — minä jään tänne siksi kunnes kuolen, niin luulen. Se on ainoa mihin kelpaan."
Eikä Jurgis päässyt sen pitemmälle — hänen ei maksanut vaivaa yrittääkään. Marijan silmälaudat olivat raskaat ja hänen kasvonsa punaset ja pöhöttyneet; Jurgis näki vain vaivaavansa häntä ja että hänen toivottiin lähtevän tiehensä. Ja niine hyvineen hän lähtikin, pettyneenä ja alakuloisena.
Jurgis parka ei ollut erittäin onnellinen kotielämässään. Ezlbieta oli sangen usein kipeänä tähän aikaan, ja pojat olivat hurjia ja vallattomia, sillä katuelämä oli jättänyt merkkinsä heihin. Mutta hän liittyi omaisiinsa siitä huolimatta, sillä nämä muistuttivat hänelle entispäiväin onnellisuudesta. Ja kun jokin asia oli hullusti, voi hän etsiä lohdutusta sosialistisessa liikkeessä. Sittekun hänen elämänsä oli joutunut tämän mahtavan vuon pyörteisiin, tuntuivat monetkin asiat, joilla hänelle ennen oli ollut mitä suurin merkitys, jotenkin mitättömiltä; hänen ajunsa ja aivoituksensa olivat nyt toisaalla, aatteiden palveluksessa. Hänen ulkoinen elämänsä oli tosin jokapäiväistä ja tarjosi varsin vähän vaihtelua — hänhän oli vain hotellin portinvartija ja pysyisi sinä arvattavasti koko ikänsä; mutta samalla kertaa oli hänen sisäinen elämänsä aatteiden maailmassa yhtämittaista seikkailua. Hänellä oli niin paljon uutta, johon oli perehdyttävä — niin monia ihmeitä keksittävänä! Ei ikinä voinut Jurgis unhottaa vaalin aattopäivää, jolloin hän sai eräältä Harry Adamsin ystävältä sähkösanoman, jossa tämä pyysi hänen tulemaan luoksensa illalla. Jurgis menikin sinne ja tapasi perillä erään liikkeen johtavista voimista.
Kutsumuksen oli lähettänyt muuan Fisher, eräs Chikagon miljonäärejä, joka oli hylännyt entisen elämänsä ja ruvennut maallikkosaarnaajaksi ja asui nyt kaupungin köyhäinkorttelien keskustassa. Hän ei kuulunut puolueeseen, mutta tunsi sitä kohtaan suurta mielenkiintoa; ja hän sanoi odottavansa tänä iltana luokseen erään suuren aikakauslehden päätoimittajaa, joka kirjoitteli sosialismia vastaan, todellisuudessa kuitenkin tietämättä mitä se oikeastaan oli. Miljonääri oli ehdottanut että Adams ottaisi Jurgiksen mukaansa ja alottaisi tämän kokemusten tukemana keskustelun "väärentämättömistä ravintoaineista", joiden tiesi huvittavan suurta sanomalehtimiestä.
Nuoren Fisherin koti oli pieni kaksikerroksinen kivirakennus, ulkoapäin jotenkin rappeutunut, mutta sisältä miellyttävä ja kodikas. Huone, johon Jurgis saatettiin, oli täynnä kirjoja, ja seinillä riippui monia tauluja, joita silmä vain heikosti erotti kellertävässä valaistuksessa; yö oli kylmä ja sateinen, ja senvuoksi räiskyi uunissa hauska valkea. Seitsemän tahi kahdeksan henkeä oli jo kokoutunut, kun Adams ystävineen saapui, ja Jurgis huomasi hämmästyksekseen kolmen niistä olevan naisia. Hän ei ollut koskaan ennen puhunut tällaiselle kuulijakunnalle, ja hän alkoi tuntea itsensä hirveän ujoksi ja onnettomaksi. Hän seisoi oven suussa hermostuneesti pyöritellen lakkiaan sormiensa välissä ja tervehti syvään kumartaen kaikkia henkilöitä, joita hänelle esitettiin; ja kun hänen pyydettiin astumaan esiin ja painamaan puuta, istahti hän erääseen pimeään loukkoon varovaisesti tuolin reunalle ja rupesi pyyhkimään hikeä otsaltaan takkinsa hialla. Hän vallan kauhistui ajatellessaan, että häntä pyydettäisiin täällä puhumaan.
Siellä oli ensiksikin isäntä itse, kookas- ja kauniskasvuinen nuori mies, puettuna hännystakkiin kuten Mr. Maynardkin, sanomalehtimies, joka näytti hyvin kivuloiselta. Edelleen oli siellä edellisen nuori vaimo, joka myös näytti heiveröiseltä, eräs vanhempi nainen, joka opetti köyhäinpiirin lastentarhassa, ja vielä muuan naisylioppilas, nuori kaunis tyttö, jolla oli innostuneet ja totiset kasvot. Tämä ei virkkanut montaa sanaa Jurgiksen siellä ollessa — enimmäkseen hän istui pöydän ääressä keskellä huonetta nojaten leukaansa käteensä ja innokkaasti kuunnellen keskustelua. Sitäpaitsi oli saapuvilla vielä kaksi muuta miestä, jotka isäntä esitti Jurgikselle Mr. Lucasina ja Mr. Schliemannina; hän kuuli heidän puhuttelevan Adamsia "toveriksi" ja ymmärsi siitä heidän olevan sosialisteja.
Edellinen näistä miehistä oli hyväntahtoiselta näyttävä pieni herra, jolla oli papillinen ulkomuoto; hän olikin ollut matkasaarnaajana, kunnes oli saanut nähdä valkeuden, ja toimi nyt uuden opin julistajana. Hän matkusteli nytkin ristiin maata, eli muinaisten apostolien tapaan muiden vierasvaraisuudesta ja saarnasi kadunkulmissa, jollei mitään salia ollut saatavana. Toinen herra oli ollut vilkkaassa keskustelussa sanomalehtimiehen kanssa, kun Adams ja Jurgis astuivat sisään; ja isännän kehotuksesta jatkoivat he nyt edelleen keskeytynyttä keskusteluaan. Jurgis istui kuin loihdittu, sillä tämä mies oli hänen mielestään varmasti merkillisin mies mitä koskaan oli elänyt maan päällä.
Nicholas Schliemann oli ruotsalainen, iso ja laiha mies, jolla oli karvaiset kädet ja pörröinen keltanen parta. Hän oli oppinut mies ja oli ollut kotimaassaan filosofian professorina — kunnes hänelle omain sanainsa mukaan oli käynyt selväksi, että hän tässä työssä möi ihmisarvonsa samalla kuin aikansa. Silloin hän oli siirtynyt Amerikaan, missä hän nyt asui muutamassa yliskamarissa köyhäinkorttelissa ja antoi oman tulivuoren kaltaisen hengenvoimansa korvata lämmintä kotiliettä. Hän tutki ravintoaineiden kemiallista kokoonpanoa ja tiesi täsmälleen, miten monta prosenttia munanvalkuaisainetta ja hiilihydraattia hänen ruumiinsa tarvitsi; tiedollisella pureskelulla sanoi hän antavansa kolminkertaisen arvon kaikelle mitä söi, niin että hän tällä tapaa voi elää yhdellätoista sentillä päivän. Heinäkuun alussa hän sanoi ottavansa itselleen loma-aikaa ja lähtevänsä Chikagosta jalkapatikalle; tultuaan maaseudun elovainioille työskentelisi hän siellä kahdesta ja puolesta dollarista päivältä ja palaisi sitte kotiin, ansaittuaan täten niin paljon kuin tarvitsi puolen vuoden toimeentuloon eli suunnilleen satakaksikymmentä dollaria. Se oli lähin aste täydelliseen riippumattomuuteen, mihin ihminen voi päästä "kapitalismin vallassa ollen", selitti hän; hän ei tahtonut koskaan mennä naimisiin, sillä ei kukaan täysin järkevä mies uskaltanut sellaista uhkayritystä kuin rakastumista, ennenkun vasta vallankumouksen tapahduttua.
Hän istui isossa nojatuolissa jalat ristissä ja pää niin etäällä varjossa, että siitä erotti vain kaksi välkkyvää pistettä, nimittäin uunissa räiskyvän valkean kajastukset hänen silmälaseissaan. Hän puhui teeskentelemättömästi ja aivan intohimottomasti; yhtä tyynesti kuin opettaja, joka pojille selvittelee mittausoppia, voi hän lausua asioita, jotka saivat hiukset nousemaan pystyyn tavallisen ihmisen päässä. Ja kun kuulija oli vastannut ettei lainkaan ymmärtänyt häntä, jatkoi hän entistä selitystään uusilla väitteillä, jotka olivat vielä pöyristyttävimpiä. Jurgikseen vaikutti tohtori Schliemannin esitystapa kuin ukkosenilma tahi maanjäristys. Ja niin ihmeelliseltä kuin se kuuluukin, näytti heidän molempien välillä olevan jonkinmoisia näkymättömiä siteitä, niin että Jurgis käsitti miltei kaikki mitä toinen sanoi. Hän aivan kuin leijaili vaikeiden kohtien yli, itse siitä tietämättä.
Nicholas Schliemann tunsi perinpohjin niin hyvin koko maailmankaikkeuden kuin ihmisen yhtenä sen osana. Hän käsitti pohjaa myöten kaikki inhimilliset laitokset ja puhalsi niitä ympäriinsä kuin saippuakuplia. Oli ihmeellistä miten paljon hävityshalua ihmisrintaan voikaan mahtua. Maan hallinnostako oli puhe? Hallituksen tehtävänä oli yhdistää muinaisaikojen väkivalta nykyisen ajan viekkauteen. Tahi avioliitostako puhuttiin? Avioliitto ja prostitutsioni olivat saman kilven eri puolia, aistillisen ihmisen sukuvietin tyydyttämistä. Niiden välinen erotus oli vain luokkaerotusta. Jos naisella oli rahoja, voi hän sanella ehdot: yhdenvertaisuuden, elinkautiskontrahdin ja lastensa laillisuuden — s.o. perintöoikeuden. Mutta jollei hänellä ollut rahaa, kuului hän köyhälistöön ja möi siis itsensä voidakseen elää. Entä sitte uskonto, tuo verivihollisen kuolettavin ase? Maan hallitus sorti palkkaorjan ruumista, mutta uskonto sorti hänen sieluaan ja myrkytti edistyksen vuolaan virran jo sen lähteissä. Palkkaorjan piti kiinnittää toivonsa tulevaan elämään, kun hän nylettiin putipuhtaaksi tässä elämässä; hänet kasvatettiin säästäväisyyteen, nöyryyteen ja kuuliaisuuteen — lyhyesti kaikkiin kapitalismin n.s. hyveihin. Sivistyksen kohtalo ratkaistiin taistelussa elämästä ja kuolemasta punasen ja mustan Internatsionalen välillä, sosialismin ja roomalaiskatolisen kirkon välillä; mutta täällä Amerikassa vallitsi amerikkalaisen evankelisuuden styygiläinen keskiyö — —
Nyt tahtoi sanomalehtimies tietää, millä perustella t:ri Schliemann voi tukea kerran lausumaansa väitettä, että yhteiskunta voi tulla toimeen ainoastaan yksitotisella työpäivällä kutakin yksilöä kohti. "Millaiseksi yhteiskunnan tuotantokyky", jatkoi puhuteltu, "voi muodostua, jos kaikkia tieteen nykyisin tarjoomia kehitysmahdollisuuksia käytettäisiin hyväkseen, sitä on vaikea sanoa; mutta varmasti se kohoisi kaiken yli mitä asian laatuun nähden nykyään voidaan kuvitella, kapitalismin julmuuksien paaduttamia kun ollaan. Kansainvälisen köyhälistön päästyä voitolle sodat tietysti kävisivät mahdottomiksi; ja ken voikaan laskea mitä sodat oikeastaan maksavat ihmiskunnalle — ei ainoastaan niiden ihmishenkien ja tavarain arvoa, joita ne hävittävät, ei ainoastaan niitä kustannuksia, mitä vaatii miljoonain ihmisten työttöminä pitäminen ja niiden varustaminen tappeluihin ja paraateihin, vaan myöskin sen heikontavan vaikutuksen yhteiskunnan elinvoimiin, mikä on sotatilalla ja sodanpelolla, kaikella raakuudella ja tietämättömyydellä, juoppoudella ja siveettömyydellä, taloudellisella rappiolla ja siveellisellä väljähtymisellä, jotka kaikki ovat sodan seurauksia ja hedelmiä. Luuletteko olevan liian uskallettua lausua, että kaksi tuntia jokaisen työkykyisen yleisön jokapäiväisestä työajasta menee suupalaksi sodan hirviön kitaan?"
Ja sitte selvitti Schliemann edelleen yleisin piirtein kilpailun tuottamia vaurioita; teollisuustaistelun tuottamia yhteiskunnallisia tappioita, alituista aherrusta ja kiihkoa; paheita — sellaisia kuin esim. juoppoutta, joka viime kahtenakymmenenä vuonna on kasvanut lähes kaksinkertaiseksi [Aikaisemmin kirjassa on mainittu tekijän tässä kohden puhuvan Amerikan oloista. Suom. muist.]; yhteiskunnan laiskoja ja toimettomia jäseniä, ylimielisiä rikkaita ja rutiköyhtyneitä kurjimuksia; sorron lakeja ja koko sen koneistoa; yhteiskunnan tuhlaavaisuutta kaikkine räätälineen ja muotiompelijoineen, hiustenkähertäjineen ja tanssimestareineen, kokkeineen ja lakeijoineen. "Te ymmärrätte", sanoi hän, "että yhteiskunnassa, jota hallitsee kilpailu liike-elämän alalla, täytyy rahan olla miehuullisuuden todistuksena ja tuhlaavaisuuden ainoana vallan tuntomerkkinä. Siten on meillä tätä nykyä yhteiskunta, jossa voimme sanoa kolmenkymmenen prosentin väestöstä työskentelevän hyödyttömien esineiden valmistamisessa ja yhden prosentin käyttävän kaiken aikansa niiden kuluttamiseen. Eikä tämä ole kaikki — sillä loiseläinten palvelijat ja parittajat ovat myöskin loiseläimiä, muotikauppiaat, juveelisepät ja lakeijat myöskin elävät yhteiskunnan hyödyllisten jäsenten työstä. Ja huomatkaa myöskin, että tämä laajalle levinnyt sairaus ei tartu ainoastaan laiskureihin ja heidän palvelijoihinsa, vaan että sen myrkky tunkeutuu myös koko yhteiskuntaruumiiseen. Sadantuhannen 'kermaan' kuuluvan naisen alapuolella on miljoona keskiluokan naista, jotka tuntevat itsensä onnettomiksi, kun eivät kuulu 'kermaan', ja tekevät kaikkensa, jotta näyttäisivät siihen kuuluvansa; ja näiden alapuolella on jälleen viisi miljoonaa talonpoikaisnaista, jotka lukevat 'muodikkaita' sanomalehtiä ja rustaavat hattujaan, puotineitiä ja palvelustyttöä, jotka myyvät itsensä porttoloihin saadakseen halpoja koruja ja päällysvaippoja väärennetystä hylkeennahasta."
"Elkääkä unohtako suurten huijausten tuottamaa taloudellista vahinkoa", puuttui Fisher puheeseen.
"Kun tulemme ilmotustaidon aito-uudenaikaiseen ammattiin", vastasi Schliemann — "siihen tieteeseen, jonka avulla ihmisiä houkutellaan ostamaan sellaista mitä eivät tarvitse, niin olemme kapitalistisen hävitystyön ruumishuoneen keskustassa — ja tuskin tiedämme mitä hirveitä asioita ensin puheeksi ottaisimme. Ajatelkaahan vain, miten paljon aikaa ja työkykyä oikeastaan tuhlataankaan valmistaessa kymmeniätuhansia saman tavaran eri lajeja ainoastaan pöyhkeilyn ja keikarimaisuuden palvelukseen, kun yksi ainoa laji jo olisi kylläksi; ajatelkaahan vain tavarainväärennyksen tuottamaa kansallistappiota — puolivillaisia pukuja, puuvillahuopia, seulaseinäisiä vuokrakasarmeja, korkinjauhoilla täytettyjä pelastusrenkaita, vedellä sekotettua maitoa, aniliinipitoista soodavettä, perunajauhoista tehtyjä makkaroita — —"
"Ja katselkaa ennen kaikkea asian siveellistä puolta", ehätti entinen saarnaaja.
"Aivan niin", sanoi Schliemann, "sitä halpamaisuutta ja julmuutta mitä ne aiheuttavat, niitä juonia, valheita ja lahjuksia, sitä kerskailua ja öyhkäilyä, sitä kiirettä ja kuhinaa mikä sitä seuraa. Luonnollisesti ovat jäljitteleminen ja väärentäminen itse kilpailun ydin — ne ovat toinen muoto tavanmukaiselle lauseelle 'ostaa halvimmilta markkinoilta ja myydä kalliimmilla'. Eräs valtion virkamies on laskenut, että kansakunta vuosittain kärsii vahinkoa yhden ja yhden neljänneksen biljoonan dollaria väärennetyistä ravintoaineista — se tietysti ei käsitä ainoastaan niiden ainesten tappiota, jotka olisivat olleet hyödyllisiä ulkopuolella ihmisen vatsaa, vaan lääkärien ja sairaanhoitajattarien kustannukset ihmisiltä, jotka muuten olisivat pysyneet terveinä, sekä hautaushankkijain kustannukset kokonaiselta sukupolvelta, joka on saatettu hautaan kymmentä tai kahtakymmentä vuotta ennen luonnollista aikaansa. Ja ajatelkaahan miten paljon aikaa ja voimaa kulutetaan näiden tavarain myymiseen parissakymmenessä puodissa, kun yksi ainoa olisi tarpeen. Maassamme on miljoona tahi pari kauppahuonetta ja niissä viisi tahi kymmenen kertaa niin paljon kauppa-apulaisia — ja ajatelkaahan kaikkea kirjanpitoa näissä kaikissa liikkeissä, kaikkea suunnittelua ja keinottelua, kaikkea voiton ja tappion arvioimista. Ajatelkaahan koko sitä siviililainsäädännön koneistoa, joka on käynyt tarpeelliseksi näiden toimien takia — kokonaisia kirjastoja mahtavia asetuskokoelmia, tuomioistuimia ja valamiehiä, jotka niitä tarvitsevat, lakimiehiä, jotka ponnistelevat aivojaan niiden kiertämiseksi, kaikkea lainväärennystä ja kaikkia asianajajain koukkuja, kaikkea vihaa ja kaikkia valheita! Ajatelkaahan kauppatavarain sokeata ja uskallettua liikavalmistusta ja sen seurauksia — sulettuja tehtaita, työttömiä työmiehiä ja tavaroita, jotka lahoovat ja mätänevät varastoissa; ajatelkaahan kurssiveijarien toimintaa, jonka kautta kokonaiset teollisuudenhaarat saattavat joutua perikatoon; vararikkoutuneita liikkeitä ja kukistuvia pankkeja, aikoja täynnä pelkoa, ahdistusta ja epätoivoa, hävitettyjä kaupunkeja ja nälkää näkeviä väestöjä! Ajatelkaahan miten paljon voimaa kulutetaan turhaan menekin etsimiseen liiaksi valmistetulle tavaralle ja kaikkiin köyhätuotteisiin liikkeenhaaroihin! Ajatelkaahan mikä vaara johtuu kaupunkien liikakansoittumisesta, jonka syynä ovat kilpailu ja rautatiemonopooli; ajatelkaa niiden ahtaita kujia, niiden huonoa ilmaa, niiden tautisuutta ja elinvoiman menetystä! Ajatelkaahan liikehuoneustoja — mikä ajan ja aineen turha kulutus kerrosten latomisessa kerrosten päälle tahi niiden kaivamisessa syvälle maan alle! Ja ajatelkaahan vielä koko vakuutustoimintaa, sen suunnatonta joukkoa hallintohenkilöitä ja konttoriapulaisia ja kaikkea muuta tuhlausta — —"
"Siinä en jaksa teitä seurata", virkkoi sanomalehtimies.
"Ko-operatiivinen tasavalta on yleinen itsetoimiva vakuutusyhtiö ja samalla myöskin säästöpankki sen kaikille jäsenille. Kun pääoma on kaikkien yhteistä omaisuutta, saavat kaikki kärsiä sen mahdollisista tappioista ja kaikki ovat velvolliset niitä korvaamaan. Pankki on koko maan luottolaitos, se pääkirja, johon jokaisen yksilön tulot ja menot merkitään. On myöskin olemassa koko maata käsittävä julkaisu, jossa ilmotetaan kaikki mitä tasavallalla on kaupan. Ja kun ei kukaan saa itselleen mitään eri ansiota myymisestä, ei myöskään enää ole olemassa mitään kiihoketta uhkarohkeuteen tahi tuhlaukseen, ei myöskään petollisuuteen, väärennykseen, lahjomiseen — sanalla sanoen 'kapitalismiin'."
"Miten määrätään sitte jonkun tavaran hinta?"
"Hinta riippuu työstä, jonka sen valmistaminen ja kauppaan saattaminen vaatii, ja se määrätään hyvin yksinkertaisen laskumenetelmän avulla. Miljoona työmiestä on työskennellyt kansakunnan vehnäpelloilla sata päivää, ja työn tuloksena on biljoona bushelia [Bushel on englantilais-amerikkalainen mitta = 3,348 litraa. — Biljoonaa tekijä muuten näyttää yleensä käyttävän merkityksessä 1,000 miljoonaa eli miljaardi, kun sillä meillä yleiseen ymmärretään 1,000,000 miljoonaa. Suom. muist.] vehnää; siten on yhden vehnäbushelin hinta kymmenes osa maanviljelystyöpäivän arvosta. Jos käytämme mielivaltaista arvioimista ja laskemme työpäivän hinnan esim. viideksi dollariksi, niin maksaa busheli vehnää siis viisikymmentä senttiä."
"Te puhutte 'maanviljelystyöstä'", sanoi Mr. Maynard. "Kaikkea työtä ei siis makseta saman mittakaavan mukaan?"
"Tietystikään ei, koska erilaiset työt ovat eri tavalla raskaita, ja koska siinä tapauksessa sattuisimme saamaan miljoonan kirjeenkantajaa eikä yhtään hiilikaivostyömiestä. Voisihan kyllä tehdä palkat yhtä suuriksi ja työajat eri pitkiksi; jompaakumpaa täytyy tietysti alituisesti muutella samassa suhteessa kuin jollekin työalalle työntekijöitä tarjoutuu tahi tarvitaan. Asianlaita tässä kohden on vallan sama kuin nykyään, paitsi että työmiesten hankinta tätänykyä tapahtuu sokeasti ja erotuksetta suullisten tiedonantojen ja sanomalehti-ilmotusten kautta, sen sijaan että se nopeimmin ja täydellisimmin kävisi päinsä yleisen hallituksen sanansaattajan kautta."
"Miten menetellään sitte niiden toimien suhteen, joiden aikaa on vaikea määritellä. Mikä esim. on kirjateoksen työkustannus?"
"Ilmeisesti paperin, painatuksen, sitomisen ja jakamisen yhteenlaskettu työkustannus — eli noin viides osa nykyisestä."
"Entä tekijän palkkio?"
"Olen jo sanonut, ettei valtio voi tarkastaa ajatustyötä. Valtio voisi laskea että kirjan sepittäminen on vienyt vuoden ajan, ja kustantaja voi sanoa sen kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Goethen oli tapana sanoa, että jokainen hänen lausumansa 'nerokas sana' oli maksanut kukkarollisen kultaa. Tässä olen koettanut määritellä yleisin piirtein nimenomaan kansallista eli pikemminkin yleismaailmallista menetelmää ihmisen aineellisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Kun ihmisellä myöskin on henkisiä tarpeita tyydytettävänä, saa hän työskennellä kauvemmin, ansaita enemmän ja tyydyttää niitä oman makunsa jälkeen ja omalla tavallaan. Minä elän samalla tapaa kuin useat muut, käytän samallaisia jalkineita ja nukun samallaisessa vuoteessa, mutta minä en ajattele samallaisia ajatuksia enkä tahdo maksaa sellaisille ajattelijoille, joita enemmistö suosii. Minä tahdon, että sellaiset asiat tätänykyä annetaan jokaisen vapaasti valittaviksi. Jos ihmiset tahtovat mieluimmin kuulla jotakin erityistä pappia, liittäytyvät he yhteen ja maksavat määrätyn avustuksen, joka riittää kirkon rakentamiseen ja saarnaajan toimeentuloon, ja he menevät kuulemaan häntä; mutta jollen minä tahdo häntä kuulla, jään minä kotio enkä maksa mitäkään. Samalla tapaa on toisenlaisia harrastuksia: aikakauslehtiä Egyptin muinaistiedettä varten, katolisia pyhimyksiä, lentokoneita ja atleettisia urheiluja, enkä minä ole pakotettu tietämään niistä mitään."
T:ri Schliemann pysähtyi hetkiseksi. "Sepä oli kokonainen esitelmä", sanoi hän nauraen, "ja kuitenkin olen vasta alussa."
"Mitä teillä sitten vielä olisi sanottavaa?" kysyi Maynard.
"Olen huomauttanut muutamista kielteisistä tappioista, joita kilpailu tuo mukanaan", vastasi toinen. "Mutta en ole puhunut vielä tuskin sanallakaan siitä myönteisestä voitosta, joka yhteistyöstä on seurauksena. Otaksuen että perheeseen ylipäänsä kuuluu neljä henkilöä, on tässä maassa viisitoista miljoonaa perhettä, ja ainakin kymmenellä miljoonalla näistä on erityinen taloutensa, jota vaimo tai palkollinen hoitaa. Jättäkäämme nyt syrjään uudenaikainen puhdistustapa höyrykoneiden avulla sekä ko-operatiivisen ruanlaittojärjestelmän edut ja ajatelkaamme vain yhtä ainoata asiaa, nimittäin astiainpesua. Ei liene liikaa jos sanoo yhden perheen talouteen kuuluvan astiainpesun vievän puolentunnin ajan päivästä; jos siis laskemme työpäivän kymmentuntiseksi, tarvitaan puolimiljoonaa työkykyistä henkilöä — enimmäkseen naista — suorittamaan koko maan astiainpesua. Huomatkaa vielä, että tämä on likaista, ikävää ja tylsistyttävää työtä; se on syynä verenvähyyteen, hermostumisuuteen, rumuuteen ja huonoon tuuleen, prostitutsioniin, itsemurhiin ja mielisairauteen, aviomiesten juoppouteen ja lasten laiminlyömiseen — josta kaikesta yhteiskunnan täytyy maksaa. Ja ajatelkaahan nyt vain, että jokaisessa minun pienistä vapaista yhdyskunnistani on kone, joka pesee ja kuivaa astiat ja tekee ne ei ainoastaan silmälle puhtaiksi vaan tieteellisestikin puhtaiksi — surmaten kaikki basillit niistä — ja tekee tämän vain kymmenentenä osana siitä ajasta minkä palkollinen tarvitsee! Tästä kaikesta voitte lukea Mrs Gilmanin kirjoista; ja ottakaa sitte Krapotkinin teos 'Elovainiot, tehtaat ja työhuoneet' ja lukekaa uudenaikaisesta maanviljelyksestä, joka kymmenenä viime vuotena on kehittynyt, jonka kautta puutarhan omistaja apulannoituksen ja tarmokkaan viljelyksen avulla voi saada kymmenen tai kaksitoista satoa kesässä ja kaksisataa tonnia vihanneksia yhden ainoan hehtaarin alalta ja jonka kautta koko maapallon asukkaat voisivat saada ravintoa siitä maa-alasta, joka on viljelyksen alaisena yksinomaan täällä Yhdysvalloissamme! Mahdotonta on sovittaa sellaisia menetelmiä nykyään laajalle sirotetun maataviljelevän väestömme tietämättömyyden ja köyhyyden vuoksi; mutta odottakaas kun tiede kerran ottaa maanviljelyksen tehtäväkseen ja harjottaa sitä järjestelmällisesti ja tarkotusperäisesti! Kaikki karu ja kallioperäinen maa säästetään kasvamaan metsää valtion tarpeiksi, leikkiahoiksi lapsillemme, metsästysalueiksi nuorille miehillemme ja asuinpaikoiksi runoilijoillemme! Kutakin maantuotetta varten valitaan sopiva ilmanala ja kelpaavin maanlaatu; kaikkein täydellisempiä koneita käytetään taitavain maanviljelyskemistien johdolla! Minä olen kasvanut maalla ja tiedän miten sieluasurmaavaa maanviljelys on; ja sen vuoksi mielelläni ajattelen, millaiseksi se muodostuukaan tulevan suuren vallankumouksen tapahduttua. Hengessäni näen suuren perunainsiemennyskoneen, jota neljä hevosta vetää tahi sähkömoottori käyttää, kyntävän vakoja ja leikkelevän turpeita, istuttavan ja multaavan perunat, siten siementäen parikymmentä hehtaaria päivässä! Näen suuren perunainottokoneen sähkön käyttämänä liikkuvan tuhannen hehtaarin suuruisen pellon poikki, kaivavan perunoita maasta ja panevan ne säkkeihin! Näen kaikkia muunlaisia vihanneksia ja hedelmiä viljeltävän samalla tapaa — omenoita ja appelsiineja poimittavan koneilla, lehmiä lypsettävän sähkön avulla — ja kaikki nämä ovat asioita, joita tiennette jo tehdyiksi. Ja ajatelkaas tulevaisuuden elonleikkuita, joihin onnelliset miehet ja naiset saapuvat kuten ainakin kesäjuhliin ylimääräisillä junilla ja juuri riittävässä määrässä kuhunkin eri kohtaan! Ja verratkaa tätä meidän päiviemme vapaan pikkuviljelijän työmenetelmiin — nyt näette kutistuneen, raihnaisen ja tietämättömän miehen yhdessä kellertäväihoisen, laihan ja alakuloisen vaimonsa kera orjailevan kello neljästä aamulla kello yhdeksään illalla, pannen lapsensa työhön heti kun ne kykenevät käymään ja kyhnien maata otsansa hiessä alkeellisilla työkaluillaan — poissulettuina kaikesta tiedosta ja toivosta, tieteen ja keksintöjen siunauksista ja kaikesta sisäisestä ilosta — saatettuina työkilpailun kautta olemassaolon ahtaimpiin rajoihin ja kerskuen vapaudestaan, koska ovat liian sokeat nähdäkseen kahleensa!"
T:ri Schliemann vaikeni hetkiseksi.
"Kuinka voi sosialismi parantaa kaikki nämä olot?" kysyi naisylioppilas, puuttuen nyt ensi kerran puheeseen.
"Niin kauvan kuin meillä on nykyinen palkkausjärjestelmämme", vastasi Schliemann "ei merkitse vähääkään, miten alentavaa tahi vastenmielistä joku työ on, sillä aina on siihen halukasta väkeä tarjolla. Mutta niin pian kun työ vapautetaan, alkaa myöskin sellaisen työn hinta nousta. Sitenpä tuomitaan vanhat likaset ja epäterveelliset tehtaat revittäväksi yksi toisensa perästä — tulee halvemmaksi rakentaa uusia. Tahikka käydäksemme toiseen asiankohtaan — muuan kapitalismin välttämättömistä seurauksista kansanvaltaisessa maassa on valtiollinen lahjustenotto; ja muuan seuraus siitä, että siviilihallinto on tietämättömien ja kehnojen politikoitsijain käsissä, on se että taudit, joita voisi ehkäistä, tappavat puolet väestöstämme. Ja vaikka tieteenkin sallittaisiin yrittää jotakin, saisi se kuitenkin vain hyvin vähän aikaan, koska useimmat nykyisistä ihmisistä eivät vielä lainkaan ole ihmisiä, vaan aivan yksinkertaisesti koneita rikkauden kasaamiseksi toisille. He ovat ahdetut viheliäisiin ja likasiin asumuksiin ja jätetyt mätänemään ja menehtymään kurjuuteen, ja heidän elantosuhteensa tuottavat heille enemmän tauteja kuin mitä koko maailman lääkärit ennättävät parantaa; ja siten heistä tulee tarttumapesä, joka myrkyttää meidän kaikkien elämän ja tekee itsekkäimmällekin meistä mahdottomaksi tuntea itsensä onnelliseksi. Tästä syystä tahtoisin täydellä todella väittää, että kaikki keksinnöt lääketieteen ja haavalääkinnön alalla, mitä tiede tulevaisuudessa voi tehdä, ovat vähemmän tärkeät kuin sen tiedon sovelluttaminen jonka me jo omistamme, kun vain maanpiirimme vähäväkiset ja perinnöttömät kerran ovat saaneet oikeutensa inhimilliseen olemassaoloon vahvistetuiksi".
Ja taasen kävi tohtori vaitonaiseksi. Jurgis oli huomannut että tuo kaunis nuori tyttö, joka istui keskipöydän ääressä, oli kuunnellut puhujaa silmissään miltei sama katse kuin hänellä itsellään oli ollut silloin, kun hän ensiksi keksi sosialismin. Jurgis olisi mielellään tahtonut puhutella häntä; hän oli vakuutettu siitä että neitonen olisi ymmärtänyt hänet. Myöhemmin illalla, kun seura hajautui, kuuli hän Mr. Fisherin sanovan hänelle matalalla äänellä: "Hauskaa on nähdä tuleeko Mr. Maynard kirjoittamaan sosialismista samalla tavalla kuin ennen", johon tyttö vastasi: "Enpä tiedä — mutta jos hän sen tekee, tiedämme hänen olevan konnan!"
* * * * *
Ja vain muutamia tunteja tämän jälkeen valkeni vaalipäivä — kun pitkät vaalitaistelut olivat ohitse ja koko maa näytti seisovan hiljaa ja henkeään pidätellen odottelevan tuloksia. Jurgiksella ja muulla Hindsin hotellin palvelijakunnalla oli tuskin aikaa lopettaa päivällistään, ennenkun he riensivät juoksujalkaa siihen avaraan saliin, jonka puolue oli vuokrannut täksi illaksi.
Mutta jo istui kansaa siellä odottamassa, ja jo olivat lavalle sijoitetut sähkölennätinkoneet alkaneet naputella esiin muualta tulevia numerotietoja. Kun lopullinen yhteenlasku oli tehty, huomattiin sosialistien äänimäärän olevan yli neljäsataatuhatta — siis 350 prosentin kasvaminen neljänä vuotena. Ja tämä oli jo sellaisenaan hyvä tulos; mutta puolueen ensimmäiset tiedot perustuivat haaraosastoilta tulleisiin ilmoituksiin, ja tietysti olivat paraiten onnistuneet haaraosastot kiiruhtaneet ilmottamaan ensiksi voitoistaan, joten siis kokouksessa ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi uskonut äänimäärän nousevan vielä kuuteen- tai seitsemään- tahi jopa kahdeksaankinsataantuhanteen. Niin suuri kasvaminen olikin todenteossa tapahtunut Chikagossa ja sitä ympäröivässä valtiossa; kaupungin ääniluku oli vuonna 1900 ollut 6,700, ja nyt oli se 47,000; Illinoisissa se mainittuna vuonna oli ollut 9,600, ja nyt se oli 69,000! Ja samaten oli laita sangen monissa muissakin valtioissa.
Ja sittenhän oli esillä virallisia tiedonantoja kaupungin eri piirikunnista! Kun oli kysymys jostakin tehdaspiiristä tahi "silkkisukka"-piiristä, niin ei lisäytymisessä ollut mitään huomattavaa eroa; mutta enimmän ihmetytti johtajia se suunnaton äänimäärä, mikä tuli teurastamopiiristä. Packingtown käsitti kolme kaupungin piiriä, ja sen äänimäärä oli keväällä 1903 ollut 500 ja syksyllä samana vuonna 1,600. Ja nyt, ainoastaan vuotta jälkeenpäin, oli se noussut 6,300:aan, kun demokraattien äänet eivät nousseet enempään kuin 8,800:aan! Oli toisia piirejä, joissa demokraatit olivat suorastaan joutuneet vähemmistöön. Siten kävi nyt Chikago koko maan etunenässä; se oli saavuttanut loistavan ennätyksen puolueelleen; se oli näyttänyt työmiehille tien, jota piti kulkea!
Tähän tapaan virkkoi muuan puhuja lavalta; ja kaksituhatta silmäparia olivat kiintyneet häneen ja kaksituhatta kurkkua hurrasi joka lauseen lopussa. Puhuja oli johtanut teurastamopiirin avustustoimistoa, kunnes kaiken kurjuuden ja lahjustenottamisen näkeminen oli tehnyt hänet vallan sairaaksi. Hän oli nuori, nälkiintyneen näköinen mies, mutta voimaa täynnä, ja kun hän puhuessaan liehtoi käsillään ja saattoi kuulijainsa mielet syttymään, tuntui hän Jurgiksesta vallankumouksen ruumiillistuneelta hengeltä. "Järjestykää! Järjestykää! Järjestykää!" — se oli hänen alituinen huutonsa. Hän pelkäsi tätä suunnatonta äänimäärää, jota hänen puolueensa ei ollut odottanut ja jota se ei ollut omalla työllään hankkinut. "Nämä ihmiset eivät ole sosialisteja!" huudahti hän. "Tämä vaali on pian ohitse, innostus asettuu ja kansa unohtaa kaikkityyni; ja jos sinäkin unohdat sen, jos vaivut takanojaan ja lepuutat käsiäsi aironvarressa, menetämme pian sen äänen jonka olet antanut tänään, ja vihollisemme tulevat nauramaan meille! Sinun asiasi on tehdä tänään päätös — että me voitonhurmauksessamme etsimme käsiimme ne miehet, jotka ovat äänestäneet hyväksemme, ja tuomme heidät kokouksiimme, joissa järjestämme heidätkin ja kiinnitämme heidät lujasti itseemme! Me emme aina tule huomaamaan vaalitaistelujamme niin helpoiksi kuin tänään. Kaikkialla maassa tutkivat vanhoilliset äänimääriämme ja asettavat kurssinsa niiden mukaan; eivätkä he missään ole niin kerkeitä ja kavalia kuin tässä omassa kaupungissamme. Mutta eivät he sittekään voi tehdä yhtään mitään muuta, kuin että antavat meidän puolueellemme Chikagossa suurimmat menestyksen toiveet, mitä milloinkaan on sosialismin osaksi Amerikassa tullut! Me lyömme nämä väärät yhteiskunnanparantajat heidän omilla aseillaan; me revimme ryysyt tuon radikaalisen demokratian päältä, niin ettei sille jää ainoatakaan valhetta jolla alastomuuttaan verhoisi! Ja sitte alkaa juoksunsa se lähde, jota ei voida ehkäistä, se luode, joka ei palaja takasin, ennenkun se on saavuttanut huippukohtansa — Chikagon kaikkien työmiesten kokoutuminen lippumme alle! Ja me järjestämme heidät, me johdamme heidät voittoon! Me murramme maahan kaiken vastustuksen, me ajamme heitä edellämme — ja silloin Chikago on meidän! Chikago on meidän! CHIKAGO ON MEIDÄN!"