ENSIMMÄINEN KIRJA

KUNINGAS KIVIHIILEN VALTAKUNTA

Pedron kaupunki sijaitsi vuoriston rajalla. Siinä oli hajallaan joukko myymälöitä ja kapakoita, joiden luota muutamat haararadat suuntautuivat kanjoneihin, kohti hiilikaivoskenttiä. Viikon varrella kaupunki oli rauhallinen ja unelias, mutta lauantai-iltoina, kun kaivosmiehiä tuli joukoittain alas ja karjankasvattajat saapuivat ratsain tai automobiileissä, se heräsi kuhisevaan elämään.

Eräänä päivänä kesäkuun lopulla astui junasta asemalla nuori mies. Hän oli suunnilleen yhdenkolmatta vuoden ikäinen, piirteet olivat hienot, ja ruskeat hiukset pyrkivät aaltoutumaan. Hänellä oli yllään kulunut ja nukkavieru puku, jonka hän oli ostanut siinä kotikaupunkinsa osassa, missä juutalaiset kauppiaat katukäytävällä seisoen tarjoavat tavaroitaan; nutun alta näkyi likainen sininen paita, vailla kaulanauhaa, ja jaloissa olevat jykevät kengät olivat jo kauan kuluttaneet anturoitaan. Selkään oli sitaistu mytyksi toinen vaateparsi ja peite, ja taskuissa hänellä oli kampa, hammasharja ja pieni kuvastin.

Junan tupakoitsijaosastossa istuessaan nuori mies oli kuunnellut kaivoskenttiä koskevia keskusteluja ja oli yrittänyt painaa mieleensä outoa puhetapaa. Junasta astuttuaan hän meni hiukan kauemmaksi radan varrelle, nokesi kätensä ja pyyhki tummuutta poskiinsakin. Kuvastimen avulla tulosta tarkastettuaan hän lähti astelemaan Pedron pääkadulle, valitsi erään pienen tupakkamyymälän ja meni sisään. Hän kysyi myymälän omistajattarelta niin jurosti kuin suinkin osasi: »Voitteko sanoa, kuinka tästä pääsen Honkarotkon kaivoksille?»

Nainen katsahti häneen osoittamatta minkäänlaista epäluuloa ja antoi pyydetyn neuvon. Kysyjä otti resinan ja ajoi Honkarotkon kanjonin suulle, mistä hänellä oli vielä jalan astuttavaa matkaa kolmetoista mailia. Oli aurinkoinen päivä, taivas oli kirkas kuin kristalli ja ilma tuntui virkistävältä.

Nuori mies näytti tyytyväiseltä ja lauleli astellessaan laulua, jossa oli värssyjä paljon:

"Kivihiili kempi on herra herttaisempi
kuin kruunujen kantajat muut!
Hän koulun meille laittoi, miss' oppi oiva maittoi,
nyt kiitosta kaikuvat suut!

Ah Anna-Liza, kuuta ja monkeypuzzle-puuta
nyt kanssani katsele oi!
On maailma kuin taulu, ja Harriganin laulu
niin heleästi illassa soi!

Kun ukko hiukan hyörii, niin kaikki pyörät pyörii,
ei tehtaista hoppu lopu, ei.
On tupakaksi panna, ei muukaan puutu manna,
ja liikeni koulullei!

Ah armas Mari-Anna, sa ethän kaunaa kanna, —
kuunhohtoinen iltamme on.
Näät maailman kuin taulun, ja Harriganin laulun
kun kuulet, käy karkelohon!

Siis säily maailmassa, sun paisukohon kassa,
kun pyörille vauhtia suot!
Ain' olkoon piippuun panna ja muukin oiva manna,
on vilpitön toivoni tuo!

Ah Anna-Liza, kuuta —"

Ja niin edespäin — niin kauan kuin paistaa kuu jollekin koulun-aukiolle. Siinä yhtyivät toisiinsa iloinen ajatuksettomuus ja se kyselyhalu, jolla nykyaikainen nuoriso on alkanut häiritä vanhempaa polvea. Marssisäveleksi laulu oli hiukan liian nopeatahtinen vuoriston kanjonia astuttaessa, mutta Hal Warner voi pysähtyä huutamaan kohti rotkon seinämiä, kuuntelemaan niiden kaikua ja lähteä jälleen jatkamaan matkaa. Hänen sydämessään asusti nuoruus, asianharrastus ja uteliaisuus; housujentaskussa hänellä oli hiukan pientä rahaa ja vyöhön ommeltuna kymmenen dollaria kaiken varalta. Jos Peter Harriganin Yleisen Polttoaine-yhtiön valokuvaaja olisi tänä aamuna siepannut hänestä pikakuvan, se olisi varmaan kelvannut edustamaan »hiilenkaivajaa» jossakin »yleishyödyllisessä» julkaisussa.

Nousu oli kuitenkin jyrkkä; kävelijä havaitsi jo ennen perilletuloa saappaittensa painon eikä enää laulanut. Auringon laskiessa kanjonin taa hän ehti määräpaikkaan, tietä sulkevalle portille, johon oli kiinnitetty levy:

HONKAROTKON KIVIHIILIYHTIÖ.
Yksityisomaisuutta.
Pääsy kielletty.

Hal astui portille, joka oli rautatangoista rakennettu ja lukittu. Seisottuaan siinä hetken aikaa juroa ääntänsä järjestellen hän retuutti porttia, ja sisäpuolella olevasta kojusta tuli mies.

»Mitä tahdot?» kysyi mies.

»Tahdon päästä sisään. Olen työn haussa.»

»Mistä tulet?»

»Pedrosta.»

»Missä olet ollut työssä?»

»En ole ollut koskaan ennen kaivoksessa.»

»Missä olet ollut?»

»Sekatavarakaupassa.»

»Missä sekatavarakaupassa?»

»Petersonin ja Co:n, Western Cityssä.»

Vartija tuli aivan lähelle porttia ja tutki häntä tankojen välitse.

»Hei, Bill!» huusi hän, ja kojusta tuli eräs toinen mies. »Täällä on joku pöpö, joka sanoo palvelleensa sekatavarakaupassa ja olevansa työn haussa.»

»Näytä paperisi!» kehoitti Bill.

Halille oli kerrottu, että kaivoksissa oli vähä työväkeä ja että yhtiöt ylen mielellään ottivat uusia miehiä; hän oli otaksunut, että tarvitsi vain koputtaa, jotta heti avattaisiin. »En saanut mitään papereita», vastasi hän ja lisäsi kohta: »Olin päissäni, ja potkivat minut pois.» Hän uskoi varmaan, ettei juopottelu voisi estää miestä pääsemästä hiilikaivokseen.

Vartijamiehet eivät kumminkaan liikahtaneetkaan porttia avaamaan. Toinen tutki Halia tarkoin kiireestä kantapäähän, ja Hal koki epämieluisaa tuntoa huomatessaan, että saattoi antaa aihetta epäluuloihin. »Ei minussa mitään vikaa ole», selitti hän. »Kunhan päästätte minut sisään, niin saatte nähdä.»

Miehet eivät vieläkään liikahtaneet. He silmäilivät toisiaan, ja sitten vastasi Bill: »Täällä ei tarvita miehiä.»

»Mutta olihan tuolla alhaalla ilmoitus!» huudahti Hal.

»Vanha ilmoitus», vastasi Bill.

»Mutta minä olen kävellyt tänne asti!»

»Saat nähdä, että on helpompi kävellä alas.»

»Mutta nyt on kohta yö!»

»Pelkäätkö pimeätä, kuttu?» kysyi Bill ivallisesti.

»Kuulkaa!» vastasi Hal. »Älkää sentään pois ajako. Enkö voi jotenkin maksaa ateriaani — tai ainakin saada yösijaa?»

»Täältä et saa mitään», vastasi Bill, kääntyi ja palasi kojuunsa.

Toinen mies odotti ja katseli aivan vihaisesti. Hal yritti saada häntä puheisiin, mutta hän vain toisti kolmeen kertaan: »Lähde tiehesi täältä.» Halin täytyi luopua yrityksistään, hän kulki vähän matkaa alaspäin ja istuutui asiaa miettimään.

Tuntui tosiaankin järjettömältä, että tien viereen, näkyville paikoille sijoitettiin ilmoitustauluja »Työtä tarjona» ja siten houkuteltiin mies nousemaan kolmentoista mailin päähän vuoristoon, mistä hänet lähetettiin takaisin minkäänlaista selitystä antamatta. Hal uskoi varmaan, että paaluaidan sisäpuolella oli työtä ja että hän kyllä työhön pääsisi, kunhan saisi puhutella päällysmiehiä. Hän nousi ja asteli tietä alaspäin neljännesmailin, kohtaan, jossa tien poikki kulki eräs vuoriston rautatierata. Siitä oli parhaillaan kulkemassa tyhjä juna, jonka vaunut ratisivat ja kolisivat veturin puuhkuttaessa ylämäkeen. Siitä johtui Halin mieleen keino.

Alkoi jo olla pimeä. Hal kulki hiukan kumartuneena kohti junaa, pääsi varjoon ja hyppäsi erääseen vaunuun. Hän kiipesi vikkelästi sisään, paneutui pitkäkseen ja odotti siinä tykyttävin sydämin.

Ei ollut kulunut minuuttiakaan, kun hän kuuli huudettavan ja katsahtaessaan näki portin Kerberoksen juoksevan polkua pitkin kohti rataa, hänen kumppaninsa Bill ihan kintereillä. »Hei, hyppää alas sieltä!» huusivat he, ja Bill saavutti sen vaunun, jossa Hal matkusti.

Hal huomasi yrityksen epäonnistuneen, hyppäsi maahan toiselle puolelle ja lähti kulkemaan poispäin. Bill tuli hänen jäljessään, ja junan mentyä juoksi hänen luokseen rataa pitkin toinen mies. Hal kulki nopeasti, sanaakaan virkkamatta; mutta portin Kerberoksella oli paljon sanoja, useimmat sellaisia, ettei niitä voi kirjaan merkitä. Hän tarttui Halin kaulukseen ja retuutti häntä vihaisesti suunnaten sitten potkun siihen ruumiinosaan, jonka luonto on varustanut potkuja vastaanottamaan. Hal saavutti jälleen tasapainonsa, ja miehen yhä ahdistaessa kääntyi ja iski häntä rintaan, niin että hän horjahti taaksepäin.

Halin vanhempi veli oli totuttanut hänet käyttämään nyrkkejänsä; nyt hän pysähtyi ja kääntyi päin ottaakseen vastaan toisen hyökkääjän. Mutta näyttipä siltä, ettei kaivosmailla asioista selviydyttykään niin mutkattomasti. Mies pysähtyi hänkin, ja Halin nenän eteen ilmaantui yhtäkkiä revolverinpiippu. »Pistä pystyyn!» sanoi mies.

Sellaista lausepartta Hal ei ollut koskaan ennen kuullut, mutta tarkoitus oli auttamattoman selvä. Hal pisti kätensä pystyyn. Samassa hyökkäsivät molemmat ahdistajat hänen kimppuunsa, ja silmäkulmaan sattunut isku kaatoi hänet selälleen kivikkoon.

Tullessaan tajuihinsa Hal makasi pimeässä ja tunsi kipua koko ruumiissaan. Hän makasi kivipermannolla ja yritti kääntää kylkeä, mutta kääntyi kohta takaisin, sillä koko selkä tuntui ruhjoutuneelta. Myöhemmin, kyetessään itseään tarkastamaan, hän huomasi ihossaan parikymmentä ahdistajiensa jykevien saappaiden jättämää jälkeä.

Hän makasi siinä pari tuntia päätellen joutuneensa tyrmään, koska tähdet näkyivät vilkkuvan rautatankojen lomitse. Joku kuului kuorsaavan, ja Hal äännähti useita kertoja, yhä kuuluvammin, kunnes kuorsaaja murahti jotakin. Hal kysyi: »Voitteko antaa minulle vettä?»

»Minä annan sinulle helvettiä, jos minut vielä herätät», kuului ääni sanovan. Hal makasi mitään virkkamatta aamuun asti.

Pari tuntia auringonnousun jälkeen tuli joku hänen koppiinsa. »Nouse!» sanoi tulija, vahvistaen kehoitustaan potkaisemalla. Hal oli pitänyt nousemista mahdottomana, mutta nousi kumminkin.

»Tämä ei ole leikin asia», sanoi hänen vartijansa, tarttui hihaan ja veti hänet kopista kapean käytävän läpi eräänlaiseen toimistohuoneeseen, missä istui punanaamainen mies, pieni hopeainen kilpi kaulukseen kiinnitettynä. Ne miehet, jotka olivat edellisenä iltana Halia ahdistaneet, seisoivat lähellä.

»Kuinka on laita, vekkuli?» virkkoi istuva mies. »Onko sinulla ollut aikaa hiukan ajatella?»

»On», vastasi Hal lyhyesti.

»Mistä häntä syytetään?» kysyi punanaamainen vahtimiehiltä.

»Luvattomasta vieraalle alueelle astumisesta ja pidättäjien vastustelemisesta.»

»Paljonko sinulla on rahaa, nuori mies?» kuului seuraava kysymys.

Hal epäröi.

»Avaa jo suusi!» sanoi mies.

»Kaksi dollaria kuusikymmentäseitsemän senttiä», vastasi Hal — »muistaakseni».

»Joutavia meille uskottelet!» sanoi toinen. Sitten hän käski vartijoita: »Tarkastakaa hänet.»

»Riisu nuttusi ja housusi», sanoi Bill sukkelasti, »ja kenkäsi».

»Mitä ihmettä!» yritti Hal väittää vastaan.

»Riisu ne!» sanoi mies puristaen kätensä nyrkkiin. Hal riisuutui, ja miehet alkoivat tarkastaa taskuja. He vetivät esiin kukkaron, joka sisälsi mainitun summan, ja sitäpaitsi halvan taskukellon, ison kääntöveitsen, hammasharjan, kamman ja kuvastimen sekä kaksi valkoista nenäliinaa, joita he silmäilivät ylenkatseellisesti viskaten ne sitten syljentahraamalle lattialle.

He avasivat vaatekäärön ja vetivät esiin siistin puvun. Sitten he avasivat veitsen ja alkoivat sen avulla tutkia kenkien anturoita ja korkoja ja ratkoa vaatteiden vuoria. Niin löytyivät vyöhön kätketyt viisi dollariakin, jotka he heittivät pöydälle muun ohella. Kilpikauluksinen ilmoitti: »Minä tuomitsen sinut kahdentoista dollarin ja kuudenkymmenenseitsemän sentin sakkoon ja menettämään kellosi ja veitsesi.» Sitten hän lisäsi irvistäen: »Riepusi saat pitää.»

»Mitä tämä merkitsee!» huudahti Hal kiukuissaan. »Sehän on kerrassaan siivotonta!»

»Pue ryysyt yllesi, nuori mies, ja korjaa itsesi pois niin pian kuin voit; muuten saat lähteä paitasillasi.»

Mutta Hal oli niin sydämystynyt, että olisi lähtenyt ilkialastomanakin. »Sanokaa minulle, kuka olette ja mistä olette saanut oikeuden näin menetellä.»

»Minä olen aluepäällikkö», vastasi mies.

»Tahdotteko sanoa olevanne Yleisen Polttoaineyhtiön virkamies? Ja ryöstätte minut —.»

»Toimita hänet ulos, Bill», virkkoi esivalta. Ja Hal näki Billin puristavan kätensä nyrkkiin.

»Hyvä», sanoi hän niellen närkästyksensä. »Odottakaa, kunhan saan vaatteet ylleni.» Hän pukeutui niin nopeasti kuin voi, kääri mytyksi peitteensä ja toisen pukunsa ja lähti ovelle.

»Muista», sanoi esivallan edustaja, »että lähdet suoraan alas ja pois.
Jos käyt vielä täällä naamaasi näyttämässä, saat kuulan nahkaasi.»

Hal lähti ulos päivänpaisteeseen, vartija kummallakin kupeellansa. Hän oli samalla vuoritiellä, mutta keskellä kaivoskylää. Etäältä näkyi iso rakennus ja kuului lakkaamatonta koneiden ja putoavan kivihiilen pauhinaa. Hän kulki yhtiölle kuuluvien rakennusten ja hökkelien ohi, ja ovilla seisovat hoidottomat naiset ja tien vieressä piehtaroivat likaiset lapset irvistelivät hänelle — hän näet ontui astellessaan, ja he varmaan arvasivat, kuinka hänen oli käynyt.

Hal oli saapuessaan tuntenut lämmintä asiaankiintymistä ja uteliaisuutta. Kiintymyksen lämpö oli melkoisesti jäähtynyt — se ei nähtävästi ollut niitä voimia, jotka pyöriä pyörittävät. Mutta uteliaisuus oli entistä suurempi. Mitä salaperäistä mahtoikaan olla tuon kaivoskentän tarkoin aidatulla alueella?

Hal kääntyi Billin puoleen, joka oli edellisenä päivänä ilmaissut jonkinlaista huumoria. »Kuulkaahan», sanoi hän, »nyt olette vieneet rahani, iskeneet sinimarjan silmääni ja koko ruumiini mustelmille, joten otaksun, että olette tyytyväiset. Sanottehan minulle asian, ennenkuin lähden?»

»Minkä asian?» murahti Billy.

»Minkätähden minun kävi näin.»

»Olit liian nenäkäs, poikaseni. Etkö tietänyt, ettei sinulla ollut asiaa yrittää tänne juonitellen?

»Tiesin», vastasi Hal, »mutta en nyt tarkoita sitä. Minkätähden ette heti päästäneet minua sisään?»

»Jos tahdoit päästä työhön kaivokseen», kysyi mies, »minkätähden et menetellyt niinkuin tulee menetellä?»

»En tietänyt, kuinka tulee menetellä.»

»Siinäpä se. Ja me emme huolineet sinusta. Et näyttänyt oikealta mieheltä.»

»Miksi mieheksi minua luulitte? Mitä te pelkäätte?»

»Jatka matkaasi!» sanoi mies. »Minusta et mitään hyödy!»

Hal asteli vähän aikaa ääneti miettien, kuinka saisi asian selville. »Huomaan, että epäilette minua», sanoi hän. »Kerron teille totuuden, jos sallitte.» Kun toiset eivät kieltäneet, hän jatkoi: »Minä olen ylioppilas ja haluaisin nähdä maailmaa ja päästä vähäksi aikaa uusiin oloihin. Ajattelin, että olisi hupaista päästä tänne.»

»Niin», virkkoi Bill, »tämä ei ole mikään jalkapallokenttä. Tämä on hiilikaivos.»

Hal huomasi, että hänen selityksensä oli hyväksytty. »Sanokaa minulle suoraan», virkkoi hän, »miksi minua luulitte».

»Mitäpä, jos sanon», murahti Bill. »Ammattiyhdistys-agitaattorit yrittävät saada näiden alueiden työmiehiä järjestymään, ja sellaiset eivät meille sovi. Yhtiö hankkii miehensä asioimistojen välityksellä, ja jos olisit käynyt näyttämässä itseäsi ja olisit kelvannut, olisi asia sujunut niinkuin ainakin. Tai olisit mennyt Pedrossa olevaan toimistoon ja saanut paperit, ja kaikki olisi ollut hyvin. Mutta kun portille tulee veitikka, joka on ihan keikarin näköinen ja puhuu kuin professori, niin hänestä ei huolita, ymmärrätkö?»

»Minä ymmärrän», sanoi Hal. Sitten hän lisäsi: »Olen teille kiitollinen, jos annatte rahoistani aamiaisen hinnan.»

»Aamiaisaika on ohi», vastasi Bill. »Voithan istahtaa odottamaan, kunnes pähkinät kypsyvät.» Hän nauroi, mutta lauhtui sitten omasta leikinlaskustaan, veti taskustaan viisikolmatta senttiä ja antoi sen Halille. Sitten hän avasi portin lukon ja päästi irvistäen miehen menemään. Niin päättyi Halin ensimmäinen tutustuminen teollisuuden pyöriin.

Hal Warner yritti kulkea laahustaa alaspäin, mutta ei siihen kyennyt. Hän pääsi vuoren kupeista pulppuavalle purolle, josta voi juoda pelkäämättä lavantautia. Siinä hän makasi koko päivän paastoten. Iltapuolella nousi ukkosilma, ja hän kapusi kallion alle suojaan kumminkaan suojaa saamatta. Hänen peitteensä kastui kohta likomäräksi, ja hän vietti yön, joka oli melkein yhtä surkea kuin edellinen. Hän ei voinut nukkua, mutta kykeni ajattelemaan ja ajatteli, mitä kaikkea oli kokenut. »Bill» oli sanonut, ettei hiilikaivos ollut mikään jalkapallokenttä, mutta Halista tuntui, että ne molemmat vaikuttivat ruumiiseen jokseenkin yhtäläisesti. Hän onnitteli itseään, ettei ollut ammattiyhdistysten perustaja.

Päivän koittaessa hän kömpi seisaalleen ja jatkoi matkaansa vilun ja ennen kokemattoman nälän uuvuttamana ja saapui vihdoin lähellä kanjonin juurta sijaitsevalle voima-asemalle. Hänellä ei ollut riittävästi rahoja ateriaa varten, ja hän pelkäsi kerjätä; mutta eräässä rakennusryhmässä tien vieressä oli myymälä, ja hän meni sinne tiedustelemaan luumujen hintaa. Ne maksoivat viisikolmatta senttiä naula. Hinta oli korkea, mutta korkealla sijaitsi paikkakin, ja Hal tuli ajan pitkään havaitsemaan, että ne selittivät toisiansa — joskin jäi selittämättä, miksi hinnat aina olivat suhteellisesti vieläkin korkeammat kuin myymälän maantieteellinen asema. Tiskin yläpuolella oli ilmoitus: »Täällä ostetaan maksuosoituksia kymmenen prosentin alennuksella.» Hän oli kuullut huhuja siitä, että laki kielsi maksamasta palkkoja sellaisella »osoituksella», mutta ei kysynyt mitään, veihän vain mennessään luumunaulansa ja pisteli sen poskeensa tien pientarella.

Voima-aseman takana, radan varrella, oli pieni hökkeli ja puutarha sen takana. Hal lähti sinne ja tapasi jalkapuolen vanhan ratavahdin. Hän pyysi saada viettää yönsä hökkelin permannolla. Ukko näytti katselevan hänen sinimarjaansa, ja Hal selitti: »Yritin päästä työhön kaivokseen, mutta luulivat minua ammattiyhdistysten järjestäjäksi.»

»Niin», urahti ukko, »en minäkään huoli mistään sellaisista järjestäjistä».

»Enhän minä olekaan sellainen», huomautti Hal.

»Mistäpä minä tiedän, mikä olet? Taidat olla yhtiön urkkija?»

»Minä en pyydä mitään muuta kuin kuivaa paikkaa maatakseni», sanoi Hal.
»Teillä ei varmaankaan ole mitään ikävyyttä, jos siihen suostutte.»

»Minä en ole yhtä varma asiasta», vastasi ukko. »Mutta voithan levittää peitteesi tuohon nurkkaan. Kunhan vain et puhu minulle ammattiyhdistysasioista.»

Hal ei mielinyt puhua mitään. Hän kääriytyi peitteeseensä ja nukkui niinkuin ihminen, jota ei häiritse mikään lämmin kiintymys eikä uteliaisuus. Aamulla ukko antoi hänelle kappaleen ohraleipää ja muutamia nuoria sipuleita kasvitarhastaan, ja eipä ollut Hal eläessään nauttinut maukkaampaa aamuateriaa. Kun Hal lähtiessään kiitti isäntäänsä, sanoi viimeksimainittu: »Eipä mitään, nuori mies. Sinä voit korvata asian yhdellä ainoalla tavalla: kun et virka siitä sanaakaan kenellekään. Miehelle, joka on harmaapäinen ja konkkailee toisella jalalla, merkitsee toimensa menettäminen samaa kuin jokeen hukuttaminen.»

Hal lupasi olla mitään virkkamatta ja meni menojansa. Hänen ruhjevammansa eivät kirvelleet enää kovin tuimasti, ja hän kykeni kävelemään. Näkyvissä oli karjatiloja — tuntui kuin olisi yht'äkkiä palannut takaisin Amerikkaan!

Halia odottivat nyt viikon kestävät maankiertäjän seikkailut. Hän oli oikea kulkuri; vyössä ei ollut enää kymmenen dollarin seteliä, joka olisi lievittänyt hänen kokemuksiensa kirpeätä todellisuutta.

Hän tarkasti maalliset hyvyytensä ja ihmetteli, voitiinko häntä yhä vielä pitää keikarina. Hänen mieleensä muistui, että hänen hymynsä oli lumonnut naisia; voisikohan se vaikuttaa niin vieläkin, silmän sinimarjasta huolimatta. Kun mitään muuta elatuskeinoa ei ollut, hän koetteli, kuinka hymy vaikutti vastaanottavaisilta näyttäviin emäntiin, ja menestys oli niin melkoinen, että hän alkoi epäillä kunniallisen työn järkevyyttä. Hän ei laulanut enää Harriganin laulua, vaan sen sijaan kerran kuulemaansa kulkurilaulua:

»Mitäs maksaisi tehdä työtä, kun naisia maassa on?»

Seuraavana päivänä hän tutustui kahteen muuhun maata kiertävään herrasmieheen, jotka istuivat ratavallin kupeella silavaa käristäen. Veikot lausuivat hänet tervetulleeksi, kuuntelivat hänen tarinaansa, ottivat hänet veljeskunnan jäseneksi ja perehdyttivät hänet uusiin elämäntapoihin. Aivan pian hän sai tuttavakseen erään entisen kaivosmiehen, joka voi antaa hänelle ne tiedot, joita toiseen kanjoniin kapuaminen edellytti.

»Hollantilais-Mikko» oli miehen nimenä, mutta hän ei huolinut selittää sen syntyä ja alkujuurta. Hän oli mustasilmäinen ja vaarallisennäköinen lurjus, joka keskustelun kaivoksiin ja kaivostöihin suuntautuessa laski suustaan hämmästyttävän vuolaan sadattelutulvan. Hän oli siitä leikistä selviytynyt — Hal tai joku toinen helvetin hullu sai käydä hänen sijaansa, jos mieli teki. Koko peli pysyi pystyssä vain sen nojalla, että maailmassa oli niin paljon luonnostansa helvetin hulluja ihmisiä. »Hollantilais-Mikko» jatkoi juttuansa kertoen kauhistuttavia asioita kaivosmiesten elämästä, loitsien eteensä toisen päällysmiehen hahmon toisensa jälkeen ja tuomiten heidät kaikki iankaikkisen kadotuksen ilmiliekkeihin.

»Nuorna ollessani teki mieleni työhön», sanoi hän, »mutta nyt olen siitä viasta parantunut ja iäksi päiväksi». Maailma oli alkanut hänestä tuntua paikalta, joka oli suunniteltu vain sitä varten, että hänen täytyisi tehdä työtä, ja hän yritti ehkäistä sitä suunnitelmaa kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Hal istui nuotion ääressä laakson pohjassa virtaavan joen rannalla ja vietti aikaansa hupaisesti selittämällä »Hollantilais-Mikolle», että hän oli kovemmassa työssä työtä karttaessaan kuin toiset sitä tehdessään. Maankiertäjä ei kumminkaan näyttänyt siitä välittävän — asia oli hänelle periaatteellinen, ja hän oli halukas tekemään myönnytyksiä vakaumustensa vuoksi. Pakkotyöhön tuomittunakin hän oli kieltäytynyt tekemästä työtä; hänet oli suljettu tyrmään, ja hän oli ollut vähällä kuolla nälkään, mutta oli sittenkin nauttinut mieluummin vettä ja leipää kuin käynyt työhön. Jos kaikki tekisivät samoin, arveli hän, niin jo pian syntyisi »toinen mylläkkä».

Hal mieltyi tähän omaperäiseen kumousmieheen ja vaelsi hänen kanssaan muutamia päiviä udellen häneltä kaivosmiehen elämän yksityisseikkoja. Useimmat yhtiöt käyttivät pysyväisiä pestaustoimistoja, kuten portinvartija oli sanonut; mutta hakana oli asiassa se, että asioimistot saivat osan palkasta pitkät ajat — päällysmiehet olivat heidän kanssaan samassa juonessa. Halin ihmetellessä, eikö se ollut laitonta, sanoi hänen kumppaninsa: »Mitä jaarittelet! Kun olet vähän aikaa ollut siinä työssä, tulet havaitsemaan, että kaivoskentän lakina on päällysmiehen sana.» Sitten maankiertäjä selitti vakaumustaan, että jos erään miehen asiana on työn antaminen ja toiset miehet sitä tavoittelevat, laki ei siinä paljoa merkitse. Hal piti huomautusta sattuvana ja olisi mielellään saattanut sen Harriganin taloustieteen-professorin tietoon.

Halin ollessa toista yötä »Hollantilais-Mikon» seurassa heidän viidakkoonsa hyökkäsi poliisikonstaapeli mukanaan puoli tusinaa apumiehiä; siihen aikaan näet yritettiin tarmokkaasti karkoittaa kulkureita lähiseuduilta — tai ajaa heitä kaivostöihin. Halin kumppani, joka piti varansa nukkuessaankin, murtautui pimeässä ulos saarroksesta, ja Hal seurasi häntä selviytyen ahdistajista jalkapallopelissä oppimansa juonen avulla. He jättivät ruokavaransa ja peitteensä, mutta »Hollantilais-Mikko» ei siitä huolinut, sieppasi kanan orrelta, jotta yö kuluisi hupaisemmin, ja varasti seuraavana päivänä kuivausnuoralta alusvaatekerran. Hal söi kanan ja puki ylleen alusvaatteet suistuen siten rikosten tielle.

»Hollantilais-Mikosta» erottuaan hän palasi Pedroon. Maankiertäjä oli hänelle kertonut, että kapakanpitäjillä oli melkein poikkeuksetta tuttavia kaivosmailla ja että he voivat auttaa miehen työhön. Hal alkoi tiedustella, ja jo toinen vastasi myöntävästi luvaten antaa hänelle kirjeen vietäväksi eräälle miehelle Pohjois-Laaksoon. Jos hän saisi työtä, tulisi tuttavalle maksettavaksi dollari kuukaudessa hänen palkastaan. Hal suostui ja lähti kohti toista kanjonia, voimanlähteenä laakson suulla sijaitsevasta kartanosta »puhallettu» leipäkannikka. Hän esitti toisella Yleisen Polttoaineyhtiön portilla kirjeen, joka oli osoitettu jollekin O'Callahan-nimiselle henkilölle — tämä O'Callahan havaittiin hänkin kapakoitsijaksi.

Vartija ei edes avannut kirjettä, vaan päästi Halin menemään sen nähtyänsä. Hal etsi miehen ja tarjoutui työhön. Mies sanoi mielellään häntä auttavansa, mutta vaati dollarin kuukaudessa itselleen ja toisen Pedrossa asuvalle tuttavalleen. Hal ei siihen suostunut, ja niin he tinkivät tinkimistään. Halin vihdoin kääntyessä menemään ja uhatessa puhutella jotakin »korkeampaa herraa» kapakoitsija lupasi tyytyä puoleentoista dollariin.

»Oletteko kaivostöihin perehtynyt?» kysyi mies.

»Pienestä pojasta», vastasi Hal, joka nyt tiesi, kuinka maailmassa oli meneteltävä.

»Missä olette ollut töissä?»

Hal mainitsi erinäisiä kaivoksia, joista oli jotakin kuullut maankiertäjiltä. Hän oli valinnut itselleen nimen »Joe Smith», jonka otaksui varmaan löytyvän jokaisen kaivoksen luetteloista. Toista viikkoa versonut parransänki oli muuttanut hänen muotoansa, ja hän oli oppinut hiukan sadattelemaankin.

Kapakanisäntä vei hänet kaivoksen n:o 2 päällysmiehen, mr Alec Stonen puheille. Mr Stone kysyi kohta: »Tiedätkö jotakin muulinhoidosta?»

»Olen ollut tallitöissä», vastasi Hal, »ja osaan hoitaa hevosia».

»Niin, muulit ovat toista maata,» sanoi mies. »Eräs tallirenkini sai vatsataudin tässä hiljattain, ja enpä tiedä, korjautuuko hän siitä koskaan entiselleen.»

»Antakaa minun koettaa», sanoi Hal. »Kyllä minä niistä huolen pidän.»

Päällysmies katseli häntä. »Näytät kunnon pojalta», sanoi hän. »Maksan sinulle viisiviidettä kuukaudessa, ja jos olet kelvollinen, saat viisikymmentä.»

»Olkoon menneeksi, sir. Koska aloitan?»

»Sitä parempi, mitä pikemmin. Missä ovat riepusi?»

»Minulla ei ole muuta kuin tämä», sanoi Hal näyttäen kädessään olevaa nyyttiä, johon oli käärinyt varastetut alusvaatteet.

»Heitä ne tuonne nurkkaan», sanoi mies, vaikeni sitten äkkiä ja silmäili Halia kulmat kurtussa. »Kuulutko johonkin ammattiyhdistykseen?»

»Herra varjelkoon, en!»

»Oletko koskaan kuulunut?»

»En, sir. En koskaan.»

Miehen katse näytti osoittavan, että hän ajatteli Halin valehtelevan ja että hänen salaisin mielensä kohta paljastuisi. »Sinun näet täytyy se vannoa, ennenkuin saat täältä työtä.»

»Hyvä», sanoi Hal, »minä suostun».

»Minä järjestän asian huomenna», virkkoi mies.

»Paperit eivät ole nyt mukanani. Mihin kirkkokuntaan muuten kuulut?»

»Seitsemännen päivän adventisteihin.»

»Herra siunatkoon! Mitä ne ovat?»

»Ei haittaa», selitti Hal. »Minun ei oikeastaan pitäisi tehdä työtä lauantaisin, mutta teen kumminkin.»

»Hyvä, kunhan et sitä oppia täällä saarnaa. Meillä on oma saarnaaja — saat nipistää palkastasi viisikymmentä senttiä kuussa häntä varten. Tule nyt, minä vien sinut paikalle.» Niin aloitti Hal elämänuransa.

Muuli on, kuten tiedetään, julkijumalaton otus, niin sanoaksemme luonnon umpikuja, erehdys, jota luonto häpee ja jolta se epää suvun jatkamisen. Halin hoitoon uskotut kolmekymmentä muulia olivat kasvaneet ympäristössä, joka oli omansa kehittämään pahimpia niiden luonnonlaadussa piileviä taipumuksia. Hal huomasi aivan pian, että hänen edeltäjänsä »vatsatauti» oli aiheutunut muulin takajalan potkaisusta, ja hän käsitti, ettei saanut olla hetkeäkään hajamielinen, jos halusi välttää tuota vaarallista tautia.

Muulit elivät elämänsä maan alla pimeässä; ne tuotiin ylös päivänpaisteeseen ja viheriälle nurmelle piehtaroimaan vain silloin, kun sattuivat sairastumaan. Niiden joukossa oli eräs nimeltä »Italian Kalle», joka oli oppinut puremaan tupakkamälliä ja penkomaan kaivosmiesten ja heidän apulaistensa taskuja. »Italian Kalle» ei osannut sylkeä suustaan tupakan mehua, ja seurauksena oli, että se sairastui ja vannoi luopuvansa pahastaan. Ajomiehet ja kaivospojat kuitenkin tunsivat sen heikkouden ja houkuttelivat, kunnes se jälleen lankesi kiusaukseen. Hal havaitsi pian tämän moraalisen murhenäytelmän ja pahoitteli sitä suorittaessaan jokapäiväisiä askareitansa.

Hän laskeutui kaivokseen ensimmäisessä häkissä sangen varhain aamulla. Hän syötti ja juotti juhtansa ja auttoi niitä valjastettaessa. Viimeisten neljän kavion kapseen vihdoin etäännyttyä kuulumattomiin hän siivosi tallit, korjasi valjaita ja auttoi jokaista vanhempaa miestä, joka sattui olemaan läheisyydessä.

Muulien ohella olivat hänen pahimpana kiusanaan kärrääjäpojat ja muut nuoret vintiöt, joiden kanssa hän tuli tekemisiin. Hän oli uusi tulokas ja joutui siitä syystä kiusattavaksi. Sitäpaitsi hän oli halvassa työssä — muulien hoitaminen näytti heistä jollakin tavoin nöyryyttävältä ja naurettavalta. Nämä lurjukset kuuluivat pariinkymmeneen Etelä-Euroopan ja Aasian eri kansallisuuteen; heidän joukossaan oli litteänaamaisia tataareja, mustanpuhuvia kreikkalaisia ja pieniä, viekassilmäisiä japanilaisia. He puhuivat sekakieltä, jonka muodostivat suurimmalta osalta englanninkieliset kiroukset ja rivoudet; auringonvaloon syntyneestä ja kasvaneesta ihmisestä heidän mieltensä likainen kutuvesi tuntui kerrassaan uskomattomalta. He puhuivat rivoja asioita äideistään ja isoäideistään sekä Neitsyt Maariasta, joka oli ainoa heidän tuntemansa mytologinen henkilö. Näiden pimeässä elävien pienten olentoraukkojen sielut likaantuivat ja mustuivat vielä nopeammin ja lopullisemmin kuin heidän kasvonsa!

Päällysmies oli kehoittanut Halia majoittumaan »Reminitskin» luo. Hal tuli kaivoksesta viimeisten mukana, ja hänet neuvottiin himmeästi valaistuun, rautarakennukseen. Sinne tultuaan hän kohtasi isännän, lihavan venäläisen, joka sanoi, että hän saisi seitsemänkolmatta dollarin hinnasta ruoan ja asunnon, nimittäin makuusijan jossakin huoneessa kahdeksan muun perheettömän miehen kanssa. Kapakanisännille hän oli lupautunut maksamaan puolitoista dollaria, yhtiön papille oli suoritettava viisikymmentä senttiä, yhtiön lääkärille dollari, viisikymmentä senttiä pesuhuoneen käyttämisestä ja viisikymmentä senttiä sairaus- ja tapaturmavakuutusta varten, joten hänelle jäi neljätoista dollaria kuussa vaatteiden ostoon, perhekunnan perustamiseen, olut- ja tupakkarahoiksi ja hiilikaivosten ihmisystävällisten omistajien perustamien kirjastojen ja koulujen kannattamiseksi.

Hänen saapuessaan Reminitskin luo oli illallinen kohta syöty; lattia muistutti ihmissyöjien kemutannerta, ja jäljellejäänyt ruoka oli kylmää. Hän ymmärsi, että joutuisi aina kokemaan samaa ja että hänen oli selviydyttävä asiasta niin hyvin kuin osasi. Tämän Yleisen Polttoaine-Yhtiön omistaman majatalon ruokahuone muistutti hänelle valtion vankilaa, jossa hän oli kerran käynyt — täällä samoinkuin sielläkin istuivat miehet pitkissä riveissä äänettöminä syöden tärkkelystä ja rasvaa tinalautasiltaan. Lautaset tosin olivat täällä puolentoista tuuman paksuista polttosavea, mutta tärkkelys ja rasva olivat samat. Reminitskin keittäjän reseptinä näytti olevan: »Jos et ole oikein selvillä, lisää rasvaa ja kiehuta se.» Vaikka Hal olikin nälkäinen pitkästä kuljeskelusta ja maan alla toimittamastaan työstä, hänen oli kuitenkin vaikea tätä ruokaa niellä. Sunnuntai oli ainoa päivä, jolloin aterioitiin päivänvalossa, ja silloin parveili kaikkialla lukematon määrä kärpäsiä saaden Halin muistamaan erään lääkärin lausunnon, jonka mukaan valistuneen ihmisen tulee pelätä kärpästä enemmän kuin Intian tiikeriä.

Majapaikassa hänelle annettiin makuusija ja suuri määrä syöpäläisiä, mutta ei peittoa, joka oli täällä vuoristossa välttämätön. Hänen täytyi senvuoksi lähteä illallisen jälkeen päällysmiehensä puheille saadakseen luottoa yhtiön myymälässä. Hänelle suostuttiinkin antamaan hiukan luottoa, koska siten voitiin estää häntä poistumasta milloin tahtoi. Ei ollut olemassa lakia, jonka nojalla olisi voitu pidättää mies velan vuoksi, mutta Hal tiesi jo, minkä verran aluepäällikkö välitti laista.

Hal uurasti kolme päivää maan uumenissa, söi Reminitskin luona ja metsästi syöpäläisiä. Sitten tuli siunattu sunnuntai, ja hän vietti muutamat vapaat tuntinsa kävellen auringonvalossa ja katsellen Pohjois-Laakson kaivoskylää, jonka asumukset levisivät toista mailia laajalle pitkin kanjonia. Keskellä olivat suuret kaivosrakennukset ja voima-asema korkeine savupiippuineen, niiden läheisyydessä yhtiön myymälä ja pari kapakkaa. Oli vielä erinäisiä majataloja, samanlaisia kuin Reminitskin ja pitkä rivi lautakojuja, jokaisessa niistä kaksi tai neljä huonetta ja asujaimina useita perhekuntia. Hiukan ylempänä rinteellä sijaitsi koulutalo ja eräs toinen pieni yksihuoneinen rakennus, joka oli kirkkona; pappi kuului Yleisen Polttoaine-Yhtiön tunnustukseen. Hän sai käyttää rakennustaan ilmaiseksi, ollen siinä tavallaan edullisemmassa asemassa kuin kapakoitsijat, joiden täytyi maksaa yhtiölle iso vuokra, mutta ihmisluonnon synnynnäistä raadollisuutta näytti todistavan se seikka, että taivas tuosta nauttimastaan edusta huolimatta joutui häviölle taistellessaan helvettiä vastaan tällä kaivoskentällä.

Kylän läpi kulkiessaan sai siitä aluksi aivan lohduttoman vaikutelman. Vuoret kohosivat karuina ja autioina, kupeissa geologisten ajanjaksojen arvet. Näissä kanjoneissa aurinko laski varhain iltapuolella, ja lunta satoi varhain syksyllä; kaikkialla näytti luonto kohottavan kätensä ihmistä vastaan, ja ihmisen täytyi alistua. Kaivosalueella tuntui sitäkin surkeampi lohduttomuus, likaisuus ja eläimellisyys. Oli tehty joitakin vaivaisia yrityksiä kasvitarhojen perustamiseksi, mutta noki ja savu surmasi kaiken kasvullisuuden, ja vallitsevana värinä oli likaisenharmaa. Kaikkialla näkyi tuhkakasoja, ruostunutta rautalankaa ja säilykerasioita ja likaisia, nokisia lapsia leikkimässä.

Eräs osa kaivoskylää tunnettiin nimellä »koppikaupunki». Sinne, pienten kuonavuorten keskelle, olivat eräät kaikkein köyhimmät ulkomaalaiset saaneet rakentaa itselleen kojuja vanhoista laudoista, läkkipellistä ja asfalttipaperin kappaleista. Nämä asumukset eivät olleet kanakopin veroisia, mutta siitä huolimatta muutamissa niistä asui toista kymmentä henkeä, miehiä ja naisia, jotka nukkuivat kuonan peittämällä permannolla vanhojen riepujen ja peitteitten alla. Siellä vilisi pieniä lapsia luvuton lauma. Useimmat kantoivat verhonaan vain resuista mekkoa ja jättivät huoletta näkyviin paljaat takalistonsa. Hal ajatteli, että luolaihmisten lapset varmaan olivat siten leikkineet, ja hänen mieleensä tulvahti vastenmielisyyden aalto. Hän oli saapuessaan ollut täynnä lämmintä kiintymystä ja uteliaisuutta, mutta nyt osoittautuivat molemmat vaikuttimet kestämättömiksi. Kuinka voikaan herkkähermoinen ihminen, henkilö, joka tunsi elämän hienouksia ja mukavuuksia, oppia rakastamaan näitä ihmisiä, jotka loukkasivat hänen kaikkia aistejansa — löyhkällään hänen sieraimiansa, metelillään hänen korviansa ja alinomaisella rujoudellaan hänen silmiänsä? Mitä oli sivistys tehnyt heidän hyväkseen? Mitä se voi tehdä? Ja mihin he lopulta kykenivätkään muuhun kuin siihen likaiseen työhön, jota suorittamaan heidät oli suljettu? Niin ajatteli rodustaan ylpeilevä anglosaksilainen nähdessään nuo Välimeren maiden laumat, joiden päänmuotokin tuntui inhoittavalta.

Hal kumminkin torjui ne ajatukset, ja vähitellen tuli hänen mieleensä toinen näkemys. Ensinnäkin vaikuttivat kaivokset tenhoisasti. Ne olivat vanhoja kaivoksia — kokonaisia vuorten alle uurrettuja kaupunkeja, joiden valtaurat olivat mailien pituiset. Eräänä päivänä Hal jätti työnsä ja lähti »nuorallaratsastajan» matkaan saaden siten omilla aisteillansa käsityksen näiden yön-labyrinttien laajuudesta, onttoudesta ja autiudesta. Numero 2:ssa kulki hiilisuoni suunnilleen viiden asteen kulmassa yleten; tyhjät hiilivaunut vedettiin ylös pitkinä jonoina loputtoman köyden avulla, mutta alaspäin tullessaan ne liikkuivat omasta painostaan. Siinä oli jarruttajapojilla paljon tekemistä; toisinaan pääsivät vaunut pillastumaan ja lisäsivät siten kaivostyön jokapäiväisiä vaaroja.

Hiilisuonen paksuus vaihteli neljästä viiteen jalkaan, ja tämä luonnon säälimättömyys pakotti miehet »työpinnassa» — siinä, missä uutta hiiltä murrettiin — vähentämään varttansa. Kyyhötettyään siinä hetken aikaa heidän työtänsä seuraten. Hal ymmärsi, minkätähden he kävelivät pää painuksissa ja kädet riippuen, niin että he hämärissä kaivoskuilusta noustessaan näyttivät apinajoukolta. Hiili irroitettiin uurtamalla se altapäin hakulla ja sitten ruudilla räjähdyttämällä. Senvuoksi täytyi, kaivosmiehen työssä ollessaan maata kyljellään, ja siten saivat selityksensä toiset ruumiilliset omituisuudet.

Tässä, kuten ainakin, johtui ihmisten elämän tuntija halveksimisesta säälimiseen. Nämä olivat erikoinen rotu, maanalaisia tonttuja, jotka yhteiskunta oli sulkenut syvyyden onkaloihin omien tarkoitustensa vuoksi. Ulkona, päivänpaisteisessa kanjonissa vierivät pitkät vaunujonot kuljettaen hienoa hiiltä, hiiltä, joka kuljetettiin maailman ääriin, paikkoihin, joista kaivosmies ei ollut koskaan kuullut, pyörittämään pyöriä tehtaissa, joiden tuotteita kaivosmies ei saanut koskaan nähdä. Se kutoi kalliita silkkikankaita hienoille naisille, hioi hohtelevia jalokiviä heidän koruikseen, kuljetti pitkiä junia pehmeäistuimisine vaunuineen halki erämaiden ja yli vuorten; se kiidätti palatsimaisia höyrylaivoja talvisista myrskyistä etelän aurinkoisille merille. Ja hienot kalliisiin silkkivaatteisiin puetut ja jalokivin koristetut naiset söivät ja nauroivat ja nukkuivat mielin määrin tietämättä pimeydessä elävistä vaivaisista olennoista enempää kuin nämä olennot heistä. Hal harkitsi asiaa ja hillitsi anglosaksilaisen kopeutensa havaitessaan seikkoja, joiden nojalla täytyi antaa anteeksi kaikki se, mikä oli tuntunut inhoittavalta: näiden ihmisten hienostumaton, meluava puhe, heidän syöpäläisiä kuhisevat asumuksensa ja paljasperäiset pienokaisensa.

Ei kestänyt kauan, kun Hal sai vapaan päivän, joka toi vaihtelua tallirengin yksitoikkoiseen työhön, satunnaisen loman, jota ei ollut päällysmiehen kanssa sopimusta tehtäessä tiedetty mainita. Numero 2:n ilmanvaihtolaitos joutui jollakin tavoin epäkuntoon, ja Hal alkoi tuntea päätänsä kivistävän ja kuuli miesten murahtelevan, että lyhdyt paloivat huonosti. Kun asia sitten kääntyi vakavaksi, käskettiin viedä muulit ylös.

Se oli hupainen seikkailu. Päästessään päivänvaloon Halin hoidokit käyttäytyivät sanomattoman hullunkurisesti. Ne eivät voineet olla paneutumatta pitkäkseen piehtaroimaan kadun tuhkaan, ja päästessään sitten etäämmälle paikkaan, missä kasvoi oikeata ruohoa, ne antautuivat ihastuksensa valtoihin niinkuin joukko koululapsia huviretkellänsä.

Hal sai siten käytettäväkseen muutamia vapaita tunteja. Hän oli vielä nuori eikä suinkaan vapaa turhasta uteliaisuudesta ja kiipesi kanjonin seinämää ylöspäin päästäkseen näkemään vuoria. Kun hän sitten illan tullen kapusi alas, näkyi hänen eteensä leviävässä kaivoselämän kuvassa heleä väriläikkä: hän huomasi olevansa jossakin tanhualla, ja jonkun tytär katseli häntä keräten vaatteita kuivausnuoralta. Se oli uhkeavartinen tyttö, pitkä ja voimakas; hiukset olivat kullanpunervat, ja poskissa hohteli se raikas väri, jonka luonto suo korvaukseksi alinomaisen sateen seudulla asuville. Hän oli ensimmäinen kaunis näky, jonka Halin katse oli kohdannut täällä kanjonissa, ja oli varsin luonnollista, että se herätti hänessä mielenkiintoa. Hänestä tuntui, että hänellä oli oikeus katsella tyttöä niin kauan kuin tyttö katseli häntä. Hänen mieleensä ei johtunut, että hän itsekin oli mieluisa näky — että vuoriston ilma oli luonut väriä hänen poskipäihinsä ja hohdetta hänen iloisiin ruskeihin silmiinsä ja että vuorituuli oli tuivertanut hänen aallokkaassa ruskeassa tukassaan.

»Terve!» virkkoi tyttö vihdoin lämpimällä äänellä, joka ehdottomasti ilmaisi hänet irlantilaiseksi.

»Terve itsellenne!» vastasi Hal omaksumallaan murteella. Sitten hän lisäsi taidokkaammin: »Suokaa anteeksi, että olen tunkeutunut tänne pesutanhuallenne.»

Tytön harmaat silmät suurenivat. »Menkää menojanne!» sanoi hän.

»Mieluummin jäisin», sanoi Hal. »Auringonlasku on kaunis.»

»Minä siirryn sivuun, jotta näette sen paremmin.» Tyttö vei kantamuksen vaatteita syrjemmällä olevaan koriin.

»Älkää huoliko», sanoi Hal, »se ei ole enää niin kaunis. Värit ovat tummunneet.»

Tyttö kääntyi ja katseli häntä jälleen. »Herjetkää! Minua on kiusattu hiusteni tähden jo ennenkuin puhua osasin.»

»Pelkkää kateutta», sanoi Hal alkaen puhua tytön tavalla; samalla hän astui lähemmäksi voidakseen nähdä hiukset paremmin. Ne lepäsivät tytön otsalla kiharaisina suortuvina, jotka miellyttivät koristeellista vaistoa, ja painava, tiukka palmikko riippui vyötäisille. Hal katseli olkapäitä, jotka olivat voimakkaat, nähtävästi kovaan työhön tottuneet, eivät suinkaan sovinnaisia ja romanttisia naiskauneuden vaatimuksia vastaavat, mutta siitä huolimatta omaa voimakkuuden suloa uhoavat. Niitä peitti haalistunut sininen karttuunileninki, joka valitettavasti ei ollut aivan puhdas; sitäpaitsi huomasi nuori mies toisella olkapäällä repeämän, josta paistoi paljas iho. Tytön silmät, jotka olivat seuranneet hänen katsettansa, saivat uhman ilmeen; hän heitti osan vaatteita olalleen, missä ne sitten olivat koko keskustelun ajan.

»Kuka te olette?» kysyi tyttö äkkiä.

»Nimeni on Joe Smith. Olen tallirenkinä numero 2:ssa.»

»Entä mitä teitte tuolla, jos saa kysyä?» Tyttö suuntasi harmaitten silmiensä katseen karulle vuorenrinteelle, josta vieras oli laskettanut alas tuoden jäljessään joukon irrallisia kiviä ja multakokkareita.

»Olin tarkastamassa valtakuntaani», vastasi Hal.

»Mitä?»

»Valtakuntaani. Maa kuuluu yhtiölle, mutta maisema sille, joka siitä välittää.»

Tyttö nosti hiukan päätänsä. »Missä olette oppinut puhumaan niinkuin puhutte?»

»Toisessa elämässä», vastasi Hal, »ennenkuin tulin tallirengiksi. En tullut tietä unhotuksen tumman, vaan korkeuden pilvet väikkyi vaiheillani.»

Tyttö yritti hetken saada tuosta selkoa. Sitten nousi hymy hänen kasvoihinsa. »Se on varmaan jostakin runokirjasta! Sanokaa hiukan enemmän!»

»O, singe fort, so süss und fein!» lausui Hal — ja näki tytön kasvoissa hämmästyneen ilmeen.

»Ettekö ole amerikkalainen?» kysyi tyttö. Hal nauroi. Vieraan kielen puhuminen ei ollut mikään sivistyksen merkki Pohjois-Laaksossa!

»Olen kuunnellut miesten puheita Reminitskin luona», sanoi Hal puolustuksekseen.

»Vai niin! Sielläkö syötte?»

»Käyn siellä kolmesti päivässä, mutta en voi sanoa paljonkaan syöväni.
Voisitteko te elää rasvapavuista?»

»Aivan varmaan», nauroi tyttö, »hyvät vanhat perunat ovat minulle kyllin hyviä».

»Olisin luullut teidän nauttivan vain ruusun terälehtiä!» huomautti Hal.

»Mitä joutavia! Olette varmaan suudellut Blarney-kiveä!» [Irlannissa sijaitsevan Blarneyn linnan muuriin kuuluva kivi, jonka luo on vaikea päästä ja joka tekee suutelijastaan taitavan imartelijan. (Suom. muist.)]

»Minä en huolisi tuhlata suudelmiani kiville.»

»Käytte ylen rohkeaksi, mister Smith. En huoli teitä kuunnella.» Tyttö kääntyi ja alkoi uutterasti tempoa vaatteita nuoralta. Mutta Hal ei halunnut joutua karkoitetuksi. Hän astui askelen lähemmäksi.

»Vuoren rinteeltä laskeutuessani», sanoi hän, »löysin jotakin ihmeellistä. Tuolla ylhäällä on karua ja kolkkoa, mutta minä jouduin suojaiseen sopukkaan, jonne paistoi aurinko ja jossa kasvoi villiruusu. Yksi ainoa! Ajattelin itsekseni: 'Ei kolkkaa kaukaisinta, miss' ei ruusu kasva!'»

»Tuo on varmaan jälleen runokirjaa!» huudahti tyttö. »Minkätähden ette ottanut ruusua?»

»On olemassa runokirja, jonka mukaan tulee 'jättää villiruusu varrellensa'. Se kukkii siinä edelleen; jos joku sen ottaa, se kuihtuu muutaman tunnin kuluessa.»

Hän ei tarkoittanut muuta kuin keskustelun vireilläpitämistä. Mutta tytön vastaus käänsi keskustelun uudelle tolalle.

»Sitä ei voi koskaan tietää, nuori mies. Voihan jo yöllä nousta myrsky, joka repii kukan kappaleiksi. Se olisi kukaties ollut onnellinenkin, jos sen otitte, olisi täyttänyt ruusun tarkoituksen.»

Jos runoilevan nuorukaisen asenteessa lieneekin ollut itsetiedotonta alentuvaisuutta, upposi se nyt kerrassaan iäisen mysteerin syvyyksiin. Tyttö oli saavuttanut naisen ensimmäisen voiton — tiesipä hän sen tai ei. Hän oli vallannut miehen mielen, jännittänyt sen uteliaisuuden vireeseen. Mitä tarkoittikaan tämä kaivoskenttien ruusu?

Villiruusu, joka nähtävästi ei tietänyt sanoneensa mitään merkillistä, keräsi uutterasti pesuvaatteita, ja Hal Warner tarkasteli sillävälin hänen piirteitänsä harkiten hänen sanojaan. Jonkin rikkiviisaan naisen lausumina ne olisivat voineet tarkoittaa yhtä ainoata asiaa, rohkaisua; mutta tämän tytön kirkkaissa harmaissa silmissä ei näkynyt yhtään kevytmielisyyttä, ainoastaan kärsimyksen ilme. Mutta mikä olikaan kärsimys, joka näkyi niin nuoren ja elämääuhkuvan olennon kasvoissa ja sanoissa? Oliko se hänen heimonsa surumieli, joka heläjää vanhoissa kansanlauluissa? Vai oliko se uutta ja erikoislaatuista mielenapeutta, läntisen Amerikan kaukaisilla kaivosseuduilla syntynyttä?

Tytön kasvojenpiirteet olivat samoin mieltähämmentävät kuin hänen sanansa. Hänen harmaat silmänsä katselivat terävästi piirtyvien tummien kulmakarvojen alta, joiden väri ei sointunut hänen hiuksiinsa. Hänen huulensakin olivat selväpiirteiset, suumalo oli melkein suora, joten näytti kuin sen olisi piirtänyt hänen kasvoihinsa sivellin punaisella värillä. Kaikki tuo loi hänen kasvoihinsa hänen toista henkilöä katsellessaan eloisan ja hämmentävän, rohkean, melkein uhmaavankin ilmeen. Mutta hänen hymyillessään punaiset huulet painuivat pehmeämmiksi, harmaat silmät muuttuivat mietteliäiksi ja, kuten näytti, tummemmiksi. Tämä irlantilainen tyttö oli tosiaankin viehättävä, mutta ei helposti ymmärrettävä.

Hal kysyi uuden tuttavansa nimeä, ja tyttö sanoi olevansa Mary Burke. »Huomaan, että olette ollut täällä vain vähän aikaa», sanoi hän, »sillä muuten olisitte varmaan kuullut 'Punaisesta Marista'. Hiusten tähden.»

»En tosiaankaan ole ollut täällä kauan», vastasi Hal, »mutta nyt toivon jääväni — hiusten tähden! Saanko tulla joskus teitä tapaamaan, miss Burke?»

Tyttö ei vastannut mitään, vilkaisi vain taloon, jossa asui. Se oli maalaamaton kolmen huoneen hökkeli, vielä rappeutuneempi kuin useimmat muut. Sen ympärillä oli pelkkää likaa ja nokea, ja entinen paaluaita oli nyt niin hajonnut, että sitä käytettiin polttopuuna. Ikkunat olivat rikkinäiset, ja katossa näkyi vuotokohtia, joita oli jotenkuten paikattu.

»Saanko tulla?» kiiruhti Hal jälleen kysymään, jottei näyttäisi tarkastelevan asumusta liian kriitillisesti.

»Ehkä saatte», vastasi tyttö käyden käsiksi vaatevasuunsa. Hal astui luo tarjoutuen sitä kantamaan, mutta tyttö ei luovuttanut koriaan. Hän piteli sitä lujasti ja silmäili vierasta uhmaillen sanoessaan: »Saatte tulla, mutta tulette näkemään, ettei tämä ole mikään mieluisa vierailupaikka, mr Smith. Naapurit varmaan siitä pian teille kertovat.»

»En luule tuntevani ketään naapurianne», virkkoi Hal.

Hänen äänessään soi myötätunto, mutta tytön kasvoista ei sittenkään kadonnut uhman ilme. »Saatte varmaan siitä kuulla, mr Smith, mutta saatte kuulla senkin, että minä pidän pääni pystyssä. Ja se ei ole mikään helppo asia täällä Pohjois-Laaksossa.»

»Eikö tämä paikkakunta teitä miellytä?» kysyi Hal hämmästyen tämän yksinomaan kohteliaisuudesta johtuneen kysymyksensä vaikutusta. Näytti siltä kuin olisi ukkospilvi liikkunut tytön kasvojen yli. »Minä vihaan sitä! Se on pelon ja paholaisten olopaikka!»

Hal epäröi hetkisen ja kysyi sitten: »Sanotteko minulle mitä tarkoitatte, kun tulen jälleen?»

Mutta »Punainen Mari» oli jälleen viehättävä. »Kun te tulette, mr Smith, en latele teille huoliani. Minä olen silloin sellainen kuin yhtiössä olla pitää, ja me lähdemme sievälle kävelyretkelle, jos suvaitsette.»

Kulkiessaan Reminitskin luo illalliselle Hal ajatteli tyttöä koko ajan, ei ainoastaan hänen miellyttävää ulkomuotoansa, joka oli odottamaton tässä lohduttomuuden tyyssijassa, vaan hänen olemustansa, josta ei saanut selkoa — tuskaa, joka näytti alinomaa koskettavan hänen ajatustensa pintaa, tuimaa ylpeyttä, jonka oli leimahduttanut ilmi kaikkein vähimmän myötätunnon osoitus, hänen ilahtumistaan, kun toinen lausui jonkin kuvallisen lauseparren, vaikka kuinkakin kuluneen. Miten hän oli tullut tietämään jotakin »runokirjoista»? Hal tahtoi oppia paremmin tuntemaan tätä Luonnon ihmettä — tätä vuoren karussa rinteessä kukkivaa villiruusua!

Eräs Mary Burken huomautus selvisi Halille aivan pian — hänen väitteensä, että Pohjois-Laakso oli pelon tyyssija. Hän kuunteli maanalaisten miesten puheita, kunnes pelko vapisutti häntä joka kerta, kun piti painua kaivoksen syvyyteen.

Miesten joukossa oli eräs jouhitukkainen ja soikeasilmäinen korealainen Tsho, joka toimi »köydelläratsastajana» siinä osassa kaivosta, missä Hal oli työssä. Hän oli eräs niistä, joiden huostassa olivat pääkäytäviä pitkin kuljetetut pitkät vaunujonot. Nimi »köydelläratsastaja» johtui siitä, että hän istui raskaalla rautarenkaalla, johon köysi oli kiinnitetty. Hän kehoitti Halia istumaan viereensä, ja Hal suostui sekä toimensa että jäsentensä uhalla. Tsho oli poiminut muistiinsa muutamia sanoja, joita suvaitsi nimittää englanninkieleksi, ja toisinaan voi tosiaankin ymmärtää hänen puheestaan jonkin sanan. Hän osoitti permantoa ja huusi vaunujen rämyn yli: »Iso tomu!» Hal huomasi, että kaivoksen pohjaa peitti kuuden tuuman vahvuinen hiilentomu, jota oli vanhoissa käyttämättömissä seinissäkin niin paljon, että siihen voi kirjoittaa nimensä. »Paljon räjähtää!» selitti köydelläratsastaja, ja kun viimeiset tyhjät vaunut oli työnnetty työkomeroihin ja hän odotteli niitä kuljettaakseen ne jälleen alas, hän yritti käsillään huitoen selittää mitä tarkoitti. »Lastaa vaunut. Pam! Räjähtää kuin helvetti!»

Hal tiesi, että vuoristoilma näillä seuduilla oli kuuluisa kuivuudestaan; nyt hän sai kuulla, että se ominaisuus, joka merkitsi elämää kaikissa maailman osissa eläville raihnaille, merkitsi kuolemaa niille, jotka uurastivat hankkiakseen raihnaille lämpöä. Tämä ilma, jota isot tuulettimet ajoivat läpi kaivosten, vei ilmasta kaiken kosteuden ja jätti hiilentomun niin sakeaksi ja ruutikuivaksi, että pelkkä lastauslapioiden hankaus aiheutti tuhoisia räjähdyksiä. Siitä johtui, että nämä kaivokset surmasivat miehiä monet verrat enemmän kuin mitkään toiset.

Hal keskusteli Tshon kanssa ratsastettuaan illalla erään muulinajajan Tim Raffertyn kanssa ja tiedusteli, eikö asiaa käynyt mitenkään auttaminen. Tim sanoi, että oli olemassa eräs keino, lain määräämä: oli ripoteltava kaivoksiin peittämättömän tiilen tomua. Tim muisti, että lakia oli tosiaankin toteltu kerran hänen eläessään. Oli tullut joitakin »suuria herroja» tarkastamaan asioiden tilaa, ja sitä ennen oli kovasti tuiskutettu säädettyä pölyä. Mutta se oli tapahtunut jo monta vuotta sitten, ja nyt oli ne kojeet siirretty säilyyn, kukaan ei tietänyt minne, ja asiasta ei kuultu koskaan puhuttavankaan.

Samoin oli kaasua koskevien varovaisuustoimenpiteiden laita. Pohjois-Laakson kaivokset näyttivät olevan erikoisen »kaasuiset». Pitkissä käytäväsokkeloissa tuntui löyhkä kuin olisi sinne koottu koko maailman kanatarhojen mädänneet munat, ja tämä rikkivety oli kaikkein vaarattomin niistä kaasuista, joita vastaan kaivosmiehen tuli pitää puolensa. Oli olemassa pelätty tukehduttava kaasu, joka oli hajuton ja ilmaa raskaampi. Pehmeätä, rasvaista hiiltä hakatessaan mies voi iskeä avoimeksi säiliön, jonne oli huimaavan kaukaisessa menneisyydessä sulkeutunut myrkkyannos odottamaan ennaltamäärättyä uhriansa. Mies voi vaipua tainnoksiin kesken työtänsä, ja jos apulainen sattui olemaan poissa näkyvistä tai viipyi hetkenkin liian kauan, niin mies oli mennyttä. Oli vielä sitäkin kamalampi, räjähtävä kaasu, joka voi tärvellä koko kaivoksen ja surmata kymmeniä, jopa satojakin miehiä.

Näitä vaaroja ehkäisemässä oli erikoinen valvoja, jonka velvollisuutena oli liikkua kaivoksessa, tutkia, oliko kaasua, ja pitää huolta siitä, että ilmanvaihtolaitos oli järjestyksessä ja että tuulettimet toimivat moitteettomasti. Tämän valvojan piti suorittaa kierroksensa varhain aamulla, ja laki määräsi, ettei kukaan saanut mennä työhön, ennenkuin hän oli havainnut kaiken olevan kunnossa. Mutta entä jos valvoja nukkui liian kauan tai sattui olemaan humalassa? Eihän voitu tuhlata tuhansia dollareita sellaisen seikan tähden! Niinpä sattuikin toisinaan, että miehet määrättiin työhön, vaikka he murisivat ja kiroilivat mennessään. Ei ollut kulunut montakaan tuntia, kun muutamat heistä makasivat valittaen päänkipua ja pyytäen päästä ulos; ja silloin voi sattua, ettei ylivalvoja päästänyt heitä, koska muutamien poistuessa toiset saattoivat säikähtää ja pyytää hekin pois.

Edellisenä vuonna oli sattunut sellainen onnettomuus. Eräs nuori kroatialainen muulinajaja kertoi siitä Halille, kun he istuivat päivälliskannujensa ääressä. Ensimmäinen miesjoukko oli laskeutunut kaivokseen vastenmielisesti ja muristen. Pian senjälkeen eräs vei alas suojaamattoman kynttilän, ja siitä syntyi räjähdys, joka oli kuulunut maan uumenissa tapahtuvalta mullistukselta. Kahdeksan miestä oli saanut surmansa, ja räjähdys oli ollut niin hirmuinen, että muutamat heistä olivat kiilautuneet seinän ja häkin väliin, joten ruumiita ei saatu irti muuten kuin paloittelemalla. Japanilaisten syy, vakuutti kertoja. Heitä ei olisi pitänyt päästää irralleen kivihiilikaivoksessa, sillä itse pirukaan ei voinut estää japanilaista pujahtamasta syrjään savuttelemaan.

Niin Hal alkoi ymmärtää, minkätähden Pohjois-Laakso oli pelon tyyssija. Millaisia tarinoita olisivatkaan voineet kertoa näiden kaivosten vanhat komerot, jos olisivat osanneet puhua! Hal katseli työhön tulvivaa joukkoa ja ajatteli, että hallituksen tilastojen mukaan kahdeksaa tai yhdeksää heistä oli odottamassa väkivaltainen kuolema, ennenkuin vuosi ehtisi lopulleen, ja että suunnilleen kolmekymmentä haavoittuisi vaikeasti. Ja he tiesivät sen, tiesivät paremmin kuin mitkään hallituksen tilastojentekijät, mutta menivät siitä huolimatta työhönsä. Tätä asiaa harkitessaan Hal joutui ihmeisiinsä. Mikä voima pitikään miehiä sellaisessa työssä? Velvollisuudentuntoko? Käsittivätkö he, että yhteiskunnan täytyi saada kivihiiltä ja että muutamien täytyi suorittaa »likainen työ» sen hankkimiseksi? Ilmestyikö heille näkynä suuri ja ihmeellinen tulevaisuus, jonka piti versoa heidän huonostipalkitusta raadannastaan? Vai olivatko he vain houkkioita tai pelkureita, jotka sokeasti tottelivat, koska ei ollut älyä eikä tahtoa menetellä toisin? Hän joutui uteliaisuuden valtaan, halusi päästä ymmärtämään sisimmältä sielultaan näitä hiljaisia ja kärsivällisiä armeijoja, jotka ovat ajoista aikoihin uskoneet henkensä toisten valtaan.

10.

Hal oppi vähitellen tuntemaan nämä ihmiset; hän ei nähnyt heissä enää pelkkää joukkiota, jota sopi ylenkatsoa tai sääliä kerrassaan, vaan näki yksilöitä yksilöllisine luontumuksineen ja vaikeuksineen, aivan samanlaisia kuin päivän valkeudessa elävät ihmiset. Mary Burke ja Tim Rafferty, korealainen Tsho ja kroatialainen Madvik — nuo henkilöt piirtyivät toinen toisensa jälkeen terävästi Halin mielen kuvaan luoden siihen elämää ja liikuttaen häntä myötätuntoon ja toveruuteen. Muutamat näistä henkilöistä olivat epäilemättä tylsyneet likaiseen ruumiin ja sielun rumuuteen, mutta oli toisia, jotka olivat nuoria ja joiden sydämissä eli toivon valo ja kapinallisuuden säen.

Oli »Andy», kreikkalaisten vanhempien lapsi, oikeastaan Androkulos, mutta ei sopinut edellyttää kenenkään kaivosseudun asujaimen lausuvan sellaista nimeä. Hal näki hänet myymälässä, ja pojan kauniit piirteet ja hänen tummat alakuloiset silmänsä herättivät hänen huomiotansa. He alkoivat keskustella, ja Andylle selvisi, ettei Hal ollut viettänyt koko ikäänsä kivihiilikaivoksissa, vaan oli liikkunut avarassa maailmassa. Hänen äänessään kuuluva kiihtymys oli kerrassaan liikuttava; hän ikävöi elämää, sen iloja ja seikkailuja — ja hänen osanaan oli istua kymmenen tuntia päivässä kaivoksen syvyydessä, hiilen räiske korvissaan ja sieraimet hiilentomua täynnä, ja noukkia sormin pois kuonaa. Hän kuului »erottelijapoikien» monipäiseen laumaan.

»Minkätähden ette lähde pois?» kysyi Hal.

»Kristus! Kuinka pois lähtisin. On äiti, kaksi sisarta.»

»Entä isänne?» Hal sai tietää, että Andyn isä oli ollut eräs niistä, joiden ruumiit oli täytynyt paloitellen irroittaa kaivoskuilusta. Nyt oli poika kahlehdittu isän sijaan, kunnes tulisi hänen hetkensä!

»En tahdo olla »mainari»! huusi poika. »En tahdo tulla tapetuksi!»

Hän alkoi arasti tiedustella, mihin Hal ajatteli hänen voivan ryhtyä, jos pakenisi omaistensa luota ja koettaisi onneansa ulkona maailmalla. Hal yritti muistaa, missä oli nähnyt oliivi-ihoisia kreikkalaisia suurine tummine silmineen kauniissa vapauden maassa, eikä voinut esittää pojalle muuta mahdollisuutta kuin kengänkiilloittajan viran tai työskentelyn pesuastiain pyyhkijänä jonkin hotellin pesusuojassa — juomarahat oli joka tapauksessa luovutettava lihavalle patruunalle.

Andy oli käynyt koulua, oli oppinut lukemaan englanninkieltä, ja opettaja oli lainannut hänelle kirjoja ja aikakauslehtiä, joissa oli ihmeellisiä kuvia. Nyt hän kalpasi enempää kuin kuvia, hän tahtoi saada niiden edustamat todelliset oliot. Tässä Hal havaitsi erään kaivoksenomistajia kohtaavan vaikeuden. He keräsivät suuren määrän nöyriä orjia, jotka olivat peräisin parista-kolmestakymmenestä rodusta ja syntyjään orjamielisiä; mutta Amerikan mieletön järjestelmä, jonka mukaan piti olla olemassa julkisia kouluja, sai aikaan, että tämän lauman lapset oppivat puhumaan, vieläpä kirjoittamaankin englanninkieltä. Niin he muuttuivat liian hyviksi heitä odottavaa kohtaloa varten, sitten pääsi kaivosalueelle pujahtamaan joku kiertävä agitaattori, ja yht'äkkiä oli piru irti. Siitä syystä tarvittiin hiilikaivoksissa toisenkinlainen »valvoja», jonka asiana oli varjella toisenlaisilta räjähdyksiltä — ei hiilikaasujen, vaan ihmismielen aikaansaamilta.

Tähän toimeen sisältyvät velvollisuudet kuuluivat Pohjois-Laaksossa lähinnä Jeff Cottonille, aluepäällikölle. Hän ei ollut näköjään sellainen mies kuin olisi luullut hänen virkansa edellyttävän. Hän oli laiha, melkein hienonnäköinen, henkilö, joka frakkiin puettuna olisi kelvannut diplomaatiksi. Hänen ärtyessään vääntyi suu kuitenkin rumaksi, ja hänellä oli aina mukanaan tuliase, jossa nähtiin kuusi uurretta; sitäpaitsi hänellä oli sheriffin-merkki, jonka nojalla hän voi rankaisematta lisätä uurremerkkiensä lukua. Jeff Cottonin tullessa lähti räjähdysvalmis mies aina pois ollakseen räjähtäväinen yksikseen. Pohjois-Laaksossa vallitsi niinmuodoin »järjestys», ja ainoastaan lauantai- ja sunnuntai-iltoina, humalaisia hillittäessä, tai maanantai-aamuina, kun heitä täytyi potkien retuuttaa työhön, voi havaita, millaisilla perustuksilla tämä »järjestys» lepäsi.

Paitsi Jeff Cottonia ja hänen apuriansa Adamsia, joilla oli virkamerkit ja jotka tunnettiin, oli toisia apureita, joilla ei ollut mitään merkkejä ja jotka edellytettiin tuntemattomiksi. Palatessaan kaivoksesta eräänä iltana Hal sanoi kroatialaiselle muulinajajalle Madvikille jotakin yhtiön myymälän korkeista hinnoista ja hämmästyi kovin, kun mies potkaisi häntä nilkkaan. Myöhemmin, kun he olivat menossa illalliselle, Madvik selitti asian. »Se punanaamainen, Gus. Pidä varasi — se on yhtiön urkkija.»

»Niinkö tosiaan?» kysyi Hal täynnä mielenkiintoa. »Mistä sen tiedät?»

»Tiedän. Kaikki tietävät.»

»Hän ei näytä kovin viisaalta», virkkoi Hal, jonka käsitykset salapoliiseista olivat muodostuneet Sherlock Holmesin nojalla.

»Ei tarvitse paljon viisautta. Menee päällysmiehen luo, sanoo: 'Joe lurjus puhuu liikoja. Sanoo myymälän varastavan.' Vaikka pirun tyhmä sen tekee. Eikö niin?»

»Epäilemättä», myönsi Hal. »Ja saako hän siitä palkan yhtiöltä?»

»Päällysmies maksaa. Antaa juoda, antaa vähän rahaa. Sitten päällysmies tulee, sanoo sulle: 'Pidät liika suurta suuta, mies. Mene helvettiin tästä!' Ymmärrätkö?»

Hal ymmärsi.

»Menet pois tästä kanjonista. Tulet toiseen kaivokseen. Päällysmies kysyy: 'Missä olet ollut työssä?' Sanot: 'Pohjois-Laaksossa.' Hän sanoo: 'Mikä nimi?' Sinä sanot: 'Joe Smith', Hän sanoo: 'Odota.' Menee sisään, katsoo paperia, tulee ulos, sanoo: 'Ei ole työtä!' Sinä sanot: 'Miksei?' Hän sanoo: 'Pidät liika suurta suuta, mies. Mene helvettiin!' Ymmärrätkö?»

»Tarkoitat mustaa kirjaa?» sanoi Hal.

»Niin, mustaa kirjaa. Puhelimellakin taitavat saada kaikki tietää. Jos teet jotakin pahaa, puhut ammattiyhdistyksestä» — Madvik oli alentanut ääntänsä ja lausunut viimeisen sanan kuiskaten — »lähettävät kuvasi — et saa työtä missään koko valtiossa. Mitä siitä pidät?»

11.

Aivan pian Hal näki tämän urkkimisjärjestelmän toiminnassa ja alkoi hiukan ymmärtää niitä voimia, jotka pitivät näitä hiljaisia ja kärsivällisiä armeijoja työssään. Eräänä sunnuntaiaamuna hän oli kävelemässä muulinajaja Tim Raffertyn kanssa, jonka leppoisissa nuorissa, hiilenmustentamissa kasvoissa oli uneksiva sininen silmäpari. He tulivat Timin asunnolle, ja Tim kehoitti Halia astumaan sisään. Timin isä oli kumarainen ja työn raatelema mies, mutta hänen rotevassa ruumiissaan, joka oli monen miespolven aikana hiilikaivoksissa ahertaneiden miesten perintöä, asui vielä ankara voima. Hänet tunnettiin »Vanhan Raffertyn» nimellä, vaikka hän ei ollut vielä läheskään viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli aloittanut työn kaivospoikana yhdeksän vuoden iässä ja näytti nyt vieraalle haalistunutta nahkakantista albumia, jossa oli »vanhan maan» sukulaisten kuvia — miehiä, joilla oli alakuloiset, syväuurteiset kasvot ja jotka istuivat erittäin jäykkinä ja juhlallisina tullakseen ikuistetuiksi jälkipolvia varten.

Perheenäiti oli laiha harmaahapsinen nainen, joka oli menettänyt hampaansa, mutta säilyttänyt lämpimän sydämensä. Hal mieltyi häneen, koska koti oli siisti, ja istuutui kynnykselle, ympärillään joukko pieniä Rafferty-suvun jäseniä, joiden kasvot hohtelivat sunnuntaista puhtautta. Hän lumosi lapset kertomalla heille Clark Russellin ja Mayne Reidin teoksista sieppaamiansa seikkailuja. Siitä hyvästä häntä kehoitettiin jäämään päivälliselle. Hän sai puhtaan veitsen ja kahvelin ja lautasellisen höyryävän kuumia perunoita, joiden vieressä oli pari suolatun sianlihan viipaletta. Ateria oli niin oivallinen, että Hal heti tiedusteli, saisiko muuttaa majapaikastaan tänne aterioimaan.

Mrs Raffertyn silmät suurenivat. »Miksipä ei», sanoi hän, »mutta luuletteko, että siihen suostuvat?»

»Minkätähden eivät suostuisi?» kysyi Hal.

»Se olisi huono esimerkki toisille.»

»Tarkoitatteko, että minun on pakko pysyä Remnitskin luona?»

»Yhtiöllä on kuusi eri majataloa», sanoi emäntä.

»Mitä ne tekisivät, jos muuttaisin luoksenne?»

»Ensin teille vihjattaisiin asiasta, ja sitten te lähtisitte näiltä kaivoksilta ja me luultavasti jäljessänne.»

»Mutta onhan koppikaupungin asukkailla paljonkin asunto- ja ruokavieraita», huomautti Hal.

»Niin niillä! Kukaan ei heistä välitä — elivät miten elivät. Mutta te olette alun pitäen asunut Reminitskin luona, ja teidän poistuminen ei olisi mikään terveellinen asia.»

»Ymmärrän», nauroi Hal. »Täällä näyttää olevan paljonkin epäterveellisiä asioita.»

»Aivan varmasti! Nick Ammons ajettiin pois, kun hänen vaimonsa oli ostanut maitoa alhaalta laaksosta. Oli lapsi kipeänä, ja myymälästä saadussa sinkossa ei ole paljonkaan ytyä. Sekoittavat siihen luullakseni liitua; pohjalle ainakin jää valkoinen sakka.»

»Teidän siis täytyy ostaa ostettavanne yhtiön myymälästä?»

»Luulin teidän sanoneen, että olette jo ennenkin ollut työssä hiilikaivoksessa», sanoi Vanha Rafferty, joka oli siihen asti kuunnellut mitään virkkamatta.

»Niin olen», vastasi Hal. »Mutta siellä eivät asiat olleet ihan yhtä hullusti.»

»Enpä sitten tiedä, missä olette ollut», sanoi mrs Rafferty, »jos tässä maassa. Minä ja ukkoni olemme haeskelleet vuosikausia.»

Siihen saakka keskustelu oli sujunut luontevasti; mutta nyt tuntui äkkiä kuin olisi langennut jokin varjo — pelon varjo. Hal huomasi Vanhan Raffertyn katsahtavan vaimoonsa, kurtistavan kulmiansa ja viittaavan. Mitä he tiesivätkään tästä sievästä nuoresta vieraasta, joka puhui ylen liukkaasti ja oli ollut monilla maailman kulmilla?

»Ei ole asiamme valittaa», sanoi ukko.

Ja hänen eukkonsa ehätti lisäämään: »Jos päästäisivät tänne kulkukauppiaita ja muita sellaisia, ei siitä taitaisi tulla loppuakaan. Meillä on täällä yhtä hyvä olo kuin missä muualla tahansa.»

»Työmiehen elämä ei ole leikin asia, yrittipä sitä missä tahansa», täydensi toinen, ja kun nuori Tim pyrki ilmaisemaan omaa ajatustansa, he keskeyttivät hänen puheensa niin ilmeisen pelokkaasti, että Hal tunsi sydämessään kipeätä sääliä ja kiiruhti vaihtamaan puheenaihetta.

12.

Saman sunnuntaipäivän iltana Hal lähti tervehtimään Mary Burkea niinkuin oli luvannut. Mary avasi hökkelin oven päästääkseen hänet sisään, ja Hal sai miellyttävän vaikutelman, vaikka valaistuksesta piti huolta vain himmeä öljylamppu. »Tervetuloa», sanoi Mary samoinkuin oli sanonut vieraan tuiskahtaessa vuoren rinteeltä pesupihalle. Hal astui sisään hänen jäljessään ja huomasi, että miellyttävä vaikutus johtui Marystä itsestään. Kuinka raikkaalta ja puhtaalta hän näyttikään! Vanha sininen karttuunileninki, joka viime kerralla ei ollut ihan puhdas, oli nyt pesty ja silitetty, ja olkapään repeämä oli paikattu haalistumattomalla sinisellä tilkulla.

Maryn kodissa oli vain kolme huonetta, ja kun kahta niistä käytettiin makuusuojina, hänen täytyi ottaa vieraansa vastaan keittiössä. Hal huomasi, että huone oli alaston — ei ollut edes kelloa seinää koristamassa. Ainoa viehätys, jonka tyttö oli voinut siihen luoda vierasta odottaessaan, oli siisteys. Lankkulattia oli äskettäin hiekalla hangattu ja pesty; keittiön pöytä oli sekin puhdistettu, samoin liedellä oleva kattila ja särkynyt teekannu ja vadit hyllyllä. Keittiössä olivat Maryn pieni veli ja sisar: Jennie, tummasilmäinen ja tummatukkainen pikkutyttö, heiveröinen, kasvoissa alakuloinen, melkein säikähtynyt ilme, ja Tommie, pyöreäpäinen pojannaskali, tuhansien toisten pyöreäpäisten ja kesakkoisten poikien kaltainen. Molemmat istuivat nyt erittäin jäykkinä tuolillaan katsoa tuijotellen tulijaa hiukan äkäisesti, kuten hänestä tuntui. Hal otaksui, että hekin olivat joutuneet saamaan osansa yleisestä puhdistuksesta. Kun oli ollut epävarmaa, milloin vieras saapuisi, heitä oli varmaan vaadittu peseytymään joka ilta, ja Hal voi kuvitella perheessä sattuneita häiriöitä ja huomautuksia, jotka eivät olleet ylen suopeita Maryn uudelle tuttavalle.

Talossa tuntui vallitsevan jonkinlainen levottomuus. Mary ei kehoittanut vierasta istuutumaan, vaan seisoi epäröiden. Tulijan lausuttua lapsille joitakin ystävällisiä sanoja Mary virkkoi äkkiä: »Emmekö lähde kävelemään, mr Smith, niinkuin puhe oli?»

»Minä lähden mielelläni!» sanoi Hal. Maryn kiinnittäessä hattuaan haljenneen kuvastimen edessä Hal hymyili lapsille ja toisti kaksi säettä Harriganin laulusta:

»Ah armas Mari-Anna, sa ethän kaunaa kanna, — kuunhohtoinen iltamme on!»

Tommie ja Jennie olivat niin aralla mielellä, etteivät kyenneet mitään vastaamaan, mutta Mary huudahti: »Läkkikannun pohja täällä hohtaa, ei muu mikään!»

He lähtivät. Oli mieluisaa kävellä kuutamossa lauhkeana kesäyönä — varsinkin kun olivat ehtineet kylän etäisempiin osiin, missä ei ollut niin paljon väsynyttä väkeä kynnyksillä ja meluisasti leikkiviä lapsia. Oli toisiakin nuoria pareja käyskelemässä saman kuun alla; ankarinkaan päivän uurastus ei voinut tyhjentää heidän tarmoansa siinä määrin, etteivät he olisi tunteneet tämän lauhkean kesäyön tenhoa.

Hal tunsi itsensä väsyneeksi ja nautti kävelystä ja hiljaisuudesta; mutta Mary Burke koki saada selkoa salaperäisestä nuoresta miehestä, jonka seurassa oli. »Te ette varmaankaan ole ollut kauan hiilikaivoksissa, mr Smith?» kysyi hän.

Hal joutui hiukan hämilleen. »Kuinka olette sen huomannut?»

»Te ette näytä sellaiselta ettekä puhu niin. Olette aivan toisenlainen kuin kaikki täällä olevat. En tiedä, kuinka sanoisin, mutta te saatte minut ajattelemaan runokirjoja.»

Vaikka tuo vilpitön tunnustus Halia miellytti, hän ei kumminkaan halunnut puhua omasta salaisuudestansa, vaan turvautui »runokirjoja koskevaan» kysymykseen. »Olen lukenut muutamia», sanoi tyttö, »ehkä enemmän kuin luulette». Lausetta säesteli hänen uhma-ilmeensä.

Hal kyseli enemmän ja sai tietää, että Mary, samoinkuin kreikkalaispoika Andy, oli joutunut häiritsevän amerikkalaisen laitoksen, kansakoulun vaikutuksen alaiseksi. Hän oli oppinut lukemaan, ja sievä nuori opettajatar oli häntä auttanut lainaamalla hänelle kirjoja ja kuvalehtiä. Niin hän oli saanut aarrekammion avaimen, loihditun maton, jolla voi matkata maailman ympäri. Mary itse käytti noita vertauskuvia, sillä »Tuhat yksi yötä» oli ollut hänelle lainattujen kirjojen joukossa. Sadepäivinä hän piiloutui sohvan taakse paikkaan, johon sattui päivänvalo — lukeakseen siellä pienten veljien ja sisarten häiritsemättä!

Joe Smith näytti lukeneen samat kirjat, ja se tuntui Marystä merkilliseltä, koska kirjat ovat kalliita ja vaikeita saada. Hän kertoi, kuinka oli etsinyt paikkakunnalta uusia taikamattoja ja oli löytänyt Longfellow'n kirjoittaman »runokirjan», erään Amerikan historiaa käsittelevän teoksen, »David Copperfield»-nimisen romaanin ja viimeiseksi kaikkein omituisimman asian, erään toisen tarinan, jonka nimenä oli »Ylpeys ja ennakkoluulo». Omituinen sattumanoikku: häveliäs ja hereätunteinen Jane Austen kaivoskylässä kaukana karussa Lännessä! Kokonainen seikkailu Janelle samoinkuin Maryllekin!

Hal ihmetteli itsekseen, miten Mary oli sitä lukenut. Oliko hän puotipiikaisten tavoin hekumoinut sen väljähtyneen hyvänolon kohtauksissa? Kohta Hal huomasi, että Maryn mieli oli kerännyt siitä itseensä ainoastaan epätoivoa. Tuo hänen olopiirinsä ulkopuolella eletty vapaa ja puhdas maailma, sen ihmiset, jotka viettivät kaunista ja vaivaamaksavaa elämää, ei ollut häntä varten; hän oli kahlehdittu pesusoikon ääreen kaivoskylään. Hän sanoi, että asiat olivat kääntyneet paljoa huonommalle tolalle hänen äitinsä kuoltua. Hänen äänensä muuttui kumeaksi ja kalseaksi. — Hal ei muistanut milloinkaan kuulleensa äänen ilmaisevan niin syvää toivottomuutta.

»Ettekö ole ollut missään muualla kuin täällä?» kysyi hän.

»Olen ollut kahdessa kaivoskylässä», vastasi Mary, »ensin Gordonissa ja sitten East Runissä. Mutta ne ovat kaikki yhdenlaiset.»

»Olettehan sentään käynyt kaupungeissa?»

»Vain edestakaisin, kerran tai kahdesti vuodessa. Kerran olin
Sheridonissa ja kuulin erään rouvan laulavan.»

Tyttö vaikeni vähäksi aikaa, painuen tuohon muisteloon. Sitten hänen äänensä yht'äkkiä muuttui — ja Hal voi pimeässä kuvitella, kuinka hän heitti päätänsä uhmaten. »Minä en tahdo vaivata seuraani huolillani! Tiedänhän, kuinka ikävystyttävää on, kun kuulee sellaista toiselta — esimerkiksi lähimmältä naapuriltani, mrs Zambonilta. Tunnetteko hänet?»

»En.»

»Eukko rukalla on huolia riittämään asti, Jumala paratkoon. Hänen miehestään ei ole juuri mihinkään — hän on väkeviin menevä. Hänellä on yksitoista lasta, ja se on liikaa yhden naisen osalle. Eikö teistäkin?»

Hän esitti kysymyksen niin lapsellisen luontevasti, että Halin täytyi nauraa. »Epäilemättä», vastasi hän.

»Niin, minä uskon, että ihmiset auttaisivat häntä enemmän, ellei hän niin kovin valittaisi! Toinen puoli on sitäpaitsi jotakin slaavilaista kieltä, jota ei kukaan ymmärrä!» Mary alkoi kertoa hupaisia asioita eukko Zambonista ja muista monikielisistä naapureistaan jäljitellen heidän murrettansa, joka kovin rikkoi irlantilaisen kieliparren sääntöjä. Hänen huumorinsa tuntui luontevalta ja viehättävältä, ja Hal johdatti hänet iloisempiin keskusteluaiheisiin.

13.

Mutta kun he sitten olivat kotiin palaamassa, sattui seikka, joka tärveli mielialan. Takaa kuului askelia, ja Mary kääntyi katsomaan; sitten hän tarttui Halin käsivarteen, veti hänet varjoon tien viereen ja kehoitti kuiskaten olemaan hiljaa. Heidän ohitsensa kulki kumarainen mies hoippuen puolelta toiselle.

Miehen käännyttyä ja mentyä sisään Mary sanoi: »Isäni. Hän on ilkeä ollessaan tuossa tilassa.» Hal kuuli tytön nyyhkivän pimeässä.

Siinä siis oli Maryn huoli — se kotoisen elämän vaikeus, johon hän oli viitannut ensimmäistä kertaa kohdattaessa! Hal ymmärsi nyt yht'äkkiä monta seikkaa — minkätähden hänen kotinsa oli vailla kaikkia koristeita ja miksi hän ei ollut kehoittanut vierastaan istumaan. Hän seisoi mitään virkkamatta, koska ei tietänyt, mitä sanoa. Ennenkuin hän ehti puhua, Mary huudahti: »Voi, kuinka vihaan tuota O'Callahania, joka myy sitä ainetta isälleni! Hänen kodissaan on kyllin ruokaa, ja hänen vaimonsa käy joka sunnuntai kirkossa silkkiin puettuna ja pitäen itseänsä paljoa parempana tavallisen kaivosmiehen tytärtä! Toisinaan tekisi mieleni tappaa molemmat.»

»Se ei paljoa auttaisi», huomautti Hal.

»Ei, sen tiedän, tulisi vain joku toinen hänen sijaansa. Täytyisi tehdä enemmän, muuttaa olot täällä perinpohjin. Täytyisi päästä käsiksi niihin, jotka hyötyvät Callahanista.»

Maryn mieli siis haeskeli syitä! Hal oli otaksunut hänen kiihtymyksensä johtuneen nöyryytyksestä tai siitä, että hän pelkäsi kotiin tultuaan joutuvansa ikävään kohtaukseen; mutta tyttö ajattelikin kauhean juoppouskysymyksen syvempiä juuria. Hal Warnerissa oli vielä niin paljon itsetiedotonta keikarimaisuutta, että tuollainen tavallisen kaivosmiehen tyttäressä ilmenevä seikka häntä hämmästytti. Siitä johtui, että hänen säälinsä muuttui älylliseksi mielenkiinnoksi samoinkuin ensimmäisen kohtauksen aikana.

»Juopottelu lakkautetaan vielä kokonaan», sanoi hän. Hän ei ollut tietänyt olevansa kieltolain kannattaja; hän oli muuttunut sellaiseksi yhtäkkiä!

»Olisi parasta, jos lakkauttaisivat sen heti», sanoi tyttö. »Muuten voi olla liian myöhäistä. Sydäntä ahdistaa, kun näkee nuorten poikain palaavan kotiin niin humalaisina ja hoiperrellen, etteivät kykene edes tappelemaan.»

Hal ei ollut ehtinyt näkemään paljoa näistä asioista Pohjois-Laaksossa.
»Myyvätkö ne pojillekin?»

»Tietysti, kuka siitä välittäisi? Pojan raha on yhtä hyvää kuin miehen.»

»Mutta luulisipa yhtiön —»

»Yhtiö antaa vuokralle kapakkarakennuksen — muusta se ei välitä.»

»Mutta täytyyhän niiden välittää työmiestensä kelpoisuudesta!»

»Työmiehiä he saavat uusia kuinka paljon hyvänsä. Ellet kelpaa työhön, sinut potkaistaan pois, ja siinä koko juttu.»

»Onko niin helppo saada taitavaa työväkeä?»

»Hiilen kaivaminen ei kysy erinomaista taitoa. Sitä vaatii luittenne varjeleminen — ja jos teidän kannattaa ne rikkoa, niin yhtiö puolestaan kestää asian.»

He olivat saapuneet pienen hökkelin luo; Mary seisoi hetken mitään virkkamatta. »Puhun jälleen katkerasti!» huudahti hän sitten äkkiä. »Siitä huolimatta, että lupasin käyttäytyä seurallisesti! Mutta sattuu aina asioita, jotka kumoavat päätökseni.» Hän kääntyi äkkiä ja juoksi sisään. Hal seisoi vähän aikaa aprikoiden tulisiko tyttö takaisin; sitten hän päätti, että tuo oli merkinnyt hyvää yötä, ja lähti hiljalleen kulkemaan katua alaspäin.

Hän taisteli todellista mielenmasennusta vastaan, ensimmäisen kerran Pohjois-Laaksoon tultuaan. Toistaiseksi hänen oli onnistunut pysytellä asioista jossakin määrin loitolla voidakseen katsella tätä teollisuusmaailmaa ennakkoluulottomasti. Mutta tänä iltana oli Maryn herättämä säälintunne vetänyt hänet syvemmälle. Hän voi epäilemättä auttaa tyttöä, löytää hänelle työtä ympäristöstä, joka ei ollut siinä määrin musertavaa; mutta nyt hänen mieleensä nousi kysymys: kuinka paljon mahtoikaan kaivosalueilla olla nuoria ja intomielisiä, elämää ikävöiviä nuoria naisia, joita musersi köyhyys ja juoppouden aiheuttama taakka?

Halin ohi kulki hämärässä mies, joka tervehti häntä nyökäten ja kättään heilahduttaen. Hän oli kunnianarvoisa herra Spragg, jonka virallisena tehtävänä oli taistella väkijuomapaholaista vastaan Pohjois-Laaksossa. Hal oli ollut edellisenä sunnuntaina pienessä valkoisessa kirkossa ja oli kuullut kunnianarvoisen Spraggin ahdasoppisen saaman, jossa pirskotettiin runsaasti karitsan verta ja selitettiin seurakunnalle, missä ja miten he tulisivat saamaan korvauksen tässä murheen laaksossa kokemistaan kärsimyksistä.

Millaiselta ilkeältä ivalta tuo tuntuikaan! Ihmiset olivat epäilemättä aikoinaan uskoneet sellaisia oppeja, olivatpa suostuneet menemään roviollekin niiden puolesta. Mutta nyt ei kukaan mennyt niiden vuoksi poltettavaksi — päinvastoin: yhtiö pakotti jokaisen työmiehen maksamaan niukasta ansiostaan osansa, jotta niitä voitiin yhä saarnata. Kuinka voi pahin uskonkiihkoilijakaan tutustua sellaiseen asiainjärjestelyyn alkamatta epäillä omaa hurskauttaan? Jossakin Yleiseksi Polttoaine-Yhtiöksi nimitetyn suuren osingonmaksukoneen yläpäässä täytyi olla jokin pirullinen äly, joka oli koko asian suunnitellut ja antanut käskynsä kirkolliselle esikunnalle: »Me tahdomme omaksemme nykyisyyden — jätämme teille tulevaisuuden! Me tahdomme ruumiit — jääkööt sielut teidän huostaanne! Opettakaa niille taivaasta, mitä haluatte — kunhan annatte meidän ryöstää heitä maan päällä!»

Tätä pirullista ohjelmaa noudattaen kunnianarvoinen Spragg voi kiivailla väkijuomapaholaista vastaan, mutta ei virkkanut sanaakaan väkijuomamyymäläin vuokralleantamisen tuottamista voitto-osingoista eikä niistä paikallisista politikoitsijoista, jotka elivät yhtiön avustuksen ja anniskelusta koituvien voittovarojen nojalla. Hän ei maininnut mitään nykyaikaisen terveystieteen tuloksista, jotka osoittavat liikarasituksen olevan alkoholihimon syynä. »Tehdasjuoppous» ei näyttänyt kuuluvan Yleisen Polttoaine-Yhtiön teologialle tuttuihin käsitteisiin! Sellaista saarnaa kuunnellessaan ei olisi tosiaankaan arvannut, että sen kuuntelijat olivat ruumiillisia olentoja, ja yhtä mahdoton olisi ollut saarnan nojalla aavistaa, että saarnaajallakin oli ruumis, jota ruokki hänen opettamiensa liian ankaran työn ja liian heikon ravinnon riuduttamien palkkaorjien hankkima ravinto!

14.

Tämän järjestelmän uhrit olivat enimmältä säikytettyjä ja puhuivat kärsimistään vääryyksistä vain kuiskaten, mutta Hal tuli huomaamaan, että kaivosalueella oli eräs paikka, missä he eivät voineet pysyä äänettöminä, vaan sallivat vääryyden tuntonsa voittaa pelon. Tämä paikka oli koko kaivoselimistön keskipiste, sen hermostollisen tarmon keskus, tai vertausta vaihtaaksemme se tuomioistuin, jossa kaivosmies kuuli tuomionsa — joko hyvinvointiin tai puutteeseen ja epätoivoon johtavan.

Se paikka oli siinä, mihin hiili tuli kaivoksesta punnittavaksi ja kirjaan merkittäväksi. Kaivoksesta tultuaan lähti jokainen hiilenkaivaja sinne. Siellä oli taulu, jossa nähtiin hänen numeronsa ja hänen sinä päivänä lähettämiensä vaunujen paino. Ja jokainen mies, oppimattominkin, oli perehtynyt englanninkieleen sen verran, että sai asiasta selkoa.

Hal oli vähitellen tullut käsittämään, että tässä oli varsinainen asiain näyttämö. Useimmat miehet katsahtivat tauluun ja lähtivät sitten vaivalloisesti astumaan, hartiat kumarassa, mitään virkkamatta ja sivuilleen vilkaisematta. Toiset murisivat itsekseen tai — se merkitsi aivan samaa — murisivat toisilleen vierailla kielillänsä. Mutta suunnilleen joka viides osasi puhua englanninkieltä; ja kului tuskin yhtäkään iltaa, jona joku ei purkautunut puhumaan, puinut nyrkkiänsä päin taivasta tai vaakamestaria — hänen selkänsä takana. Sellaisen murisijan ympärille saattoi kerääntyä toisia; huomattava oli, että aluepäällikkö tavallisesti oli läheisyydessä sinä hetkenä.

Eräässä sellaisessa tilaisuudessa Hal huomasi ensi kerran vanhan Sikorian, harmaahapsisen slovakin, joka oli viettänyt kaksikymmentä vuotta näiden seutujen kaivoksissa. Kaikkien kuluneina vuosina kärsittyjen vääryyksien synnyttämä katkeruus kuohahti Vanhan Mikon mielessä, kun hän huutaen mainitsi määriänsä: »Yhdeksäntoista, kaksikolmatta, neljäkolmatta, kaksikymmentä! Onko tuo minun painoni, mestari? Luuletteko minun uskovan, että se on painoni?»

»Se on painonne», lausui vaakamestari kylmästi.

»Juudan nimessä, silloin on vaakanne väärä! Katsokaa vaunua, vaunu on iso! Mitatkaa vaunu, mister, seitsemän jalkaa pitkä, puolineljättä jalkaa korkea, neljä jalkaa leveä. Ja tekö sanotte sen vetävän vain kaksikymmentä?»

»Et lastaa kunnollisesti», sanoi vaakamestari.

»En lastaa kunnollisesti?» toisti vanha kaivosmies.

Hän alkoi yht'äkkiä puhua valittavaan sävyyn, ikäänkuin tuollainen syytös olisi häntä enemmän loukannut kuin suututtanut. »Te tiedätte, kuinka monta vuotta olen ollut näissä töissä, ja sanotte, etten osaa tehdä kuormaa! Kun minä kuorman täytän, täytän sen niinkuin kaivosmies, en niinkuin joku japanilainen, joka ei kaivoksesta mitään ymmärrä. Minä lastaan sen kukkurapääksi niinkuin heinälläkin. Reilusti minä sen lastaan — noin.» Ukko osoitti kädenliikkeillä, mitä tarkoitti. »Sanotte minun saavan vain yhdeksäntoista, kaksikymmentä, mutta siinä on sen verta harjana ja puolitoista sen vertaa pohjalla!»

»Se on painonne», lausui vaakaaja järkähtämättä.

»Mutta teidän vaakanne on väärä, mister! Minä olen aina tottunut saamaan painoni, viisiviidettä, kuusiviidettä kuormaan. Tässä on apulaiseni, kysykää häneltä, eikö ole niin asia. Kuinka on, Bo?»

»Um-m-m-mum,» sanoi Bo, joka oli neekeri, joskin hiilentomu teki rodun havaitsemisen hankalaksi.

»Minä en saa enää irti elatustani!» huudahti vanha slovakki. Hänen äänensä värisi, ja syväänpainuneissa tummissa silmissä oli rukoileva ilme. »Mitä luulette minun saavan? Viidessätoista päivässä viisikymmentä senttiä! Minun täytyy maksaa ruoka ja asunto, ja niin totta kuin tässä seison ja Jumala minua auttakoon vannon, että ansaitsen viisikymmentä senttiä. Minä hakkaan hiiltä enkä saa mitään painoa, en saa yhtään mitään! Vaaka on väärä!»

»Mene tiehesi!» sanoi vaakamestari kääntyen pois. »Mister!» huusi Vanha Mikko lähtien hänen jälkeensä ja vuodattaen koko sielunsa sanoihinsa. »Mitä on tämä elämä, mister? Mies raataa kuin juhta saamatta mitään palkakseen. Omaa ruutiansa polttaa, puolen dollarin verosta ruutia päivässä, mitä siitä sanotte? Kakkaa ja kaivaa ja lakaisee, eikä saa yhtään mitään! Tässä on totisesti köyhä mies, joka rääkkää ruumistansa viimeiseen asti, viimeiseen veren pisaraan! Nälkään te minut näännytätte, se on varmaa! Pitäähän minun saada jotakin syödäkseni, vai eikö?»

Samassa vaakaaja pyörähti häneen päin. »Mene helvettiin», ärjäisi hän. »Jos se ei sinulle sovi, lähde tiehesi. Kitasi kiinni, tai minä suljen sen.»

Vanha mies väistyi väristen taaksepäin ja vaikeni. Hän seisoi siinä vielä vähän aikaa hermostuneesti purren parrakkaita huuliansa. Sitten hänen hartiansa lysähtivät, ja hän kääntyi menemään neekeriapulaisensa kanssa.

15.

Vanha Mikko asui Reminitskin luona, ja Hal etsi hänet illallisen jälkeen. Hänestä sai helposti selkoa, ja hän osoittautui mielenkiintoiseksi tuttavaksi. Hänen kaunopuheisten kuvaustensa nojalla Hal tutustui lukuisiin lähiseudun kaivoksiin. Ukko ei kyennyt hillitsemään kiivasta luontoansa ja oli senvuoksi aina muuttamassa. Mutta kaikki paikat olivat yhtäläiset, sanoi hän, niillä oli aina juonensa, joilla varastivat köyhältä kaivosmieheltä hänen ansionsa. Kaivostyöläinen oli pieni liikemies, sopimuksentekijä, joka otti suorittaakseen määrätyn työn kulunkeineen ja siitä mahdollisesti koituvine voittoineen tai tappioineen. Päällysmies määräsi hänelle työpaikan, ja hänen asiansa oli kiskoa siitä irti kivihiiltä saaden palkaksi viisikymmentäviisi senttiä jokaiselta tonnilta puhdasta hiiltä. Eräissä paikoissa mies voi ansaita hyvin, toisissa taas hän teki työtä viikkomääriä saamatta kokoon ruokarahojansa.

Asia riippui hiilessä olevan kiven ja kuonan paljoudesta. Jos hiilisuoni oli matala, täytyi miehen irroittaa katosta parin jalan paksuudelta kiveä, joka lastattiin erikoisiin vaunuihin pois kuljetettavaksi. Tätä työtä nimitettiin »harjaamiseksi», ja siitä ei kaivosmiehelle maksettu mitään korvausta. Voi myös käydä välttämättömäksi kaivaa uusi käytävä tai poistaa tieltä kiveä, tasoittaa pohjaa ja rakentaa ratoja, joita pitkin vaunut kuljetettiin lastattaviksi; toisinaan taas hiilisuoni johti »vikapaikkaan», jossa oli kallio kivihiilen sijassa — ja kallio oli poistettava, ennenkuin pääsi käsiksi kivihiileen. Kaikkea sellaista työtä nimitettiin »kuolleeksi», ja siitä aiheutui alinomainen sota. Aikaisemmin yhtiö oli korvannut sen erikseen, mutta nyt, kun oli päässyt miehiä mahtavammaksi, se kieltäytyi mitään maksamasta. Kaivosmiehelle oli niinmuodoin tärkeätä saada työpaikkansa kohdassa, jossa ei tarvinnut suorittaa paljon sellaista turhaa työtä. Ja paikan määrääminen oli päällysmiehen asia, joten tässä oli loppumaton tilaisuus suosimiseen ja lahjomiseen, riitelemiseen tai päällysmiehen lämpöisenä pitämiseen. Millaisessa asemassa olikaan mies, joka oli köyhä ja vanha ja ruma eikä osannut hyvin puhua englanninkieltä? kysyi vanha Mikko katkerasti. Päällysmies varasti hänen vaunujansa ja antoi niitä toisille; hän vähensi vaunujen painoa lisäten niille, jotka asuivat hänen luonansa, kestitsivät häntä väkijuomilla tai muuten häntä mielistelivät.

»Minä olin tehnyt työtä viisi päivää Koilliskaivoksessa», sanoi Mikko, »ja niin totta kuin Jumala minua auttakoon, vaikka tähän paikkaan kuolisin, en ollut ansainnut enempää kuin viisitoista senttiä! Neljätoista tuumaa kalliota! Minä sanoin mr Biskopille, ylivalvojalle: 'Maksatteko jotakin tästä kalliosta?' 'Mitä joutavia!' sanoo hän. 'No', sanon minä, 'jos ette maksa, niin en työtä jatka. Mihin minä joudun sen kiven kanssa?' 'Mene helvettiin', sanoo hän, ja kun yritin käydä kimppuun, veti revolverinsa. Sitten lähdin Seetrivuorelle, ja päällysmies antoi minulle työtä, sanoi: 'Mene neljänteen kaivokseen; kiskot ovat kolmannessa ja kiinnikkeet.' Hän sanoi: 'Maksan teille, kun pistätte ne paikoilleen.' Minä kävin asiaan ja tein työtä kello kahteentoista. Kuljetin kolme paria kiskoja ja kiinnikkeitä ja irroitin kaikki naulat —.»

»Irroititte naulat?» kysyi Hal.

»En saanut uusia. Täytyi käyttää vanhoja, irtikiskottuja. Sitten sanoin: 'Kuinka on sen puolen päivän laita, jonka minulle lupasitte?' Hän sanoo: 'Ethän ole vielä hiiltä kaivanut?' 'Mutta tehän lupasitte maksaa, jos väännän irti naulat ja panen kiskot paikoilleen!' Sanoo: 'Yhtiö ei maksa kuolleesta työstä — tiedäthän sen!' Niin sanoi, ja siinä oli koko korvaukseni.»

»Ettekö saanut palkkaa puolen päivän työstä?»

»En mitään. Päällysmies tekee mitä tahtoo hiilikaivoksessa!»

16.

Vanha Mikko kertoi eräästä toisestakin keinosta, jonka nojalla kaivosmies joutui toisten mielivallan alaiseksi, vaunujen varastamisesta. Jokaisella miehellä oli messinkilevyjä, joihin oli merkitty hänen numeronsa, ja hän ripusti vaunua lähettäessään sellaisen levyn vaunun sisäpuolella olevaan koukkuun. Mutta tyhjentämispaikalle oli pitkä matka, joku voi vaihtaa levyn, ja vaunu oli mennyttä. Muutamissa kaivoksissa numero merkittiin liidulla vaunun laitaan, ja eipä ollut vaikea sitä pyyhkiä tai muuttaa! Halin mielestä olisi ollut yksinkertainen asia varustaa vaunu numeroidulla munalukolla, mutta sellainen asian järjestäminen olisi maksanut yhtiölle sata tai kaksisataa dollaria, ja niin jatkui varastaminen vuodesta toiseen.

»Luuletteko päällysmiesten vaunuja varastavan?» kysyi Hal.

»Toisinaan varastavat päällysmiehet, toisinaan päällysmiesten ystävät — toisinaan itse yhtiö omilta miehiltänsä.» Pohjois-Laaksossa väitti vanha slovakki itsensä yhtiön varastavan. Ei hyödyttänyt lähettää päivässä enempää kuin kuusi vaunua, selitti hän, sillä maksua ei koskaan saanut useammasta. Ei myöskään kannattanut lastata enempää kuin tonni vaunuun, sillä vaunuja ei kunnollisesti punnittu, lähetettiin vain nopeasti vaa'an yli, ja vaakamestaria oli kielletty ylittämästä erästä keskimäärää. Mikko kertoi italialaisesta, joka oli lastannut vaunun niin korkeaksi, että se tuskin mahtui oviaukosta, meni sitten itse punnituspaikalle ja näki sen painavan kuusituhatta viisisataa naulaa. Hänen hyväkseen merkittiin kolmetuhatta viisisataa, ja hänen yrittäessään käydä kimppuun hänet vangittiin. Mikko ei ollut vangitsemista nähnyt, mutta hänen kaivoksesta tultuaan oli mies mennyt, ja kukaan ei häntä sen koommin nähnyt. Sitten tehtiin vaakahuoneeseen ovi, jottei kukaan pääsisi punnitsemista näkemään.

Mitä enemmän Hal kuunteli miesten kertomuksia ja ajatteli näitä asioita, sitä paremmin hän alkoi käsittää, että kaivosmies oli sopimuksen tekijä, jolla ei ollut minkäänlaista tilaisuutta määritellä sopimuksen laajuutta, ennenkuin otti sen suorittaakseen, eikä jälkeenpäin mahdollisuutta todeta, kuinka paljon työtä oli tehnyt. Sitäpaitsi hänen oli pakko käyttää välineitä, joiden hintaa ja määrää hän ei voinut tarkastaa. Hän käytti ruutia, ja kuukauden lopussa oli. hänen palkastaan lyhennetty eräs summa, ja jos summa oli liian korkea, hän ei voinut mitenkään asiaa auttaa. Häntä veloitettiin määrätyllä summalla »pajoituksesta», työkalujen kunnossapitämisestä, ja joka kuukausi vähennettiin hänen palkastaan dollari tai pari, vaikka hän ei olisi käynyt pajan tienoillakaan.

Hal mietti, mitä ken hyvänsä liikemies asiasta ajattelisi. Suostuisiko kukaan tekemään sopimusta sellaisilla ehdoilla? Ryhtyisikö kukaan rakentamaan patoa saamatta ennakolta mitata paikkaa ja voimatta laskea, kuinka monta kuutiojalkaa kiveä ja sementtiä tehtävä vaatisi? Tarvitsi vain niin kysyä havaitakseen asian takaperoisuuden; mutta tässä piirissä työskenteli viisitoistatuhatta miestä sellaisissa olosuhteissa.

Valtion lain mukaan oli jokaisella kaivosmiehellä oikeus vaatia tarkastusmies suojelemaan hänen etujansa punnittaessa, mutta tämän tarkastajan palkka oli työmiehen maksettava omasta taskustaan. Jos hiilikaivoksissa vallitsevia oloja joskus julkisuudessa arvosteltiin, voivat kaivosten omistajat riemuiten viitata tuohon lakipykälään, ja vain henkilö, joka oli ollut itse asioita näkemässä, voi käsittää, millainen kaivosmieheen kohdistuva katkera iva siihen sisältyi.

Ruokahuoneessa Halin vieruskumppanina oli Johansson-niminen vaaleatukkainen ruotsalainen jättiläinen, joka latoi hirsiä kymmenen tuntia päivässä. Tämä veikko kuului niihin, jotka voivat vapaasti lausua ajatuksensa, koska oli nuori, tavattoman väkevä ja kaikista perhesiteistä vapaa. Hän siirtyi alinomaa paikasta toiseen, kaivoksesta viljavainioille ja viljavainioilta tukkimetsään. Joku mainitsi hänelle punnitustarkastajan, ja koko pöytäkunta kuuli hänen ivallisen naurunsa. Koettakoon joku pyytää sellaista tarkastusmiestä!

»Tarkoitatteko, että potkisivat hänet pois?» kysyi Hal.

»Mahdollista kyllä!» kuului vastaus. »Mahdollista myös, että saisivat hänet muuten lähtemään.»

»Kuinka niin.»

»Tekisivät hänen elämänsä kirotun kurjaksi, kunnes hän lähtisi.»

Niin oli laita punnituksen, tarkastajan, samoinkuin maksuosoitusten, yhtiön myymälöiden ja kaikkien niiden toimenpiteiden, joilla laki yritti suojella kaivosmiestä tapaturmilta. Työmies voi vaatia laillista oikeuttansa, mutta joutui niin tehden kokemaan päällysmiehen kiukkua. Päällysmies voi tehdä hänen elämänsä kirotun kurjaksi, kunnes hän lähti vapaaehtoisesti. Voi myös tulla miehen osaksi sadattelukuuro ja käsky »Marssi täältä matkaasi!» — ja varsin mahdollista, että lähtijä sai potkun takalistoonsa tai näki revolverinpiipun nenänsä alla.

17.

Nämä olosuhteet tekivät kaivosalueesta epätoivon tyyssijan. Oli kuitenkin miehiä, jotka tulivat jotenkin toimeen, perustivat perhekuntia ja omistivat kunnollisen kodin. Jos henkilön onnistui välttää tapaturmaa, jos hän ei mennyt naimisiin liian nuorena eikä joutunut pitämään huolta ylen suuresta lapsilaumasta, jos hän kykeni vastustamaan väkijuomien houkutusta, johon liikarasitus ja elämän yksitoikkoisuus sai monet lankeamaan, ja ennen kaikkea jos hän osasi pitää päällysmiehensä suopeana, niin hän voi saada itselleen kodin, vieläpä hiukan rahaakin yhtiön talletettavaksi.

Heidän joukkoonsa kuului Jerry Minetti, josta tuli eräs Halin parhaita ystäviä. Hän oli Milanosta kotoisin, nimeltään oikeastaan Gerolamo, mutta tässä »valinkauhassa» hänestä oli tullut »Jerry». Hän oli suunnilleen viidenkolmatta vuoden ikäinen ja italialaiseksi harvinaisen varteva. Häneen, samoinkuin useimpiin toisiin tovereihinsa, Hal tutustui eräänä sunnuntaipäivänä. Jerry oli vasta noussut vuoteestaan, oli peseytynyt ja pukenut ylleen uudet siniset vaatteet, joten hän näytti sangen ilahduttavalta siinä auringonpaisteessa. Hän käveli pää pystyssä ja selkä suorana, ja helppo oli nähdä, ettei hänellä ollut paljon huolta maailmassa.

Halin huomiota ei kumminkaan kiinnittänyt niin suuressa määrin Jerry, vaan se, mikä Jerryä seurasi: hänen täydellinen jäljennöksensä neljänneskoossa, kasvot yhtä puhtaina ja yllä uudet siniset »överhaalarit». Hänenkin päänsä oli pystyssä ja hartiat jäykät, ja eipä voinut muuta kuin hymyillä nähdessään hänen heittävän kantapäätä ja yrittävän parhaansa mukaan pysyä mukana. Jäädessään kaikkein pisimmistäkin askelista huolimatta jälkeen hän pisti juoksuksi, pääsi ihan isänsä kintereille ja alkoi jälleen astua samaa jalkaa.

Hal oli menossa samaan suuntaan, ja näky virkisti häntä kuin sotilasmusiikki; hänenkin teki mieli nostaa pää pystyyn, suoristaa ryhtiänsä ja astua tahdissa. Nähdessään hänen kasvoissaan hymynirveen toiset kävelijät kääntyivät katsomaan ja hymyilivät hekin. Mutta Jerry kulki tietänsä vakaasti, tietämättä mitään jäljessään pidetystä pelistä.

He menivät erääseen rakennukseen, ja Hal, jolla ei ollut muuta tekemistä kuin nauttia elämästä, jäi odottamaan, kunnes he palaisivat. He tulivat takaisin samassa järjestyksessä. Miehellä oli nyt säkki olalla, ja pienellä miehellä pienempi samanlainen kantamus. Hal hymyili jälleen, ja kun molemmat olivat ehtineet luo, hän tervehti: »Hoi, miehet!»

»Hoi, hoi!» vastasi Jerry seisahtuen. Sitten hän huomasi Halin hymyilevän ja hymyili hänkin. Hal katseli pientä miestä ja hymyili, ja pieni mies hymyili vastaan. Huomatessaan, mille Hal hymyili, Jerry muhoili yhä leveämmin, ja niin he seisoivat kaikki kolme keskellä tietä hymyillä irvistellen toisilleen ilman mitään havaittavaa syytä.

»Sepä aika poika!» sanoi Hal.

»On, on!» myönsi Jerry laskien säkkinsä maahan. Hän oli aina valmis viipymään kuinka kauan tahansa, jos joku halusi poikaa ihailla.

»Onko omanne?» kysyi Hal.

»Aivan varmasti!» vastasi Jerry.

»Hei vaan, iso mies!» sanoi Hal.

»Hei vaan!» vastasi miehenalku. Helppo oli huomata, että hän oli syntynyt Amerikan suuressa sulatossa.

»Mikä on nimesi?» kysyi Hal.

»Jerry», kuului vastaus.

»Entä hänen?» Hal nyökkäsi kohti miestä.

»Iso Jerry.»

»Onko teitä sinunlaisia enemmänkin kotona?»

»On toinenkin», vastasi Iso Jerry. »Nuorempi.»

»Ei se ole minunlainen», huomautti Pikku Jerry. »Se on pieni.»

»Ja sinä olet suuri?» kysyi Hal.

»Se ei osaa kävellä!»

»Et osaa sinäkään!» nauroi Hal, sieppasi hänet ja heitti olalleen. »Kas niin, saat ratsastaa!»

Iso Jerry otti jälleen säkkinsä, ja niin lähdettiin; mutta tällä kertaa kulki jäljessä Hal, tahdissa astuen, suoristaen selkäänsä ja viipottaen kantapäitänsä. Pikku Jerry yhtyi pilaan, nauraa kukersi ja heilutti riemuissaan tanakoita sääriänsä. Iso Jerry katsahti taaksensa, tietämättä mikä oli ilon aiheena, mutta nauttien siitä yhtä hyvin.

Niin he saapuivat sen kolme huonetta sisältävän mökin luo, joka oli molempien Jerry-nimisten koti, ja ovelle ilmaantui mrs Jerry, mustasilmäinen italialaistyttö, joka näytti niin nuorelta, ettei olisi voinut uskoa hänellä olevan aivan pientäkään lasta. Hymyiltiin, irvisteltiin jälleen, ja sitten kysyi Iso Jerry:

»Ettekö käy sisään?»

»Mielelläni», vastasi Hal.

»Jääkää illalliselle», kehoitti Pikku Jerry. »Meillä on makaroonia.»

»Sepä jotakin!» sanoi Hal.

»Olkoon menneeksi, jos saan jäädä ja maksaa aterian.»

»Mitä helvettiä!» sanoi Jerry. »Te ette saa maksaa!»

»Ei! Ei maksua!» huusi mrs Jerry pontevasti pudistaen päätänsä.

»Hyvä», virkkoi Hal nopeasti havaitessaan heidän voivan loukkaantua.
»Minä jään, jos varmaan tiedätte olevan riittämään asti itsellenne.»

»Aivan varmasti!» sanoi Jerry. »Eikö totta, Rosa?»

»Aivan varmasti!» vakuutti mrs Jerry.

»Niinpä jään», sanoi Hal. »Pidätkö makaroonista, miekkonen?»

»Totta kai!» huusi Pikku Jerry.

Hal katseli ympärilleen tässä italialaiskodissa. Se sointui hyvin yhteen sievän emäntänsä kanssa. Ikkunoissa hohtelevat pitsiuutimet olivat vielä puhtaammat kuin Raffertyn luona; lattialla oli uskomattoman heleävärinen matto ja seinillä Vesuviusta ja Garibaldia esittäviä värikuvia. Oli vielä kaappi monine mielenkiintoisine aarteineen, siinä kappale korallia, iso simpukankuori, haikalan hammas, intiaanin nuolenkärki ja täytetty hamppuvarpunen lasikuvun alla. Hiukan aikaisemmin Hal ei varmaankaan olisi pitänyt tällaisia luonnonolioita erikoisesti mielikuvitusta kiihtävinä, mutta nyt, kun hän oli alkanut viettää viisi kuudesosaa valvonta-ajastaan maan uumenissa, asia oli toisin.

Hän nautti aterian, todellisen italialaisen aterian; makarooni oli todellista italialaista makaroonia, kuumana höyryävää, tomaattikastikkeen peittämää ja lihan mehua uhoavaa. Aterian aikana Hal maiskutti huuliansa ja nauroi irvistellen Pikku Jerrylle, joka vuorostaan maiskutti ja nauraa irvisti. Tämä oli siinä määrin toisenlaista kuin Reminitskin sikakaukalolla oleminen, että Hal ajatteli nauttivansa ensimmäisen kerran eläessään niin maukasta ateriaa. Jerry ja hänen puolisonsa taas ylpeilivät ihmeellisesti pikkumiehestänsä, joka osasi sadatella englanninkielellä yhtä hyvin kuin aito amerikkalainen, ja olivat kuin seitsemännessä taivaassa.

Aterian päätyttyä Hal nojasi taaksepäin ja huudahti aivan samoin kuin
Raffertyn luona: »Hyvä Jumala, kunpa saisin asua täällä!»

Hän huomasi isännän katsahtavan vaimoonsa. »Miksipä ei», sanoi hän.
»Tulkaa vain. Minä annan teille asunnon ja ruoan. Eikö niin, Rosa?»

»Tietysti», sanoi Rosa.

Hal silmäili heitä ihmeissään. »Tiedättekö varmaan, että saisitte luvan?» kysyi hän.

»Luvan? Kuka voisi minua siitä estää?»

»En tiedä. Ehkä Reminitski. Voisitte joutua vaikeuksiin.»

Jerry irvisti. »Minä en pelkää», sanoi hän. »Minulla on täällä ystäviä.
Carmino on serkkuni. Tunnetteko Carminon?»

»En», sanoi Hal.

»Ensimmäisen kaivoksen päällysmies. Hän pitää minun puoltani. Vanha Reminitski menköön hiiteen! Tulkaa te vain tänne, minä järjestän teille makuusijan tuohon huoneeseen ja annan teille hyvät särpimet. Mitä maksatte Reminitskille?»

»Seitsemänkolmatta kuukaudessa.»

»Hyvä, maksatte minulle seitsemänkolmatta ja saatte kaikin puolin hyvän olon. Täällä ei saa paljoa aineksia, mutta Rosa osaa keittää, kyllä hän asiasta suoriutuu.»

Halin uusi tuttava, päällysmiehen suosikki, oli ammatiltaan »laukaisija»; hänen tehtävänään oli kulkea yöllä kaivoksessa laukoen niitä panoksia, jotka miehet olivat päivällä ladanneet. Tämä vaarallinen työ kysyi taitavaa miestä, ja siitä maksettiin varsin hyvin, joten Jerry pääsi eteenpäin maailmassa ja lausui määrätyissä rajoissa pelkäämättä oman mielipiteensä. Hän ei ottanut huomioonkaan sellaista mahdollisuutta, että Hal voi olla yhtiön urkkija, vaan hämmästytti häntä kapinallisella puheellaan kaikenlaisesta petoksesta, jota harjoitettiin Pohjois-Laaksossa ja kaikissa niissä kaivospaikoissa, joissa hän oli ollut työssä tultuaan Amerikkaan nuorena poikana. Hal sai kuulla, että Minetti oli sosialisti. Hän tilasi italialaista sosialistista sanomalehteä, ja postivirkamies, joka tiesi, millainen lehti se oli, hämäsi häntä sen vuoksi. Vielä huomattavampi seikka oli se, että mrs Minetti oli hänkin sosialisti. Jerry selitti sen merkitsevän miehelle paljonkin, koska eukko niinmuodoin ei ollut papin vaikutusvallan alaisena.

18.

Hal muutti heti uhraten osan kuukauden ruokarahoja, jotka Reminitskille maksoi yhtiö hänen tililtään. Hän maksoi mielelläänkin siitä, että sai puhtaan asunnon ja puhtaan ruoan. Huvittavalta tuntui hänestä se seikka, että hän Minettien luo muuttaessaan irlantilaisten tuttaviensa mielestä menetti kastinsa. Pohjois-Laaksossa tuntui vallitsevan mitä jyrkin sosiaalinen jaoitus. Amerikkalaiset, englantilaiset ja skotlantilaiset halveksivat walesilaisia ja irlantilaisia; walesilaiset ja irlantilaiset halveksivat dago-nimellä tunnettuja italialaisia, dagot ja ranskalaiset halveksivat puolalaisia ja venäläisiä, nämä vuorostaan kreikkalaisia, bulgarialaisia ja »monteneekereitä» ja niin edespäin parikymmentä Itä-Euroopan rotua, liettualaiset, slovakit, kroatit, armenialaiset, romanialaiset, rumelit, ruteenit — hännän huippuna meksikkolaiset, neekerit ja viimeisinä ja kehuvimpina japanilaiset.

Hal havaitsi tämän käydessään toisen kerran Raffertyn perheessä. Siellä sattui olemaan Mary Burke, jonka silmissä välähti uhitteleva ilme. »Hyvää päivää, mr Minetti!» huusi hän.

»Hyvää päivää, miss Rosetti», vastasi Hal.

»Miltä maistuu makarooni, you lika da spagett?»

»Eikö teitä maita makarooni, you no lika da spagett?»

»Sanoinhan teille jo kerran», nauroi tyttö, »että hyvät vanhat perunat ovat minulle kyllin hyviä!»

»Entä muistatteko, mitä siihen vastasin?» kysyi Hal.

Mary muisti! Hänen poskiinsa nousi puna, joka muistutti nuoren miehen hänelle sopivana ravintona mainitsemien ruusunterälehtien hohteina.

Raffertyn lapset, jotka olivat hyvät tuttavat Halin kanssa, yhtyivät nyt kiusoitteluun. »Mister Minetti! Lika da spogetti?» Tajuttuaan tilanteen Hal mieli kostaa muistuttamalla tarjoutuneensa irlantilaisten asuntokumppaniksi ja tulleensa torjutuksi, mutta pelkäsi vanhan Raffertyn sellaisesta pilasta pahastuvan ja väitti nyt kivenkovaan luulleensa Rafferty-sukua italialaiseksi. Hän kääntyi juhlallisesti vanhan Raffertyn puoleen korostaen nimen toista tavua — »signor Rafférti» — ja tuo huvitti ukkoa siinä määrin, että hän naureskeli asialle tavan takaa kokonaisen tunnin ajan. Hänen sydämensä suli tuolle hupaiselle nuorukaiselle, hän unohti osan epäilyksiänsä ja jutteli lasten makuulle mentyä vapaammin kaivosmiehen kokemuksistaan.

Vanha Rafferty oli ollut aikoinaan korkealle nousemassa. Hän oli päässyt vaakamestariksi San José-kaivokseen, mutta oli luopunut toimestaan, koska oli ollut sitä mieltä, ettei hänen uskontonsa sallinut tehdä, mitä häneltä vaadittiin. Kamalalta oli tuntunut se vaatimus, että miesten työn tulos oli pidettävä erään keskimäärän rajoissa, lähettivätpä he ylös kivihiiltä kuinka paljon tahansa. Kun Rafferty mieluummin luopui toimestaan kuin suostui sellaiseen, hänen täytyi lähteä kerrassaan pois kaivoksesta, koska jokainen luonnollisesti tiesi, minkätähden hän oli toimen jättänyt ja hänen läsnäolonsa piti eleillä tyytymättömyyttä.

»Ajatteletteko, ettei täällä ole yhtäkään kunniallista yhtiötä?» kysyi
Hal.

Vaiiha Rafferty vastasi: »Onhan niitä joitakin, mutta kunniallisena oleminen ei ole niin helppoa kuin luulette. Heidän täytyy sovittaa hintansa toisten mukaan, ja jos toinen varastaa punnitessaan, täytyy toisen tehdä samoin. Siten käy pienentäminen miesten palkkoja heidän tietämättään, ja on olemassa väkeä, joka ei halua ansaita vähemmän kuin joku toinen.» Hal huomasi ajattelevansa vanhaa Peter Harrigania, jonka johdossa Yleinen Polttoaine-Yhtiö oli. Hänen sanottiin lausuneen: »Minä olen ylen perso osingoille!»

»Kaivosmiehen vaikeus», jatkoi vanha Rafferty, »on siinä, ettei hänellä ole ketään, joka puhuisi hänen puolestaan. Hän on yksin —»

Tämän keskustelun aikana Hal oli vilkaissut »Punaiseen Mariin» ja huomannut hänen nojaavan käsivarsiansa pöytään, voimakkaat hartiat asennossa, joka tiesi kertoa ankarasta päivätyöstä. Mutta nyt hän puuttui keskusteluun; hänen äänensä kajahti yhtäkkiä, ylenkatseelta väristen: »Kaivosmiehen onnettomuus on siinä, että hän on orja!»

»Älähän —», aloitti vanha mies vastaanväittäen.

»Hänen vastustajanansa on koko maailma, »ja hänellä ei ole ymmärrystä liittyä toisiin, muodostaa ammattiyhdistystä ja pitää niin puoliansa!»

Samassa syntyi hiljaisuus. Hal hämmästyi hänkin kuullessaan nyt ensimmäisen kerran tuon pelätyn sanan »ammattiyhdistys» ääneen lausuttuna.

»Tiedänhän sen!» virkkoi Mary, harmaat silmät täynnä uhmaa. »Ette halua kuulla sanaa lausuttavan! Mutta joku lausuu sen teistä huolimatta!»

»Hyvin ymmärretty», virkkoi vanha mies. »Kun ihminen on nuori ja lisäksi nainen —»

»Nainen! Nainenko vain voi olla rohkea?»

»Naisilla on liukas kieli», sanoi vanha Rafferty väkinäisesti hymyillen, »ja mahdotonta on estää heitä sitä käyttämästä. Päällysmiehenkin täytyy se tietää.»

»Voipa niin olla», vastasi Mary. »Ja se luultavasti johtuu siitä, että naiset saavat eniten kärsiä kaivosalueilla; ja päällysmies ehkä tietää senkin.» Tytön posket olivat punaiset.

»Mahdollista kyllä», myönsi Rafferty. Sitten ei kukaan virkkanut mitään, ukko vain tuprutti savuja piipustaan. Selvää oli, ettei hän huolinut jatkaa, koska ei halunnut puhuttavan ammattiyhdistyksistä asunnossaan. Hetkisen kuluttua mrs Rafferty teki heikon yrityksen vaihtaakseen keskustelun aihetta kysymällä, kuinka voi Maryn sisar, joka oli ollut sairaana, ja heidän sitten keskusteltuaan lastentautien lääkkeistä Mary nousi sanoen: »Täytyy tästä lähteä.»

Hal nousi hänkin. »Lähden kanssanne, jos sallitte», sanoi hän.

»Tietysti», vastasi Mary. Tuntui siltä, että Raffertyn perhe saavutti entisen hilpeän mielialansa nähdessään kohteliasta käyttäytymistä.

19.

He kulkivat katua alaspäin, ja Hal huomautti: »Ensimmäisen kerran kuulin lausuttavan sanan ammattiyhdistyksestä.»

Mary katsahti hermostuneesti ympärilleen. »Hiljaa!» kuiskasi hän.

»Mutta sanoittehan luullakseni aikovanne siitä puhua!»

Mary vastasi: »Toista on puhua tuttavan luona, toista ulkosalla. Mitä hyötyä olisikaan, jos menettäisitte toimenne?»

Hal alensi ääntänsä. »Haluatteko tosiaankin vakavasti saada tänne ammattiyhdistyksen?»

»Vakavasti?» toisti tyttö. »Näittehän mr Raffertyn — millainen pelkuri hän on! Sellaisia ne ovat kaikki. Ei, mieleni vain pääsi purkautumaan. Olen hiukan järkeä vailla tänä iltana — sattui jotakin, mikä sai minut suunniltani.»

Hal otaksui hänen jatkavan, mutta Mary nähtävästi muutti mieltänsä.
Vihdoin Hal kysyi: »Mitä sattui?»

»Oh, siitä ei kannata puhua», vastasi Mary, ja niin he kulkivat hetken eteenpäin mitään virkkamatta.

»Sanokaa se minulle, sanottehan?» virkkoi Hal, ja hänen lämmin äänensä teki tehtävänsä.

»Te ette tiedä paljoakaan kaivoselämästä, Joe Smith», sanoi tyttö. »Ettekö arvaa, mitä merkitsee olla naisena tällaisessa paikassa? Ja naisena, jota ne pitävät hyvännäköisenä!»

»Sekö on kysymyksessä!» virkkoi Hal painuen jälleen äänettömäksi. »Joku on teitä ahdistellut?» lisäsi hän hetkisen kuluttua.

»Tietysti! Joku on aina ahdistelemassa meitä naisia! Aina! Ei kulu päivää, ettei siitä kuule. Viittailuja ja nykäisyjä kääntyipä minne tahansa.»

»Keitä ne ovat?»

»Päällysmiehiä, kirjureita — siihen kelpaa jokainen, jolla sattuu olemaan tärkkikaulus ja joka otaksuu voivansa tarjota rahaa tytölle. Se alkaa tytön vielä käyttäessä lyhyitä hameita, ja sitten ei ole rauhaa milloinkaan.»

»Ettekö saa heitä käsittämään, mitä heidän rauhaansa tulee?»

»Minä kyllä saan heidät hiukan ymmärtämään, mutta nyt he ahdistavat isäukkoa.»

»Mitä tarkoitatte?»

»Tietysti! Luuletteko, etteivät yritä sitä keinoa, kun tietävät, että hän on viinaan menevä eikä saa sitä koskaan kyllikseen!»

»Entä isänne?…» Mutta samassa Hal vaikeni. Mary ei varmaankaan halunnut sitä kysyttävän.

Tyttö oli kuitenkin jo huomannut hänen epäröintinsä. »Hän oli aikoinaan kunniallinen mies», selitti hän. »Tämä elämä täällä se tekee miehestä raukan. Tarvitsitpa mitä tahansa, käännyitpä minne hyvänsä, aina on turvauduttava jonkun päällysmiehen hyväntahtoisuuteen. Asia on aina edessä, olipa sitten puhe työpaikasta, tehtäväksenne sälytetystä kuolleesta työstä, tarvitsemastanne luotonlisästä tai lääkärinavusta sairastuessanne. Nyt vuotaa kattomme — niin pahoin, ettei löydä sadesäällä kuivaa makuupaikkaa.»

»Ymmärrän», sanoi Hal. »Kuka omistaa talon?»

»Täällä on vain yhtiön taloja.»

»Kenen asiana on pitää se kunnossa?»

»Mr Kosegin, taloagentin. Mutta me emme ole enää pitkiin aikoihin häneltä mitään pyytäneet — hän vaivautuu korkeintaan vuokrarahoja vastaanottamaan. Tänään isä kävi mr Cottonin luona. Hänen pitäisi huolehtia terveydellisistä seikoista, ja eipä voitane pitää terveellisenä, että ihmisten täytyy maata vuoteissa, joihin sade pääsee.»

»Mitä sanoi Cotton?» kysyi Hal hänen jälleen vaiettuaan.

»Tunnettahan Jeff Cottonin — ettekö arvaa, mitä hän voi sanoa? 'Teillä on korea tyttö, Burke! Minkätähden ette saa häntä järkiinsä?' Sitten hän oli nauranut ja sanonut isälleni, että hänen pitäisi jo yskä ymmärtää. Vanhan miehen ei sopinut maata sateessa, oli hän sanonut, koska voi tulla keuhkotulehdus ja viedä hänet hautaan.»

Hal ei voinut olla enää kysymättä: »Mitä teki isänne?»

»Ette saa tuomita isää liian ankarasti», virkkoi Mary nopeasti. »Hän oli jäykkä mies, ennenkuin O'Callahan sai hänet kynsiinsä. Mutta nyt hän tietää, mitä aluepäällikkö voi tehdä kaivosmiehelle!»

20.

Mary Burke oli sanonut, ettei miesten luitten murtuminen ollut yhtiölle mikään erinomaisen tärkeä asia, ja kaivoksen n:o 2 aljettua jälleen toimia Hal sai tilaisuuden havaita tuon väitteen oikeaksi.

Kaivosmiehen hengissäsäilyminen riippui hänen työkomeronsa kunnollisesta pöngittämisestä. Yhtiö toimitti siihen tarvittavat puutavarat, mutta kun kaivosmies niitä tarvitsi, hän huomasi, ettei ollut mitään käsillä, ja hänen täytyi lähteä niitä hakemaan mailin päästä maan pinnalta. Sitten hän valitsi soveliaan pituiset kappaleet ja merkitsi ne otaksuen, että joku aputehtävissä oleva mies toisi ne hänen työpaikalleen. Mutta sattuikin niin, että joku toinen kuljetti ne pois — tässäkin asiassa harjoitettiin lahjomista ja suosimista, ja kaivosmies menetti pari työpäivää, joiden aikana hänen myymälälaskunsa kasvoi ja lasten täytyi jäädä pois koulusta, kun ei ollut jalkineita. Toisinaan hän lakkasi odottamasta tukipuita ja jatkoi hiilen ottamista. Sitten sortui kallio, tutkijalautakunta totesi »huolimattomuutta», ja kaivosten omistajat puhuivat juhlallisesti siitä, kuinka mahdotonta oli totuttaa kaivosmiehiä varovaisiksi. Hal oli hiljattain lukenut Yleisen Polttoaine-Yhtiön puheenjohtajan haastattelua koskevan uutisen, jossa kerrottiin hänen selittäneen, että mitä kokeneempi kaivosmies oli, sitä vaarallisempaa oli pitää häntä työssä, koska hän luuli tietävänsä kaikki eikä välittänyt niistä viisaista toimenpiteistä, joihin yhtiö oli ryhtynyt hänen turvallisuutensa takaamiseksi!

Toisessa kaivoksessa työskenneltiin eräissä kohdissa »komero ja pylväs»-menetelmää käyttäen; kivihiiltä kaivettiin komerosta toisensa jälkeen, ja huoneen seiniä vastaavat osat jätettiin kannattamaan kattoa. Nämä seinät ovat »pylväitä», ja kun oli päästy hiilisuonen päähän, kääntyi kaivosmies takaisin ja alkoi »kaataa pylväitä» antaen katon sortua jäljessään. Se on vaarallista työtä; miehen on sitä suorittaessaan kuunneltava päänsä päältä kalliosta kumisevaa ääntä ja päätettävä sen nojalla, milloin on pakoon lähteminen. Toisinaan hän tahtoo välttämättä pelastaa jonkin työkalun, toisinaan taas sortuminen tapahtuu äkkiarvaamatta. Siinä tapauksessa uhri useimmiten jätetään sinne, koska myönnettävä on, ettei yhtiö voisi toimittaa vuoren alle hautautuneelle miehelle parempaa hautausta.

Numero toisessa oli eräs mies joutunut sellaisen luhistumisen uhriksi. Hän kompastui juostessaan, ja ruumiin alaosa jäi pinteeseen. Tohtori tuli ruiskuttamaan häneen nukutusainetta pelastusmiehistön kaivaessa häntä irti. Hal sai kuulla tapahtumasta vasta kun näki ruumiin laudalla, pari säkkiriepua peitteenä. Hän huomasi, ettei kukaan pysähtynyt kuollutta katsomaan. Työstä palatessaan hän kysyi asiaa tuttavaltaan Madvikilta, muulinajajalta, joka vastasi: »Liettualainen — mäskiksi meni.» Siinä kaikki. Kukaan ei miestä tuntenut eikä hänestä välittänyt.

Ukko Sikoria oli ollut työssä aivan lähellä ja oli ensimmäisten joukossa auttanut uhria irti. Mikon neekeriapulainen oli yrittänyt ylen hätäisesti työntää pois jotakin lohkaretta ja oli murskannut kätensä joutuen työhön kelpaamattomaksi ainakin kuukauden ajaksi. Mikko kertoi asiasta Halille huonolla englanninkielellä. Kauheata oli ollut nähdä mies sellaisessa pinteessä huohottamassa, silmät päästä pyörähtämässä. Onneksi hän oli nuori ja perheetön mies.

Hal kysyi, mitä ruumiille tultaisiin tekemään, ja Mikko tiesi, että se haudattaisiin seuraavana aamuna. Yhtiöllä oli sitä tarkoitusta varten pieni maa-alue ylempänä kanjonissa.

»Eikö toimiteta tutkimusta?» kysyi hän.

»Tutkimusta?» toisti Mikko. »Mikä se on?»

»Eikö tule ruumiintarkastaja katsomaan?»

Vanha slovakki kohautti kumaraisia hartioitaan. Jos tässä maailman kolkassa lienee ollutkin ruumiintarkastaja, ei hän kumminkaan ollut sellaisesta kuullut, vaikka oli ollut työssä useissa kaivoksissa ja nähnyt paljon miehiä kuopattavan. »Pistetään laatikkoon ja kaivetaan kolo» — niin hän kuvaili toimituksen.

»Eikö tule pappi?»

»Pappi on liian kaukana.»

Myöhemmin Hal tiedusteli asiaa englanninkieltä puhuvilta ja sai kuulla, että ruumiinkatsoja saapui toisinaan kaivosalueelle. Hän kokosi lautakunnan, johon kuuluivat Jeff Cotton, piiripäällikkö, galizialainen juutalainen Predovich, jolla oli toimi yhtiön myymälässä, pari kirjuria yhtiön toimistosta ja muutamia meksikkolaisia työmiehiä, joilla ei ollut minkäänlaista aavistusta koko asiasta. Tämä lautakunta tarkasti ruumiin, kyseli joiltakin miehiltä, mitä oli tapahtunut, ja laati sitten lausuntonsa: »Olemme havainneet, että vainaja sai surmansa kallion sortuessa ollen itse tapahtumaan vikapää.» (Eräässä tapauksessa he olivat lisänneet kuvaavasti: »Ei ketään sukulaisia ja hiton vähän tuttavia!»)

Tästä palveluksesta ruumiinkatsoja sai hyvityksen, ja yhtiö sai virallisen lausunnon, joka oli lopullisesti pätevä siinä tapauksessa, että joku vieraan maan konsuli uhkaisi vaatia vahingonkorvausta. He hoitivat asioita niin hyvin, ettei Pohjois-Laaksossa ollut kukaan saanut milloinkaan korvausta kuolemantapauksen tai loukkaantumisen sattuessa; saipa Hal myöhemmin vielä tietää, ettei ketään näiden seutujen kaivosten omistajaa, vastaan ollut kolmenkolmatta vuoden kuluessa nostettu vahingonkorvausvaatimusta!

Tämä onnettomuustapaus oli Halille merkittävä, koska hän pääsi sen nojalla näkemään varsinaista kaivostyötä. Vanha Mikko oli jäänyt vaille apumiestä ja kehoitti häntä käymään toimeen. Se oli parempi kuin tallirengin virka, sillä siitä tuli palkkaa kaksi dollaria päivässä.

»Mutta päästääkö päällysmies minut muuttamaan?» kysyi Hal.

»Jos annatte hänelle kymmenen dollaria, niin päästää», sanoi Mikko.

»Minulla ei valitettavasti ole kymmentä dollaria», sanoi Hal.

»Antakaa hänelle kymmenen dollaria luotostanne», sanoi toinen.

Hal nauroi. »Ottavatko maksuosoituksia lahjuksiksi?»

»Tietysti ottavat», tiesi Mikko.

»Entä jos hoitaisin huonosti muulejani?» jatkoi toinen. »Jospa antaisi minun muuttaa ilmankin!»

»Muuttaa teidät helvettiin!» vastasi Mikko. »Suuttuu, pistää meidät pahaan paikkaan, ja menetämme kymmenen dollaria viikossa. Ei, sir, tarjotkaa hänelle juomia, puhukaa sopivasti, saakaa mies hyvälle tuulelle. Tehän puhutte Amerikan kieltä — helposti hänet suostutatte!»

21.

Hal oli mielissään, kun sai tilaisuutta paremmin tutustua kaivospäällikköönsä. Alec Stone oli kuuden jalan pituinen ja samassa suhteessa roteva; käsivarret olivat kuin liikkiöt, lihavat ja pehmeät, mutta suunnattoman väkevät. Hän oli tottunut miehiä käsittelemään Louisianan sokeri-istutuksilla — ja sen kuultuaan Hal ymmärsi paremmin monta seikkaa. Samoinkuin näyttämönohjaaja ei huoli näyttelijöittensä todellisista nimistä, vaan mainitsee heitä heidän edustamiensa näytelmän henkilöiden nimillä, samoin oli Stonen tapana nimittää miehiään heidän kansallisuuksiensa mukaan: »Nosta tuo kivi vaunuun, puolalainen. Hei, jap, tuo tänne työkalut! Suu kiinni, dago, ja mene työhösi, tai minä potkaisen housusi alas, niin totta kuin elät!»

Hal oli kerran kuulemassa riitaa siitä, kenen asia oli siirtää pois hirsiä. Maassa lepäsi iso pistosaha, ja Stone sieppasi sen alkaen heiluttaa sitä kuin valtavaa miekkaa pienen böömiläisen kaivosmiehen edessä. »Korjaa puut, ryssä, tai minä leikkaan sinut kappaleiksi!» Kauhistunut mies peräytyi, ja Stone astui jäljessä, kunnes hänen uhrinsa oli painunut seinää vasten aseen yhä heiluessa hänen kasvojensa edessä. »Leikkaan sinut kappaleiksi, ryssä! Teen sinusta lihamuhennosta!» Päällysmiehen vihdoin peräytyessä pieni böömiläinen juoksi latomaan puita.

Merkilliseltä tuntui Halista se, että Stone sellaisesta menettelystä huolimatta tuntui varsin hyvänluontoiselta. Hän toteutti verenhimoisia uhkauksiaan tuskin kerran tuhannesta; lopetettuaan sadattelunsa hän usein nauroi, ja sadattelun esine nauraa irvisti hänkin, säikähtynyttä ponnistustaan silti hellittämättä. Huomattuaan Halin olleen näkemässä tuota miekanheilutuskohtausta päällysmies virkkoi: »Sillä tavalla niitä lurjuksia pitää käsitellä.» Hal otaksui tämän huomaavaisuuden johtuvan siitä, että hänkin oli amerikkalainen, ja tunsi itsensä asianmukaisesti imarrelluksi.

Samana iltana hän lähti tapaamaan päällysmiestä. Mr Stone istui nojaten jalkaansa asuntonsa aitaan. »Mr Stone», sanoi Hal, »haluaisin kysyä teiltä jotakin».

»Anna kuulua, poika», sanoi toinen.

»Ette lähde hiukan ryyppäämään?»

»Tahdotko minusta jotakin, häh? Minua et petä, poikaseni!» Siitä huolimatta mies laski jalkansa alas aidalta, koputti perät piipustansa ja lähti kulkemaan Halin kanssa katua ylöspäin.

»Minä haluaisin vaihtaa työtä, mr Stone», sanoi Hal.

»Mitä merkillistä? Joko kyllästyit muuleihin?»

»En, sir, mutta olisi parempi työ tiedossa. Sikoria-ukon apulainen on sairaana, ja minä menisin hänen sijaansa, jos suostutte.»

»Neekerin sijaan, poikaseni. Etkö pelkää mennä neekerin paikalle?»

»Minkätähden pelkäisin, sir?»

»Etkö ole kuullut niiden noituudesta?»

»Minä tahtoisin vain saada neekerin palkan.»

»Ei», sanoi päällysmies jyrkästi, »jää sinä muuliesi pariin. Olen saanut hyvän tallirengin enkä halua häntä menettää. Jää paikallesi, minä lisään palkkaasi vähitellen. Jos lähdet alas kaivokseen, putoo kohta kivi päähäsi, ja sinulla ei ole mitään hyvää neekerin palkasta.»

He saapuivat kapakkaan. Hal huomasi, että syntyi hiljaisuus, kaikki nyökkäsivät ja katselivat. Oli mieluista olla matkassa päällysmiehen kanssa toisten nähden.

O'Callahan, kapakoitsija, tuli luo, kaikkein makein hymy huulillaan ja istui heidän seuraansa. Hal tilasi whiskyä. »Ei, jääkää te työhönne», jatkoi päällysmies. »Jatkakaa sitä, ja kun olette oppinut pitämään kurissa muuleja, teen teistä päällysmiehen ja annan teidän pitää kurissa miehiä.»

Muutamat lähellä seisovat nauraa hihittivät. Kaivospäällikkö tyhjensi lasinsa ja laski sen tiskille. »Se ei ole mikään leikin asia», sanoi hän niin että kaikki sen kuulivat. »Minä opin sen aikoja sitten neekereistä. Minulle sanottiin: 'Älkää Jumalan nimessä puhuko neekereillemme tuolla tavalla. Jonakin yönä on talonne liekkien vallassa.' Mutta minä sanoin: 'Hemmottele neekeriä, niin neekeri on pilalla.' Minä sanoin: 'Neekeri, pane parastasi, muuten halkaisen housusi.' Ja ne tiesivät, että olin mies sanani veroinen, ja liikkuivat liukkaasti.»

»Toinen lasi», sanoi Hal.

Päällysmies joi, muuttui tuttavallisemmaksi ja kertoi neekerijuttuja. Sokeri-istutuksilla oli eräs kiireellinen aika, jolloin tehtiin työtä kaksikymmentä tuntia päivässä; jos joku neekereistä yritti päästä vähemmällä, niin hänet vangittiin kiroamisesta tai luvattomasta metsästyksestä ja pantiin rangaistusvangin työhön, palkkaa maksamatta. Päällysmies kertoi, kuinka eräs »pukki» oli tuotu rauhantuomarin eteen »kierosilmäisyydestä» syytettynä ja oli siitä rikoksesta tuomittu kuudeksikymmeneksi päiväksi pakkotyöhön. Tämä juttu huvitti kapakassa olevia miehiä, joiden rotutunnot näyttivät olevan luokkatietoisuutta voimakkaammat.

Palattaessa oli jo myöhä, ja päällysmies oli tutunomainen. »Mr Stone», aloitti Hal, »en tahtoisi teitä vaivata, mutta mielelläni ottaisin paremman palkan. Jos voisitte jotenkin järjestää asian niin, että saisin tuon apumiehen toimen, jakaisin varsin mielelläni kanssanne.»

»Jakaisit kanssani?» sanoi Stone. »Mitä tarkoitat?» Hal odotti hiukan peloissaan — jos näet Mikko ei olisi varmasti vakuuttanut asian menestyvän, hän olisi odottanut päällysmiehen voimallisen käden iskua.

»Se merkitsee minulle suunnilleen viisitoista dollaria enemmän kuukaudessa. Minulla ei ole käteistä, mutta jos haluatte ottaa kymmenen dollaria myymälätililtäni, olisin tyytyväinen.»

He kävelivät vähän aikaa ääneti. »Kuulehan», sanoi päällysmies vihdoin, »tuo vanha slovakki on vikuri — eräs niistä, jotka luulevat kykenevänsä johtamaan kaivosta, jos saisivat tilaisuuden. Jos alat kuunnella häntä ja tulet sitten luokseni mutisemaan, niin jumaliste —»

»Eipä hätää, sir», virkkoi Hal vikkelästi. »Minä pidän huolen asiasta — tukin hänen suunsa. Jos haluatte, pidän silmällä, millaisten miesten kanssa hän juttelee, ja jos joku niistä yrittää juonitella, vihjaisen teille.»

»Oikein puhuttu», sanoi siihen päällysmies. »Tee se, minä pidän teitä silmällä ja katson, että saat tilaisuutta. En tosin pelkää tuota äijää — sanoin hänelle jo hiljattain, että jos vielä hänestä kuulen, pudistan häneltä housut. Mutta kun on joukkona puoli tuhatta tuota muukalaista sakkaa, joista toiset ovat anarkisteja, toiset bulgarialaisia ja montenegrolaisia, jotka ovat jo kotonaan tapella nujuuttaneet —»

»Ymmärrän», sanoi Hal. »Teidän on pidettävä niitä silmällä.»

»Siinäpä se», sanoi päällysmies. »Muuten, kun mainitset myymälän kirjurille niistä viidestätoista dollarista, sano menettäneesi ne korttipelissä.»

»Minä sanoin kymmenen dollaria», virkkoi Hal vikkelästi.

»Sen tiedän», vastasi toinen. »Mutta minä sanoin viisitoista!»

22.

Hal oli hyvillään siitä, että sai nyt työskennellä oikeana kaivosmiehenä. Asia oli askarruttanut hänen mieltänsä pitkät ajat, mutta kävi niinkuin ihmiselle usein elämässä käy: todellisuuden ensimmäinen kosketus tuhosi monivuotisten kuvittelujen tulokset. Se tuhosi kerrassaan kaiken kuvittelun; Hal huomasi, että hänen tarmonsa, henkinen samoinkuin ruumiillinenkin, kului tuskain sietämisessä. Jos joku olisi aikaisemmin hänelle kertonut, kuinka kamalaa oli yrittää tehdä työtä viiden jalan korkuisessa komerossa, hän ei olisi sitä uskonut. Se muistutti eräitä Euroopan vanhoissa linnoissa nähtävinä olevia kauheita kidutuskojeita, »rautaista neitoa» ja »espanjalaista kaulusta». Halin selkää poltti kuin olisi siinä liikutettu edestakaisin hehkuvaa rautaa; joka nivel ja lihas tuntui tuskasta kiljaisevan. Tuntui siltä kuin hän ei olisi voinut milloinkaan oppia muistamaan, että pään päällä oli rosoinen kivikatto — hän iski päänsä siihen kerran toisensa jälkeen, kunnes kallo oli täynnä haavoja ja ruhjevammoja. Hänen päätänsä pakotti niin tuimasti, että hän oli menettää näkönsä eikä tietänyt muuta neuvoa kuin heittäytyä pitkäkseen maahan.

Vanha Mikko Sikoria nauraa irvotti. »Tuttu juttu. Kuin totuttamaton muuli! Vielä se siitä terästyy!»

Hal muisti isot, paksut rustot juhtainsa kupeissa, siinä kohden, mistä valjaat niitä hieroivat. »Niin, minä olen totuttamaton muuli, aivan varmasti!»

Oli hämmästyttävää, kuinka monella tavalla ihminen voi rikkoa ja ruhjoa sormiansa lastatessaan hiilimyhkyröitä vaunuun. Hän otti kintaat käteensä, mutta ne kuluivat rikki jo samana päivänä. Lisäksi tuli kaasu ja ruudinhaju, joka oli ihan tukehduttaa, ja hiilentomusta ja heikosta valaistuksesta aiheutuva hirmuinen silmien polte. Silmiä ei käynyt mitenkään hierominen, sillä kaikki ympärillä oli yhtä likaista ja pölyistä. Olisiko kukaan voinut kuvitella sellaista tuskaa — kukaan niistä hienoista naisista, jotka matkustivat salonkivaunuissa, istuen pehmeillä istuimilla, tai nojasivat höyrylaivan kaiteeseen etelän aurinkoisilla merillä?

Vanha Mikko oli hyvä uudelle apumiehelleen. Mikon selkä oli köyrtynyt ja hänen kätensä olivat känsittyneet neljäkymmentä vuotta kestäneessä ankarassa työssä, joten hän kykeni työskentelemään kahden miehen verosta, vieläpä huvittamaankin toveriansa huomautuksillaan. Ukolla oli tapana puhua lakkaamatta, kuin lapsi; hän puhui apulaiselleen, itselleen ja työkaluilleen. Hän mainitsi kojeitaan rivoilla ja peloittavilla nimillä, mutta ylen ystävällisesti ja hyvätuulisesti. »Menetkö sisään, sinä nartunpoika!» sanoi hän hiilikuokalleen. »Tule tänne, lurjus!» kutsui hän vaunuansa. »Älä huoli vastaan hangotella, juutas!» sanoi hän hiilimyhkyrälle. Hänellä oli tapana esitelmöidä Halille kaivostyön yksityisseikoista. Hän kertoi tarinoita onnellisista päivistä tai kamalista onnettomuksista. Ennen kaikkea hän kertoi konnamaisuuksista kiroten »Y.P.Y:tä», sen johtokuntaa ja ylivalvojia, sen virkamiehiä, johtajia ja osakkaita ja maailmaa, joka salli sellaisen rikoksellisen laitoksen olla olemassa.

Tuli sitten päivällisaika, ja Hal makasi selällään niin uupuneena, ettei voinut edes syödä. Vanha Mikko pisteli ruokaa poskeensa; hänen rehevä partansa sukeutui suipoksi leuan kärjessä, ja hän muistutti leukojen liikkuessa mitä elävimmin vanhaa pukkia. Hän oli hyväsydäminen ja huolehtiva vanha pukki ja yritti houkutella apulaistansa juustonkappaleella tai kylmällä kahvilla. Hän uskoi syömiseen, sanoi, ettei kukaan voinut pitää höyryä voimassaan, ellei kuumentanut kattilaa. Kun houkuttelu osoittautui tuloksettomaksi, hän koki huvittaa Halia kertomalla tarinoita elämästä Amerikan ja Venäjän kaivoksissa. Hän oli erittäin ylpeä siitä, että oli saanut oikean amerikkalaisen, apulaisekseen ja yritti tehdä hänen työnsä niin helpoksi kuin suinkin mahdollista, koska pelkäsi Halin muuten lähtevän.

Hal ei lähtenyt; mutta illan tullen hän laahautui ulos niin uupuneena, että nukahti nostohäkkiin. Hän nukahti illallista syödessään, meni makuusijalleen ja nukkui kuin tukki. Ja millainen olikaan tuska, kun tultiin herättämään ennen päivänkoittoa, kun täytyi karistaa uni päästään ja liikuttaa särkeviä jäseniään, tuntea polte silmissään ja rakot ja haavat käsissään!

Viikon kuluessa ei ollut ainoatakaan tuskatonta hetkeä, ja hänen oli mahdoton koskaan oikein tottua työhönsä. Kukaan ei voinut tehdä niin ankaraa työtä säilyttäen henkisen virkeytensä, intonsa ja herkkyytensä; oli mahdotonta tehdä niin ankaraa työtä ja olla seikkailija — olla mitään muuta kuin kone. Hal oli kuullut ylenkatseellisesti puhuttavan »suurten joukkojen tylsyydestä» ja oli sitä ihmetellyt. Nyt hän ei enää ihmetellyt, hän tunsi asian. Voiko mies olla kyllin tarmokas vastustaakseen kaivospäällikköä, kun väsymys oli herpaissut hänen ruumiinsa? Kykenikö hän selvästi harkitsemaan oikeuksiaan ja vääryyksiään ja muuttamaan harkintansa todelliseksi toiminnaksi, kun sellainen ruumiillinen uupumus raukaisi hänen ajatuskykyänsä? Hal oli tullut tänne niinkuin henkilö nousee laivan kannelle keskellä valtamerta nähdäkseen myrskyn. Tässä yhteiskunnallisen kurjuuden, tietämättömyyden ja epätoivon valtameressä näkyi kohotettuja kidutettuja kasvoja, vääntelehtiviä jäseniä ja yhteen puristettuja käsiä; valituksen myrskyäänet kuuluivat korvaan, ja poskille räiskyi verta ja kyyneliä. Hal havaitsi olevansa niin syvällä tässä valtameressä, ettei voinut enää lohduttautua ajattelemalla voivansa poistua milloin tahtoi, voivansa sanoa itselleen: se on murheellista, se on kauheata, mutta Jumalalle olkoon kiitos, että voin siitä vapautua milloin haluan! Minä voin palata lämpöiseen ja kirkkaastivalaistuun salonkiin kertomaan toisille, kuinka kuvanomainen tuo näky on ja kuinka mielenkiintoinen asia jää heiltä kokematta!

23.

Näiden tuskantäysien päivien aikana Hal ei käynyt »Punaisen Marin» luona, mutta eräänä iltana, kun Minettin pikkulapsi oli sairastunut, Mary tuli kysymään sen vointia ja tuomaan »hiukan munakermaa», kuten sanoi. Hal osasi varsin hyvin epäillä miesten, varsinkin liikemiesten menettelyä, mutta kun oli kysymyksessä nainen, hänen oivalluksensa loppui — hän ei havainnut mitään merkillistä siinä, että irlantilainen tyttö, jolla oli kotonaan kyllin paljon murheita, jaksoi muistaa italialaisen naisen pienokaista. Hän ei tullut ajatelleeksi, että kaivosalueella oli paljonkin sairaita irlantilaisia pienokaisia, joille Mary olisi voinut viedä antimensa. Ja huomatessaan, kuinka hämmästyi Rosa, joka ei ollut koskaan ennen Maryä tavannut, hän piti sitä naisrukan liikuttavana kiitollisuutena!

On epäilemättä olemassa monenlaisia naisia monenlaisille viekkauksineen, ja kenelläkään miehellä ei ole aikaa oppia tuntemaan heidät kaikki. Hal oli huomannut puotityttö-tyypin, joka vaatettaa itsensä moniin rimssuihin ja röyhelöihin, luo syrjäsilmäyksiä ja nauraa kukertaa vetääkseen puoleensa miesten huomiota; hän tunsi perhetytön tyypin, joka saavuttaa saman tarkoituksen ovelammin ja houkuttelevammin keinoin. Mutta voiko olla sellainenkin tyyppi, joka piti dago-pienokaisia sylissään, mainitsi niitä somilla irlantilaisilla nimillä ja ruokki niitä munakermalla? Hal ei ollut koskaan sellaisesta kuullut, ja hänen mielestään muodosti »Punainen Mari» viehättävän kuvan: kelttiläinen madonna, jolla oli sisilialainen lapsi sylissään.

Hal huomasi, että hänellä oli yllään sama haalistunut sininen karttuunileninki, jossa oli paikka olkapäällä. Vaikka olikin mies, Hal käsitti, että vaatetus on tärkeä seikka naishenkilön elämässä. Hänen teki mieli otaksua, että tuo sininen karttuunileninki oli Maryn ainoa puku, mutta havaitessaan sen aina vastasilitetyksi hän päätteli, että täytyi olla ainakin vielä toinen olemassa. Joka tapauksessa Mary nyt oli siinä, raikkaana ja puhtaana, ja näytti hohtelevan vaatetuksensa kerällä ottaneen yllensä lupaamansa »seuramielen», hilpeyden ja leikkisyyden, aivan samoin kuin joku ylellisyysmaailman kaunotar, joka on puuteroinut ja koristautunut tanssiaisia varten. Edellisillä kerroilla tämän mielenkiintoisen nuoren miehen kohdatessaan hän oli ollut ärtynyt ja tyytymätön. Se näytti nuorta miestä säikähdyttäneen, mutta hän oli kenties voitettavissa takaisin naisellisuuden ja hilpeyden avulla.

Mary kiusoitteli Halia puhumalla hänen kuhmuisesta kallostaan ja särkevästä selästään ja sanomalla hänen näyttävän kymmentä vuotta vanhemmalta — minkä Hal oli valmis uskomaan. Sitäpaitsi hän laski leikkiä siitä, että Hal oli slovakin apumiehenä — se tuntui uudelta kastin menettämiseltä! Tähän leikkiin liittyivät Minettitkin, varsinkin Pikku Jerry, jota pilanteko miellytti. Hän kertoi Marylle, että Joe Smith oli maksanut uudesta työpaikastaan viisitoista dollaria ja lisäksi erinäisiä ryyppyjä O'Callahanin luona, kertoipa vielä senkin, että Mikko Sikoria oli nimittänyt apulaistaan totuttamattomaksi muuliksi. Pikku Jerry valitti asiain käännettä, sillä Joe oli aikaisemmin opettanut hänelle useita hienoja leikkejä — nyt hän sitävastoin oli aina väsynyt eikä käynyt leikkimään. Aikaisemmin hän oli laulanut useita hupaisia lauluja, muun muassa laulun »monkeypuzzle»-puusta! Oliko Mary milloinkaan nähnyt sellaista puuta? Pikku Jerry oli väsymätön kuvittelemaan, millaiselta se voi näyttää.

Italialaispoika seisoi vakavana katsellen Maryn ruokkiessa pienokaista, ja kun sitten ojennettiin hänellekin pari kolme lusikallista, hän avasi suunsa ja nuoli jälkeenpäin huuliansa. Maistuipa se hyvältä!

Kun viimeinenkin hyvä maku sitten oli tiessään, seisoi poika yhä paikallaan katsellen Maryn hohtelevaa hiuskruunua. »Kuule», kysyi hän, »ovatko hiuksesi olleet aina tuollaiset?»

Hal ja Mary alkoivat nauraa, ja Rosa ehätti sanomaan: »Ole hiljaa,
Jerry!» Ei voinut koskaan tietää, mitä poika kulloinkin sanoi.

»Sinä varmaan luulit, että olen ne värjännyt?» kysyi Mary.

»En oikein tietänyt», vastasi Pikku Jerry. »Ne näyttävät niin kauniilta ja uusilta.» Hän kääntyi kysymään Halilta: »Eikö teistäkin?»

»Aivan varmasti», vastasi Hal ja lisäsi: »Kerro hänelle siitä enemmän.
Tytöt pitävät kohteliaisuuksista.»

»Kohteliaisuuksista?» toisti Pikku Jerry. »Mitä ne ovat?»

»Mitäkö? Kun sanot, että hänen hiuksensa ovat kuin aamurusko ja silmänsä kuin illan hämärä tai että hän on vuoren rinteessä kasvava villiruusu.»

»Niinkö», virkkoi italialaispoika hieman mietteissään. »Joka tapauksessa hän tekee hyvän munakerman!»

24.

Maryn oli aika sanoa hyvästi, ja runneltu Hal nousi lähteäkseen saattelemaan häntä kotiin. Mary katseli häntä vakavasti; hän ei ollut aikaisemmin arvannut, kuinka ankarasti nuori mies kivuistansa kärsi. Matkalla hän kysyi: »Minkätähden teette sellaista työtä, vaikka teidän ei ole pakko?»

»Minun on pakko! Täytyy ansaita elatukseni!»

»Teidän ei tarvitse sitä ansaita sillä tavalla. Teidänlaisenne älykkään nuoren miehen — amerikkalaisen!»

»Minä ajattelin, että olisi hupaista nähdä, kuinka kivihiiltä kaivetaan.»

»Nyt olette sen nähnyt», sanoi tyttö, »nyt voitte sen jättää».

»Mutta eihän haittaa, vaikka jatkan vielä vähän aikaa!»

»Eikö haittaa? Mistä sen tiedätte? Voivat minä päivänä tahansa tuoda teidät ylös ruumiina!»

Maryn »seurallisuus» oli mennyttä; hänen äänensä oli täynnä katkeruutta, kuten aina hänen puhuessaan Pohjois-Laakson oloista. »Minä tiedän, mitä teille sanon, Joe Smith. Olenhan menettänyt kaksi veljeä sillä tavalla — parempia poikia ette löydä mistään koko maailmasta! Ja olenpa nähnyt monen muunkin pojan menevän kaivokseen nauraen ja nousevan sieltä ruumiina — tai raajarikkona, mikä on työmiehelle sitäkin pahempi. Toisinaan tekisi mieleni mennä aamulla seisomaan kaivoksen suulle ja huutaa niille: Takaisin, takaisin! Lähtekää täältä kerrassaan pois jo tänään! Nähkää nälkää, jos on pakko, kerjätkää, ellei muu auta, kunhan etsitte itsellenne jonkin toisen työn!»

Hänen äänessään soi kiihkeän vastalauseen sävel, ja hänen jatkaessaan siihen tuli uusi omakohtaisen kauhun sävy. »Asia on pahempi nyt — teidän tultuanne, Joe, kun täytyy nähdä teidän ryhtyvän kaivostyöhön — teidän, joka olette nuori ja voimakas ja toisenlainen kuin kaikki muut. Lähtekää pois, Joe, lähtekää, kun vielä voitte!»

Kehoituksen kiihkeys ihmetytti nuorta miestä. »Älkää olko huolissanne minun tähteni, Mary», sanoi hän. »Minulle ei tapahdu mitään. Minä lähden jonkin ajan kuluttua täältä pois.»

Tie oli epätasainen, ja Hal oli tukenut tyttöä käsivarresta heidän kävellessään. Hän tunsi tytön vapisevan ja jatkoi jälleen nopeasti: »Oikeastaan ei pitäisi lähteä minun, vaan teidän, Mary. Teidän pitäisi päästä täältä pois. Te vihaatte koko paikkakuntaa — teille on elämä täällä kauheata. Ettekö ole milloinkaan ajatellut lähteä pois?»

Mary ei vastannut heti, ja hänen vastatessaan oli kiihtymys kadonnut hänen äänestään, joka nyt ilmaisi kumeata epätoivoa. »Ei maksa vaivaa ajatella minua. Ei ole mitään, mitä voisin tehdä, ei ole mitään, mitä voi tehdä tyttö, joka on köyhä. Olen yrittänyt, mutta tuntuu kuin olisi ollut edessäni kiviseinä. Enhän voi edes säästää rahoja rautatielippua varten! Olen yrittänyt, olen säästänyt kaksi vuotta — ja kuinka paljon luulette minun saaneen kertymään, Joe? Seitsemän dollaria! Seitsemän dollaria kahdessa vuodessa! Ei, rahaa on mahdoton säästää paikassa, jossa niin monet asiat särkevät sydäntä. Heitä voi vihata, koska ovat pelkureita, mutta täytyy auttaa, kun mies saa surmansa ja vaimo ja lapset ajetaan maantielle talvisydännä, ulos pakkaseen, missä heillä ei ole kattoa pään päällä!»

»Olette liian helläsydäminen, Mary.»

»Ei, niin ei ole laita. Kuinka voisinkaan lähteä ja jättää omat veljeni ja sisareni, jotka tarvitsevat minua?»

»Voisittehan ansaita rahaa ja lähettää heille.»

»Minä ansaitsen hiukan täälläkin — käyn pesemässä ja hoitamassa.»

»Ettekö voisi ansaita enemmän muualla?»

»Voisin saada toimen jossakin ravintolassa ja siitä seitsemän tai kahdeksan dollaria viikossa, mutta minulta kuluisi enemmän kuin täällä, ja kotiin lähettämäni rahat eivät korvaisi poissaoloani. Voisin myös saada palveluspaikan jonkin toisen naisen kodissa ja tehdä työtä neljätoista tuntia päivässä. Mutta minä en halua joutua entistä ankarammin raatamaan, haluan saada katseltavakseni jotakin kaunista, jotakin omaani!» Hän suoristi äkkiä käsivartensa ikäänkuin olisi ollut tukehtumassa. »Haluan jotakin kaunista ja puhdasta!»

Hal tunsi jälleen hänen vapisevan. Tie oli jälleen epätasainen, ja Hal kiersi käsivartensa tytön vyötäisille noudattaen myötätuntonsa virikettä. Joutilaassa elämässä ihminen voi osoittaa sellaista huomaavaisuutta, ja Hal otaksui, ettei kaivosmiehen tytärtä tarvinnut kohdella toisin. Mutta tultuaan siten lähemmäksi hän pikemmin tunsi kuin kuuli tytön nyyhkyttävän.

»Mary!» kuiskasi hän, ja molemmat pysähtyivät. Nuori mies kiersi melkein tietämättään toisenkin kätensä tytön ympärille. Samassa hän tunsi tytön lämpimän hengityksen poskessaan. Mary vapisi ja värisi hänen sylissään. »Joe! Joe!» kuiskasi hän. »Vie sinä minut täältä pois!»

Hän oli kaivoskenttäin ruusu, ja Hal tunsi syvää liikutusta. Lemmenleikin kultainen polku avautui kauniina hänen eteensä tässä lempeässä kesäyössä ylhäällä kimmeltävän kuun tuodessa samoja viestejä kuin joutilaan luokan italialaisiin puutarhoihin. Ei kumminkaan kulunut monta minuuttia, kun Hal alkoi tuntea hyytävää pelkoa. Kotikaupungissa oli tyttö häntä odottamassa, ja sitäpaitsi oli hänessä viimeksikuluneiden kaivosalueella vietettyjen viikkojen aikana kypsynyt eräs päätös — päätös keksiä jonkinlainen korvaus köyhille, maksaa heille saamastaan vapaudesta ja sivistyksestä, olla käyttämättä saaliinaan yhtään ainoata heistä. Siitä pitivät hyvän huolen Jeff Cottonit!

»Mary», pyysi hän, »me emme saa niin tehdä».

»Miksi emme?»

»Siksi, etten — ole vapaa. On olemassa eräs toinen.»

Tyttö tuntui säpsähtävän, mutta jäi paikalleen. »Missä?» kysyi hän sitten hiljaa.

»Kotipuolessa, minua odottamassa.»

»Minkätähden et sitä minulle sanonut?»

»En tiedä.»

Hal käsitti samassa, että tytöllä oli oikeus syyttää häntä. Tytön maailmassa vallitsevien yksinkertaisten sääntöjen mukaan asiaa arvosteltaessa hän, Hal, oli jossakin määrin sitoutunut; heidät oli nähty yhdessä kävelemässä, ja Hal oli yleisen käsityksen mukaan hänen kumppaninsa. Hän oli houkutellut tytön puhumaan itsestään — oli välttämättä tahtonut kuulla hänen luottavia tunnustuksiaan. Ja nämä köyhät ihmiset eivät tunteneet mitään hienouksia, heidän elämässään ei ollut sijaa millekään älylliselle uteliaisuudelle, platoniselle rakkaudelle tai turhalle kuhertelulle. »Suo anteeksi, Mary!» sanoi hän.

Tyttö ei vastannut mitään, huokasi vain ja vetäytyi hitaasti pois hänen sylistään. Nuoren miehen teki mieli sulkea hänet jälleen syliinsä. Tyttö oli kaunis, elämääuhkuva — ja kaipasi kipeästi onnea!

Hän hillitsi kumminkin itsensä, ja niin he seisoivat vastakkain parin minuutin ajan. Sitten Hal virkkoi nöyrästi: »Voisimmehan olla vieläkin ystävät, Mary, eikö totta? Tiedätkö — minä olen siitä kovin pahoillani!»

Mutta Mary ei sietänyt säälittelyä. »Ei haittaa», sanoi hän. »Ajattelin vain pääseväni täältä pois! Siinä koko merkityksenne minulle.»

25.

Hal oli luvannut Alec Stonelle pitävänsä silmällä rauhanhäiritsijöitä. Eräänä iltana päällysmies pysähdytti hänet kadulla ja kysyi, eikö hänellä ollut mitään ilmoitettavaa. Hal käytti tilaisuutta päästääkseen valloilleen leikkisän mielensä.

»Mikko Sikoria on aivan vaaraton», sanoi hän. »Hän taipuu helposti tulistumaan, mutta jos saa jonkun kuuntelemaan itseänsä, tyytyy siihen. Hän on vain vanha ja ärtyisä. Mutta on eräs toinen mies, jota luulisin sietävän varoa.»

»Kuka se on?» kysyi päällysmies.

»En tiedä hänen oikeata nimeänsä. Mainitsevat häntä nimellä Gus; hän on nostohäkin kuljettaja. Punanaamainen veikko.»

»Minä tiedän», sanoi Stone, »Gus Durking».

»Hän yritti parhaansa mukaan saada minut puhumaan ammattiyhdistyksistä. Hän ottaa asian puheeksi kerran toisensa jälkeen, ja minä uskon, että hän on jonkinlainen villitsijä.»

»Hyvä», sanoi päällysmies. »Minä otan hänestä pohdin.»

»Älkää kumminkaan sanoko minun ilmoittaneen», virkkoi Hal muka peloissaan.

»Enpä tietenkään.» Hal huomasi hymynväikähdyksen kaivospäällikön kasvoissa.

Hal poistui hymyillen vuorostaan. »Punanaamainen veikko Gus» oli se mies, jonka Madvik oli maininnut yhtiön urkkijaksi!

Urkkimisasia oli sekava juttu, ja toisinaan oli vaikea tietää, mitä ajatella. Eräänä sunnuntaiaamuna Hal kävelylle lähdettyään tapasi nuoren miehen, joka alkoi jutella hänen kanssaan ja otti vähän ajan kuluttua puheeksi Pohjois-Laakson työolot. Hän sanoi olleensa näillä main vasta viikon päivät, mutta oli huomannut jokaisen valittavan väärää punnitsemista. Hän itse oli muissa töissä, joten hänelle ei koitunut siitä vahinkoa, mutta asia kiinsi hänen mieltänsä ja hän olisi mielellään kuullut Halin huomioista.

Hal johtui heti kysymään itseltänsä, oliko tuo tosiaankin työmies vai oliko Alec Stone toimittanut jonkun urkkimaan omaa urkkijaansa. Tämä oli älykäs mies, amerikkalainen — mikä seikka oli sinänsä epäilyttävä, koska useimmat uudet miehet tulivat »jostakin Suezin itäpuolelta».

Hal päätti toistaiseksi varoa. Hän sanoi, etteivät olot hänen tietääkseen olleet täällä huonommat kuin muualla. Valituksia sai kuulla, ryhtyipä mihin työhön tahansa.

Vieras myönsi, mutta arveli sittenkin, että olot olivat erikoisen huonot kivihiilikaivoksissa. Se saattoi johtua siitä, että ne olivat ylen kaukana ja että yhtiöt omistivat koko lähiseudun.

»Missä olette aikaisemmin ollut?» kysyi Hal, otaksuen siten saavansa hänet satimeen.

Mies vastasi kuitenkin arvelematta; hän oli nähtävästi ollut työssä viidessä tai kuudessa kaivoksessa. Mateossa hänen oli täytynyt maksaa dollari kuussa pesuhuoneen käyttämisestä, mutta siellä ei ollut koskaan ollut vettä kolmen ensimmäisen miehen peseydyttyä. Oli ollut yhteinen pesuallas kaikkia miehiä varten, sanomattoman likainen laitos. Honkarotkossa — Hal tunsi sydämensä seisahtuvan pelkän nimen mainitsemisesta — Honkarotkossa hän oli majaillut päällysmiehensä luona, mutta rakennuksen katto oli vuotanut ja kaikki, mitä hänellä oli ollut mukanaan, oli pilaantunut; päällysmies ei tehnyt mitään asian auttamiseksi, mutta vuokralainen menetti työnsä, jos muutti pois. Itävuorella hän ja pari muuta miestä olivat vuokranneet kahden huoneen hökkelin ja alkaneet pitää omaa taloutta huolimatta siitä, että täytyi maksaa puolitoista dollaria perunasäkistä ja yksitoista senttiä sokerinaulasta yhtiön myymälässä. He olivat jatkaneet, kunnes vesijohto ehtyi ja vettä, josta he maksoivat yhtiölle dollarin kuussa, aljettiin pumputa kaivoksen pohjasta, missä oli muulien ja miesten lokaa kasoittain.

Hal pakotti itsensä olemaan ilmaisematta ajatustansa; hän pudisti päätänsä ja sanoi, että tuo oli paha juttu, mutta arveli työmiesten aina joutuvan kärsimään, joten hänen mielestään ei ollut keinoa asian auttamiseksi. Niin he astelivat takaisin kaivoskylään, vieras ilmeisesti hämmästyneenä. Hal puolestaan tunsi itsensä henkilöksi, joka on lukenut salapoliisikertomuksesta ensimmäisen luvun. Oliko tuo nuori mies murhaaja vai oliko hän sankari? Täytyi lukea eteenpäin, jos mieli saada asia selville!

26.

Hal piti silmällä uutta tuttavaansa ja huomasi hänen keskustelevan toistenkin kanssa. Ennen pitkää hän tuli Vanhan Mikon juttuihin, ja Mikko ei tietenkään voinut olla noudattamatta napisemis-yllytystä, vaikka yllyttäjänä olisi ollut itse piru. Hal päätti, että asiassa oli jotakin tehtävä.

Hän kysyi neuvoa tuttavaltaan Jerryltä, jonka otaksui jyrkkiä periaatteita kannattavana miehenä osaavan ottaa vieraasta selkoa. Jerry kävi päivällisaikaan miestä tapaamassa, palasi ja sanoi olevansa ymmällä samoinkuin Hal. Mies oli joko agitaattori, joka, yritti »saada jotakin toimeksi», tai yhtiön lähettämä urkkija. Oli yksi ainoa keino päästä selvyyteen: puhua hänelle avoimesti saadakseen nähdä, mitä itselleen tapahtui!

Hiukan epäröityään Hal päätti antautua kokeen uhriksi. Asia herätti hänen seikkailuhalunsa, jota hiilikaivoksessa työskenteleminen oli tukahduttanut. Salaperäinen muukalainen oli uudenlainen kaivosmies, jonka työkenttänä oli ihmisten mieli; Hal aikoi asettaa vastamiinoja ja kenties räjähdyttää miehen ilmi. Hän voi käydä kokeeseen mieluummin kuin eräät muut — mieluummin kuin esimerkiksi pieni mrs David, joka oli jo ottanut muukalaisen taloonsa ja ilmaissut hänelle, että hänen miehensä oli ollut jäsenenä kaikkein kumouksellisimmassa kaivosmiesten järjestössä, Etelä Walesin Liitossa.

Seuraavana sunnuntaina Hal kutsui vieraan jälleen kävelylle. Mies oli vastahakoinen — kunnes Hal sanoi haluavansa keskustella hänen kanssaan. Hal aloitti: »Minä olen ajatellut, mitä sanoitte näillä kaivosalueilla vallitsevista olosuhteista, ja olen johtunut päättelemään, että olisi hyvä, jos miehiä hiukan ravisteltaisiin hereille täällä Pohjois-Laaksossa.»

»Niinkö?» kysyi toinen.

»Tultuani tänne ajattelin aluksi, että miehet nurisivat joutavia. Mutta nyt olen päässyt itse oloja näkemään ja uskon varmaan, ettei kukaan saa oikeudenmukaista osaansa. Kenellekään ei merkitä täyttä painoa — ellei hän satu olemaan päällysmiehen suosikki. Tiedän sen varmaan, koska olen tehnyt työkumppanini kanssa kaikenlaisia kokeita. Olemme lastanneet vaunun erikoisen kevyeksi ja saaneet kahdeksantoista sentneriä, ja olemme lastanneet toisen korkeaksi ja tiukaksi, niin että tiesimme siihen sisältyvän kaksi vertaa — mutta emme saaneet enempää kuin kaksi- tai kolmekolmatta. Sitä korkeammalle ei pääse mitenkään, vaikka jokainen tietää, että suuriin vaunuihin voidaan lastata kaksi tai kolme tonnia.»

»Niin, niinpä lienee», virkkoi toinen.

»Ja jos sattuu pienikin kappale kiveä mukaan, saa ihan, varmasti kaksi pyöreätä nollaa, ja toisinaan sanovat olleen kiveä seassa, vaikka se ei ole totta. Ei ole olemassa lakia, joka pakottaisi heidät sen todistamaan.»

»Niin, eipä taida olla.»

»Selvä tulos on se, että uskottelevat teille maksavansa viisikuudetta senttiä tonnilta, mutta alentavat sen salaa viiteenneljättä. Ja eilen minä maksoin yhtiön myymälässä puolitoista dollaria sinisestä työpuvusta, joka Pedrossa maksaa kuusikymmentä senttiä.»

»Ottakaa huomioon», sanoi toinen, »että yhtiön on kuljetettava ne tänne ylös!»

Niin tuli Hal vähitellen huomaamaan, että osat olivat vaihtuneet — tuo salaperäinen henkilö piti nyt vuorostaan häntä loitolla itsestään! Halin osoittama teollisuusoikeuteen kohdistava mielenkiinto oli jostakin syystä jäänyt vaikutusta vaille.

Hänen salapoliisi-uransa päättyi niinmuodoin maineettomasti. »Sano, mies», huudahti hän, »mitä peliä oikeastaan pelaat!»

»Peliä?» kysyi toinen tyynesti. »Mitä tarkoitatte?»

»Tarkoitan: mitä varten olette tänne tullut?»

»Olen täällä kahta dollaria varten päivässä — samoinkuin tekin luullakseni.»

Hal alkoi nauraa. »Te ja minä olemme kuin kaksi sukellusvenhettä, jotka yrittävät tavoittaa toisiaan vedenpinnan alla. Luulenpa, että olisi parasta nousta pinnalle tappelemaan.»

Toinen katseli tarkkaavaisesti hänen hymyänsä ja näytti siitä pitävän. »Nouskaa te ensin», kehoitti hän, kumminkaan hymyilemättä. Hänen tyynten sinisten silmäinsä katse oli syvän vakavasti Haliin suunnattu.

»Olkoon menneeksi», sanoi Hal; »minun tarinani ei ole kovinkaan jännittävä. Minä en ole karannut vanki enkä yhtiön urkkija, kuten ehkä luulette. En ole myöskään 'synnynnäinen' kaivosmies. Minulla on kotona veli ja muutamia ystäviä, jotka luulevat tuntevansa kivihiiliteollisuutta; se ärsytti minua, ja niin lähdin tänne omin silmin asiaa näkemään. Siinä koko juttu, lukuunottamatta sitä, että olen havainnut asian mielenkiintoiseksi ja haluan jäädä vielä vähäksi aikaa. Toivon siis, ettette ole urkkija!»

Toinen asteli mitään virkkamatta, harkiten Halin sanoja. »Eipä tuota oikeastaan voi nimittää tavalliseksi tarinaksi», huomautti hän vihdoin.

»Eipä suinkaan», vastasi Hal. »Joka tapauksessa voin vakuuttaa, että se on tosi.»

»Hyvä», virkkoi vieras, »tahdon sen uskoa, olipa kuinka tahansa. Minun täytyy luottaa johonkin ihmiseen, jos haluan saada jotakin aikaan. Valitsin teidät, koska kasvonne minua miellyttivät.» Hän katsahti kävellessään vielä kerran tutkivasti kumppaniinsa. »Hymynne ei tunnu vilpilliseltä. Mutta te olette nuori — sallikaa siis minun huomauttaa, että täällä täytyy osata olla vaitelias.»

»Minä pidän asiat omana tietonani», sanoi Hal. Vieras otti paitansa povitaskusta kirjeen, joka todisti hänet Thomas Olsoniksi, hiilenkaivajien suuren kansallisen ammattiliiton, »Yhdistyneiden Kaivostyöläisten», järjestäjäksi.

27.

Hal hämmästyi siinä määrin, että pysähtyi ja tuijotti mieheen. Hän oli kuullut kaivoskenttien »rauhanhäiritsijöistä» paljonkin, mutta ei ollut toistaiseksi nähnyt muita kuin ne, jotka yhtiö oli palkannut häiritsemään miesten rauhaa. Nyt oli hänen edessään oikea ammattiyhdistyksen järjestäjä! Jerry oli maininnut sellaisen mahdollisuuden, mutta Hal ei ollut sitä vakavasti ajatellut; sellainen järjestäjä oli tarunomainen olento, josta kaivosmiehet kuiskuttelivat ja jota yhtiö, sen palvelijat ja Halin kotoiset ystävät kirosivat. Murhapolttaja, suurisuinen, vastuuton henkilö, joka herätti sokeita ja vaarallisia intohimoja! Hal, joka oli ikänsä kaiken kuullut häntä sellaiseksi kuvailtavan, tunsi aluksi epäluuloa. Hänen tuntonsa oli samanlainen kuin sen jalkapuolen vanhan vartijan, joka oli Honkarotkon seikkailun jälkeen antanut hänelle nukkumasijan ja sanonut: »Älä huoli puhua minulle yhdistyksen asioista!»

Huomatessaan Halin mielenliikutuksen järjestäjä naurahti väkinäisesti. »Te toivotte, etten ole urkkija, ja minä puolestani uskon teidän hyvin ymmärtävän, etten toivo teidän olevan sitä lajia.»

Hal vastasi asiallisesti. »Minua luultiin kerran järjestäjäksi», sanoi hän, ja hänen kätensä etsivät vanhojen ihonmurtumien jälkiä.

Toinen nauroi. »Pääsittekö asiasta selkäsaunalla? Teillä oli hyvä onni.
Alabamassa taannoin tervasivat erään ja kierittivät höyhenissä.»

Halin kasvoissa näkyi ikävä ilme, mutta hetkisen kuluttua hänkin alkoi nauraa. »Ajattelin tässä veljeäni ja hänen ystäviänsä — mitä he olisivat sanoneet, jos olisin palannut Honkarotkosta tervan ja höyhenten peittämänä!»

»Olisivat luultavasti sanoneet teidän saaneen mitä ansaitsitte», arveli toinen.

»Niin, se näyttää olevan heidän tapaistaan. Sitä sääntöä he sovelluttavat kaikkeen maailmassa — jos jotenkin epäonnistutte, on se oma syynne. Tässä maassa on kaikilla yhtäläiset mahdollisuudet.»

»Ja voitte huomata», sanoi järjestäjä, »että mitä enemmän etuoikeuksia henkilöllä on, sitä pontevammin he puhuvat siihen tapaan».

Hal alkoi tuntea jonkinlaista toverillisuutta tätä muukalaista kohtaan, joka kykeni ymmärtämään hänen kotoisia vaikeuksiaan. Hal ei ollut pitkiin aikoihin jutellut kenenkään ulkoa maailmalta saapuneen kanssa, ja huomasi tämän keskustelun keventävän mieltänsä. Hän muisti, kuinka oli kurituksensa jälkeen maannut sateessa moitiskellen itseään, ettei ollut se, minä vartijat olivat häntä pitäneet. Nyt hänen teki kovin mieli perehtyä ammatillisen järjestäjän psykologiaan. Miehellä, joka noudatti sitä kutsumusta, täytyi olla järkkymättömät vakaumukset!

Hän huomautti asiasta, ja toinen vastasi: »Saatte kernaasti palkkani, kunhan suoritatte työni. Mutta sen teille sanon, ettei piestyksi ja poispotkituksi joutumisesta koidu suurin vastus; pahin asia ei ole aluepäällikkö, urkkija ja mustakirja. Pahimmat vaikeudet ovat niiden ihmisten mielissä, joita yrittää auttaa! Oletteko milloinkaan ajatellut mitä merkitsee, kun on yritettävä selittää asioita miehille, jotka puhuvat kahtakymmentä eri kieltä?»

»Epäilemättä», vastasi Hal. »Ihmettelen, kuinka voitte ollenkaan päästä alkuun.»

»Täytyy etsiä tulkki — ja hän voi olla yhtiön urkkija. Voipa käydä niinkin, että ensimmäinen käännytettävänne antaa teidät ilmi päällysmiehelle. Muutamat miehistä näet ovat tietenkin pelkureita, muutamat taas pettureita; he myyvät teidät ensimmäiselle kumppanilleen paremmasta 'paikasta' — tai kukaties olutlasista.»

»Sellaiset seikat varmaan ovat omansa heikentämään vakaumuksianne», sanoi Hal.

»Ei», sanoi toinen tyynesti. »Se on vaikeata, mutta eihän käy soimaaminen noita ihmisparkoja. He ovat tietämättömät — ja heitä pidetään tahallisesti siinä tilassa. Päällysmiehet hankkivat heidät tänne ja huolehtivat taitavasti siitä, etteivät he pääse liittymään toisiinsa. Noissa eurooppalaisissa kansoissa tietenkin elävät vanhat ennakkoluulot, kansalliset ja uskonnolliset, jotka pitävät heitä erillään. Edessänne on kaksi miestä, ja te otaksutte molemmat yhtä vaivaisiksi — mutta kohta huomaatte toisen ylenkatsovan toista, koska on ollut kotimaassa paremmassa asemassa kuin hän. Niin he toimivat päällysmiesten tarkoitusten hyväksi.»

28.

He olivat saapuneet etäiseen kohtaan kanjonissa, istuutuivat laakealle kivelle ja jatkoivat kaikessa rauhassa keskusteluansa.

»Koettakaa asettua heidän sijaansa», sanoi järjestäjä. »He ovat vieraassa maassa, missä toinen neuvoo heitä niin, toinen näin. Herrat ja heidän asiamiehensä sanovat: 'Älkää luottako yhdistyksen agitaattoreihin. Ne ovat pelkkiä kiristäjiä, elävät mukavasti tekemättä mitään. He vievät rahanne ja yllyttävät teidät lakkoon, jossa menetätte toimenne ja kotinne, voivat myydäkin teidät ja lähteä johonkin toiseen paikkaan ryhtyäkseen siellä samaan juoneen.' Ja työmiehet ajattelevat, että tuo voi olla totta; he eivät ole kyllin älykkäitä huomatakseen, että jos yhdistysliikkeen johtajissa on huonojakin, syynä täytyy olla, että päällysmiehet lahjovat heitä. Siten työmiehet joutuvat ihan ymmälle, eivät tiedä, minne kääntyä.»

Mies puhui tyynesti, mutta hänen kasvoissaan värähteli kiihtymys. »Yhtiö toistaa toistamistaan, että miehet ovat tyytyväiset — että me heitä yllytämme. Mutta ovatko he tyytyväiset? Olette ollut täällä jo niin kauan, että varmaan sen tiedätte.»

»Siitä ei kannata puhuakaan», vastasi Hal. »He eivät tietenkään ole tyytyväiset! He näyttävät minusta usein lapsijoukolta, joka itkee pimeässä — he eivät tiedä, mitä heiltä puuttuu, ketä tulee syyttää tai kenen puoleen kääntyä saadakseen apua.»

Hal huomasi epäluulojensa hälvenevän. Tämä mies ei ollenkaan vastannut sitä kuvaa, jonka Hal oli itselleen luonut ammattiyhdistysten järjestäjästä; hän oli sinisilmäinen sievä amerikkalainen, ei ollenkaan hurja ja suurisuinen, vaan pikemmin alakuloisen mietteliäs. Hänessä tietenkin asui närkästys, mutta se ei ilmaantunut meluavan monisanaisena, ja tämä hillintä miellytti Halia, koska hän demokraattisista taipumuksistaan huolimatta oli tottunut ajattelemaan niinkuin koko se luokka, joka karttaa suurta ääntä ja ylenmääräistä asian tehostamista.

Halin mielenkiintoa herätti myöskin miehen suhtautuminen työtätekevien ihmisten heikkouksiin. Köyhien »tylsyys», joka sai monet epätoivoisiksi heihin nähden, heidän pelkuruutensa ja epävakaisuutensa olivat asioita, joista Hal oli kuullut alinomaa puhuttavan. »Heitä ei voi auttaa», sanottiin. »He ovat likaisia ja laiskoja, juovat ja rikkovat lupauksensa, pettävät toinen toistansa, ja ovat aina olleet sellaisia.» Ajatus keskitettiin tähän kaavaan: »Ihmisluontoa ei käy muuttaminen!» Mary Burke, joka kuului työtätekevään luokkaan, puhui hänkin työläisistä tähän vihaiseen ja ylenkatseelliseen tapaan. Mutta Olson uskoi heidän miehuuteensa ja pyrki heitä herättämään ja opettamaan.

Hänen edessään oli tie selvä ja suora. »Heille täytyy opettaa solidaarisuutta. Yksilöinä he ovat auttamattomasti suurten yhtymien vallassa; mutta liityttyään toisiinsa myydäkseen työnsä yhtenä kokonaisuutena, he voivat todella jotakin merkitä.» Hän vaikeni ja silmäili toista kysyvästi. »Miten te suhtaudutte ammattiyhdistyksiin?»

Hal vastasi: »Siinä on eräs asia, josta tahtoisin saada selkoa. Kuulee puhuttavan sitä ja tätä — on paljon ennakkoluuloja kummallakin taholla. Tekisi mieleni auttaa alakynnessä olevaa, mutta tahtoisin varmaan tietää, valitsenko oikean menettelytavan.»

»Mikä toinen menettelytapa olisi ajateltavissakaan?» Olson oli hetken vaiti. »Vedotako kaivostenomistajien hyvään sydämeen?»

»Ei niin; mutta eikö voisi vedota ihmisiin yleensä — julkiseen mielipiteeseen? Minut on kasvatettu amerikkalaisena, ja minä olen oppinut uskomaan maahani. En voi ajatella, ettei ole mitään muuta keinoa oikeuden saamiseksi. Ehkäpä voisivat miehet liittymällä poliittisiin puolueisiin —»

»Poliittisiin puolueisiin», huudahti Olson. »Hyvä Jumala! Kuinka kauan olette täällä ollut?»

»Vain pari kuukautta.»

»Jääkää marraskuuhun saakka, niin näette, kuinka vaalit järjestetään näillä mailla!»

»Voin arvata, luonnollisesti —»

»Ei, sitä ette voi arvata. Enempää kuin kiristystä ja kurjuuttakaan!»

»Mutta jos miehet äänestäisivät yhdessä —»

»Kuinka he voisivat äänestää yhdessä — joka sellaista ehdottaisi, joutuisi heti poisajetuksi. Ettehän voi saada edes kansalaispapereita, ellette ole yhtiön miehiä, eivät merkitse teitä viralliseen rekisteriin, ellei päällysmies anna puoltolausettaan. Kuinka voisitte saada mitään alulle, ellei ole olemassa ammattiyhdistystä?»

Halin täytyi tunnustaa, että tuo kuulosti järkevältä mutta hänen mieleensä johtuivat kaikki »kulkevista edustajista» ja »ammattiyhdistysvallan» tuhoisista seurauksista kuulemansa tarinat. Hän ei ollut ajatellut liittyä siihen aatteeseen!

Olson jatkoi esitystään. »Me olemme saaneet hyväksytyksi lakeja, koko joukon kivihiilikaivoksia koskevia — lain kahdeksantuntisesta työpäivästä, lain, joka kieltää suorittamasta palkkoja maksuosoituksilla, yhtiön myymälöitä, kaivosten turvallisuutta ja punnitustarkastajaa koskevat lait. Mutta mitä eroa on täällä Pohjois-Laaksossa aiheutunut siitä, että sellaiset lait ovat olemassa? Onko teillä edes niistä tietoa?»

»Jos niin ajattelette, jos pyrintönänne on saada laki tehoisaksi, olen teidän miehiänne!» virkkoi Hal.

»Mutta kuinka voisittekaan saada lakiin tehoa muuten kuin ammattiyhdistysten avulla? Kukaan yksityinen mies ei kykene sitä tekemään — 'alas kanjonista', jos vain mainitsee lain. Western Cityssä ammattiyhdistyksen miehet menevät valtion virkamiesten puheille — mutta he eivät ryhdy milloinkaan mihinkään. Ja mikä on syynä? He tietävät, etteivät miehet ole meitä tukemassa! Poliitikkojen laita on samoinkuin päällysmiesten — ammattiyhdistys on ainoa tehokas asia!»

Hal havaitsi tämän perustelun aivan uudenlaiseksi. »Ihmiset eivät käsitä tätä seikkaa — että työläisten täytyy järjestyä, jos haluavat saada lailliset oikeutensa.»

Toinen kohotti kättänsä koomillisin elein. »Hyvä Jumala! Jospa tekisitte luettelon niistä asioista, joissa ihmiset eivät käsitä meitä kaivosmiehiä!»

29.

Olson yritti kiihkeästi voittaa uuden tuttavansa puolelleen ja kertoi hänelle kaikki toimensa salaisuudet. Hän etsi miehiä, jotka uskoivat ammattiyhdistyksen hyväksi ja rohkenivat yrittää toisten käännyttämistä. Kaikkialla, missä kävi, hän kokosi ryhmän ja järjesti jollakin tavoin asian niin, että voi poistuttuaankin olla yhteydessä heidän kanssaan ja lähettää levitettäväksi aatetta-ajavaa kirjallisuutta. Siten syntyi järjestön ydin. Parin vuoden kuluessa tulisi jokaisella kaivosalueella olemaan sellainen ydinkerho, ja sitten voitaisiin alkaa esiintyä julkisesti, järjestää kokouksia kaupunkeihin ja kanjoneihin. Niin leimahtaisi ilmi kapinan lieska; miehet liittyisivät liikkeeseen niin nopeasti, etteivät yhtiöt ehtisi ajaa heitä pois, ja vaatisivat oikeuksiansa, tukenaan koko piirikunnan lakonuhka.

»Ymmärrättehän», lisäsi Olson, »meillä on laillinen oikeus järjestyä — vaikka päällysmiehet sitä vastustavat. Siitä syystä teidän ei tarvitse pysytellä syrjässä.»

»Niin», vastasi Hal, »mutta minusta näyttää, että olisi taktillisesti edullisempaa valita täällä Pohjois-Laaksossa menetelmä, joka ei herättäisi niin ankaraa vastustusta, esimerkiksi keskittämällä vaatimukset punnitustarkastajan saamiseen.»

Toinen hymyili. »Siinäkin tapauksessa meillä täytyy olla yhdistys vaatimustamme tukemassa; mikä siis olisikaan erona?»

»On otettava huomioon ennakkoluulot», sanoi Hal. »Muutamat miehet eivät pidä yhdistysaatteesta — heidän mielestään se merkitsee sortoa ja väkivaltaa —.»

Järjestäjä nauroi. »Te tiedätte tuon vain itsestänne, eikö totta? En tiedä sanoa teille muuta kuin tämän: jos haluatte käydä työhön saadaksenne Pohjois-Laaksoon punnitustarkastajan, en tahdo mitenkään olla esteenänne!»

Siinä oli aate — todellinen tehtävä! Elämä oli alkanut käydä tympeäksi siitä lähtien, kun Hal apuriksi ruvettuaan työskenteli viiden jalan korkuisissa komeroissa. Tämä lupasi rattoisampia aikoja!

Mutta tahtoiko hän tosiaankin käydä asiaan? Toistaiseksi hän oli ollut vain huomioidentekijänä tällä kaivosalueella. Hän oli saanut varmuuden siitä, että olosuhteet olivat kauheat, ja uskoi myös, että tämä julmuus oli tarpeetonta ja harkittua. Mutta kun sitten tuli kysymykseen toiminnan aloittaminen, hän alkoi epäröidä, ja vanhat ennakkoluulot ja pelot tulivat jälleen esille. Hän oli kuullut, että työläiset olivat »rettelöiviä» ja »laiskoja» ja että heitä piti »vallita rautaisella kädellä». Oliko hän nyt halukas heikentämään tuota väkevää kättä liittymällä niihin, jotka »lietsoivat kapinahenkeä työväestön keskuuteen»?

Mutta sitten hän päätteli, että tässä oli kysymyksessä toinen asia. Olsonin suunnitelma erosi ammattiyhdistysliikkeestä, joka voi olla rappeuttava voima, koska johti työläiset vaatimuksesta toiseen, kunnes he pyrkisivät »vallitsemaan teollisuutta». Nyt oli kysymyksessä ainoastaan lakiin vetoaminen, koe, jonka nojalla saataisiin ilmi, oliko yhtiöiden aina tehostama rehellinen ja oikeudenmukainen menettely tosiaankin sitä lajia. Jos työläiset, kuten päällysmiehet väittivät, saivat täyden suojan punnitustarkastajan asettamista koskevasta laista, jos, kuten kaikille uskoteltiin, sellaisen tarkastajan puuttumiseen oli syynä yksinomaan se, etteivät miehet sitä vaatineet — niin silloinhan ei voisi mitään vahinkoa koitua. Jos taas päällysmiehet pitäisivät yhtiötä vastaan kapinoimisena sellaisten oikeuksien vaatimista, jotka eivät olleet ainoastaan laillisia, vaan yhtä suuressa määrin moraalisia oikeuksia, niin Hal kykeni hiukan paremmin tajuamaan työväestön »rettelöivää» henkeä! Jos, kuten Vanha Mikko ja Johansson ja muut vakuuttivat, päällysmiehet olivat valmiit »tekemään miehen elämän kirotun kurjaksi», kunnes hän lähti tiehensä, niin hän oli puolestaan halukas valmistamaan päällysmiehille hiukan sitä samaa kirottua kurjuutta!

»Se olisi seikkailua», virkkoi Hal äkkiä.

Toinen nauroi: »Epäilemättä!»

»Ajattelette, että joudun kokemaan samaa kuin Honkarotkossa», lisäsi Hal. »Voipa niin olla — mutta minun täytyy saada itse kokea asiat. Minulla nähkääs on kotona veli, ja kun ajattelen ruveta kumousmieheksi, kiistelen ajatuksissani hänen kanssaan. Tahdon saada sanoa: 'En nielaise kenenkään sepittämiä valmiita teorioja; koettelen asiaa itse, ja tämä on nyt tuloksena.'»

»Olette aivan oikeassa», virkkoi järjestäjä. »Älkää kumminkaan unohtako, että pyritte saavuttamaan sosiaalista kasvatusta itseänne ja veljeänne varten, minä sitävastoin jo omistan sen. Minä tiedän, mitä tapahtuu miehille, jotka vaativat punnitustarkastajaa, enkä voi tarjoutua uhriksi todistaakseni sen uudelleen.»

»Enhän ole milloinkaan sitä teiltä vaatinut», nauroi Hal. »Ellen liity teidän liikkeeseenne, en voi toivoa teidän liittyvän omaa suuntaani kannattamaan! Mutta jos löydän muutamia miehiä, jotka uskaltavat vaatia punnitustarkastajaa, niin eihän se ole esteeksi teidän työllenne?»

»Eipä suinkaan!» vastasi toinen. »Päinvastoin — siitä saan havainnollisen esimerkin, johon voin viitata. Täällä on sellaisiakin miehiä, jotka eivät tiedä, että heillä on laillinen oikeus vaatia sellaista tarkastajaa. On toisia, jotka varmasti tietävät joutuvansa punnittaessa petetyiksi, mutta eivät ole oikein selvillä siitä, että heitä pettää yhtiö. Jos päällysmiehet kieltäisivät punnitusta valvomasta ja jos he menisivät sitäkin pitemmälle ajamalla vaatijat pois, niin silloin varmaan olisi runsaasti paikallisyhdistykseeni liittyjiä!»

»Olkoon menneeksi!» sanoi Hal. »Minä en aio hankkia jäseniä paikallisyhdistykseenne, mutta jos yhtiö haluaa teitä auttaa siinä asiassa, niin auttakoon!»

Tämän sopimuksen vahvisteeksi he pudistivat kättä.