TOINEN KIRJA

KUNINGAS KIVIHIILEN ORJAT.

Hal oli nyt lähtenyt uudelle uralle, joka tarjosi enemmän kiivasta vaihtelua kuin tallirengin tai apurin toimi ja suurempia vaaroja kuin katosta irtautuva kivi tai muulin takajalan potkaisu. Liikarasituksesta aiheutuva tylsyys ei ollut vielä ehtinyt muuttua hänessä taudiksi; hänen suojanaan oli nuoruus, joka kiihkeästi kaipasi yhä uusia kokemuksia. Hänestä tuntui jännittävältä olla salaliittolaisena, kuljettaa mukanaan salaisuuksia niin pimeitä ja salamyhkäisiä kuin kaivoskäytävät, joissa hän työskenteli.

Jerry Minetti, ensimmäinen henkilö, jolle hän kertoi Tom Olsonin aikeista Pohjois-Laaksossa, oli kuitenkin paremmin perehtynyt sellaisiin jännittäviin seikkoihin. Jerryn tavanomainen huoleton ilme hävisi äkkiä, ja hänen silmissään välähti pelko. »Tiesinhän, että niin kävisi», huudahti hän, — »se merkitsee huolta ja onnettomuutta minulle ja Rosalle!»

»Mitä tarkoitatte?»

»Me joudumme varmasti mukaan. Olen usein sanonut Rosalle: 'Mitä hyvää on siitä, että sanot itseäsi sosialistiksi? Ei mitään. Täällä ei auta äänestää — ne eivät laske sosialistien ääniä; se on pelkkää pilaa!' Olen sanonut: 'Meidän pitää saada tänne yhdistys??? Pitää tehdä lakko!' Mutta Rosa sanoo: 'Odota vähän aikaa. Säästä hiukan rahaa ja anna lasten ehtiä suuremmiksi. Sitten me autamme, menipä meiltä koti tai ei.'»

»Emmehän me nyt aio perustaa yhdistystä!» huomautti Hal. »Suunnitelmani on toisenlainen.»

Jerry ei kumminkaan ottanut tyyntyäkseen. »Mahdotonta enää odottaa!» selitti hän. »Miehet eivät voi sitä enää sietää! Minä sanon: 'Se tulee jonakin päivänä äkkiä kuin räjähdys kaivoksessa! Joku alkaa tapella, ja kohta tappelevat kaikki.'» Jerry katseli Rosaa, jonka mustat silmät suuntautuivat pelokkaina mieheen. »Me joudumme siihen», sanoi hän, ja Hal huomasi heidän katseensa kääntyvän huoneeseen, jossa nukkuivat Pikku Jerry ja pienokainen.

Hal ei virkkanut mitään — hän alkoi käsittää, mitä kapinoiminen merkitsi tällaisille henkilöille. Hän seurasi uteliaana ja säälien tapahtuvaa taistelua, taistelua, joka on yhtä vanha kuin ihmisen sielu — omanedun harrastuksen, elämänmukavuuden ja varovaisuuden ja velvollisuuden äänen, ihanteen välillä käytyä taistelua. Tähän taisteluun eivät kutsuneet mitkään sotatorvet, vaan hiljainen sisäinen ääni.

Hetkisen kuluttua Jerry kysyi, mitä Hal ja Olson olivat suunnitelleet, ja Hal selitti tahtovansa tutkia, kuinka yhtiö suhtautui punnitustarkastajan virkaa koskevan lain käytännöllisiin seuraamuksiin. Hal piti suunnitelmaa hienona; mitä arveli siitä Jerry?

Jerry hymyili alakuloisesti. »Niin, hieno suunnitelma nuorelle miehelle, perheettömälle!»

»Epäilemättä», sanoi Hal. »Minä käyn toimeen — rupean tarkastajaksi.»

»Täytyy koota komitea», sanoi Jerry, — »ja komitean tulee puhutella päällysmiestä».

»Aivan oikein, mutta me valitsemme siihenkin nuoria miehiä — perheettömiä. Muutamia niistä, jotka asuvat koppikaupungin kanakopeissa. He eivät välitä siitä, miten käy.»

Jerry ei sittenkään yhtynyt Halin hymyyn. »Niillä ei ole kyllin ymmärrystä. Tarvitaan älyä pysyäkseen yhdessä.» Jerry selitti, että tarvittiin joukko miehiä, jotka tukisivat komiteaa; sellainen ryhmä oli järjestettävä, ja sen tuli pitää salaisia kokouksia — se merkitsisi käytännössä samaa kuin ammattiyhdistys, ja päällysmiehet ja heidän urkkijansa pitäisivät sitä sellaisena. Mutta kaivosalueilla oli kielletty kaikenlainen järjestyminen. Muutamat serbialaiset olivat halunneet kuulua johonkin oman maansa veljeskuntaan, mutta sekin oli kielletty. Jos tahdoit vakuuttaa elämäsi tai terveytesi, otti yhtiö sen asiakseen ja hyötyi siitä. Eipä edes saanut ostaa postiosoitusta lähettääkseen rahoja kotimaahan; postitoimiston hoitaja, joka oli samalla yhtiön myymälän virkamies, möi sen sijaan yhtiön maksumääräyksen.

Hal siis näki edessään juuri ne vaikeudet, joista Olson oli häntä varoittanut. Ensimmäinen oli Jerryn pelko. Hal tiesi kumminkin, ettei Jerry ollut mikään pelkuri; Jerryn käyttäytymistä voi halveksia ainoastaan henkilö, joka ei ollut milloinkaan, ollut Jerryn asemassa!

»Pyydän teiltä nyt ainoastaan neuvoa», sanoi Hal. »Mainitkaa minulle muutamia nuoria miehiä, joihin voin luottaa, ja minä voitan heidät puolelleni kenenkään epäilemättä teitä.»

»Vaikka asutte luonani!» vastasi Jerry.

Siinä oli jälleen vaikeus edessä. »Luuletteko, että siitä voi koitua teille ikävyyttä?»

»Aivan varmasti! Tietäväthän ne, että keskustelemme. Tietävät, että puhun sosialismia. Potkivat minut varmaan pois!»

»Entä serkkunne, joka on ensimmäisen kaivoksen päällikkönä?»

»Ei apua hänestä. Voi joutua itse lähtemään. Sanotaan: kirottu pöllö — pitää luonaan asumassa punnitustarkastajaa!»

»Hyvä», sanoi Hal. »Niinpä muutan pois nyt, ennenkuin on liian myöhäistä. Voittehan sanoa, että olin riidanhaastaja ja että ajoitte minut pois.»

Minettit istuivat siinä silmäillen toisiansa — murheellinen pari. Heidän ei tehnyt ollenkaan mieli menettää vuokralaistaan, joka oli erittäin mieluisa keskustelukumppani ja maksoi hyvin. Hal puolestaan oli melkein yhtä alakuloinen, koska piti Jerrystä ja hänen nuoresta vaimostaan, Pikku Jerrystä, vieläpä mustasilmäisestä pienokaisestakin, joka kovin metelöi ja häiritsi keskustelua.

»Ei!» sanoi Jerry. »Minä en juokse pakoon! Minä teen velvollisuuteni!»

»Hyvä», vastasi Hal. »Teette velvollisuutenne — mutta ei juuri nyt. Jääkää te tänne auttamaan Olsonia, jos minut ajetaan pois. Ei käy päinsä, että menetämme heti parhaat miehemme.»

Kun asiaa oli vielä pohdittu, päätettiin niin, ja Hal näki pienen Rosan painuvan tuoliinsa helpotuksesta huoaten. Marttyyriuden aika oli siirretty tuonnemmaksi; hän voi vielä muutamia viikkoja pitää omanansa pientä kolmen huoneen mökkiä, kalustoa, kiiltäviä kattiloitaan ja koreita pitsiuutimiaan!

Hal palasi Reminitskin luo. Se oli vaikea uhraus, mutta toi sentään mukanaan korvaustakin, koska hän sai siten enemmän tilaisuutta keskustella miesten kanssa.

Hän ja Jerry merkitsivät luetteloon ne miehet, joille salaisuus voitiin uskoa. Ensimmäisenä oli Mikko Sikorian nimi. Jos Vanha Mikko valittaisiin komiteaan ja jos hän pääsisi puhuttelemaan päällysmiestä, niin hän varmaan tuntisi elämänsä tarkoituksen osalta täyttyvän! He eivät kumminkaan tahtoneet mainita hänelle asiasta ennenkuin viime hetkenä, koska pelkäsivät hänen kiihdyksissään asian ilmaisevan seuraavan kerran menettäessään vaununsa.

Lähellä Halin työpaikkaa työskenteli eräs Wresmak-niminen nuori bulgarialainen. Hänen komeroonsa johtava tie oli jyrkänlaista nousua, joten hänen oli vaikea työntää tyhjiä vaunujansa sinne ylös. Hänen siinä hikoillessaan ja ponnistellessaan kulki ohi Alec Stone, joka jättiläisen tavoin halveksi ruumiillista heikkoutta ja alkoi miestä tyrkkiä. Mies kohotti kätensä — oli mahdotonta sanoa, tapahtuiko se uhkaavasti vai iskun torjumiseksi —, ja Stone syöksyi hänen kimppuunsa, potki häntä käytävään asti hurjasti sadatellen. Nyt oli mies eräässä toisessa komerossa, josta oli ottanut irti viidettäkymmentä vaunulastia kiveä saaden palkakseen vain kolme dollaria. Kun näki hänen kasvonsa kaivospäällikön kulkiessa ohi, voi varmasti sanoa, että tämä mies oli valmis yhtymään mihin vastalauseeseen hyvänsä.

Oli eräs toinen Jerryn tuttava, joka oli vastikään palannut sairaalasta jouduttuaan kosketukseen aluepäällikön revolverinperän kanssa. Hän oli puolalainen eikä valitettavasti osannut sanaakaan englanninkieltä; mutta Olson oli tutustunut erääseen toiseen puolalaiseen, joka osasi hiukan englanninkieltä ja lupasi saattaa sanan maanmiehelleen. Oli vielä eräs nuori italialainen, Rovetta, jonka Jerry tunsi ja jonka luotettavuuden hän takasi.

Oli vieläkin eräs henkilö, jota Hal ajatteli — Mary Burke. Hal oli tahallaan kartellut häntä viime aikoina. Se tuntui ainoalta varmalta menetelmältä, joskin samalla säälimättömältä eikä mieltä tyynnyttävältä. Hän muisteli kerran toisensa jälkeen, mitä oli tapahtunut. Kuinka oli tämä häiriö syntynyt? Henkilön velvollisuus on ottaa sellaisessa tapauksessa syy kannettavakseen, mutta hän ei mielellään syytä itseänsä, vaan kokee tehdä asian niin mitättömäksi kuin suinkin mahdollista. Tuliko Halin sanoa asian johtuneen siitä, että hän oli liian tungettelevasti auttanut Maryä huonossa tien kohdassa? Tyttö ei ollut oikeastaan sellaista apua kaivannut, hän kykeni kävelemään jaloillaan yhtä hyvin kuin toinenkin. Mutta Hal oli mennyt sitäkin pitemmälle, oli tunteenomaisen virikkeen yllyttämänä käyttäytynyt kömpelösti. Olisihan hänen pitänyt tietää jo aikoja sitten, että tytön koko tyytymättömyys, hänen puutetta kärsivän sielunsa koko kaipaus keskittyisi häneen, joka oli aivan »toisenlainen», joka oli elänyt paremmissa oloissa ja sai hänet ajattelemaan »runokirjoja»!

Mutta samassa ilmaantui mahdollisuus vaikeuden ratkaisemiseen; tässä oli Marylle uusi harrastuksenesine, varma uoma, jossa hänen tunteensa voivat liikkua. Nainen ei voinut kuulua mihinkään kaivosmiesten valiokuntaan, mutta voi olla hyvä neuvonantaja, ja hänen terävä kielensä saattoi taivuttaa useita käymään taistelurintamaan. Suunnitelmansa innostamana Hal jätti miesten tavoin henkilökohtaiset seikat huomioonottamatta — ja joutui siten toiseen tunteen virittämään satimeen! Hän ei huolinut ollenkaan ajatella, että Maryn punnitustarkastaja-jutulle osoittama mielenkiinto voi osalta johtua halusta saada nähdä hänet useammin, ja vielä vähemmän johtui hänen mieleensä, että hän itse keksi kernaasti tekosyyn päästäkseen näkemään Maryä.

Ei, Hal kuvitteli tytön uuteen »rooliin», toimintaan, joka oli innostavampaa kuin keittäminen ja sairaiden hoitaminen. Hänen »runokirja»-kuvittelunsa syttyi ilmiliekkiin, hän antoi tytölle toivon ja tehtävän, tien, jonka takana oli odottamassa päämäärä. Eikö ollutkin ollut naisjohtajia kaikissa köyhälistön suurissa liikkeissä?

Hal lähti Maryä tapaamaan ja kohtasi hänet mökin ovella. »Hauskaa nähdä teidät, Joe Smith!» virkkoi Mary katsoen häntä suoraan silmiin ja hymyillen.

»Samat sanat, Mary Burke!» vastasi Hal.

Hal huomasi Maryn päättäneen näytellä osaansa moitteettomasti, mutta huomasi myös, että tyttö oli kalpeampi kuin viime kerralla kohdattaessa. Voiko tuo raikas irlantilainen hipiä sittenkin lakastua? Hän näytti laihemmaltakin; vanha sininen karttuunileninki näytti käyneen väljemmäksi.

Hal ryhtyi heti asiaan. »Mary, sinä ilmestyit minulle tänään näkynä!»

»Minäkö, nuori mies? Mitä tarkoitatte?»

Hal nauroi. »Minä näin teidät, kasvonne olivat kirkastetut, ja hiuksenne hohtivat kuin kultainen kruunu. Te ratsastitte lumivalkoisella hevosella, ja teitä verhosi valkoinen, pehmeä ja kimalteleva puku, kuin Jeanne d'Arcin tai vaalikulkueen johtajan. Te ratsastitte valtavan joukon etunenässä — soiton sävelet raikuvat vieläkin korvissani, Mary!»

»Jatka, nuori mies — mitä tämä oikeastaan merkitsee?»

»Tulkaa sisään, niin kerron.»

He lähtivät autioon keittiöön ja istuutuivat puutuoleille. Mary laski kätensä ristiin helmaansa niinkuin lapsi, jolle on luvattu kertoa satu. »Joutukaahan», kehoitti hän. »Haluan kuulla siitä uudesta puvusta, jonka minulle annatte. Oletteko väsynyt vanhaan karttuunileninkiini?»

Hal hymyili hänkin. »Sen puvun te kudotte itsellenne, Mary, oman olemuksenne hienoimmista langoista — rohkeudesta, antaumuksesta ja uhrautuvaisuudesta!»

»Tuo on varmaan jälleen runokirjaa! Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte?»

Hal katsahti ympärilleen. »Eikö täällä ole ketään?»

»Ei ketään.»

Hal alensi kuitenkin vaistomaisesti ääntänsä tarinaansa kertoessaan. Kaivosalueella oli »suuren yhdistyksen» järjestäjä, joka herätti orjissa vastustushenkeä.

Naurun ilme katosi Maryn kasvoista. »Niinkö tosiaan?» virkkoi hän melkein äänettömästi. Lumivalkoinen ratsu ja pehmeä kimalteleva puku olivat häipyneet pois. »Sellainen yritys ei voi milloinkaan onnistua täällä!»

»Miksi ei?»

»Miesten vuoksi. Muistatteko, mitä teille sanoin Raffertyn luona? He ovat pelkureita!»

»Ah, Mary, tuo on helposti sanottu. Ei ole kovin mieluista joutua kotoa karkoitetuksi —»

»Tarvitseeko teidän sanoa sitä minulle?» huudahti Mary äkkiä kiihtyen.
»Olenhan nähnyt sen omin silmin!»

»Niin, Mary; mutta minä haluan tehdä jotakin —»

»Enkö minä ole halunnut mitään tehdä? Totisesti on tehnyt mieli purra nenä päällysmiehiltä!»

»Olkoon menneeksi», nauroi Hal, »otetaan asia ohjelmaan». Mutta Mary ei ollut hilpeyteen houkuteltavissa; hänen mielensä oli niin täynnä tuskaa ja hämminkiä, että Hal aikoi jälleen tarttua hänen käteensä. Kohta hän kuitenkin hillitsi itsensä; olihan hän tullut ohjaamaan tytön tarmoa vaarattomaan uomaan!

»Meidän tulee herättää miehet vastarintaan, Mary!»

»Sitä ette voi tehdä, Joe — siihen ei kykene yksikään englanninkieltä puhuva mies. Kreikkalaiset ja bulgarialaiset kukaties — ne taistelevat kotonansa ja voivat taistella täälläkin. Mutta irlantilaiset eivät milloinkaan! Ne, joissa oli selkärankaa, ovat lähteneet pois aikoja sitten. Jäljellejääneistä on tehty nöyriä orjia. Minä tunnen heidät kaikki. He nurisevat ja kiroilevat päällysmiestä, mutta ajattelevat sitten mustaakirjaa ja ryömivät jälleen hänen edessään.»

»Sellaiset miehet kaipaavat—»

»Väkijuomia he kaipaavat, remuttua naikkosten kanssa hiilikaupungeissa ja yökausia kestävää pelaamista voittaakseen toistensa rahat likaisilla korteilla! He ottavat huvinsa, mistä sen löytävät, eivätkä kaipaa mitään parempaa.»

»Jos on niin laita, Mary, ettekö huomaa, että on sitä enemmän syytä yrittää heitä opettaa? Ellei heidän itsensä, niin heidän lastensa tähden! Lapset eivät saa kasvaa sellaisiksi. Oppivathan he ainakin englanninkieltä —»

Mary naurahti ylenkatseellisesti. »Oletteko käynyt koulussa?»

Hal vastasi kieltäen, ja Mary kertoi hänelle, että siellä oli satakaksikymmentä lasta ahdettuina yhteen ainoaan huoneeseen, kolme penkkiinsä, koko suojan täydeltä. Hänen vihansa kuohahti hänen jatkaessaan kuvausta. Koulu oli oikeastaan ylläpidettävä verotulojen nojalla, mutta kun omaisuutta ei ollut kenelläkään muulla kuin yhtiöllä, se oli täydellisesti yhtiön käsissä. Johtokunnan muodostivat mr Cartwright, kaivosten ylivalvoja, Jake Predovich, myymälän kirjuri, ja saarnaaja Spraggs. Vanha Spraggs oli valmis iskemään nokkansa permantoon, jos ylivalvoja suvaitsi käskeä.

»Kuinka lienee», virkkoi Hal nauraen. »Te kannatte hänelle kaunaa, koska hänen isänsä oli 'Orangeman', Irlannin protestantti!»

Mary Burke oli imenyt itseensä epätoivoa äidinmaidossa, ja sen myrkky oli syvällä hänen verissään. Hal alkoi käsittää, että oli yhtä vaikea herättää hänessä toivoa kuin valveuttaa hänen halveksimiansa työmiehiä. Hän oli epäilemättä rohkea, mutta kukapa voi saada hänet esiintymään rohkeasti miesten puolesta, joissa itsessään ei ollut rohkeutta?

»Mary», virkkoi Hal, »sydämessänne te varmaankaan ette halveksi näitä ihmisiä. Te tiedätte, kuinka he kärsivät, ja säälitte heitä senvuoksi. Annatte heidän lapsilleen viimeisen senttinne, kun he ovat puutteessa —»

»Ah, minä vihaan heitä niinkuin vihaan vain siitä syystä, että rakastan heitä!» huudahti Mary, ja Hal näki hänen silmiensä äkkiä kyyneltyvän. »Toisinaan tekee mieleni surmata päällysmiehet, toisinaan heidät. Mitä tahdotte minun tekevän?»

Ennenkuin Hal ehti vastata, tyttö alkoi luetella kaivosalueella olevia tuttaviansa. Niin, oli tosiaankin eräs mies, jonka kanssa hänen pitäisi keskustella; hän oli liian vanha liittyäkseen heihin, mutta hänen neuvonsa olisi verrattoman arvokas, ja oli aivan varmaa, ettei hän milloinkaan heitä pettäisi. Se mies oli vanha John Edström, eräs Minnesotan ruotsalaisia, joka oli työskennellyt näillä seuduilla kaivostöiden aloittamisajoilta. Hän oli ottanut tehokkaasti osaa suureen lakkoon kahdeksan vuotta sitten ja oli neljän poikansa kerällä joutunut mustaankirjaan merkityksi. Pojat olivat hajaantuneet eri tahoille, mutta ukko oli pysytellyt lähiseudulla työskennellen farmeissa ja rautatietöissä, kunnes oli pari vuotta sitten, kiireisenä työaikana, sattunut pääsemään takaisin kaivoksiin.

Hän oli vanha, ylen vanha, selitti Mary, varmaan jo kuudenkymmenen. Halin huomautettua, ettei se vielä ollut ikä eikä mikään, Mary vastasi, että harvoin kuuli miehen kykenevän tekemään työtä kivihiilikaivoksessa siihen ikään ehdittyään. Eipä ollut montakaan, jonka onnistui säilyä elossa niin kauan. Edströmin vaimo oli nyt kuoleman kielissä, ja vanhan miehen elämä oli vaikeata.

»Ei olisi oikein tehty, jos menettelisimme niin, että vanha mies menettäisi toimensa», sanoi Mary. »Mutta voihan hän ainakin antaa meille hyvän neuvon.»

Niin lähtivät molemmat jo samana iltana tapaamaan John Edströmiä. Ukko asusti »koppikaupungissa», pienessä maalaamattomassa hökkelissä, jossa oli permantona paljas maa. Höyläämättömistä laudoista tehty matala väliseinä peitti kuolevan vaimon vieraiden näkyvistä. Vaimossa oli syöpä, ja se teki vieraskäynnin vaikeaksi asiaksi, sillä koko asumuksen täytti kamala löyhkä. Hal ei kyennyt vähään aikaan ajattelemaan mitään muuta, mutta lopulta hän voitti heikkoutensa sanomalla itselleen, että nyt oli kysymyksessä sota ja että miehen täytyi olla valmis lähtemään sairaalaan samoinkuin paraatikentällekin.

Hän katsahti ympärilleen ja huomasi, että Edströmin hökkelin seinäin halkeamiin oli työnnetty riepuja ja että särkyneet ikkunaruudut oli paikattu paperilla. Ukko oli nähtävästi tehnyt parastaan saadakseen asunnon kuntoon. Hyllyssä näkyi rivi kirjoja. Näissä vuoriseuduissa oli öisin kylmä, syyskuussakin, ja vanha mies kyyhötti pienen valurautaisen uunin luona, jossa paloi tuli. Hänen päässään oli jäljellä vain muutamia hiuskarvoja, ja hänen takkuinen partansa oli niin valkoinen kuin mikään voi valkoista olla kivihiilialueella. Ensimmäinen hänen kasvojensa aikaansaama vaikutelma oli niiden erinomainen, kalpeus, toinen väsyneiden tummien silmien suopeus. Hänen äänensäkin oli lempeä kuin hyväily. Hän nousi tervehtimään vieraitansa ja ojensi Halille vapisevan, känsäisen ja muodottoman käden, joka muistutti jonkin eläimen käpälää. Sitten hän liikahti siirtääkseen rahia lähemmäksi ja pyysi anteeksi talossa vallitsevaa epäjärjestystä. Hal johtui ajattelemaan, että mies saattoi kyetä työskentelemään kivihiilikaivoksessa kuudenkymmenen vuoden ikäisenä, mutta ei enää kuusikymmentäyksi vuotta täytettyään.

Hal oli pyytänyt Maryä olemaan mainitsematta mitään suunnitelmasta, kunnes hän itse katsoisi sen sopivaksi. Tyttö tiedusteli nyt mrs Edströmin vointia ja sai kuulla, ettei ollut tapahtunut mitään muutosta; sairas makasi tylsänä ja tiedottomana kuten ainakin. Tri Barrett oli käynyt jälleen katsomassa, mutta oli voinut vain antaa morfiinia. Tohtori oli selittänyt, ettei kukaan voinut tehdä enempää.

»Jos voisikin, ei hän varmaankaan sitä tietäisi», sanoi Mary ivallisesti.

»Ei hän huono ole, kunhan on selvällä päällä», virkkoi Edström tyynesti.

»Kuinka usein hän on selvänä?» sanoi Mary ja lisäsi sitten selitykseksi
Kalille: »Hän on ylivalvojan serkku.»

Olot olivat Edströmin mielestä täällä paremmat kuin eräissä toisissa paikoissa. Harvey-joella, missä hän oli ollut työssä, oli eräs mies vioittanut silmänsä, joka sitten meni kerrassaan menojansa lääkärin kojeen luiskahtaessa. Murtuneita käsivarsia ja sääriä oli sijoitettu väärin, joten miesten täytyi joko kulkea raajarikkoina koko ikänsä tai antaa rikkoa ja liittää luut yhteen uudestaan. Se asia oli samanlainen kuin kaikki muut — tohtori oli yhtiökoneiston osa, ja se, jolla oli liian paljon sanomista hänestä, potkittiin pois. Työmiehen kuukausipalkasta vähennettiin dollari, mutta jos tohtori tuli katsomaan sairasta, hän voi määrätä ylimääräisesti maksettavaksi kuinka paljon tahansa.

»Täytyykö hänelle tosiaankin maksaa?» kysyi Hal.

»Vähentävät tilistänne», vastasi vanha mies.

»Toisinaan vähentävät, vaikka hän ei ole tehnyt mitään», lisäsi Mary. »Mrs Zambonilta vaativat viisikolmatta dollaria hänen viimeisestä pienokaisestaan, vaikka tri Barrett kävi talossa vasta kolme tuntia sen jälkeen, kun lapsi jo oli sylissäni!»

Juttu jatkui. Hal tahtoi tutkia vanhaa miestä ja puhui kaivosmiesten monista vaikeuksista viitaten lopuksi siihen, että apu voisi löytyä ammattiyhdistyksestä. Edströmin tummat silmät tutkivat häntä kääntyen sitten Maryn puoleen. »Joe on moitteeton», sanoi tyttö nopeasti. »Häneen voitte luottaa.»

Edström ei vastannut siihen mitään, huomautti vain ottaneensa kerran osaa lakkoliikkeeseen. Hän oli nyt merkitty mies ja voi oleskella kaivosalueella vain niin kauan kuin pysyi tarkoin omissa asioissaan. Sitä osaa, mikä hänellä oli ollut suuressa lakossa, ei ollut milloinkaan unohdettu; päällysmiehet olivat ottaneet hänet jälleen työhön osaksi siitä syystä, että tarvitsivat häntä kiireisenä aikana, osaksi senvuoksi, että kaivospäällikkö sattui olemaan hänen hyvä tuttavansa.»

»Kertokaa hänelle suuresta lakosta», kehoitti Mary. »Hän on vasta äskettäin saapunut näille seuduille.»

Vanha mies oli nähtävästi uskonut Maryn sanat, jotka olivat vakuuttaneet vieraan luotettavuutta, sillä hän alkoi kertoa niistä kauheista tapahtumista, joista kaivosalueella yhä kerrottiin vain kuiskaten. Kymmenentuhatta orjaa oli tehnyt valtavan ponnistuksen vapautuakseen, ja tämä yritys oli tukahdutettu äärimmäisen säälimättömästi. Kaivosten perustamisesta saakka niiden omistajat olivat vallinneet paikallista hallintovaltaa, ja nyt, asiain kääntyessä pahalle tolalle, he olivat tuottaneet paikalle valtion sotaväkeä avoimesti käyttäen sitä ajamaan lakkolaisia takaisin työhön. He olivat vanginneet johtajat ja toimihenkilöt, jotka suljettiin vankilaan tutkimatta, tuomitsematta; kun vankiloihin ei enempää mahtunut, suljettiin kaksisataa miestä avoimeen aitaukseen, jolle annettiin nimi »härkähaka», ja vihdoin heidät sullottiin tavaravaunuihin, kuljetettiin yöllä pois valtiosta ja paiskattiin keskelle autiota tasankoa ilman ruokaa ja vettä.

John Edström oli kuulunut noiden miesten joukkoon. Hän kertoi, kuinka erästä hänen poikaansa oli vankilassa lyöty ja pahoinpidelty ja kuinka toinen oli suljettu viikkokausiksi kosteaan kellariin, josta päästessään hän oli leininrikkoma elämäniäkseen. Valtion sotaväen upseerit olivat niin menetelleet, ja kun joku paikallisista viranomaisista oli uskaltanut vastustaa, oli sotaväki vanginnut hänet — siviilioikeuksien tuomareita oli vangitsemisen uhalla kielletty pitämästä istuntoja. »Helvettiin koko valtiosääntö!» oli ollut komentavan kenraalin tunnussanana, ja hänen upseerinsa oli tehnyt kuuluisaksi tämä lause: »Hiiteen 'habeas corpus', annetaan niille 'post mortem' niin että riittää!»

Tom Olsonin itsehillintä oli vaikuttanut Haliin syvästi, mutta tämä vanhus vaikutti sitäkin voimallisemmin. Siinä kuunnellessaan vieras tunsi itsensä nöyräksi, ja hänen mielensä täytti harras kunnioitus. Puhuessaan näistä kauheista kokemuksistaan John Edström puhui äänellä, jossa ei kuulunut katkeruuden vivahdusta, ja miten uskomattomalta asia tuntuneekin, hänen sydämessäänkään ei nähtävästi ollut mitään sellaista tuntoa. Täällä, puutteen ja kurjuuden keskellä, perheen hajottua ja nälän vaaniessa sutena ovella, hän voi silmäillä menneisyyteen tuntematta vihankaunaa niitä kohtaan, jotka olivat hänen elämänsä tuhonneet. Ja se ei suinkaan johtunut hänen vanhentumisestaan ja heikontumisestaan enempää kuin kapinahengen katoamisestakaan, vaan siitä, että hän oli tutkinut taloustiedettä ja saanut varman vakaumuksen, että paha järjestelmä sokaisi ihmisten silmät ja valoi myrkkyä heidän sieluihinsa. Hän vakuutti, että oli koittava parempi päivä, jolloin tämä kehno järjestelmä kumotaan ja ihmiset voivat olla armeliaita toisilleen.

Keskustelun ehdittyä tähän vaiheeseen Mary Burke ilmaisi jälleen raatelevaa epätoivoansa. Kuinka voivat olot milloinkaan muuttua? Päällysmiehet olivat halpamaisia ja työmiehet pelkureita ja pettureita. Niinmuodoin voi muutoksen suorittaa yksin Jumala — mutta Jumala jätti asiat silleen ylen pitkiksi ajoiksi!

Hal tahtoi mielellään kuulla, kuinka Edström suhtautui sellaiseen ajatukseen. »Kuulehan, Mary», virkkoi ukko, »oletko lukenut Afrikan muurahaisista?»

»En.»

»Ne vaeltavat pitkinä jonoina, miljoonittain. Jonon tultua ojan partaalle etumaiset pudottautuvat sinne ja toisia niiden jäljessä yhä enemmän, kunnes oja täyttyy ja toiset voivat kulkea yli. Me olemme muurahaisia, Mary.»

»Pudottautuipa sinne kuinka paljon tahansa», huudahti tyttö, »kukaan ei pääse milloinkaan yli. Oja on pohjaton!»

Vanha mies vastasi: »Sitä ei mikään muurahainen voi tietää, Mary. Ne tietävät vain, että täytyy liikkua eteenpäin. Ne tarrautuvat toistensa ruumiisiin, kuollessaankin; niin syntyy silta, ja toiset kulkevat yli.»

»Minä siirryn syrjään!» selitti tyttö jyrkästi. »En tahdo heittää itseäni tuhon omaksi.»

»Voit siirtyä syrjään», vastasi toinen, »mutta kohta palaat jälleen riviin. Minä tunnen sinut paremmin kuin itse itseäsi tunnet, Mary.»

Pienessä suojassa vallitsi hiljaisuus. Varhaisen syksyn tuulet vinkuivat ulkona, ja elämä tuntui Halista yhtäkkiä jylhältä ja armottomalta. Nuorekkaassa innossaan hän oli ajatellut, että olisi jännittävää toimia kumousmiehenä; mutta muurahaisena oleminen, eräänä monien miljoonien joukossa, ja pohjattomaan kuiluun hukkuminen — se oli asia, johon ihminen tuskin voi suostua! Hän katseli tuon harmaahapsisen raatajan käyrää hahmoa lampun himmeässä valossa, ja havaitsi ajattelevansa Rembrandtin maalausta »Opetuslapset Emmauksessa»: likaisen kapakan huonosti valaistu suoja ja kaksi repaleista miestä, jotka hämmästyen katselevat pöytäkumppaninsa kiireellä hohtavaa valoa. Ei tuntunut ollenkaan haaveelliselta kuvitella valohohdetta tämän lempeästi haastelevan vanhuksen otsalle!

»En ole koskaan toivonut, että se tapahtuisi eläessäni», lausui hän leppoisasti. »Aikaisemmin toivoin poikieni näkevän sen ajan, mutta nyt en usko sitäkään varmasti. Koko elämäni aikana en kumminkaan ole koskaan epäillyt sitä, että työväestö kerran pääsee luvattuun maahan. Silloin he eivät enää ole orjia, eivätkä joutilaat pääse tuhlaamaan heidän työnsä tuloksia. Ja usko minua, Mary, jos työmies tai -nainen menettää sen uskon, niin hän menettää elämänsä tarkoituksen.»

Hal huomasi voivansa luottaa tähän mieheen ja kertoi hänelle punnitustarkastajaa koskevasta suunnitelmastaan. »Pyydämme vain neuvoanne», selitti hän muistaen Maryn varoituksen. »Sairas puolisonne —»

Mutta vanha mies vastasi hänelle alakuloisesti: »Hän on melkein mennyt, ja minä menen pian hänen jälkeensä. Ne vähät voimat, jotka minussa vielä ovat, voin hyvinkin käyttää asian auttamiseksi.»

Tämä salaliittoasia oli kamalan vakava miehille, joiden toimeentulo riippui hiilikaivoksessa suoritetusta työstä; mutta Hal havaitsi siinä romanttista jännittävyyttä kaikkein vakavimpinakin hetkinä. Hän oli lukenut kertomuksia kumousmiehistä ja heitä ahdistavasta poliisista ja tiesi, että sellaisia jännittäviä seikkoja sattui Venäjällä; mutta jos joku olisi hänelle sanonut, että niitä voi kokea omassa vapaassa Amerikassa, muutaman tunnin matkan päässä hänen koti- ja koulukaupungistaan, niin hän ei olisi voinut sitä uskoa.

Edströmin luona käytyään Hal käveli illalla katua, kun hänen päällysmiehensä pysähdytti hänet. Hal säikähti hänet yhtäkkiä nähdessään kuin taskuvaras poliisimieheen törmätessään.

»Terve, poikani», sanoi kaivospäällikkö.

»Terve, mr Stone», vastasi Hal.

»Haluan jutella kanssasi», sanoi mr Stone.

»Hyvä, sir.» Omassa mielessään Hal ajatteli: »Olen joutunut kiinni!»

»Tule luokseni», sanoi Stone, ja Hal totteli, ikäänkuin ranteet olisivat jo olleet kahleissa.

»Kuinka olikaan», virkkoi Stone heidän siinä kävellessään, »etkö luvannut ilmoittaa minulle, jos kuulisit liikoja puheita?»

»En ole kuullut mitään, sir.»

»Sinun on paras liikkua hiukan liukkaammin; jokaisella kaivosalueella on juonittelijoita.» Hal huokasi mielessään helpotuksesta. Väärä hälyytys!

He saapuivat päällysmiehen asunnolle. Mr Stone istuutui kuistilla olevalle tuolille ja kehoitti Halia tekemään samoin. He istuivat puolipimeässä, ja Stone alensi ääntänsä aloittaessaan. »Nyt haluan keskustella kanssasi muusta — tulossa olevista vaaleista.»

»Vaaleista, sir?»

»Etkö tiedä, että vaalit ovat tulossa? Tämän vaalipiirin kongressiedustaja on kuollut, ja nyt toimitetaan täytevaali kolmen viikon kuluttua ensi tiistaista.»

»Ymmärrän, sir.» Hal nauroi mielessään. Nyt hän tulisi saamaan selkoa asiasta, josta Tom Olson oli maininnut!

»Etkö ole kuullut siitä mitään puhuttavan?» kysyi kaivospäällikkö.

»En mitään, sir. Minä en välitä paljoa politiikasta — se ei ole minun asiani.»

»Sillä tavalla kaivosmiehen pitääkin puhua!» virkkoi kaivospäällikkö herttaisesti. »Jos kaikki ymmärtäisivät jättää politiikan politikoitsijoille, niin heidän olonsa olisi paljon parempi. Heidän tulee pitää huolta omista töistänsä.»

»Epäilemättä, sir», myönsi Hal nöyrästi, »samoinkuin minun tuli pitää huolta muuleistani, ellen halunnut saada vatsatautia».

Päällysmies hymyili hyväksyvästi. »Sinussa on enemmän älyä kuin useimmissa heistä. Jos pysyt minun puolellani, voit päästä kauaskin maailmassa.»

»Minä kiitän teitä, mr Stone», sanoi Hal. »Antakaa minulle tilaisuutta.»

»Tässä ovat nyt vaalit. Minulle lähetetään joka vuosi vaalirahoja käytettäväksi. Osa niistä voisi joutua sinulle.»

»Voisi olla hyvään tarpeeseen», sanoi Hal ilmeisesti ilahtuen. »Mitä minun tulee tehdä?»

Syntyi vaitiolo. Stone veti sauhuja piipustaan ja jatkoi sitten asiallisesti. »Minä haluan saada jonkun hiukan ottamaan selkoa asioista ja ilmoittamaan minulle tuloksen. Ajattelin, että olisi parempi, ellen käyttäisi niitä miehiä, jotka tavallisesti niitä töitä toimittavat, vaan jotakin sellaista henkilöä, jota eivät osaa epäillä. Sheridanissa ja Pedrossa kuuluvat demokraatit pitävän suurta touhua, ja yhtiö on levoton. Otaksun sinun tietävän, että 'Y.P.Y.' on republikaaninen.»

»Olen siitä kuullut.»

»Ajattelet ehkä, ettei Washingtonissa oleva kongressin jäsen meille paljoakaan merkitse; mutta ei ole ollenkaan hyvä, jos hän vaaliaikana kiertelee täällä ja kertoo miehille, että yhtiö heitä nylkee. Sentähden pyydän sinua hiukan kiertelemään ja juttelemaan miesten kanssa politiikasta saadaksesi selville, onko joku täällä kuunnellut MacDougallin puheita. (MacDougall on täkäläisten demokraattien ehdokas.) Koeta ottaa selkoa, lähettävätkö ne tänne kirjallisuutta ja onko niillä täällä asiamiehiä. Ne näetkös vaativat oikeutta päästä tänne pitämään puheita ja muuta sellaista. Pohjois-Laakso on kaupunkikunta, joten heillä on laki puolellaan, ja jos kiellämme heiltä pääsyn, pitävät melua lehdissä, ja se näyttää pahalta. Meidän siis täytyy selviytyä niistä rauhallisesti. Onneksi ei täällä ole kokoussalia, me olemme kieltäneet kaiken väenkokouksen kadulla. Jos yrittävät tuoda lentolehtisiä, täytyy tapahtua jotakin, ennenkuin ne levitetään. Ymmärrätkö?»

»Ymmärrän», vastasi Hal ajatellen Tom Olsonin propagandakirjallisuutta.

»Me panemme sanan kulkemaan, että yhtiö haluaa saada valituksi republikaanin, ja sinun pitää olla varuillasi, jotta näet, kuinka miehet asiaan suhtautuvat.»

»Se kuuluu varsin yksinkertaiselta», sanoi Hal. »Mutta sanokaa, mr Stone, minkätähden asiasta välitätte? Onko noilla merentakaisilla monellakin äänioikeus?»

»Ei ole niinkään puhe merentakaisista. Me toimitamme ne maan kansalaisiksi siinä tarkoituksessa — ne äänestävät niinkuin tahdomme, kun saavat lasin olutta. Silmällä tulee pitää englanninkieltä puhuvia ja niitä muukalaisia, jotka ovat ehtineet olla täällä niin kauan, etteivät enää mahdu housuihinsa. Jos ne alkavat puhua politiikasta, niin ne eivät siihen tyydy, vaan alkavat kohta kuunnella agitaattoreita ja tahtovat päästä määrääjiksi.»

»Niin, minä ymmärrän!» sanoi Hal ihmetellen kaikuiko ääni vilpittömältä.

Mutta kaivospäälliköllä oli omat huolensa. »Minä sanoin tässä eräänä päivänä, että tahtoisin saada tänne miehiä, jotka puhuvat uutta kieltä, sellaista, jota ei kukaan ymmärrä! Mutta luulenpa, ettei sekään auttaisi. On mahdotonta estää heitä oppimasta hiukan englanninkieltä!»

Hal päätti käyttää tilaisuutta täydentääkseen tietojansa. »Eihän teidän tarvitse laskea ääniä, ellette halua!»

»Tulee vain saada selville, kuinka asiat ovat parhaimmin järjestettävissä. Olin aikaisemmin ylivalvojana eräässä toisessa kaivospaikassa, ja me emme tuhlanneet aikaa turhaan politiikkaan. Yhtiö oli silloin demokraattinen, ja kun tuli vaali-ilta, kirjoitimme neljäsataa ääntä demokraattiehdokkaiden hyväksi. Mutta samassapa jo lähti joukko miehiä kaupunkiin, missä vannoivat äänestäneensä republikaanien ehdokasta alueellamme. Republikaanien paperit olivat asiaa tulvillaan, ja joku typerä tuomari määräsi toimitettavaksi uuden ääntenlaskun. Niin meidän täytyi pitää kiirettä koko yö ja merkitä joukko uusia äänestyslippuja. Oli siinä hommaa!»

Kaivospäällikkö nauroi, ja Hal yhtyi häneen hillitysti.

»Huomaat siis, että pitää oppia asioita järjestämään. Jos alueellasi on annettu ääniä väärälle ehdokkaalle, tulee asia tiedoksi, ja jos tulos on liian yksipuolinen, koituu paljon murinaa. On paljon päällysmiehiä, jotka eivät siitä välitä, mutta minä opin läksyni sillä kertaa, ja minulla on nyt oma menetelmäni: en päästä vastustusta syntymäänkään. Ymmärrätkö?»

»Ymmärrän.»

»Mahdollista kyllä, ettei kaivospäälliköllä ole oikeutta sekaantua politiikkaan — mutta eräs asia on hänen vallassaan: kuka saa tehdä työtä hänen kaivoksessaan. On kaikkein helpoin asia kitkeä — kitkeä —» Hal ei unohtanut eläessään sitä lihakkaiden käsien liikettä, jolla Alec Stone asiaa valaisi. Hänen jatkaessaan hänen äänensä ei kuulunut niin hyvänluontoiselta kuin yleensä. »Miehet, jotka eivät tahdo äänestää mieleni mukaisesti, voivat lähteä muualle äänestämään. Siinä kaikki, mitä minulla on politiikasta sanottavaa!»

Syntyi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä Stone tuprutti piippuansa. Sitten hänen mieleensä lienee johtunut, ettei ollut tarpeen esittää niin paljon yksityisseikkoja opettaessaan poliittista alokasta. Jatkaessaan jälleen puhettaan hän tuntui suopeasti kehoittavan poistumaan. »Siinä on tehtäväsi, poikani. Huomenna sinä nyrjähdytät ranteesi, jottet voi tehdä työtä muutamaan päivään, ja niin saat tilaisuutta kierrellä ja kuunnella, mitä miehet juttelevat. Minä pidän huolen siitä, että saat palkkasi niiltä päiviltä.»

»Tuo kuuluu varsin mukavalta», sanoi Hal ilmaisten kuitenkin tyytyväisyyttään vain osittain.

Kaivospäällikkö nousi ja koputti perät piipustaan. »Muista vain panna parastasi. Minulla on työssä toisiakin, ja minä vertailen. Voihan käydä niinkin, että joku pitää sinua silmällä.»

»Niin», virkkoi Hal iloisesti irvistäen. »Pidän asian varmasti mielessäni.»

Ensi töikseen Hal lähti tapaamaan Tom Olsonia ja kertomaan kokemastaan. Heillä oli molemmilla siitä paljon hauskuutta. »Minä olen nyt päällysmiehen suosikki!» nauroi Hal.

Mutta järjestäjä muuttui äkkiä vakavaksi. »Olkaa varuillanne ollessanne tekemisissä sen miehen kanssa.»

»Miksi niin?»

»Hän voi käytellä asioita teitä vastaan myöhemmin. Eräs seikka, johon he aina turvautuvat, jos yritätte heitä jotenkin häiritä, on siinä, että väittävät teidän ottaneen tai tahtoneen ottaa heiltä rahoja.»

»Mutta eihän hänellä ole mitään todistuksia.»

»Sitä juuri tarkoitan — älkää antako hänelle niitä. Jos Stone sanoo teidän toimineen politiikkansa hyväksi, niin joku mies voi muistaa teidän keskustelleen hänen kanssaan politiikasta. Pitäkää siis huoli siitä, ettei teillä ole merkittyä rahaa.»

Hal nauroi. »Raha ei nykyjään pysy kauan minulla. Mutta mitä sanon hänelle, jos hän vaatii minua tekemään selkoa toimistani?»

»Teidän on paras käydä heti suunnitelmaanne suorittamaan, niin ettei hänellä ole aikaa vaatia teitä tilille.»

»Olkoon menneeksi», kuului vastaus. »Mutta olipa miten hyvänsä, on oikein lystikästä olla päällysmiehen suosikkina!»

Seuraavana aamuna, työhön käytyään, Hal heti »nyrjähdytti ranteensa». Hän kulki kättään pidellen ja valittaen. Vanha Mikko oli kovin huolissaan, ja kun Hal lopulta päätti, että täytyi lopettaa työ, saatteli Mikko hänet puolimatkaan ylös neuvoen häntä hoitamaan rannetta kuumilla ja kylmillä kääreillä. Hal jätti vanhan slovakin uurastamaan parhaansa mukaan ja lähti itse paistattamaan ihmeen kauniina säteilevää päivää ja vielä kauniimpana säteilevää päällysmiehensä suosiota.

Ensin hän meni huoneeseensa Reminitskin luo ja kietoi ranteeseensa rievun ja sen päälle puhtaan nenäliinan. Tämän tunnusmerkin nojalla hänellä oli oikeus nauttia kaivosalueella vapautta ja kaikkien miesten myötätuntoa, ja niin hän lähti retkelleen.

Kulkiessaan ensimmäistä kaivosta kohti hän tapasi jäntereisen liukasliikkeisen miehen, jolla oli levottomat tummat silmät ja laihat älykkäät kasvot. Hän oli tavallisissa kaivosmiehen pukimissa, mutta siitä huolimatta oli mahdoton luulla häntä työmieheksi. Hän vaikutti kaikin puolin arvovaltaiselta.

»Huomenta, mr Cartwright», tervehti Hal.

»Hyvää huomenta», vastasi ylivalvoja. Sitten hän vilkaisi Halin siteeseen ja kysyi: »Loukkaantunut?»

»Olen, sir. Hiukan nyrjähdyttänyt, mutta ajattelin olevan parasta jäädä pois työstä.»

»Olitteko tohtorin puheilla?»

»En, sir. En luule asiaa vaaralliseksi.»

»Parasta mennä. Ei voi koskaan tietää, kuinka paha juttu nyrjähtyminen on.»

»Olette oikeassa, sir», vastasi Hal. Sitten, ylivalvojan ollessa jo poistumassa, hän kysyi: »Luuletteko, mr Cartwright, että MacDougallilla on mitään mahdollisuuksia tulla valituksi?»

»En tiedä», vastasi toinen ihmeissään. »Toivottavasti ei. Ette suinkaan aio häntä äänestää?»

»En tietenkään. Olen republikaani — syntymästäni. Mutta tekisi mieleni tietää, oletteko kuullut MacDougallin puhuvan.»

»Missäpä olisin häntä kuullut. Harrastatteko politiikkaa?»

»Harrastan, sir — tavallani. Siitä johtuu tämä ranteennyrjähdyskin.»

»Kuinka niin? Tuliko tappelu?»

»Ei, sir, mutta mr Stone kehoitti minua ottamaan selkoa mielialoista ja sanoi, että olisi parasta, jos nyrjähdyttäisin ranteeni ja lopettaisin työni.»

Ylivalvoja katseli Halia eikä voinut olla nauramatta. Sitten hän sanoi, kiinteästi silmiin katsoen: »Olkaa varovainen puhuessanne sellaisista asioista.»

»Ajattelin voivani varmasti luottaa ylivalvojaan», virkkoi Hal kuivasti.

Toinen mittaili häntä tutkivin katsein, ja Hal, joka alkoi tuntea poliittisen demokratian henkeä itsessään, rohkeni vastata hänen katseeseensa. »Te olette valpas nuori mies», virkkoi Cartwright vihdoin. »Kunhan opitte tietämään, kuinka täällä nuorat kulkevat, ja teette itsenne hyödylliseksi, pidän huolen siitä, ettei teitä syrjäytetä.»

»Hyvä niin, sir — minä kiitän teitä.»

»Teistä kenties tehdään tällä kertaa vaalikirjuri. Siitä saatte palkkaa kolme dollaria päivässä.»

»Hyvä niin, sir.» Hal alkoi jälleen hymyillä. »Kerrotaan, että te olette Pohjois-Laakson pormestari.»

»Niin olenkin.»

»Ja rauhantuomari on virkailijana myymälässänne. Niin, mr Cartwright, jos tarvitsette terveyslautakunnan puheenjohtajaa tai koirantappajaa, olen teidän miehenne — kunhan ranteeni paranee.»

Niin Hal meni menojaan. Moinen »mukavien puhuminen» oli tietenkin määrättömän julkeata apurimiehen puolelta. Ylivalvoja seisoi katsellen hänen jälkeensä, hämmästyneenä ja kulmat kurtussa.

Hal ei katsahtanut taakseen, vaan kääntyi yhtiön myymälään. »Pohjois-Laakson Kauppakomppania» oli luettavana oven yläpuolella. Myymälässä oli serbialainen nainen, joka viittoen selitti, mitä tahtoi ostaa, ja kaksi liettualaista tyttöä, jotka katselivat sokerin punnitsemista. Hal astui sen henkilön luo joka oli punnitsemassa. Hän oli keski-ikäinen mies, jonka keltaisia viiksiä mustensi tupakansylki. »Huomenta, tuomari.»

»Höh!» kuului vastaavan Silas Adams, Pohjois-Laakson kaupungin rauhantuomari.

»Kuulkaahan, tuomari», sanoi Hal, »mitä ajattelette vaaleista?»

»En ajattele niistä mitään», vastasi toinen. »Punnitsen tässä sokeria.»

»Aikovatko kaikki täällä äänestää MacDougallia?»

»Jos aikovat, on parasta, etteivät siitä minulle mitään virka!»

»Kuinka niin?» hymyili Hal. »Tässä vapaan Amerikan tasavallassa?»

»Tässä osassa vapaan Amerikan tasavaltaa jokainen saa vapaasti kaivaa kivihiiltä, mutta ei äänestää MacDougallin laista haisunäätää.» Sitten rauhantuomari sitoi sokerin kääröksi, puraisi suuhunsa uuden mällin ja kääntyi Halin puoleen. »Mitä haluatte?»

Hal osti puoli naulaa kuivattuja persikoita voidakseen viipyä kauemmin ja pysyä jutuissa tuomarin kanssa. Tilausta toimitettaessa hän istahti tiskille. »Minä nähkääs olen ollut sekatavarakaupan palveluksessa.»

»Niinkö? Missä?»

»Peterson & Co:n liikkeessä American Cityssä.» Hal oli kertonut asian niin monet kerrat, että oli alkanut itsekin uskoa.

»Maksavatko siellä hyvänkin palkan?»

»Maksavatpa niinkin.» Sitten Hal havaitsi, ettei aavistanutkaan, mikä oli hyvä palkka tässä tapauksessa, ja lisäsi vikkelästi: »Nyrjähdytin tässä ranteeni!»

»Vai niin», vastasi toinen. Hän ei näyttänyt kovinkaan laatuisalta, mutta Hal jatkoi juttuaan, koska ei voinut uskoa, etteivät kaikki olisi valmiit keskustelemaan politiikasta, vaikkapa vain apurimiehen keralla. »Sanokaahan», virkkoi hän, »mitä vikaa on MacDougallissa?»

»Hänessä on se vika», virkkoi tuomari, »että yhtiö on häntä vastaan». Hän katseli tuimasti nuorta kaivosmiestä. »Sekaannutteko politiikkaan?» murahti hän. Mutta nuoren kaivosmiehen iloisissa ruskeissa silmissä näkyi ainoastaan ensimmäisen vastauksen herättämä hyväksyvä ilme, joten rauhantuomarin teki mieli selittää yksityiskohtaisemmin edustajaehdokkaan vikoja. Niin tuli keskustelu käyntiin, ja aivan pian liittyivät siihen toiset — »Bob» Johnson, kirjanpitäjä ja postimestari, ja »Jake» Predovich, galizialainen juutalainen, joka oli paikallisen koulun johtokunnan jäsen ja tiesi tärkeimpien kauppatavaroiden nimet viidellätoista eri kielellä.

Hal kuunteli esitystä poliittisen vastustuspuolueen rikoksista Pedro Countyssa. Heidän ehdokkaansa MacDougall oli saapunut valtioon »onnenonkijana», mutta kierteli nyt puhuen kirkoissa sanankuulijoittensa siveellisistä velvollisuuksista. »Hänkö edustajaksi, jolla on Pedrossa kolme eri perhettä!» huudahti »Sil» Adams.

»Niin», selitti Hal, »jos on totta se, mitä olen kuullut, niin republikaanien ehdokas ei hänkään ole mikään pyhimys. Kuuluu olleen päissään —»

»Voipa niin olla», sanoi rauhantuomari. »Mutta me emme puolustakaan kieltolakia enempää kuin työlakiakaan — emme tahdo saattaa kuohuksiin tätä kaivoskenttäin roskaväkeä lupaamalla heille korkeita palkkoja ja lyhyitä työpäiviä. Tietäähän sen hänkin, ettei siitä mitään tule, mutta ajattelee voivansa lähteä Washingtoniin ja jättää meidän huoleksemme koko keitoksensa!»

»Älkää sitä murehtiko», huomautti Bob Johnson — »hän ei lähde
Washingtoniin».

Toiset olivat samaa mieltä, ja Hal jatkoi: »Hän sanoo teidän kirjoittavan vääriä vaalilippuja.»

»Mitä luulette hänen joukkonsa tekevän kaupungeissa? Täytyyhän meidän jotenkin pitää puoliamme, eikö niin?»

»Minä ymmärrän», virkkoi Hal viattomasti. »Te teette niitä enemmän!»

»Toisinaan hoidetaan vaalilippuja, toisinaan valitsijoita.» Toiset nauraa kukersivat hyväksyvästi, ja rauhantuomari johtui muistelemaan. »Kaksi vuotta sitten olin vaalikirjurina Sheridanissa, ja me huomasimme niiden pääsevän edelle — olivat tuoneet vaaliin koko valtion. 'Tuhat tulimmaista', sanoi silloin Alf Raymond, 'me teemme niille kaivosmaitten tempun! Ja eipä tule kysymykseen mikään uusi laskeminenkaan! Me emme ilmaisseet tulostamme, ennenkuin toisten tulos oli tiedossa, ja kun sitten näimme, kuinka monta ääntä meiltä puuttui, kirjoitimme ne. Se teki selvän asiasta.»

»Se tuntuu yksinkertaiselta», huomautti Hal. »Eipä ole heidän helppo lyödä Alfia.»

»Ei suinkaan!» virkkoi Sil tyytyväisenä kuten ainakin henkilö, joka on yhdessä juonessa. »Nimittävätkin tätä piiriä 'Raymondin valtakunnaksi'.»

»Sheriffillä täytyy olla koko puuha», sanoi Hal, »kun on nimitettävä viranomaiset kaikille näille kaivosalueille!»

»Onpa», myönsi toinen. »Sitäpaitsi on vielä anniskeluasia. Jos haluatte saada luvan Pedro Countyssa, pitäkää huolta siitä, että äänestätte Alfia, mutta maksakaa laskunnekin ajoissa!»

»Se varmaan kannattaa!» huomautti Hal, ja rauhantuomari, postimestari ja koulunjohtokunnan jäsen seisoivat siinä kuin lapset kuunnellessaan satua, joka saa syljen kielelle valahtamaan. »Aivan varmasti!»

»Luulenpa, että tarvitaan rahoja, jos tahtoo politikoida näillä mailla», lisäsi Hal.

»Sen ainakin saatte uskoa, ettei Alf mitään maksa! Yhtiön asia.»

Niin sanoi rauhantuomari, ja koulunjohtokunnan jäsen lisäsi: »Täällä on olut rahana.»

»Vai niin, minä ymmärrän!» nauroi Hal. »Yhtiö ostaa Alfin olutta ja käyttää sitä saadakseen hänelle ääniä!»

»Varma juttu!» virkkoi postimestari.

Samassa hän kävi taskuunsa ottaakseen sieltä sikarin, ja Hal huomasi hopeisen kilven hänen liiviensä rinnuksessa. »Onko tuo virkamiehen merkki?» kysyi hän ja kääntyi sitten tutkimaan johtokunnan jäsenen pukua. »Missä on teidän merkkinne?»

»Minä saan merkkini, kun vaalit tulevat», virkkoi Jake irvistäen.

»Entä teidän, tuomari?»

»Minä olen rauhantuomari, nuori mies», virkkoi Silas arvokkaasti.

Hal kumartui, huomasi johtokunnan jäsenen oikealla lonkalla jotakin punottamassa ja ojensi kätensä sitä kohti. Toinen siirsi kätensä vaistomaisesti siihen kohtaan.

Hal kääntyi postimestarin puoleen. »Entä teidän?» kysyi hän.

»Tiskin alla», irvisti Bob.

»Entä teidän, rauhantuomari?»

»Pulpetissa», virkkoi rauhantuomari.

Hal huokasi. »Kas hittoa!» sanoi hän. »Tämähän on kuin terässadin!» Hänen onnistui säilyttää hymy kasvoillaan, mutta hänen mielessään liikkuvat tunnot eivät suinkaan olleet iloiset. Hänestä oli karisemassa pois se »hieno ja huoleton ensi ihastus, jonka vallassa hän oli ollut Pohjois-Laaksoon saapuessaan.

Kaksi päivää senjälkeen, kun Hal oli siten aloittanut poliittisen uransa, päätettiin, että ne työmiehet, jotka tulisivat vaatimaan punnitustarkastajaa, kokoontuisivat mrs Davidin luo. Kun Mikko Sikoria tuli kaivoksesta sinä päivänä, vei Hal hänet syrjään ja kertoi hänelle kokouksesta. Vanhan slovakin kasvoihin nousi iloinen ilme hänen kuunnellessaan, hän taputti apulaistaan olalle ja sanoi: »Niinkö luulet?»

»Tietysti», sanoi Hal. »Ettekö tahdo tulla valituksi komiteaan ja mennä puhuttelemaan päällysmiestä?»

»Pluha biedna!» huudahti Mikko — se merkitsi jotakin kamalaa hänen kielellään. »Juudan nimessä, minä joudun kohta jälleen kokoamaan vanhat kamppeeni!»

Hal tunsi hienoa syyllisyyttä. Tuliko hänen ottaa tämä vanha mies asiaan osalliseksi? »Luuletteko, että teidän täytyy lähteä kaivoksilta?» kysyi hän.

»Tällä kertaa täytyy varmaan lähteä valtiosta! Mahdollisesti siirtyä takaisin vanhaan maahan!» Hal käsitti, ettei voinut enää pidättää ukkoa, vaikka olisi halunnutkin niin tehdä. Vanha Mikko oli niin kiihtynyt, että tuskin kykeni nauttimaan lientänsä, ja hänen apulaisensa pelkäsi jättää häntä yksin, koska hän voi ilmaista uutisen.

Sopimuksen mukaan piti kokouksen osanottajien saapua yksitellen ja eri teitä. Hal tuli ensimmäisten joukossa ja huomasi, että talon ikkunaverhot oli laskettu alas ja että lamput paloivat himmeinä. Hän astui sisään takaovesta, jonka pielessä »Iso Jack» David seisoi vahdissa. »Iso Jack», joka oli kotimaassaan kuulunut Etelä-Walesin Liittoon, totesi tulijan oikeaksi mieheksi ja laski hänet menemään sanaakaan virkkamatta.

Sisällä oli Mikko — ensimmäisenä saapunut. Mrs David, pieni mustasilmäinen nainen, jonka kieli liikkui lakkaamatta, puuhaili ja järjesteli huoneessa; hän oli niin hermostunut, ettei voinut istua hiljaa paikallaan. Tämä pariskunta oli saapunut synnyinsijoiltaan vasta vuosi sitten ja oli tuonut uuteen kotiin kaikki häälahjansa — kuvia, korukaluja ja liinavaatteita. Se oli somin koti, missä Hal oli täällä käynyt, ja mrs David pani sen tahallaan vaaranalaiseksi, koska oli kovin kiukuissaan siitä, että hänen miehensä oli täytynyt erota yhdistyksestä saadakseen työtä Amerikassa.

Nuori italialainen Rovetta saapui, sitten vanha John Edström. Talossa ei ollut riittävästi tuoleja, ja mrs Edström oli sijoittanut seinustalle muutamia laatikoita peittäen ne kankaalla. Hal huomasi, että kaikki istuutuivat laatikoille jättäen tuolit myöhemmin tulevia varten. Jokainen tulija nyökkäsi toisille, ja sitten vaitiolo jatkui.

Mary Burken saapuessa Hal arvasi hänen ilmeestään ja esiintymisestään, että hän oli jälleen painunut vanhaan pessimismiinsä. Se harmitti nuorta miestä. Tämä seikkailu tuntui hänestä kovin jännittävältä, ja hän toivoi, että se tuntuisi samanlaiselta kaikista — varsinkin Marystä. Niinkuin jokaisesta henkilöstä, joka ei ole paljoa kärsinyt, tuntui hänestäkin toisten alinomainen kärsiminen vastenmieliseltä. Maryllä oli tietenkin hyvät syyt synkkyyteensä, mutta pitihän hän itsekin tarpeellisena puolustella sitä, mitä nimitti omaksi »valittelukseen». Mary tiesi Halin kaipaavan hänen apuansa toisten rohkaisemiseksi, mutta siitä huolimatta hän nyt tultuaan painui nurkkaan ja katseli tätä ihmeellistä tapausta ikäänkuin olisi sanonut: »Olen muurahainen ja pysyn rivissä, mutta en suinkaan väitä mitään toivovani!»

Rosa ja Jerry olivat tahtoneet välttämättä tulla, vaikka Hal tarjoutui heitä säästämään. Heidän jäljessään saapui bulgarialainen Wresmak, sitten puolalaiset Klowoski ja Zamierowski. Halin mielestä nuo nimet olivat vaikeat muistaa, mutta puolalaiset eivät siitä ollenkaan pahastuneet, nauroivat vain hyvätuulisesti hänen harjoitellessaan ja tyytyivät siihenkin, että hän nimitti heitä Toniksi ja Peteksi. He olivat nöyriä miehiä, jotka olivat eläessään tottuneet kovaa kokemaan. Hal silmäili heidän käyriä vartaloitaan ja uurteisia kasvojaan, jotka näyttivät vielä synkemmiltä ja murheellisemmilta lampun himmeässä valossa, ja ihmetteli itsekseen, voisiko se säälimätön vaino, joka oli pakottanut heidät vastarintaan, pitää heidät rivissä.

Eräs tulija, joka oli ymmärtänyt ohjeet väärin, koputti etuovelle, ja Hal huomasi, että kaikki säpsähtivät ja muutamat nousivatkin säikähtyneinä. Hänen mieleensä muistui jälleen venäläisissä romaaneissa kuvailtu vallankumouksellinen ilmakehä. Hänen täytyi muistuttaa itselleen, että nämä miehet ja naiset, jotka olivat rikoksentekijäin tavoin tänne kokoontuneet, suunnittelivat vain lain heille takaaman oikeuden vaatimista!

Viimeisenä saapui eräs Huszar-niminen itävaltalainen kaivosmies, jonka kanssa Olson oli tullut kosketukseen. Nyt oli aloittamisen aika, ja kaikki katselivat levottomina toisiaan. Vain harvat heistä olivat aikaisemmin olleet sellaisessa juonessa, joten ei tiedetty, kuinka aloittaa. Olson, se mies, joka olisi ollut heidän luonnollinen johtajansa, oli tahallaan jäänyt pois. Heidän täytyi selviytyä tästä punnitustarkastaja-asiasta omin neuvoin!

»Joku puhukoon!» virkkoi mrs David vihdoin, ja kun vaitiolo yhä jatkui, hän kääntyi Halin puoleen. »Tehän rupeatte punnitustarkastajaksi. Puhukaa te!»

»Minä olen täällä nuorin mies», sanoi Hal hymyillen. »Puhukoon joku vanhempi.»

Kukaan muu ei hymyillyt. »Käy toimeen!» huudahti vanha Mikko, ja niin Hal vihdoin nousi. Tätä samaa hän joutui kokemaan monet kerrat myöhemminkin: hän oli amerikkalainen ja sivistynyt, ja siitä syystä hänet pakotettiin johtajaksi.

»Mikäli ymmärrän, tahdotte saada punnituksen tarkastajan. Minulle on sanottu, että punnitustarkastajan palkka on kolme dollaria päivässä, mutta meitä on vain seitsemän miestä, ja se ei riitä. Minä olen valmis käymään toimeen, jos jokainen maksaa viisikolmatta senttiä päivässä, siis kaikkiaan dollarin ja seitsemänkymmentäviisi senttiä, vähemmän kuin saan nyt apulaisena ollessani. Jos saamme kolmekymmentä miestä asiaan liittymään, otan kymmenen senttiä päivässä kultakin, ja niin saan täydet kolme dollaria. Onko oikein?»

»Varmasti!» sanoi Mikko, ja toiset ilmaisivat hyväksymisensä sanoin tai päätä nyökäten.

»Hyvä. Nyt on laita niin, että jokainen tässä kaivoksessa työskentelevä tietää vaunujen painon punnittaessa vähenevän. Yhtiö menettäisi joka päivä useita satoja dollareita, jos antaisi meille painomme, ja kukaan ei liene niin typerä, että luulee niiden myöntyvän vaatimukseemme vastustelematta. Meidän tulee päättää seisoa yhtenä miehenä.»

»Aivan varmasti, yhtenä miehenä!» huusi vanha Mikko.

»Ei tule mitään tarkastajasta!» huudahti Jerry toivottomasti.

»Ei tule, ellei yritetä, Jerry», virkkoi Hal.

Mikko löi nyrkin polveensa. »Varmasti yritetään! Ja saadaan!»

»Oikein!» huusi »Iso Jack». Mutta hänen pieni vaimonsa ei ollut tyytyväinen toisten vastaukseen. Hän antoi Halille ensimmäisen esimerkin siitä, kuinka monikielisiä joukkoja on käsiteltävä. »Puhukaa heille! Koettakaa saada heidät ymmärtämään!» Ja hän osoitti heitä kutakin sormellaan. »Te! Te! Wresmak siinä, ja te, Klowoski, ja te, Zam… te toinen puolalainen. Tahdottehan punnitustarkastajan? Tahdotte saada täyden painon? Täyden maksun? Ymmärrättehän?»

»Ymmärrämme, ymmärrämme!»

»Tehdään komitea, mennään puhuttelemaan ylivalvojaa! Vaaditaan punnitustarkastajaa! Ymmärrättehän? Meidän pitää saada tarkastaja! Ei vääjätä eikä pelätä.»

»Ei — ei pelätä!» Klowoski, joka ymmärsi hiukan englanninkieltä, selitti nopeasti Zamierowskille, ja Zamierowski, jonka pää oli vielä siteessä Jeff Cottonin revolverin jäljeltä, nyökkäsi kiihkeästi. Hän tahtoi vammoistaan huolimatta olla toisten joukossa ja käydä päällysmiehen puheille.

Siitä syntyi uusi kysymys. »Kuka lähtee päällysmiehen luo?»

»Lähtekää te», sanoi mrs David Halille.

»Mutta minähän olen se henkilö, joka tulee nauttimaan palkkaa. Ei ole minun asiani puhua.»

»Kukaan muu ei kykene tekemään sitä kunnollisesti», selitti mrs David.

»Oikein — siihen tarvitaan amerikkalainen mies!» virkkoi Mikko.

Hal väitti kumminkin yhä vastaan. Jos hän puhuisi, näyttäisi siltä kuin punnitustarkastaja olisi ollut koko liikkeen alkuunpanijana ja tahtoisi hankkia itselleen hyvät tulot.

Keskusteltiin sinne tänne, kunnes vihdoin John Edström lausui ajatuksensa. »Ottakaa minut komiteaan.»

»Teidätkö?» virkkoi Hal. »Mutta jos ajavat teidät pois! Ja kuinka käy silloin vaimonne?»

»Luulen, että vaimoni kuolee tänä yönä», lausui Edström koruttomasti.

Hän istui siinä, huulet tiukasti yhteen puserrettuina, ja katseli eteensä. Hetken vaiti oltuaan hän jatkoi: »Ellei se tapahdu tänä yönä, niin varmaan huomenna, sanoo tohtori, ja sen jälkeen on samantekevää. Minun on lähdettävä Pedroon hautaamaan hänet, ja jos on sinne jäätävä, niin mitäpä sillä väliä. Voin siis hyvinkin tehdä tuon teidän puolestanne. Minä olen ollut kaivosmiehenä kaiken ikäni, ja mr Cartwright tietää sen; ehkäpä se jotakin merkitsee. Joe Smith ja Sikoria ja minä lähdemme sinne; toiset odottakoot ja pysykööt työssään niin kauan kuin se on mahdollista.»

Saatuaan komitea-asian päätökseen Hal kertoi läsnäolijoille, kuinka Alec Stone oli pyytänyt häntä urkkimaan miehiä. Hän ajatteli, että miehet voivat saada siitä tietää; päällysmiehet kenties yrittäisivät sitä käyttää häntä vastaan, kuten Olson oli varoittanut. »Voivat sanoa teille, että olen petturi», sanoi hän. »Teidän pitää luottaa minuun!»

»Me luotamme sinuun!» huudahti Mikko kiihkeästi, ja toiset nyökkäsivät.

»Hyvä», virkkoi Hal. »Saatte varmasti uskoa, että kun minä pääsen vaakahuoneeseen, te saatte oikean painon.»

»Kuulkaa, kuulkaa!» huusi Iso Jack englantilaiseen tapaan. Koko huoneessa kuului hyväksyvä hyminä. Miehet eivät uskaltaneet pitää suurta melua, mutta osoittivat selvästi tarkoituksensa.

Hal istuutui ja alkoi avata ranteen sidettä. »Tämä on varmaan tehnyt tehtävänsä», sanoi hän ja selitti, kuinka oli tullut sitä kantaneeksi.

»Mitä!» huudahti vanha Mikko. »Silläkö tavalla minua puijaat?» Hän tarttui ranteeseen, huomasi, ettei se ollut paisunut ja pudisti sitä niin voimallisesti, että oli sen todella nyrjähdyttää, nauraen samalla niin, että kyynelet pirahtelivat poskille. »Sinä vanha pirunpoika!» huudahti hän. Sillävälin kertoi Klowoski asiaa Zamierowskille, ja Jerry Minetti selitti sitä Wresmakille jonkinlaisella solkkaavalla englanninkielellä, joka on kaivoskentillä käytännössä. Pohjois-Laaksoon tultuaan Hal ei ollut nähnyt niin sydämellistä naurua.

Salaliittolaiset eivät kumminkaan voineet antautua pitkäksi ajaksi ilon valtoihin. He palasivat asiaan. Tehtiin sopimus, että komitea kävisi ylivalvojan puheilla seuraavana päivänä työstä päästäessä. Sitten puhui John Edström huomauttaen, että tuli sopia menettelytavasta siltä varalta, että heitä kohdeltaisiin väkivaltaisesti.

»Ajatteletteko voivan hyvinkin niin käydä?» kysyi joku.

»Aivan varmasti!» huusi Mikko Sikoria. »Seetrivuorella me menimme kerran päällysmiehen puheille sanomaan, että ilmanvaihto oli tukossa. Mitä luulette hänen miehille tehneen? Iski kerran vasten naamaa, potkaisi kolmesti peräpuoleen ja ajoi ulos!»

»Niin», sanoi Hal, »meidän tulee olla valmiit siltä varalta, että jotakin sellaista tapahtuu».

»Mitä aiotte tehdä?» kysyi Jerry.

Oli aika Halin esiintyä johtajana. »Jos iskee minua kerran vasten naamaa», selitti hän, »niin minä isken vastaan, siinä kaikki».

Muutamat osoittivat suosiotaan. Sitä puhetta kelpasi kuunnella! Hal maistoi johtajana-olon iloa. Mutta sitten hänen hieno itseluottamuksensa tuli äkkiä järkytetyksi — sai iskun vasten naamaa, niin sanoaksemme. Huoneen nurkasta kuului naisen ääni, matalana ja tuimana: »Niin! Ja saatte surmanne kaiken vaivanne palkaksi!»

Hal katsahti puhujaan ja näki Mary Burken eloisat kasvot punastuneina ja synkkinä. »Mitä tarkoitatte?» kysyi hän. »Pitäisikö meidän mielestänne lähteä käpälämäkeen?»

»Minun mielestäni pitäisi!» vastasi Mary. »Mieluummin kuin joutua surman suuhun. Mitä teette, jos hän ojentaa revolverin teitä kohti?»

»Voiko hän ojentaa ampuma-aseen komitean jäseniä kohti?»

Vanha Mikko keskeytti jälleen. »Kerran Bareteissa — enkö ole sinulle kertonut, kuinka menetin vaununi? Minä sanoin vaakamestarille, että joku varastaa vaunujani, ja hän ojentaa revolverin minua kohti sanoen: 'Mene täältä helvettiin, sinä vanha vuohipukki, muuten ammun sinut täyteen reikiä!'»

Opintotoveriensa keskuudessa Hal oli aina puolustanut sitä ajatusta, että paras keino selviytyä ryöväristä oli huutaa hänelle: »Tule tänne, vanha veikko, ja ota, mitä löydät; minä annan mielelläni kaikki, kunhan en joudu ammutuksi.» Mitä arvoa olikaan kaikella sillä, mitä ryöväri voi viedä, verrattuna ihmisen henkeen? Ja olisipa tosiaankin voinut ajatella, että nyt oli hyvä tilaisuus soveltaa tuota otolliselta näyttävää teoriaa käytäntöön. Jostakin syystä se kumminkin kerrassaan unohtui Halilta. Hän hyökkäsi eteenpäin, ikäänkuin tonni kivihiiltä päivässä olisi ainoa merkittävä asia elämässä!

»Mitä siis tekisimme?» kysyi hän. »Emmehän tahdo vääjätä.»

Jo kysyessään Hal kuitenkin oivalsi, että Mary oli oikeassa. Hän, Hal, oli ajatellut menetellä niinkuin menettelee joutilaan luokan ihminen, joka on tottunut aina pitämään oman päänsä; Mary sitävastoin, kaikesta kiihkeydestään huolimatta, tehosti itsensähillitsemisen välttämättömyyttä. Mary oli loukannut hänen ylpeyttään jo toisen kerran tänä iltana, mutta nyt Hal antoi hänelle anteeksi häntä ihaillen; olihan hän aina tietänyt, että Maryssä oli älyä ja että tyttö kykeni häntä auttamaan! Hänen ihailuaan lisäsi se, mitä sanoi John Edström: heidän ei pitänyt tehdä mitään sellaista, mikä vahingoitti »suuren yhdistyksen» asiaa, ja niinmuodoin heidän täytyi päättää olla ryhtymättä ruumiilliseen vastustukseen, tapahtuipa heille mitä tahansa.

Toiselta taholta esitettiin kiivaita vastaväitteitä. »Me tappelemme!
Tappelemme!» selitti vanha Mikko ja huudahti sitten yht'äkkiä,
ikäänkuin ennakolta tuntien iskun esineeksi joutuneen nenänsä kivun:
»Sanotteko, että minun tulee sietää sellaista?»

»Jos lyötte takaisin», sanoi Edström, »niin siitä koituu meille kaikille pahimmat seuraukset. Yhtiö sanoo, että me olemme riidan aloittaneet, ja tekee meistä syntipukit. Meidän täytyy päättää luottaa vain siveellisiin voimiimme.»

Kun oli vielä asiasta keskusteltu, päätettiin menetellä niin; jokaisen miehen piti hillitä itseään — mikäli se oli mahdollista! Sitten he löivät kättä ja lupasivat kaikin pysyä lujina päätöksissään. Mutta kun sitten kokous julistettiin päättyneeksi ja miehet pujahtivat yksitellen yöhön, he olivat erittäin vakava ja pelokas salaliittolaisjoukko.

10.

Hal ei nukkunut paljoakaan sinä yönä. Kahdeksan huonekumppanin kuorsatessa hän kuvaili mieleensä kaikkia niitä asioita, jotka saattoivat tapahtua huomenna. Muutamat niistä eivät suinkaan olleet mieluisia asioita; hän koki ajatella itseään nenä murskattuna tai ruumis tervattuna ja höyhenissä pyöritettynä. Hän muisteli nyt ryövärien käsittelemistä koskevaa teoriaansa. »Y.P.Y» oli jättiläismäinen ja kamala ryöväri, ja tässä oli epäilemättä, hyvä tilaisuus huutaa: »Ota, mitä löydät!» Hal ei kumminkaan tehnyt niin, ajattelihan vain Edströmin muurahaisia ja ihmetteli, mikä voima sai ne pysymään rivissä.

Aamun tultua hän lähti vuoristoon, missä ihminen voi vaeltaessaan uudistaa henkistä tarmoansa. Auringon painuttua vuorenharjain taakse hänkin painui alas ja tapasi Edströmin ja Sikorian yhtiön toimiston edustalla.

He tervehtivät nyökäten, ja Edström kertoi vaimonsa kuolleen sinä päivänä. Pohjois-Laaksossa ei ollut hautaustoimistoa, ja Edström oli jättänyt erään tuttavan naishenkilön asiaksi kuljettaa ruumiin Pedroon, joten hän itse oli vapaa lähtemään Cartwrightin puheille. Hal laski kätensä vanhan miehen olalle, mutta ei yrittänytkään lausua mitään osanoton sanaa: hän näki Edströmin tyytyneen onnettomuuteen ja olevan valmiina suorittamaan velvollisuuttaan.

»Tulkaa», sanoi vanha mies, ja kaikki kolme menivät toimistoon. Erään kirjurin viedessä sanaa sisempiin toimistohuoneisiin he seisoivat pari minuuttia levottomina vaihtaen jalkaa ja pyörittäen lakkia kädessään.

Vihdoin ilmaantui ovelle mr Cartwright, jonka pieni laiha hahmo ilmaisi suurta arvovaltaisuutta. »Mitä nyt?» kysyi hän.

»Jos suvaitsette», virkkoi Edström, »haluaisimme keskustella kanssanne.
Olemme päättäneet, sir, että meidän pitää saada punnitustarkastaja.»

»Mitä?» Se sana tuli kuin piiskan sivallus.

»Tahtoisimme saada punnitustarkastajan, sir.»

Syntyi hetken kestävä vaitiolo. »Tulkaa sisään tänne.» He astuivat toinen toisensa jälkeen toimiston sisähuoneeseen, ja Cartwright sulki oven.

»Mitä tämä oikeastaan merkitsee?»

Edström toisti jälleen sanansa.

»Kuka on tuon ajatuksen saanut päähänne?»

»Ei kukaan; ajattelimme vain, että niin olisi parempi.»

»Luuletteko, että painoanne vähennetään?»

»Niin, sir, nähkääs — muutamat miehet — ajattelemme, että olisi parempi, jos saisimme punnituksen tarkastajan. Olemme valmiit maksamaan hänen palkkansa.»

»Ketä ajattelette sellaiseksi tarkastajaksi?»

»Tätä Joe Smithiä.»

Hal terästi itseään kestämään toisen katsetta. »Vai niin! Vai te!» Hetken vaiettuaan ylivalvoja lisäsi: »Siitä syystä taidattekin olla iloinen!»

Hal ei tuntenut itseään ollenkaan iloiseksi tänä hetkenä, mutta piti parempana olla siitä mitään virkkamatta. Syntyi hiljaisuus.

»Mistä syystä heitättekään pois rahojanne?» Ylivalvoja kävi väittelemään heidän kanssaan todistellen aivan mielettömäksi sitä ajatusta, että he voisivat niin menetellen jotakin voittaa. Kaivos oli ollut käynnissä monet pitkät vuodet nykyisen järjestelmän mukaisesti, ja minkäänlaista valitusta ei ollut kuulunut. Olihan mieletöntä ajatella, että sellainen suuri ja vastuunalainen yhtiö kuin »Y.P.Y.» alentuisi petoksella riistämään työmiehiltään muutamia tonneja kivihiiltä! Ja niin edespäin, useiden minuuttien ajan.

»Mr Cartwright», virkkoi Edström toisen lopetettua, »tiedättehän, että olen työskennellyt koko ikäni kaivoksissa ja enimmälti tässä piirissä. Minä sanon teille asian, jonka tunnen, kun sanon, että koko tällä alueella on yleistä tyytymättömyyttä, koska miehet eivät mielestään saa täyttä painoansa. Sanotte, ettei ole esiintynyt mitään julkista valitusta, mutta tiedättehän, mistä se johtuu —»

»Mistä?»

»Niin», virkkoi Edström leppoisasti, »luulen tosiaankin, että syyn tiedätte — mutta joka tapauksessa olemme päättäneet vaatia punnitustarkastajaa».

Oli selvää, että ylivalvoja oli joutunut yllätetyksi eikä tietänyt, kuinka asiaan suhtautua. »Voitte arvata», sanoi hän vihdoin, »ettei yhtiö ole kovinkaan iloinen kuullessaan, että miehet luulevat sen heitä pettävän —»

»Emme väitä yhtiön siitä mitään tietävän, mr Cartwright. On mahdollista, että joku voi meistä hyötyä yhtiön enempää kuin teidänkään mitään siitä tietämättä. Punnitustarkastajaa tarvitaan yhtä hyvin teidän kuin meidänkin suojaksemme.»

»Kiitoksia vain», virkkoi toinen kuivasti. Hänen äänestään kuuli, että hän hillitsi itseään minkä voi. »No niin», virkkoi hän vihdoin. »Tämä riittää, jos kerran olette päätöksenne tehneet. Minä ilmoitan päätökseni teille myöhemmin.»

Tuo merkitsi pois käskemistä, ja Mikko Sikoria kääntyi nöyrästi lähtien kohti ovea. Mutta Edström oli niitä muurahaisia, jotka eivät hevin siirry syrjään. Mikko vilkaisi häneen ja astui sitten takaisin riviin varsin vikkelästi, toivoen ettei hänen vilppiänsä oltu huomattu.

»Jos suvaitsette, mr Cartwright», sanoi Edström, »haluaisimme kuulla päätöksenne, jotta punnitustarkastaja voi aloittaa työnsä huomenna».

»Mitä? Onko teillä sellainen hoppu?»

»Ei ole mitään syytä siirtää asiaa tuonnemmaksi, sir. Me olemme valinneet miehen ja olemme valmiit maksamaan hänen palkkansa.»

»Kutka ovat ne miehet, jotka ovat valmiit maksamaan hänen palkkansa? Te kaksi?»

»Minulla ei ole oikeutta mainita toisia miehiä, sir.»

»Ahaa! Siis salainen liike!»

»Niin, tavallaan, sir.»

»Vai niin!» virkkoi ylivalvoja tuhoaennustavalla äänellä. »Ja te ette ollenkaan välitä, mitä yhtiö siitä ajattelee?»

»Ei niin, mr Cartwright, mutta me emme ymmärrä yhtiöllä olevan mitään vastaanväittämistä. Onhan se yksinkertainen liikeasia —»

»Se voi näyttää yksinkertaiselta teistä, minusta ei», tiuskasi toinen. Sitten hän jälleen hillitsi itsensä. »Ymmärtäkää minut oikein. Yhtiöllä ei olisi mitään sitä vastaan, että miehet tahtovat varmuutta vaunujensa painosta, jos he tosiaankin pitävät sitä tarpeellisena. Yhtiö on aina ollut halukas tekemään sen, mikä on oikeus ja kohtuus. Mutta tätä asiaa ei käy suorittaminen kädenkäänteessä. Minä annan teille tiedon myöhemmin.»

He olivat jälleen vapaat menemään, ja vanha Mikko kääntyi taasen, samoin Edström. Mutta nyt syöksyi toinen muurahainen ojaan. »Milloin ajattelette punnitustarkastajan saavan aloittaa työnsä, mr Cartwright?» kysyi Hal.

Ylivalvoja katsahti häneen tuimasti, ja jälleen voi havaita, että hän
kovasti hillitsi kiukkuansa. »Sitä en tiedä nyt sanoa», vastasi hän.
»Annan teille tiedon, kun katson sen soveliaaksi. Enempää ei tänään.»
Puhuessaan hän avasi oven, ja hänen eleessään oli käskevä sävy.

»Mr Cartwright», virkkoi Hal, »ei ole olemassa lakia, joka estää meitä asettamasta punnitustarkastajaa, eihän?»

Se katse, jonka ylivalvoja loi puhujaan vastaukseksi hänen kysymykseensä, osoitti hänen varsin hyvin tietävän, mitä laki asiasta sääti. Hal hyväksyi katseen vastaukseksi ja jatkoi: »Miesten muodostama komitea on valinnut minut toimimaan heidän punnitustarkastajanaan, ja tämä komitea on asianmukaisesti antanut tiedon yhtiölle. Minä otaksun niinmuodoin olevani punnitustarkastaja, mr Cartwright, ja ajattelen käydä ilman muuta toimeeni.»

Odottamatta ylivalvojan vastausta hän astui ovesta, ja kumppanit tulivat hänen jäljessään hiukan hämmästyneinä.

11.

Edellisenä iltana pidetyssä kokouksessa oli päätetty levittää punnitustarkastajaa koskevaa uutista, koska asialla oli arvoa aatteenlevittämisessä. Kolmen miehen nyt tullessa toimistosta heitä oli odottamassa joukko, joka halusi tietää, mitä oli tapahtunut. Huudeltiin kysymyksiä, ja jokainen, joka oli asian kuullut, joutui heti toisten uteliaiden piirittämäksi. Hal raivasi itselleen tien asuntoonsa, söi illallisensa ja lähti kiertämään paikasta toiseen kertoen suunnitelmasta ja selittäen, että tässä oli kysymys laillisen oikeuden vaatimisesta. Kaiken aikaa pysytteli vanha Mikko hänen toisella puolellaan ja Edström toisella; Tom Olson näet oli kiinteästi vaatinut, ettei Halia saanut jättää hetkeksikään yksin. Päällysmiehet olivat nähtävästi antaneet saman määräyksen, sillä Halin lähtiessä Reminitskin luota oli miesjoukon laidalla Jake Predovich, myymälänkirjuri, joka seurasi häntä kaikkialle, epäilemättä merkiten muistiin, kenen kanssa hän jutteli.

Neuvoteltiin, missä oli yö vietettävä. Vanha Mikko oli levoton, sillä hän otaksui urkkimisen merkitsevän sitä, että heidät aiottiin tappaa pimeän tultua. Hän kertoi kamalia juttuja sellaisista tapauksista. Voiko yhtiö helpommin asiasta selviytyä? Tarvitsi vain keksiä jokin tarina; ulkona maailmalla uskottaisiin, että he olivat saaneet surmansa humalaisina tappelussa, kenties jostakin naikkosesta kiistellessään. Tämä viimeinen seikka se varsinkin Halia huolestutti; hän ajatteli kotona olevia omaisiaan. Ei, hän ei tahtonut jäädä kylään yöksi! Toisaalta hän ei voinut lähteä alaspäinkään, sillä jos meni ulos kaivosalueen portista, voi käydä niin, etteivät päästäneet takaisin.

Hänen mieleensä johtui ajatus. Voihan lähteä ylöspäin! Kylän ylälaidassa ei ollut paaluaitaa — ei muuta kuin karuja kallioita, ei edes tietä.

»Mutta missä siellä maataan?» kysyi vanha Mikko kauhistuneena.

»Ulkona taivasalla», vastasi Hal.

»Piuha biedna! Yöilma siellä tunkeutuu luihin ja ytimiin!»

»Luuletteko päiväilman pysyvän luissanne, jos makaatte sisällä», nauroi
Hal.

»Miksipä ei, kun suljen tarkoin ikkunat ja peitän luuni?»

»Uskaltakaa kerran käydä yöilmaan», sanoi Hal. »Onhan se joka tapauksessa parempi kuin jos joku laskee sitä luihinne puukon avulla.»

»Mutta tuo Predovich hirtehinen — se seuraa meitä sinnekin!»

»Niin kyllä, mutta hän on vain yksi mies, ja meidän ei tarvitse häntä pelätä. Jos hän lähtee hakemaan toisia, ei hän voi enää meitä löytää pimeässä.»

Edström, jonka anatomiset käsitykset eivät olleet yhtä karkeat kuin Mikon, kannatti ehdotusta. Niin he hakivat peitteensä ja kiipesivät kanjonin rinnettä tyynenä tähtikirkkaana iltana. Hetken aikaa he kuulivat urkkijan askelet takaansa, mutta vihdoin ne häipyivät kuulumattomiin, ja vähän kauemmaksi ehdittyään miehet otaksuivat olevansa suojassa aamuun asti. Hal oli viettänyt metsästysretkillään monet yöt taivasalla, mutta oli aivan uusi seikkailu, kun joutui olemaan ajettuna riistana!

Päivän koittaessa he nousivat, ravistivat kasteen peitteistään ja pyyhkivät sen silmistään. Hal oli nuori ja kykeni nauttimaan aamun koreudesta, mutta Mikko Sikoria parka vain ähkyi ja valitti jäsentensä jäykkyyttä ja pakotusta. Hän otaksui tärvelleensä terveytensä iäksi päiväksi, mutta sai jälleen rohkeutta, kun Edström mainitsi aamukahvit, ja niin he riensivät alas majataloon.

Nyt tuli se kriitillinen hetki, jolloin Hal oli jätettävä yksin. Edströmin täytyi lähteä alas Pedroon pitämään huolta vaimonsa hautajaisista, ja selvää oli, että jos Mikko Sikoria jäisi pois työstä, päällysmies saisi siitä aiheen potkia hänet menemään. Laki, joka takasi punnitustarkastajan asettamisen, ei kyennyt takaamaan tälle virkamiehelle henkivartiostoa!

Hal oli ilmaissut ohjelmansa uhmanpuuskan vallassa Cartwrightin toimistossa. Miesten lähdettyä työhön hän meni vaakahuoneeseen. »Minä olen tullut tänne punnitustarkastajaksi, mr Peters», sanoi hän vaakamestarille.

Vaakamestarilla oli pitkät mustat viikset, jotka tekivät hänet
Nietzschen näköiseksi. Hän tuijotti Haliin kerrassaan ällistyneenä.
»Mitä perkelettä?» kysyi hän.

»Muutamat miehet ovat valinneet minut punnitustarkastajaksi», selitti Hal asiallisesti. »Kun heidän vaununsa tulevat, pidän silmällä niiden painoa.»

»Sinä pysyt täältä poissa, nuori mies!» virkkoi Peters yhtä asiallisesti.

Niin lähti punnitustarkastajaksi pyrkivä ulos ja istuutui portaille odottamaan. Vaakahuone oli varsin julkinen paikka, joten hän otaksui olevansa siinä yhtä hyvässä turvassa kuin missä muualla tahansa. Muutamat miehistä hymyillä irvistelivät ja viittoivat hänelle mennessään työhönsä; eräät saivat tilaisuutta kuiskata jonkin rohkaisevan sanankin. Siinä hän sitten istui koko aamun kuin protestantti kiinalaisen mandariinin palatsin portilla. Työ oli ikävää, mutta hän uskoi olevansa kärsivällisempi kuin kaivosyhtiö.

12.

Aamupäivän kuluessa tuli hänen luoksensa eräs mies — Bud Adams, »rauhantuomarin» nuorempi veli ja Jeff Cottonin apulainen. Bud oli tanakkatekoinen, punanaamainen mies ja kuuluisa sukkelista nyrkeistään. Hal siis nousi varoen hänet nähdessään.

»Hei, te siellä», sanoi Bud. »Toimistossa on teille sähkösanoma.»

»Minulle?»

»Eikö nimenne ole Joe Smith?»

»On.»

»Niin, asia on niinkuin sanoin.»

Hal mietti hetkisen. Ei ollut olemassa ketään, joka olisi voinut sähköttää Joe Smithille. Se oli pelkkää kavaluutta, jotta hän lähtisi paikaltaan.

»Mitä sähkösanoma sisältää?» kysyi hän.

»Kuinka sen tietäisin?» vastasi Bud.

»Mistä kaukaa se on tullut?»

»En tiedä.»

»Tuokaa se tänne», kehoitti Hal.

Toisen silmät laajenivat. Tämä ei ollutkaan pelkkää kapinaa, vaan kerrassaan kumousta! »Minä helvetin juoksupoikana sinä minua pidät?» kysyi hän.

»Eikö yhtiö toimita sähkösanomia perille?» virkkoi Hal kohteliaasti. Bud seisoi siinä kokien hillitä inhimillisiä halujansa Halin varovaisesti tarkatessa hänen eleitänsä. Mutta lähettäjät olivat varmaan antaneet tarkat määräykset, koska lähettiläs hillitsi raivonsa ja lähti pois.

Hal jäi vartiopaikalleen. Hän oli ottanut päivällisen mukaansa ja aikoi syödä sen yksin, koska hyvin ymmärsi, mitä uskaltaisi mies, joka osoittaisi myötätuntoa hänelle. Niinpä hän hämmästyikin kovin, kun Johansson, jättiläiskokoinen ruotsalainen, tuli ja istuutui hänen viereensä. Sitten saapui vielä eräs nuori meksikkolainen ja eräs kreikkalainen kaivosmies. Vallankumousliike oli leviämässä!

Hal tiesi varmasti, ettei yhtiö sallisi asiain mennä menojaan. Ja iltapuolella tuli tosiaankin vaakamestari ulos ja viittasi häntä mukaansa sisään. »Tule tänne!» Hal meni sisään.

Punnitushuone oli sangen julkinen paikka, mutta sen takaseinässä oli ovi, joka johti toimistosuojiin. »Tätä tietä», sanoi mies.

Hal jäi paikoilleen.

»Punnitutarkastajan paikka on tässä, mr Peters.»

»Mutta minä haluan keskustella kanssasi.»

»Kuulenhan tässäkin, mitä teillä on sanottavaa, sir.» Hal oli miesten nähtävissä, ja tiesi siinä olevan ainoan suojansa.

Vaakamestari meni toimistohuoneeseen, ja minuuttia myöhemmin Hal näki, mikä oli ollut tarkoituksena. Ovi aukeni, ja siitä astui Alec Stone.

Tulija seisoi hetkisen katsellen poliittista liittolaistaan. Sitten hän tuli luo. »Kuule, poika», sanoi hän hiljaa, »sinä liioittelet. En tarkoittanut, että sinun piti mennä näin pitkälle.»

»Tämä ei ole ollenkaan teidän tarkoitustenne mukaista, mr Stone», vastasi Hal.

Kaivospäällikkö tuli vieläkin likemmäksi. »Mitä oikeastaan tarkoitat, poika? Mitä hyvää luulet tästä koituvan?»

Hal katseli häntä silmää rävähdyttämättä. »Kokemusta», vastasi hän sitten.

»Luulet ovelakin olevasi, poikani. Sinun olisi kuitenkin paras lopettaa ja käsittää, mitä vastaan käyt. Sinä et siitä selviydy, muista se; paina mieleesi, ettet siitä selviydy. On parasta, että käyt sisään hiukan kanssani juttelemaan.»

Syntyi vaitiolo.

»Etkö tiedä, mihin se sellainen johtaa, Smith? Pieniä tulentapaisia tupsahtaa ilmi, mutta me sammutamme ne. Me tiedämme, kuinka siinä on meneteltävä, tunnemme koneiston. Koko juttu unohtuu viikon tai parin kuluessa, ja mitä olet silloin saavuttanut? Ymmärrätkö?»

Hal ei vastannut vieläkään, ja toisen ääni painui hiljaisemmaksi. »Minä ymmärrän asemasi. Nyökkää vain minulle, ja kaikki on niinkuin olla pitääkin. Sano miehille, että olet punnitusta tarkastanut ja että kaikki on hyvässä järjestyksessä. He tyytyvät, ja me voimme sopia asiasta myöhemmin keskenämme.»

»Mr Stone», kysyi Hal, »olenko oikeassa, kun otaksun teidän tarjoavan minulle lahjuksia?»

Miehen itsehillintä hävisi silmänräpäyksessä. Hän heristi valtavaa nyrkkiänsä Halin nenän edessä ja lausui ruman kirouksen. Mutta Hal ei siirtänyt nenäänsä pois vaaralliselta alueelta, ja nyrkin yli katseli pari vihaista ruskeata silmää tuimasti kaivospäällikköä. »Olisi parempi, jos käsittäisitte asiantilan, mr Stone. Tämä on minulle kuolettavan vakava juttu, ja luulenpa, ettei teidän ole hyvä kohdella minua väkivaltaisesti.»

Mies tuijotti vastustajaansa vielä hetken aikaa, mutta näytti siltä, että hän oli saanut toimintaohjeet samoinkuin Bud Adams. Hän kääntyi äkkiä ja lähti takaisin toimistoon.

Hal jäi paikalleen, kunnes oli saavuttanut täyden tasapainon. Sitten hän lähti vaa'an luo. Ensimmäisen kerran johtui siinä hänen mieleensä vaikeus: hän ei ollut perehtynyt hiilivaa'an käyttelyyn.

Hänellä ei kumminkaan ollut aikaa harjoitella. Vaakamestari ilmaantui jälleen näkyviin. »Korjaudu pois täältä, mies!» sanoi hän.

»Mutta tehän käskitte minua tulemaan», huomautti Hal leppoisasti.

»Nyt käsken sinua menemään.»

Niin palasi protestantti paikalleen mandariinin palatsin portille.

13.

Iltavihellyksen jälkeen tuli Mikko Sikoria kiireen kaupalla Halin luo kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Mikko oli riemuissaan, sillä useita miehiä oli tullut hänen luokseen tarjoutuen liittymään esitetyn vaatimuksen kannattajiin. Ukko ei oikein tietänyt, johtuiko asia hänen omasta kaunopuheisuudestaan vai hänen hienosta amerikkalaisesta apulaisestaan, mutta oli kummassakin tapauksessa yhtä ylpeä. Hän jätti Halille kirjelapun, joka oli pistetty hänen käteensä ja jonka Hal tunsi Tom Olsonin lähettämäksi. Olson ilmoitti, että kaikki puhuivat punnitustarkastajasta, joten sopi aatteenajon kannalta pitää yritystä onnistuneena, tekivätpä päällysmiehet mitä tahansa. Lisäksi hän kertoi, että muutamia miehiä tulisi viettämään yötä Halin kanssa, jotta olisi todistajia, jos yhtiö yrittäisi jotakin juonta. »Ja muistakaa varoa uusia miehiä», lisäsi hän; »pari niistä kuuluu varmasti urkkijoihin».

Hal ja Mikko keskustelivat seuraavan yön ohjelmasta. Kumpikaan heistä ei erikoisesti halunnut nukkua jälleen ulkosalla — vanha slovakki pelkäsi luitansa palelevan, ja Hal arasteli niitä monia urkkijoita, joita nyt näkyi liikuskelevan hänen läheisyydessään. Reminitskin luona hän keskusteli muutamien kanssa, jotka olivat ilmoittaneet kannattavansa vaatimusta, ja kysyi, suostuivatko he viettämään yön hänen kanssaan Edströmin hökkelissä. Kukaan ei väistänyt tätä vilpittömyyden koetta; kaikki ottivat peitteensä ja lähtivät mainittuun paikkaan, missä Hal sytytti lampun ja piti valmistelemattoman kokouksen huvittaen itseään sen ohessa urkkijain metsästyksellä.

Eräs uusista tulokkaista oli puolalainen Wojcechowski, ja tämä Zamierowskin lisäksi tuleva nimi sai Halin lopullisesti luopumaan siitä ajatuksesta, että voisi mainita puolalaisia heidän oikeilla nimillään. »Woji» oli pieni, vakava mies, jonka kasvoissa oli murheellinen ja uupunut ilme. Hän selitti läsnäolonsa johtuvan siitä, että oli saanut kyllikseen kokea ryöstöä, lupasi maksaa osansa punnitustarkastajalle, ja jos tahtoivat potkia hänet pois, niin potkikoot, hän siirtyisi toisille maille, ja hiiteen koko yhtiö. Tämän selityksen jälkeen hän kääriytyi peitteeseensä ja painui kuorsaamaan mökin permannolle. Se ei näyttänyt urkkijan käytökseltä.

Toinen oli Farenzena-niminen italialainen, tummakulmainen ja synkeännäköinen mies, joka olisi kelvannut esittämään rosvon osaa missä melodraamassa tahansa. Hän istui seinustalla ja puhui kurkkuäänin, ja Hal silmäili häntä erittäin epäluuloisesti. Ei ollut helppo ymmärtää hänen puhettaan, mutta lopulta Hal sai selville hänen esittämänsä tarinan: hän oli rakastunut johonkin »fanciullaan», ja »fanciulla» piti häntä pilkkanaan. Nyt hän oli käsittänyt, että tyttö oli kunnoton kutale, josta ei kannattanut huolia, ja niinmuodoin hänestä oli ihan yhdentekevää, jäikö hän kaivoksille, vai lähettivätkö hänet menemään. »En pyydä enää fanciullaa, pyydän punnitustarkastajaa!» päätti hän murahtaen puheensa.

Kolmas vapaaehtoinen oli eräs kreikkalainen työmies, puhelias nuori poika, joka oli päivällisellä istunut Halin vieressä ja oli sanonut olevan nimeltään Apostolikos. Hän alkoi keskustella Halin kanssa selittäen punnitustarkastaja-suunnitelman mielenkiintoisuutta; hän halusi tietää, mihin aiottiin ryhtyä, millaisia menestyksentoiveita otaksuttiin olevan, kuka oli liikkeen aloittanut ja keitä siihen kuului. Halin vastaukset muodostuivat työtätekevän luokan solidaarisuutta tehostaviksi pieniksi saarnoiksi. Joka kerta kun mies alkoi jälleen häntä »tyhjentää», Hal selitti, kuinka tärkeä tämän yrityksen onnistuminen oli kaivosmiehille, kuinka heidän piti tukea toisiaan ja tehdä uhrauksia yhteiseksi hyväksi. Hänen puhuttuaan yleisistä teorioista puoli tuntia Apostolikos luopui yrityksestään ja siirtyi Mikko Sikorian luo, joka Halin viittauksen huomattuaan puhui urkkijoista ja niistä kauheista asioista, joita kunnialliset työmiehet tulisivat heille tekemään. Kreikkalaisen vihdoin väsyttyä ja paneuduttua pitkäkseen lattialle. Hal meni Vanhan Mikon luo ja kuiskasi hänelle, että Apostolikos varmaan oli etunimeltään Juudas!

14.

Vanha Mikko nukahti aivan kohta, mutta Hal ei ollut tehnyt työtä moneen päivään, ja sitäpaitsi pitivät mieltäkuohuttavat ajatukset häntä valveilla. Hän oli maannut hievahtamatta pari tuntia, kun huomasi jonkun liikkuvan huoneessa. Lamppu loi himmeää valoansa, ja Hal voi puoliavoimin silmin nähdä erään miehen nousevan istualleen. Aluksi hän ei kyennyt päättämään, kuka mies oli, mutta tunsi vihdoin kreikkalaisen.

Hal makasi liikahtamatta, ja parin minuutin kuluttua jälleen katsahdettuaan hän näki miehen ryömivän ja kuuntelevan, kädet yhä permannossa. Hal katseli yhä silmäluomiaan raottaen toisen noustessa ja hiipiessä häntä kohti varovasti astellen nukkuvien yli.

Hal koki parhaansa mukaan olla nukkuvinaan. Se ei ollut mikään helppo asia, kun mies oli kumartunut hänen ylitseen ja puukonpisto oli sekin mahdollisuuksien rajoissa. Täytyi kumminkin uskaltaa, ja iäisyydeltä tuntuvan hetken kuluttua mies kosketti hänen kylkeään. Hänen sormensa tuntuivat lipuvan Halin takintaskuun.

»Aikoo toimittaa tutkimuksen!» ajatteli Hal odottaen käden siirtyvän toisiin taskuihin. Loputtomalta tuntuvan ajan kuluttua hän kuitenkin huomasi, että Apostolikos oli suoristautunut ja asteli parhaillaan takaisin paikalleen. Minuutti senjälkeen mies oli laskeutunut pitkäkseen lattialle, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus.

Halin käsi siirtyi taskuun, ja hänen sormensa kopeloivat sitä. Ne sattuivat johonkin, ja Hal havaitsi samassa, että siinä oli setelitukko.

»Ymmärrän!» ajatteli hän. »Yrittää tehdä minusta varkaan!» Hän nauroi itsekseen muistellen varhaista poikaikää — kodin ullakolla olevaa vanhaa kirstua, jossa olivat isän lapsena omistamat satukirjat. Hän näki ne selvästi, näki niiden kuluneet ruskeat kannet ja karkeapiirteiset kuvat: Horatio Algerin sarjan »Opiksi ja huviksi»; kokoelmat »Elän, kuolen», »Reipas ja rohkea» ja monet muut. Kuinka jännittävä olikaan ollut kertomus kaupunkiin saapuvasta maalaispojasta, jonka kohtaama konna on varastanut isäntänsä kassalaatikon ja pudottaa, avaimen kertomuksen sankarin taskuun! Joku Yleistä Polttoaine-Yhtiötä lähellä oleva henkilö oli ilmeisesti lukenut Horatio Algerin teoksia!

Hal käsitti, että oli sitä parempi, mitä pikemmin, hän toimitti setelit pois taskustaan. Hän ajatteli palauttaa ne »Juudaalle», mutta päätti sitten säilyttää ne Edströmiä varten, joka varmaan tulisi pian rahaa tarvitsemaan. Hän odotti puoli tuntia, kunnes otaksui kreikkalaisen nukkuvan, kaivoi sitten taskuveitsellään kolon multapermantoon ja hautasi rahat siihen niin hyvin kuin osasi. Sitten hän hiipi toiseen paikkaan ja makasi siinä mietteissään.

15.

Odottaisivatko ne aamuun asti vai tulisivatko piankin? Hän taipui jälkimmäiseen otaksumaan ja säikähti senvuoksi hiukan kuullessaan tuntia tai paria myöhemmin ovelle koputettavan. Hetkisen kuluttua ovi rasahti auki ja jykevähartiainen mies ilmaantui näkyviin.

Koko huone joutui samassa hämmingin valtaan. Miehet hyppäsivät jaloilleen huutaen; toiset nousivat hämmentyneinä istumaan, vielä unenpöpperössä. Huonetta valaisi erään tulijan sähkösoihtu. »Tuossa se mies on!» kuului ääni, jonka Hal heti tunsi kuuluvaan Jeff Cottonille, aluepäällikölle. »Kädet ylös, Joe Smith!» Hal totteli odottamatta revolverin välkähtämistä.

Seurasi hiljaisuus. Koska näytelmä oli järjestetty toisia miehiä varten, oli välttämätöntä antaa heille aikaa täysin valveutua ja totuttaa silmiään valoon. Hal seisoi paikallaan, kädet kohotettuina. Soihdun takaa hän erotti aluepäällikön, Bud Adamsin, Alec Stonen, Jake Predovichin ja parin kolmen muun henkilön kasvot.

»Kuulkaa, miehet», sanoi Cotton vihdoin, »tehän olette niitä, jotka haluavat punnitustarkastajaa. Ja tässä on se mies, jonka olette siihen virkaan valinneet. Eikö niin?»

Mitään vastausta ei kuulunut.

»Minä näytän teille, mikä hän on miehiään. Hän tuli mr Stonen luo ja tarjoutui myymään teidät.»

»Se on valhe, miehet», virkkoi Hal tyynesti.

»Hän otti rahoja mr Stonelta siinä tarkoituksessa!» jatkoi aluepäällikkö.

»Se on valhe», virkkoi Hal jälleen.

»Hänellä on rahat nytkin!» huusi toinen.

Hal vuorostaan huusi: »Yrittävät tehdä minusta konnaa, pojat! Älkää antako pettää itseänne!»

»Vaiti!» komensi aluepäällikkö kääntyen sitten miesten puoleen: »Minä todistan asian teille. Otaksun, että hänellä on rahat nytkin. Tutki hänet, Jake!»

Jake astui lähemmäksi.

»Pitäkää varanne, pojat!» huusi Hal. »Aikovat pistää jotakin taskuihin!» Sitten hän sanoi Vanhalle Mikolle, joka oli syöksähtänyt kiukkuisesti eteenpäin: »Ei hätää, Mikko! Anna heidän tutkia!»

»Riisu takkisi, Jake», komensi Cotton. »Kääri hihasi. Näytä kätesi!»

Koko asia muistutti elävästi silmänkääntäjän esityksiä. Pieni juutalainen riisui nuttunsa ja kääri hihansa kyynäspäiden yläpuolelle. Hän näytti läsnäolijoille kätensä käännellen niitä puolelle ja toiselle; sitten hän ojensi ne eteenpäin ja liikkui hitaasti kohti Halia, ikäänkuin olisi aikonut hänet hypnotisoida.

»Pitäkää häntä silmällä!» kehoitti Cotton. »Minä tiedän, että hänellä on ne rahat.»

»Katsokaa tarkoin!» huusi Hal. »Ellei rahoja ole, ne pistävät ne sinne.»

»Pidä kätesi pystyssä, nuori mies», komensi aluepäällikkö. »Pysykää loitolla, te siellä takana!» Jälkimmäinen varoitus koski Mikko Sikoriaa ja toisia katselijoita, jotka tunkeutuivat lähemmäksi kurkistellen toistensa olan ylitse.

Kaikki oli sinä hetkenä erittäin vakavaa, mutta myöhemmin tapausta muistellessaan Hal nauroi hullunkuriselle Predovichille, joka tutki hänen taskujaan pysytellen hänestä niin loitolla kuin mahdollista, jotta kaikki näkisivät rahojen tosiaankin tulevan Halin taskusta. Tutkija pisti kätensä ensin nutun sisätaskuihin ja sitten Halin paidan taskuihin. Asia oli kehitettävä hitaasti huippukohtaansa!

»Käänny!» komensi Cotton. Hal kääntyi, ja juutalainen kopeloi hänen housuntaskujansa. Hän veti esiin Halin kellon, kamman, kuvastimen ja nenäliinan, tarkasti ne ja pudotti lattialle. Syntyi jännittynyt hiljaisuus, kun hän tavoitti Halin kukkaron ja alkoi sitä avata. Hal sai kiittää yhtiön ahnautta siitä, ettei kukkarossa ollut kuin hiukan pieniä kolikoita. Predovich sulki sen ja pudotti permantoon.

»Odottakaa! Kaikki taskut eivät ole vielä tutkitut!» huusi seremoniamestari. »Hänellä on rahat jossakin, pojat! Joko tutkit sivutaskut, Jake?»

»En vielä», vastasi Jake.

»Katsokaa tarkoin!» huusi aluepäällikkö, ja kaikki kurkottivat kiihkeästi eteenpäin Predovichin painuessa toisen polvensa varaan ja pistäessä kätensä ensin toiseen, sitten toiseen taskuun.

Jake veti kätensä takaisin, ja hänen kasvoissaan kuvastuva pettymys oli niin ilmeinen, että Hal voi tuskin olla nauramatta. »Se ei ole siellä!» selitti Jake.

»Mitä?» huusi Cotton, ja tutkijalautakunnan jäsenet tuijottelivat toisiinsa. »Hän on totisesti päässyt jollakin tavoin siitä eroon!»

»Minulla ei ole mitään rahoja, pojat!» julisti Hal. »Yrittävät meitä pettää!»

»Hän on ne kätkenyt!» huusi aluepäällikkö. »Hae ne käsiisi, Jake!»

Predovich alkoi jälleen etsiä, nopeasti ja luontevammin. Nyt hän ei ajatellut niinkään katselijoita kuin kaikkea rahaa, joka oli mennyt menojaan aivan suotta! Hän käski Halia riisumaan takkinsa ja ratkoi sen vuorin, aukaisi housujen napit, kopeloi sisäpuolta ja pisti sormensa Halin kenkiin.

Mutta rahoja ei ollut missään, ja etsijät joutuivat ymmälle. »Hän otti viisikolmatta dollaria mr Stonelta myydessään teidät!» selitti aluepäällikkö. »Hän on piilottanut rahat jonnekin.»

»Pojat», huusi Hal, »ne lähettivät tänne urkkijan ja käskivät hänen pistää rahoja taskuuni». Puhuessaan hän katseli Apostolikosta ja näki miehen säpsähtävän ja peräytyvän.

»Se on tuo! Tuo on urkkija!» huusi Vanha Mikko. »Rahat on hänellä, aivan varmasti!» Hän liikahti kohti kreikkalaista.

Aluepäällikkö käsitti äkkiä, että oli aika antaa näytelmän esiripun laskeutua. »Riittää tämä hullutus» selitti hän. »Ottakaa tuo mies mukaanne!» Samassa oli pari tutkijaa tarttunut Halin ranteisiin ja kolmas hänen kaulukseensa. Ennenkuin kaivosmiehet ehtivät käsittää, mitä tapahtui, he olivat jo laahanneet vankinsa ulos.

Seuraava neljännestunti oli punnitustarkastajaksi määrätylle varsin epämukava. Ulkona pimeässä aluepäällikkö voi mielin määrin purkaa kiukkuansa, samoin Alec Stone. He sadattelivat häntä, potkivat ja tyrkkivät mennessään. Toinen niistä miehistä, jotka pitelivät häntä ranteista, väänsi hänen käsivarttaan, kunnes hän kiljaisi tuskissaan. Toiset sadattelivat entistä tuimemmin ja käskivät häntä pitämään kitansa kiinni. Niin kuljettiin nopeasti pimeätä ja hiljaista katua aluepäällikön virkahuoneeseen ja sieltä yläkertaan, siihen huoneeseen, joka oli Pohjois-Laakson vankilana. Hal oli hyvinkin iloinen, kun he vihdoin jättivät hänet yksin paukahduttaen kiinni raskaan rautaoven.

16.

Juoni oli ollut kömpelö ja typerä, mutta Hal arvasi, että se oli sovitettu miesten älyn mukaiseksi. Ellei hän olisi sattumalta valvonut, he olisivat löytäneet rahat hänen taskustaan, ja seuraavana aamuna olisivat kaikki kuulleet, että hän on myynyt itsensä. Hänen lähimmät ystävänsä, komitean jäsenet, eivät tietenkään olisi sitä uskoneet, mutta työmiesten suuri enemmistö olisi pitänyt sitä totena, ja niin olisi Tom Olsonin käynti Pohjois-Laaksossa jäänyt tuloksettomaksi. Kaikissa myöhemmissäkin vaiheissa tämä tapaus säilyi eloisana Halin mielessä; se oli monien seikkojen vertauskuva. Samoinkuin päällysmiehet olivat yrittäneet tehdä hänestä konnaa, ehkäistä hänen vaikutuksensa, samoin näki hän heidän myöhemmin yrittävän mustata työväenliikettä, pimittää koko maan älyä.

Hal oli nyt vankilassa. Hän meni ikkunan luo ja koetteli ristikkoa — mutta huomasi, että se oli tehty sellaisia kokeita kestäväksi. Sitten hän kulki pimeässä kopeloiden ja tutki vankilaansa, jonka huomasi tavalliseen huoneeseen rakennetuksi teräshäkiksi. Nurkassa oli rahi ja toisessa toinen rahi, hiukan leveämpi ja patjan peittämä. Hal oli lukenut hiukan vankiloita koskevaa kirjallisuutta ja tiesi välttää tuota makuusijaa. Hän istuutui paljaalle rahille ja alkoi miettiä.

Varmaa on, että vankilassa-oleminen luo erikoisen sielullisen asenteen aivan samoin kuin selkää ja käsiä murtava kivihiilen lastaaminen viiden jalan korkuisessa komerossa; varmaa myös, että niissä ihmisissä, jotka elävät huolettomina mitään kaivosmiehen töitä tuntematta, syntyy oma erikoinen sielullinen asenteensa. Vankilassa ollessaan ihminen ensinnäkin tuntee itsensä eläimeksi; hänen olemuksensa eläimellinen puoli tulee korostetuksi, eläimelliset vihan ja pelon tunteet pääsevät vallitsemaan, ja jos mieli niitä väistää, täytyy mitä tarmokkaimmin keskittää mieltään toisaalle. Ajatteleva ihminen niinmuodoin ajattelee vankilassa ollessaan paljon; päivät ovat pitkät ja yöt sitäkin pitemmät — on aikaa kaikkiin mahdollisiin mietteisiin.

Rahi oli kova ja tuntui käyvän yhä kovemmaksi. Ei ollut sellaista asentoa, jossa se olisi muuttunut mukavammaksi. Hal nousi ja käveli vähän aikaa, paneutui sitten pitkäkseen, nousi ja käveli jälleen.

Kaiken aikaa hän ajatteli, ja kaiken aikaa sujuttautui hänen sielunelämänsä vankila-asenteeseen.

Aluksi hän harkitsi lähintä ongelmaa. Mitä ne aikoivat hänelle tehdä? Selvältä näytti, että ajaisivat hänet pois ja saattaisivat asian siten päätökseen; mutta tyytyisivätkö siihen, kun olivat kiukuissaan hänen tekemänsä tempun vuoksi? Hal oli kuullut jotakin epämääräistä kerrottavan »kolmannen leikkauksen» nimellä käyvästä amerikkalaisesta menettelystä, mutta ei ollut milloinkaan ajatellut sitä mahdollisuutta, että joutuisi sitä itse kokemaan. Millainen olikaan ero, kun sitä niin ajatteli!

Hal oli sanonut Tom Olsonille, ettei voinut lupautua perustamaan ammattiyhdistystä, mutta lupasi varmasti hankkia miehille punnituksentarkastajan, ja Olson oli nauranut ja näyttänyt varsin tyytyväiseltä — arvatenkin koska otaksui asian lopulta johtavan samaan tulokseen. Ja nyt näytti melkein siltä, että Olson oli tietänyt, mistä oli puhunut. Hal näet huomasi, etteivät hänen mieltänsä enää säikyttäneet ammattiyhdistyksen ylivallan ja vaeltavien edustajien tyranniuden pelko; päinvastoin: hän alkoi yhtäkkiä toivoa, että Pohjois-Laakson miehet saisivat ammattiyhdistyksen ja olisivat niin tyrannimaisia kuin suinkin osasivat! Tässä mielenmuutoksessa Hal tietämättään koki samaa kuin uudistajat yleensä. Monet heistä aloittavat toimintansa lempeästi ja hyvänsuovasti puolustellen jotakin ilmiselvää pientä oikeutta, mutta vankilamainen mielenasenne tekee heistä hehkuvia ja päättäväisiä kumousmiehiä. »Kahleettoman mielen iäinen henki», sanoo Byron. »Suurin olet vankeudessa, oi Vapaus!»

Runoilija tietää vielä, että »Kun poikasi kituvat kahleissaan —», niin »Vapauden maine kiitää jokaisen tuulen siivin». Ja niinkuin oli ollut laita Chillonissa, niin näytti nyt olevan laita Pohjois-Laaksossa. Päivä koitti, ja Hal seisoi koppinsa ikkunassa, kuuli työhön kutsuvan vihellyksen ja näki miesten menevän toimiinsa raadannan köyristäminä, kalpeakasvoisina manalan olentoina, kuin rivi apinoita hämyisessä valossa. Hal heilutti heille kättään, he pysähtyivät ja katsoa tuijottivat ja heiluttivat kättään vastaukseksi. Hän arvasi, että kaikki nuo miehet ajattelivat hänen vankina-oloansa ja sen syitä ja että hekin siten olivat joutumassa vankilamielen valtaan. Jos joku heistä vielä epäili ammattiyhdistyksiä tai järjestäytymisen välttämättömyyttä Pohjois-Laaksossa, niin sellaiset epäluulot ja epäilykset olivat nyt häviämässä!

Hal huomasi asiaa harkitessaan yhden ainoan levottomuutta herättävän seikan. Minkätähden olivat päällysmiehet jättäneet hänet tänne kaikkien nähtäviin, kun olisivat helposti voineet nostaa hänet automobiiliin ja viedä alas Pedroon ennen päivänkoittoa? Ilmaisiko se heidän orjilleen osoittamaansa ylenkatsetta? Otaksuivatko he ikkunassa näkyvän vangin herättävän pelkoa eikä vihaa? Ja eikö voinutkin olla niin laita, että he tunsivat työmiehensä paremmin kuin punnitustarkastajaksi pyrkivä nuorukainen? Hal muisti, kuinka toivottomasti Mary Burke oli heitä arvostellut, ja pelontunne jäyti hänen mieltänsä. Mutta samalla hän vankilamielen vaikutuksesta taisteli pelkoansa vastaan. Hän vihasi kyynillistä yhtiötä, puristi kätensä nyrkkiin ja puri hammasta haluten päästä opettamaan päällysmiehiä, osoittamaan heille, etteivät heidän työmiehensä olleet orjia, vaan miehiä!

17.

Aamupäivän kuluessa Hal kuuli ulkoa käytävästä askelia, eräs mies, jota hän ei tuntenut, avasi rautaoven ja asetti lattialle vesiruukun ja läkkitarjottimen, jolla oli leivänkannikka. Hänen poistuessaan Hal sanoi: »Hetkinen, olkaa hyvä.»

Mies kurtisti kulmiaan.

»Voitteko sanoa minulle, kuinka kauan minun täytyy täällä olla?»

»En», vastasi mies.

»Jos minut pistetään lukkojen taa», sanoi Hal, »niin minulla on epäilemättä oikeus tietää, mistä minua syytetään».

»Mene sinä helvettiin!» sanoi mies, paukahdutti oven kiinni ja lähti ulos käytävään.

Hal lähti jälleen ikkunan luo ja kulutti aikaansa katselemalla ohikulkijoita. Joukko repaleisia lapsia kerääntyi häntä katselemaan; ne irvistelivät ja viittoivat, kunnes ilmaantui joku, joka käski poistumaan.

Halia alkoi vähitellen ahdistaa nälkä. Pelkän leivän maku käy pian yksitoikkoiseksi, ja veden maku ei kykene asiaa parantamaan. Siitä huolimatta Hal haukkasi leipäänsä ja joi vettä ja olisi mielellään syönyt ja juonut enemmänkin.

Päivä kului hitaasti. Myöhään iltapuolella tuli vartija jälleen tuoden toisen leivänkannikan ja toisen vesiruukun. »Kuulkaahan», virkkoi Hal, kun mies oli kääntymässä menemään.

»Minulla ei ole mitään sinulle sanottavaa», virkkoi mies.

»Mutta minulla on jotakin sanomista teille», sanoi Hal. »Olen lukenut jostakin kirjasta — olen unohtanut, mikä kirja se oli, mutta joku tohtori oli sen kirjoittanut — ettei vehnäleipä sisällä kaikkia niitä aineksia, joita ihmisruumis tarvitsee ylläpidokseen.»

»Vai niin!» murahti vanginvartija. »Mitä oikeastaan tarkoitat?»

»Minä tarkoitan», selitti Hal, »etten puolestani viitsisi elää vedellä ja leivällä».

»Mitä siis haluaisit?»

Äänestä kuuli, että kysymys oli vain muodollinen, mutta Hal salli sen käydä täydestä. »Kunhan saisin pihvin ja perunapuuroa —»

Kopin ovi paukahti kiinni, ja kuvitellun ruokalistan jälkiosa jäi kuulematta. Niin Hal istui jälleen kovalla rahilla haukaten leipäänsä ja ajatellen vankila-ajatuksia.

Iltavihellyksen kuuluessa hän seisoi ikkunassa, ja näki jälleen ystäviänsä, jotka tekivät hänelle salaisia rohkaisevia merkkejä. Sitten tuli pimeä, ja toinen pitkä yövalvonta alkoi.

Oli myöhä. Hal näki vain, että kaikki valot oli sammutettu, mutta ei voinut lähemmin määritellä hetkeä. Hän ymmärsi, että oli jäätävä koppiin yöksi, oli asettunut permannolle, käsivarsi päänalaisena, ja oli vaipunut unenhorrokseen, kun yhtäkkiä kuului jokin raapivan hänen ikkunansa ristikkoa. Hän kavahti istualleen ja kuuli toisen äänen, joka epäilemättä johtui paperin rutistumisesta. Hän hypähti ikkunan luo ja huomasi tähtien heikossa valossa jotakin kiikkuvan ilmassa. Hän sieppasi sen käteensä. Se näytti olevan tavallinen muistikirja, sellainen kuin pikakirjoittajien käyttämät, ja se oli kiinnitetty tangon päähän.

Hal katsoi ulos, mutta ei nähnyt ketään. Hän tarttui tankoon ja ravisti sitä, ja sitten kuului kuiskaus, josta hän heti tunsi Rovettan. »Hoi! Kuulkaa. Kirjoittakaa nimenne kirjaan sata kertaa. Minä tulen noutamaan. Ymmärrättekö?»

Käsky oli sangen hämmästyttävä, mutta Hal käsitti, ettei nyt ollut aikaa selittelyihin. Hän vastasi ymmärtävänsä, katkaisi nuoran ja otti muistikirjan. Siihen oli kiinnitetty lyijykynä, jonka kärjen ympärille oli kääritty riepu suojaksi.

Tanko meni menojaan, Hal istuutui rahille ja alkoi kirjoittaa, kolme neljä kertaa joka sivulle: »Joe Smith — Joe Smith — Joe Smith». Sellaista nimeä on helppo kirjoittaa pimeässäkin, ja niin Halin ajatukset askartelivat tässä salaperäisessä seikassa hänen kätensä liikkuessa. Oli jokseenkin selvää, ettei komitea halunnut saada hänen nimikirjoitustaan muistoksi jaettavaksi; he varmaan tarvitsivat sitä johonkin tärkeään tehtävään, kumoamaan jotakin päällysmiesten keksimää uutta juonta. Aivan kohta hän arvasi asian: päällysmiehet olivat kirjoittaneet kirjeen, jonka olivat panneet kiertämään punnitustarkastajaksi pyrkineen Joe Smithin kirjoittamana. Hänen ystävänsä tarvitsivat hänen nimikirjoitustaan voidakseen todistaa kirjeen väärennetyksi.

Hal kirjoitti vapaasti ja nopeasti, upein vedoin ja tiesi varmaan, ettei Alec Stone ollut otaksunut oppimattoman työläispojan käsialaa sellaiseksi. Hänen kynänsä kiiti paperilla — »Joe Smith — Joe Smith» — sivu sivun jälkeen, kunnes hän tiesi varmaan kirjoittaneensa jokaista kaivosmiestä varten ja alkavansa kirjoittaa apulaisille. Sitten hän kuuli ikkunan alta vihellyksen, lakkasi kirjoittamasta ja riensi ikkunaan.

»Heittäkää alas!» kuului ääni kuiskaavan, ja Hal heitti. Hän näki jonkun häviävän kadulle, ja sitten oli jälleen kaikki hiljaa. Hän kuunteli hetkisen, oliko vanginvartija herännyt, paneutui pitkäkseen rahille ja ajatteli lisää vankila-ajatuksia!

18.

Tuli aamu, vihellys viilsi ilmaa, ja Hal seisoi jälleen ikkunassa. Hän huomasi, että työhön menevillä kaivosmiehillä oli käsissään pieniä paperilippuja, joita he heiluttivat hänen nähtäviinsä. Vanhalla Mikko Sikorialla oli kädessä kokonainen kasa, josta hän jakoi kaikille haluaville. Häntä oli varmaan kehoitettu toimimaan salaa, mutta seikka oli liian jännittävä: hän hyppeli kuin nuori keväinen karitsa ja heilutti paperilippujaan kaikkien nähden.

Varomaton menettely johti luonnolliseen tulokseen. Halin katsellessa tuli nurkan takaa jykevä hahmo, joka asettui säikähtyneen vanhan slovakin eteen. Tulija oli Bud Adams, kaivospoliisi, joka puristi kätensä nyrkkiin ja jännitti koko ruumiinsa iskuun. Mikko näki hänet ja näytti yhtäkkiä kuin halvautuvan; hänen kumaraiset hartiansa lysähtivät kokoon, ja kädet valahtivat alas — sormet aukenivat, ja arvokkaat paperiliput putosivat maahan. Mikko katseli poliisia kuin paikoilleenmanattu kaniini yrittämättäkään suojella itseään.

Hal tempoi ristikkoa; hänen teki mieli päästä puolustamaan ystäväänsä. Mutta aiottua iskua ei tullutkaan; kaivospoliisi tyytyi vain julmasti tuijottamaan ja antamaan jonkin käskyn vanhalle miehelle. Mikko kumartui ja poimi paperit maasta — ja siihen kului hiukan aikaa, sillä hän ei halunnut irroittaa katsettaan poliisimiehestä. Kun hän oli ehtinyt kaikki kerätä, tuli uusi käsky, ja Mikko antoi paperit Budille. Sitten hän peräytyi, toinen seurasi, kädet yhä nyrkissä, ja isku näytti voivan tuiskahtaa hänestä minä hetkenä tahansa. Mikko peräytyi vielä askelen ja vieläkin — ja niin he väistyivät pois näkyvistä nurkan taakse. Miehet, jotka olivat olleet tätä pientä näytelmää näkemässä, kääntyivät menemään, eikä Hal voinut arvata, kuinka se päättyi.

Muutamia tunteja myöhemmin tuli Halin vartija, tällä kertaa ilman vettä ja leipää. Hän avasi oven ja komensi vankia tulemaan mukanaan. Hal lähti alakertaan ja astui Jeff Cottonin toimistohuoneeseen.

Aluepäällikkö istui pulpettinsa ääressä, sikari hampaissa. Hän oli kirjoittamassa ja jatkoi kirjoittamistaan, kunnes vanginvartija oli poistunut ja sulkenut oven. Sitten hän kääntyi kääntötuolissaan, laski jalkansa ristiin, nojasi taaksepäin ja katseli likaiseen siniseen työpukuun puettua nuorta kaivosmiestä, jonka hiukset olivat takkuiset ja kasvot kalpeat vankilassaolon vuoksi. Aluepäällikön aristokraattisissa kasvoissa näkyi hymy. »Kas niin, nuori mies», sanoi hän, »olonne on ollut varsin hupaista täällä kaivoksilla».

»Kiitos vain, ei sovi moittia», vastasi Hal.

»Olette lyönyt meidät kaikki pitkin linjaa, eikö niin?» Oltuaan hetken vaiti hän lisäsi: »Sanokaahan, mitä luulette tästä kostuvanne?»

»Sitä samaa kysyi minulta Alec Stone», vastasi Hal. »Enpä luule olevan selittämisestä suurtakaan hyötyä. Otaksun, ettette usko altruismiin enempää kuin Stone.»

Aluepäällikkö otti sikarin suustaan ja karisti tuhkan. Hänen kasvoihinsa tuli vakava ilme, ja hän tarkasteli Halia mitään virkkamatta. »Oletteko ammattiyhdistysten järjestäjiä?» kysyi hän vihdoin.

»En», vastasi Hal.

»Te olette sivistynyt mies, ette ole mikään työläinen, sen tiedän. Kuka maksaa teille palkkaa?»

»Siinäpä ollaan! Te ette usko altruismiin.»

Toinen puhalsi savurenkaan huoneen poikki. »Aiotte pistää yhtiön pussiin, eikö niin? Olette jonkinlainen agitaattori?»

»Minä olen kaivosmies, jonka tekee mieli päästä punnitustarkastajaksi.»

»Sosialistiko?»

»Riippuu siitä, kuinka asiat täällä kehittyvät.»

»Niin», virkkoi aluepäällikkö, »minä huomaan, että olette älykäs nuori mies. Niinpä lasken korttini pöytään, jotta voitte ne nähdä. Te ette tule toimimaan punnitustarkastajana Pohjois-Laaksossa ettekä missään muussakaan paikassa, jossa 'Y.P.Y:llä' on jotakin sanottavaa. Ette myöskään saa tyydytykseksenne yhtiötä pussiin ahdistetuksi. Me emme aio edes lyödä teitä ja tehdä teistä marttyyriä. Eilen illalla teki mieleni niin tehdä, mutta muutin mieltäni.»

»Kunpa voisitte muuttaa myöskin käsivarteni mustelmat», virkkoi Hal iloisesti.

»Me tarjoamme teille kaksi vaihtoehtoa», jatkoi aluepäällikkö tuosta hienosta ivasta huolimatta. »Teidän tulee joko allekirjoittaa paperi, missä tunnustatte ottaneenne viisikolmatta dollaria Alec Stonelta, jossa tapauksessa ajamme teidät pois, ja asia on selvä; tai jos siitä kieltäydytte, näytämme toteen, että olette rahat ottanut, ja siinä tapauksessa joudutte viideksi tai kymmeneksi vuodeksi lukkojen taakse. Ymmärrättekö?»

Suostuessaan rupeamaan punnitustarkastajaksi Hal oli pitänyt mahdollisena, että hänet ajettaisiin pois, ja oli päättänyt lähteä pitäen saamaansa oppia riittävänä. Mutta kun hän nyt istui katsellen aluepäällikön uhkaavia silmiä, hänen mieleensä johtui, että olisi hyvä vielä jäädä Pohjois-Laaksoon. Hän halusi jäädä tutustuakseen paremmin tuohon jättiläismäiseen »rosvoon», Yleiseen Polttoaine-Yhtiöön.

»Tuo on vakava uhkaus, mr Cotton», huomautti hän. »Menettelettekö usein sillä tavalla?»

»Joka kerta, kun se on välttämätöntä», kuului vastaus.

»Se on jotakin uutta. Kertokaa minulle enemmän asiasta. Mikä tulee olemaan syytöksen perusteena?»

»Sitä en varmaan tiedä — jätämme sen lakimiestemme huoleksi. He nimittävät sitä kenties salavehkeilyksi tai kiristykseksi. Joka tapauksessa he keksivät jotakin, mikä tuottaa teille riittävän monta vuotta vankeutta.»

»Suvaitsetteko näyttää minulle kirjeen, jota sanotaan kirjoittamakseni, ennenkuin asian ratkaisen?»

»Olette siis kuullut kirjeestä?» virkkoi aluepäällikkö kohottaen kulmakarvojaan lempeän hämmästyksen vallassa. Sitten hän otti pulpetistaan paperiliuskan ja ojensi sen Halille, joka luki siitä:

»Herra Stone älkä huoliko sen pnnnitustarkastajan tähde Maksakaa mulle viiskolmatta dollaria niin minä järjestän sen kunnioituksella Joe Smith.»

Luettuaan kirjeen Hal tarkasti paperia ja huomasi, että hänen vihamiehensä olivat vaivautuneet kirjeen väärennettyään sen vielä valokuvaamaan, valmistamaan siitä painolaatan ja monistamaan sen. He olivat epäilemättä levittäneet sitä kaikkialle kaivosalueella. Ja kaikki oli tapahtunut muutamassa tunnissa! Tom Olson oli ollut oikeassa — täällä oli täydellinen järjestelmä miesten mielten pimittämiseksi.

19.

Hal harkitsi tilannetta vähän aikaa. »Kuulkaahan, mr Cotton», sanoi hän sitten, »minun oikeinkirjoitukseni on melkoista parempaa. Käsialanikin on hiukan sujuvampi.»

Aluepäällikön julmilla huulilla näkyi hymyn häive. »Sen tiedän», vastasi hän. »Olen niitä verrannut.»

»Teillä on hyvä salapoliisiosasto», sanoi Hal.

»Ennenkuin asia on lopussa, nuori mies, tulette huomaamaan, että lainopillinen osastomme on yhtä tehokas.»

»Se onkin tarpeen», huomautti Hal. »En näet käsitä, kuinka voitte kiertää sen tosiasian, että minä olen punnitustarkastaja, lain mukaisesti valittu ja että minulla on ryhmä miehiä tukenani.»

»Jos siihen luotatte», virkkoi Cotton, »voitte yhtä hyvin asian unohtaa. Sellaista ryhmää ei ole enää olemassa.»

»Ahaa! Oletteko siitä vapautunut?»

»Olemme vapautuneet salahankkeen johtajista.»

»Kenestä?»

»Ensinnäkin siitä vanhasta vuohipukista Sikoriasta.»

»Oletteko ajaneet hänet pois?»

»Olemme.»

»Asian alun satuin näkemään. Minne olette hänet lähettäneet?»

»Se asia», virkkoi Cotton hymyillen, »on teidän salapoliisienne selvitettävä!»

»Kenet vielä?»

»John Edström on lähtenyt hautaamaan vaimoansa. Tuo muikeanaamainen vanha saarnamies ei ole ensimmäistä kertaa vastuksinamme, mutta varmaan viimeistä. Löydätte hänet Pedrosta — luultavasti vaivaistalosta.»

»Enpä suinkaan», vastasi Hal nopeasti — ja hänen äänessään oli iloista sävyä — »hänen ei tarvitse lähteä aivan kohta vaivaistaloon. Olen nähkääs vastikään lähettänyt hänelle viisikolmatta dollaria.»

Aluepäällikkö kurtisti kulmiaan. »Tosiaanko!» Hetken vaiti oltuaan hän lisäsi: »Rahat siis olivat sittenkin teidän hallussanne! Minä luulin, että se likainen kreikkalainen oli ne vienyt!»

»Ei. Teidän konnanne oli kunniallinen. Mutta olinpa minäkin. Tiesin, että Edströmin vaunujen painoa oli vähennetty vuosikaudet, joten hän oli ainoa henkilö, jolla oli oikeus saada rahat.»

Kertomus rahain lähettämisestä oli tietenkin keksitty; rahat olivat yhä Edströmin permantoon kätkettyinä. Mutta Hal tahtoi toimittaa ne vanhalle kaivosmiehelle ja eksytti nyt Cottonia jäljiltä.

»Taitava temppu, nuori mies», sanoi Cotton. »Mutta joudutte sitä katumaan, ennenkuin asia on valmis. Se vain saa minut sitäkin ehdottomammin toimittamaan teidät sellaiseen paikkaan, missä ette voi tehdä meille mitään vahinkoa.»

»Tarkoitatteko vankilaa? Tiedätte luonnollisesti, että asia niinmuodoin joutuu valamiesoikeuden käsiteltäväksi. Voitteko saada valamiehistönkin tekemään mitä mielitte?»

»Minulle on kerrottu, että Pedro Countyn poliittiset olot herättävät teissä mielenkiintoa. Ettekö ole perehtynyt valamieslaitokseemme?»

»En, en ole ehtinyt vielä niin pitkälle.»

Cotton alkoi jälleen puhallella savurenkaita. »Niin, valamiesluettelossa on suunnilleen kolmesataa miestä, ja me tunnemme heidät kaikki. Tullessanne istuntoon huomaatte oikeuden puheenjohtajana Jake Predovichin ja sen jäseninä kolme yhtiön virkamiestä, kaksi Alf Raymondin kapakoitsijaa, erään tilanomistajan, jonka tila on kiinnitetty yhtiön pankille velasta, ja viisi meksikkolaista, joilla ei ole käsitystäkään koko asiasta, mutta jotka ovat valmiit iskemään puukon selkäänne, kunhan saavat viinaryypyn. Piirikunnan virallinen syyttäjä on poliitikko, joka suosii kaivosmiehiä puheissaan ja meitä teoissaan; piirikunnan oikeuden tuomari Denton taas on ensimmäisen lainopillisen neuvojamme Vaglemanin liikekumppani. Ymmärrättekö?»

»Ymmärrän», vastasi Hal. »Olen kuullut puhuttavan 'Raymondin valtakunnasta', ja koneiston näkeminen herättää minussa mielenkiintoa. Olette tosiaankin avomielinen!»

»Niin», virkkoi Cotton, »haluan saada teille selväksi, ketä vastaan käytte. Me emme ole tätä taistelua aloittaneet ja olemme varsin halukkaat lopettamaan sen sovintoon. Vaadimme vain, että korvaatte meille tekemänne vahingon.»

»'Korvaamisella' varmaan tarkoitatte, että minun tulee häpäistä itseni — tunnustaa, että olen petturi?»

»Aivan niin», vastasi Cotton.

»Luulenpa, että on paras istua asiaa harkitsemaan» sanoi Hal. Hän istuutui, ojensi jalkansa ja asettui erittäin mukavaan asentoon. »Rahi tuolla yläkerrassa on hiton kova», sanoi hän hymyillen ivallisesti aluepäällikölle.

20.

Keskustelu lähti nyt kulkemaan aivan uutta ja odottamatonta uraa.
»Minä huomaan, Cotton», virkkoi vanki, »että olette sivistynyt mies.
Luulenpa, että olette aikoinanne ollut sellainen, jota mainitaan
gentlemannin nimellä.»

Aluepäällikön kasvoihin syöksähti veri. »Menkää helvettiin!» sanoi hän.

»En aio teiltä kysellä», jatkoi Hal. »Ymmärrän varsin hyvin, ettette haluaisi kysymyksiini vastata. Tarkoitan vain, että te, joka olette aikoinanne ollut gentlemanni, voitte käsittää eräitä seikkoja, joiden käsittäminen on mahdotonta Stonen laiselle neekerienpiiskaajalle tai Cartwrightin laiselle 'asiantuntijalle'. Gentlemanni voi tuntea toisen siinäkin tapauksessa, että toinen on kaivosmieheksi puettu. Eikö totta?»

Hän oli hetken vaiti odottaen vastausta, ja Cotton katsahti häneen alta kulmain. »Taitaapa niin olla», vastasi hän.

»No niin, gentlemanni ei ensinnäkään tupakoi kehoittamatta toista tekemään samoin.»

Cotton katsahti häneen jälleen. Hal ajatteli joutuvansa jälleen helvettiin tuomituksi, mutta Cotton ottikin liivintaskustaan sikarin ja ojensi sen hänelle.

»Ei, kiitos», virkkoi Hal tyynesti. »Minä en polta, mutta kuulen mielelläni, että minua kehoitetaan niin tekemään.»

Syntyi vaitiolo, jonka aikana molemmat miehet mittailivat toisiaan katseillaan.

»Kuulkaahan, Cotton», aloitti vanki, »te kuvailitte äsken minun oikeudellista tutkimistani. Sallikaa minun jatkaa kertomusta. Te olette suunnitelleet asian aivan valmiiksi, teillä on kokoonhaalittu valamiehistönne, tuomari pöydän takana ja oma virallinen syyttäjänne, jotka pitävät jutusta huolen; te olette valmis lähettämään uhrinne vankilaan varoittavaksi esimerkiksi toisille palkkalaisillenne. Mutta mitäpä, jos asian käsittelyn ehdittyä huippukohtaansa tulettekin huomaamaan, että uhrinne on henkilö, jota ei voida lähettää vankilaan?»

»Ei voida lähettää vankilaan?» toisti Cotton. Hänen äänessään oli mietteliäs sävy. »Selittäkää asia minulle.»

»Se ei varmaankaan ole tarpeen, kun on kysymyksessä teidänlaisenne älykäs mies! Tiedättehän, Cotton, että on olemassa henkilöitä, joita ei käy lähettäminen vankilaan?»

Cotton poltti hiukan sikariaan. »Onhan niitä muutamia tässä piirikunnassa», sanoi hän. »Mutta minä otaksuin ne kaikki tuntevani.»

»Eikö ole milloinkaan johtunut mieleenne, että sellaisia voisi olla tässä valtiossa?»

Syntyi pitkä hiljaisuus. Miehet katselivat toisiaan silmiin, ja mitä kauemmin katselivat, sitä selvemmin huomasi Hal epävarmuutta aluepäällikön kasvoissa.

»Ajatelkaa, kuinka ikävä juttu siitä koituisi!» jatkoi Hal. »Olette järjestäneet näytelmän — aivan samoin kuin viime yönä — vain avarammalle näyttämölle, merkittävämpien katselijoiden eteen, ja asian joutuessa ratkaisevaan vaiheeseen huomaatte, ettette ole puhdistautuneet Pohjois-Laakson työläisten silmissä, vaan olette itse tuominneet itsenne koko valtion yleisön ollessa teitä näkemässä. Olette osoittaneet koko valtiolle, että olette lainrikkojia ja mikä sitäkin pahempaa — olette osoittaneet olevanne typeriä aaseja!»

Tällä kertaa Cotton silmäili nuorta miestä niin kauan, että hänen sikarinsa sammui. Sillävälin Hal lojui nojatuolissa hymyillen omituista hymyä. Aluepäällikön silmissä tapahtui kuin muodonvaihdos: kaivosmiehen vaatteet näyttivät katoavan, ja niiden sijaan tuli hieno vierailupuku!

»Kuka piru te oikeastaan olette?» huusi Cotton.

»Tehän kehuitte vastikään salapoliisianne!» nauroi Hal. »Antakaa heille tämä asia selvitettäväksi. Nuori mies, ikä kaksikolmatta vuotta, pituus viisi jalkaa kymmenen tuumaa, paino sataviisikymmentäkaksi naulaa, silmät ruskeat, tukka kastanjanvärinen ja sangen aallokas, käytös viehättävä, naisten suosikki — niin ainakin 'piireissä' sanotaan — poissa kesäkuun alusta, kuten luullaan, metsästämässä vuorikauriita Meksikossa. Tiedättehän, Cotton, että tässä valtiossa on yksi ainoa kaupunki, jonka 'seurapiireistä' kannattaa puhua, ja että siinä kaupungissa on vain pari-kolmekymmentä kysymykseentulevaa perhettä. 'Y.P.Y:n' salapoliisilaitokselle tämän tehtävän täytyy olla ylen helppo.»

Syntyi jälleen hiljaisuus, kunnes Hal sen lopetti. »Alakuloisuutenne todistaa oivallustanne. Yhtiö saa tosiaankin kiittää onneaan siitä, että sillä on aluepäällikkönä mies, joka on ollut aikoinaan gentlemanni.»

Cotton sävähti jälleen punaiseksi. »Tuhat tulimmaista!» sanoi hän, puolittain itsekseen, ja yritti sitten vielä kerran pitää puoliaan: »Te teette minusta pilaa!»

»Sellainen 'leikinteko' on seurapiirien mielitointa. Suuri osa seurusteluamme on pelkkää sitä — ainakin nuorempien henkilöiden kesken.»

Cotton nousi äkkiä. »Kuulkaa», kysyi hän, »onko teillä mitään sitä vastaan, että menette hetkeksi takaisin yläkertaan?»

Hal ei voinut olla nauramatta. »Minulla on oikeastaan paljonkin sitä vastaan», sanoi hän. »Olen viettänyt viimeiset kuusineljättä tuntia nauttien vettä ja leipää ja lähtisin nyt mielelläni hengittelemään raitista ilmaa.»

»Mutta minun täytyy lähettää teidät sinne takaisin», virkkoi Cotton laimeasti.

»Se on toinen juttu», vastasi Hal. »Jos lähetätte minut, niin menen, mutta te itse joudutte asiasta vastaamaan. Olette pitänyt minua täällä ilman laillista oikeutta, esittämättä minkäänlaista kannetta ja suomatta minulle tilaisuutta neuvotella puolustusasiamiehen kanssa. Ellen erehdy, olette siitä vastuussa rikosoikeudellisesti ja yhtiö siviilioikeudellisesti. Se on luonnollisesti oma asianne. Tahdoin vain selittää teille oman kantani — kun kysytte, onko minulla mitään sitä vastaan, että joudun yläkertaan, vastaan, että minulla on paljonkin sitä vastaan.»

Cotton seisoi hetken hermostuneesti pureksien sammunutta sikariansa. Sitten hän meni ovelle. »Hoi, Gus!» huusi hän. Vanginvartija tuli, Cotton kuiskasi hänelle jotakin, ja mies meni taas menojaan. »Käskin hänen tuoda hiukan ruokaa; voitte istua täällä ja syödä. Se kai sopii teille paremmin?»

»Riippuu asian laadusta», virkkoi Hal käyttäen tilannetta hyväkseen siinä määrin kuin voi. »Tuleeko minun olla vankinanne vai vieraananne?»

»Lopettakaa jo!» sanoi toinen.

»Minun tulee saada selville laillinen tilani. Sen tunteminen on tärkeä seikka asianajajilleni.»

»Olkaa vieraanani», sanoi aluepäällikkö.

»Mutta vieraallahan on vapaus lähteä syötyään, jos niin haluaa!»

»Annan teille siitä tiedon, ennenkuin ollaan niin pitkällä.»

»Pitäkää siis kiirettä. Minä aterioin sukkelasti.»

»Lupaatteko, ettette lähde täältä sitä ennen?»

»Jos lähdenkin», vastasi Hal nauraen, »niin ainoastaan omaan toimeeni.
Voitte etsiä minua vaakahuoneesta, Cotton!»

21.

Aluepäällikkö meni ulos, ja vähän ajan kuluttua palasi vanginvartija tuoden aterian, joka muodosti hämmästyttävän vastakohdan aikaisemmin tarjotulle. Tarjottimella oli nyt kylmää kinkkua, pari pehmeäksi keitettyä kananmunaa, perunasalaattia, kuppi kahvia, voita ja leipää.

»Kas niin!» virkkoi Hal alentuvasti. »Tämä maistuu vielä paremmalta kuin pihvi ja perunapuuro!» Hän istui odottaen, tarjoutumatta mitenkään auttamaan toisen sijoittaessa tarjotinta pöydälle hänen eteensä. Sitten mies poistui, ja Hal alkoi syödä.

Aluepäällikkö palasi, ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa. Cotton istuutui kääntötuoliinsa ja näytti miettivän jotakin. Hal katsahti silloin tällöin mieheen ja hymyili.

»Kuulkaahan, Cotton», sanoi hän, »te tiedätte, ettei hyvä kasvatus ilmene missään selvemmin kuin pöytätavoissa. Te huomaatte, etten ole sitonut lautasliinaa kaulaani, kuten Alec Stone epäilemättä olisi tehnyt.»

»Ymmärrän», vastasi Cotton.

Hal laski veitsensä ja kahvelinsa lautasen viereen. »Miehenne on unohtanut sormimaljan», huomautti hän. »Mutta olkoon, älkää siitä huoliko. Voitte nyt soittaa ja käskeä häntä korjaamaan tarjottimen pois.»

Cotton käytti ääntään soittokellona, ja vanginvartija tuli. »Tarkastaessaan minua toissa iltana miehenne valitettavasti kadottivat kukkaroni, joten minulla ei ole juomarahaa tarjoilijalle», sanoi Hal.

»Tarjoilija» tuijotti Haliin ikäänkuin olisi tahtonut purra häntä; mutta Cotton vain irvisti. »Korjaa pois, Gus», sanoi hän, »ja sulje ovi».

Hal ojensi jalkansa asettuen jälleen mukavaan asentoon. »Tunnustaa täytyy, että on mieluisampaa olla vieraananne kuin vankinanne!»

Oltiin vaiti hetkinen.

»Puhuin asiasta mr Cartwrightin kanssa», aloitti aluepäällikkö. »En voi sanoa, minkä verran puheenne ovat perällisiä, mutta varsin selvää on, ettette ole mikään kaivosmies. Voitte olla jokin uudenlainen agitaattori, mutta hitto minut vieköön, jos olen milloinkaan ennen nähnyt agitaattoria, joka käyttäytyy kuin teekutsuissa. Olette luultavasti kasvanut varakkaassa perheessä. Mutta jos on niin laita, en voi käsittää, minkätähden ryhdytte tällaisiin toimiin.»

»Kuulkaahan, Cotton», virkkoi Hal, »ettekö ole koskaan kuullut ikävystymisestä?»

»Olen», vastasi Cotton, »mutta ettekö ole liian nuori kokeaksenne sellaista vaivaa?»

»Entäpä jos olen nähnyt toisten sitä potevan ja tahdon järjestää elämäni toisin kuin he?»

»Jos olette, mikä olette, niin teidän täytyisi vielä opiskella.»

»Minä palaan viimeiselle kurssille tänä syksynä.»

»Mihin yliopistoon?»

»Näytte vieläkin epäilevän!» virkkoi Hal hymyillen. Sitten hän alkoi äkkiä, vain kuutamoisten puistoaukioiden ja kohtalon suosion varassa kehittyvän mielenlaadun yllyttämänä, laulaa:

»Kivihiili kempi on herra herttaisempi kuin kruunujen kantajat muut; hän koulun meille laittoi, miss' oppi oiva maittoi, nyt kiitosta kaikuvat suut!»

»Mikä koulu se on?» kysyi Cotton.

Hal lauloi laulamistaan:

»Ah Anna-Liza, kuuta ja monkeypuzzle-puuta nyt kanssani katsele, oi! On maailma kuin taulu, ja Harriganin laulu niin heleästi illassa soi!»

»Vai niin!» virkkoi aluepäällikkö laulun lakattua. »Onko teitä paljonkin samanlaisia Harrigan-Collegessa?»

»Pieni joukko — kyllin paljon taikinan hapattamiseksi.»

»Ettekö osaa paremmin käyttää lomaanne?»

»Nyt ei ole kysymyksessä loma, vaan käytännöllisen sosiologian kesäkurssit.

»Me annoimme taloustieteenprofessoriemme selitellä teoriojansa meille koko viime vuoden. Mutta teoriat eivät tuntuneet oikein sointuvan tosiasioihin. Minä ajattelin: 'Täytyy käydä itse ottamaan asioista selkoa.' Tuntenette ne lauseparret — individualismi, laissez faire, sopimuksentekovapaus, jokaisen oikeus tehdä työtä missä hyväksi näkee. Täällä nyt näkee, mitä teoriat käytännössä merkitsevät — julmaa hymyänsä hymyilevä aluepäällikkö, jolla on revolveri kupeella, rikkoo lakeja nopeammin kuin joku kuvernööri ehtii niitä allekirjoittaa.»

Aluepäällikkö huomasi äkkiä saaneensa kyllikseen näistä »teekutsuista». Hän nousi seisaalleen lopettaakseen asian lyhyeen. »Ellette pane pahaksenne, nuori mies», sanoi hän, »siirrymme varsinaiseen kysymykseemme!»

22.

Cotton asteli huoneessa edestakaisin ja pysähtyi sitten Halin eteen. Hän seisoi siinä, kädet taskuissa, näyttäen tavallaan leikkisän huolettomalta, mikä ei tuntunut sopivan hänen ammattiinsa. Hän oli kaunis piru, ajatteli Hal — huolimatta vaarallisesta suustaan ja irstaan elämän jättämistä merkeistä.

»Nuori mies», aloitti mies yrittäen jälleen puhua suopeasti. »En tiedä, kuka olette, mutta joka tapauksessa olette erittäin valpas; teissä on ytyä, ja minä ihailen teitä. Olen siis valmis peruuttamaan jutun ja päästämään teidät jatkamaan opintojanne.»

Hal oli tarkannut Cottonin varovaa hymyä. »Lausukaa asia selvästi, Cotton», sanoi hän vihdoin. »Eihän minun tarvitse sanoa ottaneeni rahoja?»

»Ei, me vapautamme teidät siitä.»

»Ettekö lähetä minua vankilaan?»

»En. En ole tietenkään ajatellutkaan niin menetellä. Aioin vain teitä säikähdyttää. Vaadin vain, että poistutte täältä ja annatte miehillemme tilaisuuden unohtaa.»

»Mutta mitä etua on siitä minulle, Cotton? Jos olisin tahtonut täältä paeta, olisin voinut niin tehdä milloin tahansa viimeksikuluneiden kahdeksan tai kymmenen viikon aikana.»

»Niin, epäilemättä, mutta nyt ovat asiat toisin. Nyt on kysymyksessä vain minun harkintani.»

»Hiiteen harkintanne!» huudahti Hal. »Te tahdotte vapautua minusta ja olisitte iloinen, jos se kävisi päinsä enemmittä häiriöittä. Mutta se ei käy päinsä. On parasta, että luovutte siitä ajatuksesta.»

Cotton katsoa tuijotteli häntä hämmästyneenä. »Tarkoitatteko, että aiotte jäädä tänne?»

»Juuri sitä tarkoitan.»

»Nuori mies, minä olen kuullut riittävästi! Minulla ei ole enempää leikin aikaa. En huoli siitä, kuka olette, en huoli uhkauksistanne. Minä olen täällä aluepäällikkönä, ja minun tehtäväni on pitää huolta järjestyksestä. Sanon teille vielä kerran, että lähdette!»

»Kuulkaahan, Cotton», virkkoi Hal, »eikö tämä ole kaupunkikunta? Onhan minulla oikeus kävellä kaduilla, aivan sama oikeus kuin teillä.»

»En aio tuhlata aikaa väittelyyn. Minä pistän teidät automobiiliin ja kuljetan teidät Pedroon!»

»Entä jos menen piirikunnan yleisen syyttäjän luo ja pyydän häntä nostamaan kanteen teitä vastaan?»

»Hän nauraa teille.»

»Entä jos menen valtion kuvernöörin puheille?»

»Hän nauraa sitäkin äänekkäämmin.»

»Olkoon menneeksi, Cotton; kenties tiedätte, mitä, teette — mutta ihmettelenpä, tunnetteko olonne turvalliseksi. Eikö ole milloinkaan johtunut mieleenne ajatella, etteivät ylempänne kenties hyväksy teidän väkivaltaisia tekojanne?»

»Ylempäni? Keitä tarkoitatte?»

»Tässä valtiossa on eräs mies, jota teidän täytyy kunnioittaa — vaikka ylenkatsoisittekin piirikunnan yleistä syyttäjää ja kuvernööriämme. Se mies on Peter Harrigan.»

»Peter Harrigan?» toisti Cotton alkaen kohta nauraa. »Olettepa tosiaankin hupainen veikko!»

Hal tarkasteli miestä yhä mitään välittämättä. »Haluaisinpa tietää, oletteko aivan varma asiastanne! Hyväksyneekö hän kaikki teidän tekonne?»

»Hyväksyy!» vastasi Cotton.

»Työmiesten kohtelunkin? Tietääkö hän, että heitä petetään punnittaessa?»

»Mitä helvettiä!» huudahti Cotton. »Mistä luulette hänen saavan rahoja yliopistoanne varten?»

Syntyi hiljaisuus. Sitten kysyi aluepäällikkö uhitellen: »Joko tiedätte, mitä haluatte tietää?»

»Jo», vastasi Hal. »Olen tietenkin niin ajatellut kaiken aikaa, mutta on kovin vaikea saada toisia uskomaan. Vanha Peter nähkääs ei ole sellainen kuin useimmat näistä Lännen susista; hän on hurskas korkeakirkollinen.»

Aluepäällikkö hymyili tuimaa hymyä. »Niin kauan kuin on olemassa lampaita», sanoi hän, »on olemassa myöskin susia lampaitten vaatteissa».

»Ymmärrän», sanoi Hal. »Ja te sallitte heidän raadella lampaita mielin määrin!»

»Jos lammas on kyllin typerä antaakseen tuon karvavierun nahan pettää itseään», huomautti aluepäällikkö, »niin eipä haittaa, vaikka joutuukin syödyksi».

Hal tutki edessään olevia kylmänivallisia kasvoja. »Cotton», sanoi hän, »paimenet nukkuvat, mutta paimenkoirat haukkuvat. Ettekö ole kuullut?»

»En ole tullut huomanneeksi.»

»Haukkuvat, haukkuvat! Herättävät paimenia! Lampaat kohta pelastetaan!»

»Uskonto ei herätä minussa mielenkiintoa», virkkoi Cotton, »ei teidän uskontonne enempää kuin vanhan Peterinkään».

Yht'äkkiä Hal nousi. »Cotton», sanoi hän, »minun paikkani on lauman luona! Minä lähden toimeeni vaakahuoneeseen!» Hän astui kohti ovea.

23.

Jeff Cotton hypähti hänen eteensä ja huusi: »Seis!»

Hal ei seisahtanut.

»Kuulkaa, nuori mies!» huusi Cotton. »Älkää kehittäkö tätä pilaa liian pitkälle!» Hän hypähti ovelle estämään vankiaan lähtemästä, ja hänen kätensä siirtyi kupeelle.

»Vetäkää revolverinne, Cotton», sanoi Hal. Aluepäällikön tehtyä niin hän lisäsi: »Nyt suostun jäämään: Jos joskus tulevaisuudessakin teitä tottelen, niin se tapahtuu ainoastaan revolverinpiippunne edessä.»

Aluepäällikön huulilla oli uhkaava ilme. »Voitte joutua kokemaan, ettei näillä mailla ole suurta eroa revolverin esiinvetämisen ja laukaisemisen välillä!»

»Olen selittänyt kantani», vastasi Hal. »Mitä käskette?»

»Tulkaa takaisin ja istukaa.»

Hal istuutui, aluepäällikkö meni pulpettinsa luo ja tarttui puhelimeen.
»Numero seitsemän», sanoi hän ja odotti vähän aikaa. »Sinäkö siellä,
Tom? Tuo heti auto.»

Hän ripusti puhelintorven paikoilleen, ja sitten oltiin vaiti. Vihdoin
Hal kysyi: »Viedäänkö minut Pedroon?»

Vastausta ei kuulunut.

»Huomaan teitä hermostuttaneeni», sanoi Hal. »Mutta enpä luule teidän tulleen ajatelleeksi, että veitte minulta rahani viime yönä. Sitäpaitsi minulla on työtilini, josta minulla on hiukan saatavaa. Kuinka on sen laita?»

Aluepäällikkö tarttui jälleen puhelimeen ja mainitsi toisen numeron. »Halloo, Simpson. Täällä Cotton. Päättäkää Joe Smithin tili — apulainen numero toisessa — ja lähettäkää rahat tänne. Toimittakaa samalla tänne hänen myymälätilinsä. Pitäkää kiirettä, me odotamme. Hän lähtee kohta.» Cotton laski jälleen puhelintorven kädestään.

»Sanokaa minulle», virkkoi Hal, »vaivauduitteko siinä määrin Mikko
Sikoriankin vuoksi?»

Vastausta ei kuulunut.

»Ehdotan puolestani, että maksatte minulle osan saatavaani maksuosoituksina. Säilyttäisin ne muistona.»

Ei vieläkään mitään vastausta.

»Tiedättehän», jatkoi vanki vääjäämättä, »että laki kieltää maksamasta palkkoja maksuosoituksilla».

Cottonin täytyi väkisinkin vastata. »Me emme suorita palkkoja maksuosoituksina.»

»Suoritattepa! Tiedätte, että suoritatte!»

»Annamme niitä, kun miehet pyytävät palkkaa etukäteen.»

»Lain mukaan teidän on maksettava palkat kahdesti kuussa, mutta sitä ette tee. Te maksatte kerran kuussa, ja jos miehet sillävälin tarvitsevat rahaa, annatte heille noita rahankuvia!»

»Jos he ovat siihen tyytyväiset, mitä se teitä liikuttaa?»

»Elleivät he ole siihen tyytyväiset, te lastaatte heidät junaan ja kuljetatte pois.»

Cotton istui mitään virkkamatta, kärsimättömästi sormillaan pöydänkantta koputtaen.

»Kuulkaahan, Cotton», sanoi Hal jälleen, »minä olen täällä oppimassa, ja on eräs seikka, johon mielelläni saisin teiltä selityksen — eräs ihmisen sielunelämän ongelma. Mitä ajattelee omassa mielessään ihminen, joka menettelee niinkuin te menettelette?»

»Nuori mies», virkkoi aluepäällikkö, »suonette minulle anteeksi, mutta nyt alatte minua ikävystyttää».

»Mutta onhan meillä vielä automobiilimatka edessämme. Emme suinkaan voi istua mitään virkkamatta koko matkaa!» Hetken kuluttua hän lisäsi houkuttelevasti: »Tiedättekö, minun tekee tosiaankin mieleni oppia. Voisittehan kenties saada minut kääntymään omalle kannallenne.»

»Ei!» virkkoi Cotton vikkelästi. »Sellaiseen en suostu!»

»Miksi ette?»

»Siitä syystä, etten vedä teille vertoja pitkäpiimäisyydessä. Olen kuunnellut ennenkin agitaattoreita. Te olette kaikki yhdenlaisia, luulette maailmaa johdettavan puheella — mutta niin ei ole laita.»

Hal alkoi käsittää, ettei aluepäällikön kanssa kiisteleminen johtanut mihinkään. Hän oli koettanut jos jotakin, oli väitellyt, uhannut, kehuskellut, olipa laulujakin laulanut. Mutta aluepäällikkö aikoi ajaa hänet tiehensä, siinä kaikki.

Hal oli jatkanut kiistaa vain siitä syystä, että oli odotettava automobiiliä ja halusi purkaa kiukkuansa ja pettymystänsä. Mutta nyt hän yhtäkkiä lakkasi riitelemästä. Hänen tarkkaavaisuutensa kiintyi aluepäällikön sanoihin: »Luulette maailmaa johdettavan puheella!» Samoja sanoja käytti aina Halin veli. Aluepäällikkö oli vielä sanonut: »Te agitaattorit!» Vuosikausia oli Hal saanut veljeltään saman mainesanan hänen kiusatessaan: »Sinusta tulee vielä agitaattori!» Hal oli vastannut poikamaisen itsepintaisesti: »Mitäpä tuosta, vaikka tulisikin!» Ja nyt nimitti aluepäällikkö häntä agitaattoriksi vakavasti, mitenkään lausumaa lieventämättä, ilman veriheimolaisuuden suomaa lupaa. Cotton toisti sanansa: »Sellaista väkeä te olette, te agitaattorit — tulette tänne ja yritätte villitä miehiä —»

Sellaisena Hal siis ilmeni »Y.P.Y:lle»! Hän oli saapunut tänne aikoen olla katselijana, seisoa höyrylaivan kannella ja katsella alas yhteiskunnallisen kurjuuden valtamereen. Hän oli huolellisesti harkinnut jokaista tekoansa. Oli yrittänyt päästä punnitustarkastajaksi, siinä kaikki! Hän oli sanonut Tom Olsenille, ettei tahtonut liittyä ammattiyhdistyspuuhiin; hän oli epäillyt yhdistysten järjestäjiä, kaikenlaisia agitaattoreita — silmittömiä, vastuuttomia henkilöitä, jotka herättivät vaarallisia intohimoja, missä liikkuivat. Hänen oli tosin täytynyt ihailla Tom Olsenia — mutta se oli vain osaksi hälventänyt hänen ennakkoluulojansa: Olson oli vain yksi lukemattoman monista agitaattoreista!

Kaikki hänen yhtiölle osoittamansa huomaavaisuus oli kuitenkin mennyt aivan hukkaan, samoin hänen yrityksensä saada aluepäällikkö uskomaan, että hän oli joutilaan luokan jäsen. Halin »teekutsukäytöksestä» huolimatta aluepäällikkö oli sanonut »Te agitaattorit!» Mihin miehen arvostelma oikeastaan perustui? Oliko hän, Hal Warner, alkanut näyttää silmittömältä, vastuuttomalta henkilöltä? Oli aika tutkistella itseänsä!

Oliko kahden kuukauden aikana maan uumenissa suoritettu »likainen työ» siinä määrin hänet muuttanut? Sellainen ajatus oli pakostakin kiusallinen henkilölle, joka oli ollut naisten suosikki. Oliko hänen puhetapansa tosiaankin kerrassaan muuttunut — hänen, joka oli aikoinaan »suudellut Blamey-kiveä»? Aluepäällikkö oli moittinut hänen »pitkäpiimäisyyttään»! Epäilemättä hän olikin puhunut varsin paljon; mutta mitä muuta voikaan se mies odottaa — suljettuaan hänet kahdeksi päiväksi ja yöksi tyrmään, missä hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin hautoa kärsimiään vääryyksiä? Silläkö tavalla agitaattoreita tehtiin — sulkemalla ihmisiä tyrmään, missä he voivat hautoa kärsimiään vääryyksiä?

Hal muisteli omia mielihauteitaan. Hän oli tuntenut itsensä katkeraksi, ei ollut välittänyt, vaikka Pohjois-Laakso joutuisi ammattiyhdistysten vallitsemaksi. Tuo oli kumminkin ollut pelkkä mieliala samoinkuin hänen veljelleen antamansa vastaus; se oli vankilamielen ilmausta, kuului hänen sosiologiseen kesäkurssiinsa. Hän oli sen torjunut, mutta se oli ilmeisesti vaikuttanut häneen syvemmin kuin hän oli otaksunut. Olihan se kerrassaan muuttanut hänen ruumiillisenkin olemuksensa! Oli saanut hänet näyttämään agitaattorilta ja puhumaan agitaattorin tavalla. Se oli tehnyt hänet »vastuuttomaksi», »sokeaksi»!

Niin, siinähän se oli! Kaikki tämä lika, tietämättömyys, sairaus, konnuus ja sorto, tämä ihmisten ruumiin ja sielun runteleminen Amerikan kaivoksissa oli olematonta, pelkkää »vastuuttomien» aivojen harhakuvitelmaa! Halin veli ja aluepäällikkö olivat valmiit sen todistamaan, koko maailma oli valmis sen todistamaan! Aluepäällikkö ja hänen veljensä ja koko maailma eivät voineet olla »silmittömiä»! Ja jos puhui heille näistä olosuhteista, he vain kohauttivat hartioitaan, nimittivät puhujaa »haaveksijaksi», »hupsuksi», sanoivat olevan päästä »ruuvin irti» tai kiukustuivat ja katkeroituivat ja alkoivat haukkua, sanoivat: »Te agitaattorit!»

24.

Pohjois-Laakson aluepäällikkö oli kiihtynyt siinä määrin, ettei voinut istua paikoillaan. Kaikki hänen levottoman elämänsä vaikeudet johtuivat hänen mieleensä. Hän alkoi kävellä lattialla ja puhui, ollenkaan huolimatta siitä, kuunteliko Hal vai ei.

»Kokonainen leirikunta likaista vierasta roskaväkeä! Eivät ymmärrä yhtäkään sivistyskieltä, ajattelevat yhtä ainoata asiaa — kuinka voisivat välttää työn tekemistä, täyttää vaununsa liuskeella ja kivellä, syyttää jotakin toista ja lähteä juopottelemaan. Ne eivät tee työtä rehellisesti, eivät tappele rehellisesti — ovat valmiit iskemään puukolla selkään! Ja te, agitaattorit, olette heille ylen suopeita. Mitä helvettiä ne tänne tulevat, jos heillä on parempi olo omassa maassa?»

Hal oli kuullut tuon kysymyksen ennenkin — mutta he odottivat nyt automobiiliä, ja sitäpaitsi hän tahtoi kiusata toista niin paljon kuin osasi, koska kerran oli agitaattori! »Syy on sangen selvä», sanoi hän. »Eikö ole totta, että 'Y.P.Y:llä' on ulkomailla asiamiehiä, jotka kertovat Amerikassa maksetuista ihmeellisistä palkoista?»

»Onhan se totta kaikin puolin. Kolme kertaa enemmän ne saavat täällä kuin kotimaassaan!»

»Niin, mutta heillä ei ole siitä mitään hyötyä. On eräs toinen seikka, jonka 'Y.P.Y.' jättää kerrassaan mainitsematta: että elatus tulee palkkaakin kalliimmaksi. Sitäpaitsi heille uskotellaan, että Amerikka on vapauden maa. He tulevat tänne toivoen saavansa paremmat olot itselleen ja lapsilleen, mutta tapaavatkin aluepäällikön, jolla ei ole minkäänlaista tietoa maantieteestä, vaan joka luulee, että Rocky Mountains sijaitsevat jossakin Venäjällä!»

»Minä tunnen nuo jutut!» huudahti toinen. »Olenhan minäkin poikasena liekuttanut tähtilippua. Mutta kivihiilikaivoksen johtaminen ei olekaan yhtä helppo asia kuin heinäkuun neljännen päivän juhliminen. Kirkolliset ovat säätäneet lain, ettei sunnuntaina saa tehdä työtä, ja mikä on ollut seurauksena? Niillä on nyt kuusineljättä tuntia juopottelua varten, ja maanantaina ei tule työstä mitään!»

»Se olisi varmaan korjattavissa, Cotton! Mitäpä, jos yhtiö ei vuokraisi huoneistoja kapakoitsijoille?»

»Hyvä Jumala! Luuletteko, ettemme ole sitä koettaneet. Ne noutavat juomia Pedrosta, tuovat niitä tänne niin paljon kuin voivat kuljettaa, sisällään ja ulkopuolellaan. Ja jos se kielletään, niin työmiehemme lähtevät toisille työmaille, missä voivat kuluttaa rahansa miten hyväksi näkevät. Ei, nuori mies, kun teillä on sellainen karja, teidän täytyy sitä ajaa! Ja siihen vaaditaan ankaraa kättä — sellaista kuin Peter Harriganin. Jos mieli saada kivihiiltä, jos teollisuuden tulee voida kehittyä, jos on oleva edistystä —»

»Tuo sisältyy lauluumme!» nauroi Hal keskeyttäen aluepäällikön esityksen:

»Kun ukko hiukan hyörii, niin kaikki pyörät pyörii, ei tehtaista hoppu lopu, ei. On tupakaksi panna, ei muukaan puutu manna, ja liikeni koululle!!»

»Niin», murahti aluepäällikkö, »teidän nuorten nokkaviisaiden on helppo laatia lauluja eläen vanhan miehen hyvyydestä. Mutta se ei asiaa ratkaise. Oletteko te opiskelijat valmiit ottamaan johtaaksenne hänen työtänsä? Tai ne demokraatti-poliitikot, jotka tulevat tänne jaarittelemaan vapaudesta, laatimaan lakeja tuota roskaväkeä varten —»

»Minä alan ymmärtää», sanoi Hal. »Te ette pidä poliitikoista, jotka toimittavat lakeja laadituiksi, epäilette heidän vaikuttimiaan — ja kieltäydytte tottelemasta. Mutta minkätähden ette jo aikaisemmin sanonut minulle, että olette anarkisti?»

»Anarkisti!» huudahti aluepäällikkö. »Minäkö anarkisti?»

»Ne ovat anarkistin töitä, eikö totta?»

»Hyvä Jumala! Eihän tässä ole enää rajaakaan! Te tulette tänne kiihoittamaan miehiä — ammattiyhdistysten agitaattori, mikä lienettekään — ja tiedätte varsin hyvin, että tuo väki valloilleen päästettynä räjähdyttää kaivokset umpeen dynamiitilla ja sytyttää rakennukset!»

»Niinkö tosiaan?» kysyi Hal, äänessä hämmästynyt sävy.

»Ettekö ole lukenut, mitä tekivät viimeisen suuren lakon aikana? Se muikeanaamainen saarnamies, John Edström, tietäisi teille kertoa. Hän kuului siihen joukkioon.»

»Ei», vastasi Hal. »Edströmin filosofia on toisenlainen. Mutta oli epäilemättä sellaisiakin. Ja täällä oltuani voin hyvinkin ymmärtää heidän kantansa. He tuiskasivat tulen rakennuksiin, koska otaksuivat teidän ja Alec Stonen olevan sisällä.»

Aluepäällikkö ei hymyillyt.

»He tahtovat hävittää omaisuutta», jatkoi Hal, »koska pitävät sitä ainoana keinona rangaista omistajien tyranniutta ja ahnautta. Mutta mitäpä, Cotton, jos joku istuttaisi heidän päähänsä uuden ajatuksen, jos joku sanoisi heille: ‘Älkää hävittäkö omaisuutta — ottakaa se haltuunne!»

Cotton katsoa tuijotti. »Ottakaa haltuunne! Sellaisetko ovat teidän moraaliset käskyksenne?»

»Joka tapauksessa se olisi moraalisempaa kuin se menettely, jonka nojalla Peter on sen saanut alkujaan haltuunsa.»

»Mikä se menettely on?» kysyi aluepäällikkö näyttäen hiukan närkästyneeltä. »Hän on maksanut siitä markkinahinnan, eikö niin?»

»Poliitikkojen markkinahinnan. Tunnen sattumalta erään Western Cityssä asuvan naishenkilön, joka kuului koulukomissioon, kun Peter osti koulumaata valtiolta — maata, jonka tiedettiin sisältävän kivihiiltä. Hän maksoi kolme dollaria acresta, ja jokainen tiesi, että todellinen arvo oli kolmetuhatta.»

»Niin», virkkoi Cotton, »ellette osta politiikkoja, niin eräänä kauniina aamuna herätessänne havaitsette, että joku toinen on heidät ostanut. Jos teillä on omaisuutta, teidän täytyy sitä suojella.»

»Kuulkaahan, Cotton», virkkoi Hal, »te myytte vanhalle Pietarille aikanne, mutta epäilemättä voisitte säilyttää osan aivojanne! Tarvitsee vain katsahtaa kuukausitiliinne huomatakseen, että tekin olette palkkaorja, ei paljoa parempi kuin ylenkatsomanne kaivosmiehet.»

Toinen hymyili. »Tunnustan kyllä, että tilini voisi olla edullisempi; mutta olen sen tarkastanut ja luulen sittenkin tulevani toimeen paremmin kuin te agitaattorit. Minä olen harjalla ja aion harjalla pysyä.»

»Kun tässä kuulen, millainen elämänkatsomuksenne on, Cotton, en ollenkaan ihmettele, että silloin tällöin juopottelette. Koiratappelua, ei minkäänlaista rehellisyyttä eikä inhimillisyyttä missään! Älkää luulko, että teitä ivailen — puhun teille aivan vilpittömästi. En ole niin nuori enkä typeräkään, etten olisi tullut huomanneeksi elämän koiratappelupuolta. Mutta ihmisessä on jotakin, mikä ehdottomasti todistaa, ettei hän ole pelkkä koira; hänessä on ainakin mahdollisuus johonkin parempaan. Ajatelkaa noita onnettomia koiria, jotka hikoilevat maan uumenissa uskaltaen joka hetki öin päivin henkensä toimittaakseen meille hiiltä ja pitääkseen meidät lämpiminä — pitääkseen teollisuuden pyörät pyörimässä —»

25.

Enempää Hal ei sanonut sillä kertaa. Ne olivat ilmeisesti vain sanoja, mutta kun hän myöhemmin ajatteli yhteensattumaa, näytti se hänestä varsin merkilliseltä. Hänen istuessaan siinä juttelemassa joutuivat maan uumenissa uurastavat olennot kokemaan sellaista, mikä on hiilenkaivajien romantiikkana ja kauhuna. Eräs niistä nuorista pojista, joita lastentyötä koskevasta laista huolimatta kaivoksessa käytettiin, oli hutiloinut tehtävissään. Hän oli »jarruttaja», jonka asiana oli pistää halko täytetyn hiilivaunun pyöriin, jottei se päässyt vierimään alas. Poika oli pieni, ja vaunu oli jo liikkeessä, kun hän teki yrityksensä. Hän viskautui seinää vasten, ja niin vieri lastattu vaunu alaspäin, puoli tusinaa miehiä liian myöhään sen jäljessä. Vaunun vauhti kiihtyi, eräässä käänteessä se paiskautui kiskoilta, törmäsi hirsiin ja iski ne irralleen. Samassa satoi alas hiilenpölyä, jota oli vuosikymmenien aikana näihin vanhoihin kaivossuojiin kerääntynyt, ja samalla sattui sähköjohto vaunuun koskettaessaan iskemään kipinän.

Siitä johtui, että Hal aluepäällikön kanssa keskustellessaan yhtäkkiä pikemmin tunsi kuin kuuli huumaavan räjähdyksen; hän tunsi ilman ympärillään muuttuvan eläväksi olennoksi, joka löi häntä tuimasti heittäen hänet pitkäkseen permannolle. Huoneen ikkunat räiskähtivät hänen yli tuhansina sirpaleina, ja sitten tuli katon kipsi toisena samanlaisena kuurona.

Puolipyörtyneenä kohottautuessaan Hal näki aluepäällikönkin makaavan pitkänään lattialla. Keskustelukumppanit tuijottelivat siinä toisiaan kauhistunein silmin. Heidän aikoessaan nousta kuului heidän päittensä päältä uusi räjähdys, ja puoli kattoa painui heitä kohti ison hirren puhkaisemana. Kaikkialta heidän ympäriltään kuului samanlaisia räjähdyksiä, ikäänkuin olisi tullut maailmanloppu.

He nousivat vaivoin jaloilleen, syöksyivät ovelle ja näkivät sen avattuaan teräväksi pirstoutuneen parrun putoavan eteensä käytävään. He hypähtivät takaisin. »Kellariin!» huusi aluepäällikkö lähtien edellä kohti takaportaita.

Mutta ennenkuin ehtivät lähteä portaita laskeutumaan, he jo huomasivat, että räjähtely oli tauonnut. »Mitä tämä merkitsee?» änkytti Hal siinä seisoessaan.

»Kaivosräjähdys», vastasi Cotton, ja muutaman sekunnin kuluttua he juoksivat takaisin ovelle.

Ensimmäisenä sattui heidän silmänsä valtava pöly- ja savupatsas, joka kohosi korkealle taivaalle. Se levisi heidän nähtensä, kunnes kaikki heidän ympärillään peittyi sankkaan pimeyteen. Kevyempiä pirstoja satoi yhä kylän yli; siinä katsellessaan ja muistaessaan, millainen näkymö oli aikaisemmin ollut, he havaitsivat, että ensimmäisen kaivoksen suulta oli rakennus hävinnyt.

»Räjähtänyt ilmaan, totisesti!» huudahti aluepäällikkö. He juoksivat kadulle, katsahtivat ylös ja näkivät, että osa tuhoutunutta rakennusta oli pudonnut heidän yläpuolellaan olleen vankilan kattoon ja lävistänyt sen.

Murskasade oli nyt tauonnut, mutta pölypilvet peittivät molemmat miehet mustalla kerrostumana sanketen yhä, kunnes he tuskin näkivät tietänsä. Ja pimeyden keralla tuli hiljaisuus, joka räjähdyksen ja murskautumisten aiheuttamain äänien jälkeen tuntui kuolemanhiljaisuudelta.

Hal seisoi hetken huumaantuneena. Hän näki joukon miehiä ja poikia tulevan kaivoksilta päin, ja kaikilta kaduilta ilmaantui näkyviin naisia, vanhoja ja nuoria — he olivat jättäneet keitoksensa liedelle, pienet lapsensa kehtoihin. Vanhemmat lapset tarrautuivat parkuen heidän hameisiinsa, ja niin he kerääntyivät joukkoina kaivoskuilun suulle, joka näytti tulivuoren savuavalta kraatterilta.

Cartwright, ylivalvoja, näkyi juoksevan kohti tuuletushuonetta. Cotton lähti hänen jälkeensä, samoin Hal. Koko rakennus oli tuhoutunut, jättiläistuulettaja makasi maassa sadan jalan päässä, levyt murskautuneina. Hal ei ollut niin perehtynyt kaivosasioihin, että olisi kaiken tuon täysin käsittänyt, mutta huomasi aluepäällikön ja ylivalvojan tuijottelevan toisiinsa ja kuuli ensinmainitun huudahtavan: »Tämä tekee meistä selvän!» Cartwright ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen ohuet huulensa olivat lujasti yhteenpuristetut, ja hänen silmissään oli pelon ilme.

Molemmat miehet kiiruhtivat takaisin savuavalle kaivosaukolle, ja Hal seurasi heitä. Sinne oli kerääntynyt sata tai kaksisataa naista, jotka huusivat kysymyksiä kaikki yht'aikaa. He piirittivät aluepäällikön, ylivalvojan, toiset päällysmiehet, jopa Halinkin hysteerisesti huutaen puolan-, boomin- ja kreikankielellä. Halin pudistaessa päätään merkiksi, ettei heitä ymmärtänyt, he valittivat epätoivoissaan tai kiljuivat kimakasti. Toiset tuijottivat yhä savuavaan kaivosaukkoon, toiset peittivät silmänsä tai vaipuivat polvilleen nyyhkyttäen ja rukoillen, kädet kohotettuina.

Vähitellen Halille alkoi selvitä kaivosonnettomuuden koko kauheus. Pahinta ei ollut melu, savu ja pimeys, mielettömät, valittavat naiset, vaan pahin piili maan alla, savuavassa mustassa kuilussa. Siellä olivat miehet! Miehiä, jotka Hal tunsi, joiden kanssa oli tehnyt työtä ja laskenut leikkiä, joiden nauruun oli yhtynyt ja joiden jokapäiväisen elämän oli oppinut tuntemaan! Kymmeniä, kenties satojakin oli alhaalla hänen jalkojensa alla — toiset kuolleina, toiset vioittuneina, raajarikkoina. Mitä he tulisivat tekemään? Mitä tulisivat maan pinnalla olevat tekemään heidän hyväkseen? Hal yritti päästä Cottonin luo kyselläkseen häneltä, mutta aluepäällikkö oli kerrassaan piiritettynä. Hän työnsi naisia taaksepäin huutaen: »Menkää pois! Lähtekää kotiin!»

Mitä? Kotiinko? huusivat naiset. Kun miehet olivat kaivoksessa? He kertyivät ahtaammin hänen ympärilleen rukoillen ja kirkuen.

»Lähtekää tästä!» huusi Cotton kerran toisensa jälkeen. »Te ette voi tehdä mitään. Kukaan ei voi tehdä mitään. Menkää kotiin! Menkää kotiin!» Hänen täytyi työntää heidät taaksepäin väkivalloin estääkseen heitä tyrkkäämästä toisiaan alas kuiluun.

Hal näki joka puolella naisia syvän murheen valtaamina. Toiset seisoivat jäykästi tuijotellen eteensä kuin hypnotisoituina, toiset istuivat huojutellen yläruumistaan edestakaisin, toiset olivat polvillaan, kasvot rukoukseen kohotettuina, säikähtyneet lapset hameenhelmaan tarrautuneina. Hän näki erään itävaltalaisen vaimon, surkuteltavan, kalpean nuoren naisen, jolla oli repaleinen harmaa huivi hartioillaan ja joka ojensi käsiään huutaen: »Mein Mann! Mein Mann!» Sitten nainen peitti kasvonsa, ja hänen äänensä hiljeni valittavaksi kuiskeeksi: »O, mein Mann! O, mein Mann!» Vihdoin hän kääntyi pois, hoiperrellen kuin eläin, joka on saanut kuolettavan haavan. Halin katse seurasi häntä; naisen lakkaamatta toistunut valitushuuto muodostui tämän kauhunsinfonian johtosäveleksi.

Hän oli lukenut aamulehdistään kertomuksia kaivosonnettomuuksista, mutta tässä ilmeni kaivosonnettomuus ihmisen lihana ja verenä. Sietämättömintä siinä oli se, ettei hän eikä kukaan kyennyt mitään tekemään. Tämä mahdottomuus kävi hänelle yhä selvemmäksi — Cottonin huudahdusten ja kaivosmiesten vastausten nojalla. Se oli kauheata, uskomatonta, mutta ei ollut autettavissa! Täytyi lähettää noutamaan uusi tuulettaja, täytyi odottaa, kunnes se oli asetettu paikoilleen ja alkanut toimia; täytyi odottaa vielä sittenkin tuntikausia, kunnes savu ja kaasu oli ehtinyt hälvetä kaivoksen pääkäytävistä, ja sitä ennen ei voitu tehdä mitään — ei kerrassaan mitään! Miehet jäivät kaivokseen! Ne, jotka eivät olleet heti saaneet surmaansa, varmaan pyrkivät kaukaisempiin komeroihin ja yrittivät varjella itseään siellä kuolettavalta »jälkikaasulta». He odottivat siellä, ilman ruokaa ja juomaa, kehnoa ilmaa hengitellen — odottivat odottamistaan, kunnes pelastusmiehistö pääsisi heidän luokseen.

26.

Hal yritti toisinaan tämän sekasorron vallitessa muistella, keitä hänen tuntemiaan miehiä oli toisessa kaivoksessa. Hän itse oli ollut ensimmäisessä ja oli niinmuodoin paremmin perehtynyt sen miehistöön. Muutamia toisen kaivoksen miehiä sentään oli hänen tuttaviensa joukossa — ensinnäkin vanha Rafferty, toiseksi Mary Burken isä ja vihdoin eräs hänen oman ryhmänsä miehiä, Zamierowski. Hal näki äkillisenä näkynä tuon pienen miehen, jonka kasvoihin nousi leppoisa hymy amerikkalaisten yrittäessä lausua hänen nimeänsä. Vanha Rafferty kaikkine pienine lapsineen, ukko, joka surkeasti yritti säilyttää päällysmiestensä suosiota! Ja Patrick Burke raukka, jota Hal ei ollut milloinkaan nähnyt selvänä — nyt hän varmaan oli selvä, jos oli vielä elossa.

Sitten Hal kohtasi joukossa Jerry Minettin ja sai kuulla, että kaivoksessa oli myöskin Farenzena, italialainen, jota hänen fanciullansa oli pitänyt pilkkanaan, ja vielä Juudas Apostolikos, joka oli vienyt kolmekymmentä hopiapenninkiänsä mukanaan kuolemankuiluun.

Ihmiset laativat luetteloita aivan samoinkuin Hal, kyselemällä toisiltaan. Näitä luetteloita tarkistettiin usein dramaattisissa olosuhteissa. Nuori nainen itki, esiliina kasvoilla; sitten hän äkkiä kohotti katseensa, kiljaisi ja kietoi käsivartensa jonkun miehen kaulaan. Halista tuntui kuin olisi kohdannut aaveen, kun yhtäkkiä tunsi Patrick Burken, joka seisoi väkijoukon keskellä. Hän meni luo ja kuunteli ukon kertomusta. Joku italialainen oli varastanut hänen tukipuitaan, ja hän oli lähtenyt ylös uusia hakemaan siten pelastuen; varas sitävastoin oli yhä kaivoksessa. — Kaitselmuksen rangaistus pahantekijälle!

Hal kysyi Burkelta, oliko hän käynyt kotona näyttäytymässä. Hän sanoi kiiruhtaneensa kotiin, mutta siellä ei ollut ketään. Hal siis alkoi tunkeutua joukon läpi etsien Maryä tai hänen sisartaan Jenniä tai Tommi-veljeä. Hän jatkoi etsintäänsä, vaikka ei ollutkaan oikein selvillä siitä, kiittikö toivottoman juopon perhekunta Kaitselmusta sellaisesta väliintulosta.

Hän kohtasi Olsonin, joka oli hädintuskin pelastunut ollessaan työssään lähellä hissiaukkoa. Kaikki tämä oli tuttu asia järjestäjälle, joka oli työskennellyt kaivoksissa kahdeksan vuoden iästä ja oli nähnyt monenlaisia onnettomuuksia. Hän alkoi selittää tapahtumaa Halille asialliseen tapaan. Laki määräsi, että jokaisessa kaivoksessa tuli olla määrätty luku aukkoja, muun muassa tikapuilla varustettu varakäytävä, jota pitkin miehet voivat päästä ulos; mutta reikäin maahan kaivaminen maksaa rahaa.

Räjähdyksen välitöntä syytä ei vielä tunnettu, mutta voitiin arvata, että kysymyksessä oli »pölyräjähdys», sillä sieltä tulvi sankat pilvet hiilentomua, ja jokainen kaivoksessa ollut oli riittävän hyvin havainnut siellä vallitsevan kuivuuden varmaan tietääkseen, mitä räjähdyksen syyn tutkijat tulisivat saamaan selville. Oikeastaan olisi kaivoksia pitänyt säännöllisesti pirskottaa, mutta siinä asiassa päällysmiehet noudattivat omaa mieltänsä.

Hal kuunteli noita selityksiä vain puolella korvalla. Asia tuntui hänestä liian uudelta ja hirmuiselta. Mitä auttoi, jos tiedettiin, kenen oli syy? Onnettomuus oli tapahtunut, ja nyt tuli kysymykseen, kuinka se oli autettavissa. Olsonin puhuessa Hal oli kuulevinaan pimeissä onkaloissa tukehtuvien miesten ja poikien huutoja, hän kuuli naisten valitusääniä, jotka kaikuivat kuin kaukaiseen rantaan lyövät mainingit tai kielisoittimen alinomainen hyminä: »O, mein Mann! O, mein Mann!»

He tulivat jälleen Jeff Cottonin luo. Apunaan puoli tusinaa miehiä tämä yritti työntää taaksepäin joukkoa ja pystytti kaivoksen suulle piikkilanka-aitaa pidättämään väkeä loitommalla. Hän ei tuntunut käyttäytyvän ollenkaan sävyisästi, mutta suunniltaan joutuneet naiset ovat kieltämättä vaikeasti käsiteltäviä. Cotton vastaili heidän kiihkeihin kysymyksiinsä: »Tietysti, tietysti. Me saamme uuden tuulettajan. Teemme mitä suinkin voimme, sen saatte uskoa. Me toimitamme heidät ylös. Menkää kotiin odottamaan.»

Kukaan ei kumminkaan tahtonut lähteä kotiin. Kuinka olisikaan vaimo voinut istua kotonaan tai toimitella tavanomaisia askareitaan keittäen tai siivoten, kun tiesi miehensä olevan tukehtumassa maan alla? Voihan hän ainakin seisoa kaivosaukon suulla — niin lähellä kuin suinkin! Toiset seisoivat liikahtamatta tuntikausia, toiset kulkivat kylän katuja kysellen yhä uudelleen samoilta henkilöiltä, olivatko he nähneet heidän omaisiaan. Muutamia oli löytynyt, esimerkiksi Patrick Burke, ja näytti mahdolliselta, että ilmaantuisi vielä joku.

27.

Iltapäivän kuluessa Hal kohtasi Mary Burken kadulla. Mary oli aikoja sitten löytänyt isänsä ja saatellut hänet O'Callahanin luo, missä ukko tahtoi juhlia Kaitselmuksen suomaa onnellista tapahtumaa. Maryä huolestutti nyt vakavampi asia. Toinen kaivos oli sekin vaarassa. Ensimmäisen kaivoksen räjähdys oli ollut niin voimakas, että toisen kaivoksen tuuletuskoneisto, joka sijaitsi lähes mailin päässä kanjonin varrella, oli joutunut epäjärjestykseen. Tuuletuslaitos oli niinmuodoin lakannut toimimasta, ja kun joku oli kysynyt Alec Stonelta, eikö hän käskenyt tuoda pois miehiä, hän oli kieltäytynyt. »Mitä luulette hänen sanoneen?» huudahti Mary. »Mitä arvelette? 'Hiiteen miehet!' Pelastakaa muulit!»

Hal oli melkein unohtanut, että kylässä oli toinen kaivos, jossa satoja miehiä ja poikia oli yhä työssä. »Eivätkö he tietäne räjähdyksestä?» kysyi hän.

»Ovat kukaties kuulleet pauketta», vastasi Mary. »Mutta he eivät varmaankaan tiedä, mikä on kysymyksessä, ja päällysmiehet ilmoittavat asian vasta, kun muulit on kuljetettu ylös.»

Vaikka Hal olikin jo nähnyt yhtä ja toista Pohjois-Laaksossa, hänen oli vaikea uskoa tuota asiaa. »Kuinka sen tiedätte, Mary?»

»Nuori Rovetta kertoi. Hän oli läsnä ja kuuli sen omin korvin.»

Hal katsoa tuijotteli. »Mennään ottamaan asiasta selko», sanoi hän sitten, ja niin he lähtivät kulkemaan kylän valtakatua. Matkan varrella heihin yhtyi toisia, sillä uutta vaaraa koskeva uutinen oli jo ehtinyt levitä. Jeff Cotton ajoi heidän ohitseen automobiilissä, ja Mary huudahti: »Enkö jo sanonut! Kun näkee hänen olevan liikkeellä, tietää varmaan jotakin likaista kohta tapahtuvan!»

He saapuivat toisen kaivoksen suulle ja tapasivat siinä suuren joukon väkeä, melkein kuin olisi ollut kapina tekeillä. Naiset ja lapset kirkuivat ja elehtivät uhaten tunkeutua toimistoon ja käyttää puhelinta varoittaakseen miehiä. Nyt ajoi aluepäällikkö heitä takaisin. Hal ja Mary saapuivat ajoissa nähdäkseen, kuinka mrs David, jonka mies oli työssä tässä kaivoksessa, pui nyrkkiä aluepäällikön edessä ja kirkui hänelle kuin villikissa. Cotton veti revolverinsa, ja Hal syöksyi sen nähdessään häntä kohti. Hän joutui sokean raivon valtaan ja olisi varmaan hyökännyt aluepäällikön kimppuun.

Mary Burke kävi häneen käsiksi, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja pidätti häntä väkisin. »Ei, ei!» huusi hän. »Pysähdy, mies! Tahdotko saada surmasi?»

Hal ihmetteli tytön voimia ja myöskin hänen kiihkeätä mielenliikutustaan. Mary nimitti häntä mielettömäksi houkkioksi ja vielä pahemmaksikin. »Eikö teissä ole enempää älyä kuin jossakin naisraukassa? Juoksetteko sillä tavoin revolverin suuhun?»

Jännitys laukesi heti, sillä mrs David väistyi taaksepäin ja aluepäällikkö pisti revolverin taskuunsa. Mutta Mary soimasi yhä Halia yrittäen kiskoa häntä kauemmaksi: »Tulkaa! Tulkaa täältä pois!»

»Mutta Mary! Täytyyhän meidän tehdä jotakin!»

»Te ette voi tehdä mitään, saatte uskoa! Luulisin teidän olevan kyllin älykäs sen ymmärtämään. En salli teidän heittäytyä surmattavaksi! Tulkaa nyt pois!» Puolittain väkisin, puolittain suostutellen hän kuljetti Halin kauemmaksi.

Hal yritti harkita asemaa. Olivatko toisen kaivoksen miehet tosiaankin vaarassa? Oliko mahdollista, että päällysmiehet suhtautuivat kylmäverisesti sellaiseen mahdollisuuteen? Ja vielä tänä hetkenä, kun toisessa kaivoksessa tapahtunut onnettomuus oli silmien edessä! Hän ei voinut sitä uskoa. Sillävälin selitti hänen vierellään kävelevä Mary, ettei miehiä uhannut mikään todellinen vaara — Alec Stonen karkeat sanat vain olivat saaneet hänet hurjuuden valtaan.

»Ettekö muista, kuinka ilmanvaihto oli kerran tukkeutunut ja te itse toimititte muuleja ylös. Te ette pitänyt asiaa minään, ja samoin on laita nyt.»

Mary salasi omat tunteensa suojellakseen toista vaaralta. Hal antautui vietäväksi yrittäen keksiä jotakin muuta keinoa. Hän ajatteli toisessa kaivoksessa olevia miehiä. Siellä olivat hänen parhaat ystävänsä, Jack David, Tim Rafferty, Wresmak, Androkulos, Klowoski. Hän ajatteli heitä, kuinka he värjöttelivät kaukana maanalaisissa komeroissa, hengitellen pilaantunutta ilmaa, sairastuen ja pyörtyen — jotta muulit voitiin pelastaa! Hän jäi seisomaan, ja Mary veti häntä eteenpäin toistaen kerran toisensa jälkeen: »Te ette voi tehdä mitään! Ette mitään!» Sitten Hal harkitsi, mitä hän tosiaankaan kykeni tekemään. Muutamia tunteja aikaisemmin hän oli yrittänyt parhaansa mukaan vaikuttaa Jeff Cottoniin, ja tuloksena oli ollut, että aluepäällikkö ojensi revolverinsa häntä kohti. Nyt hän voi korkeintaan saada aikaan, että Cotton hänet havaitsi ja toimitti viipymättä pois kaivosalueelta.

28.

He saapuivat Maryn asuntoon. Aivan lähellä asui slaavilainen vaimo, mrs Zamboni, josta Mary oli aikaisemmin kertonut monta hupaista juttua. Mrs Zambonille oli syntynyt lapsi joka vuosi viimeksikuluneitten kuudentoista vuoden aikana, ja yksitoista lasta oli vielä elossa. Nyt hänen miehensä oli toisessa kaivoksessa, ja hän oli ihan suunniltaan, kulki pitkin katuja, suurin osa pesyettään mukanaan. Aika ajoin hän ulvahti kuin kidutettu eläin, ja hänen lapsensa yhtyivät valitukseen erilaisin äänin. Hal pysähtyi kuuntelemaan, mutta Mary sulki sormillaan korvansa ja pakeni sisään. Hal seurasi häntä ja näki hänen heittäytyvän tuoliin ja parahtavan väkivaltaiseen itkuun. Samassa Hal käsitti, kuinka tämä tapaus oli käynyt Maryn hermoille. Olihan se ollut kylliksi hänelle itselleenkin, vaikka hän oli mies ja kykeni paremmin kestämään kauhun näkyjä. Miehet menevät kuolemaan teollisuuden ja sodan palveluksessa, ja toiset miehet näkevät heidän menevän tottuen siten sellaista näkyä sietämään. Mutta naiset ovat noiden miesten äitejä; naiset olivat tuskia kokien heidät synnyttäneet ja olivat kasvattaneet heidät loppumatonta kärsivällisyyttä osoittaen — naiset eivät voineet koskaan tottua sellaiseen näkyyn! Naisten kohtalo oli sitäpaitsi kovempi. Joutuessaan kuolemaan miehet vapautuivat kärsimyksistään, mutta naisten täytyi käydä kohti tulevaisuutta, sen katkeria muistoja, yksinäistä ja epätoivoista olemassaolon taistelua. Naisten täytyi nähdä, kuinka lapset kärsivät ja vähitellen nääntyivät puutteeseen.

Kaikkiin kärsiviin naisiin kohdistuva sääli keskittyi Halin mielessä hänen vieressään olevaan tyttöön. Hän tiesi, kuinka helläsydäminen Mary oli. Jos hänellä nyt ei ollutkaan miestä kaivoksessa, hänellä tulisi kerran olemaan, ja hän kärsi jo nyt tuon väistämättömän tulevaisuuden tuskia. Siinä hän nyt istui tuoliinsa sykertyneenä pyyhkien kyyneliään sinisen karttuunihameensa helmaan. Hän näytti sanomattoman kärsivältä — kuin lapsi loukkaannuttuaan. Silloin tällöin hän lausui jotakin, ikäänkuin itsekseen: »Naisraukat, naisraukat! Näittekö mrs Nonotchin kasvot? Hän olisi hypännyt savuavaan kaivoskuiluun, elleivät olisi estäneet!»

»Älkää kärsikö niin kovin, Mary!» kehoitti Hal, ikäänkuin olisi otaksunut tytön voivan tyyntyä milloin halusi.

»Jättäkää minut yksin!» huudahti tyttö. »Antakaa minun selviytyä siitä omin neuvoin!» Ja Hal, joka jossakin määrin tunsi hysteriaa, seisoi siinä voimatta mitään tehdä.

»On olemassa enemmän kurjuutta kuin olen osannut aavistaakaan!» jatkoi Mary. »Kääntyipä minne tahansa, aina näkee naisen, joka tuskissaan kyselee itseltään, saako enää milloinkaan nähdä miestänsä, tai äitejä, joiden pojat kenties ovat kuolemankielissä hänen voimatta mitenkään päästä avuksi.»

»Tekään ette voi asiaa mitenkään auttaa, Mary», sanoi Hal jälleen.
»Surette vain itsenne kuoliaaksi.»

»Tekö niin sanotte!» huudahti Mary. »Ja itse olitte valmis Jeff Cottonin ammuttavaksi, koska säälitte kovin mrs Davidia! Ei, näitä näkyjä ei voi kukaan sietää.»

Hal ei osannut mitään vastata. Hän otti tuolin ja istui Maryn vieressä mitään virkkamatta, ja vähän ajan kuluttua tyttö alkoi tyyntyä, pyyhki kyynelensä ja katsella tuijotti avoimesta ovesta kapealle likaiselle kadulle.

Halin katse suuntautui samalle taholle. Siellä näkyi tuhkaläjiä ja säilykerasioita, ja kaksi mrs Zambonin lasta kaiveli kepillä rikkaläjää — etsien jotakin ruoakseen tai leluikseen. Katuvierellä kasvoi kelmeätä, lakastuvaa ruohoa, hiilentomun mustaamaa samoinkuin kaikki muukin koko kylässä. Millainen näky! Ja tämän tytön silmät eivät olleet milloinkaan nähneet mitään kauniimpaa. Päivästä päivään, koko elämänsä ajan, hän oli katsellut tätä näkymöä. Kuinka olikaan Hal voinut hetkeäkään moittia häntä »synkistä mielialoista»? Voivatko miehet ja naiset olla iloisia sellaisessa ympäristössä, voivatko he uneksia kauneudesta, pyrkiä mielenjalouden ja rohkeuden korkeuksiin ja onnellisesti palvelemaan lähimmäisiään? Tämän paikkakunnan yläpuolella leijailivat epätoivon tartunnaiset, se ei ollut mikään todellisuuden paikka, vaan jokin unitienoo, kamala, luonnoton painajainen. Se oli kuin se musta aukko, joka oli kiusannut Halin mielikuvitusta, aukko, jonka pohjalla oli miehiä ja poikia tukehtumassa.

Äkkiä Halissa heräsi se tunto, että hän tahtoi päästä pois Pohjois-Laaksosta! Päästä pois, maksoi mitä maksoi. Tämä paikkakunta oli masentanut hänen rohkeutensa, kurjuuden ja puutteen, lian ja sairauden, nälän, sorron ja epätoivon näkeminen oli kalvanut hänen sieluansa ja uurtanut hänen hienojen altruististen teoriainsa perustuksia. Niin, hänen teki mieli paeta, paeta sellaiseen paikkaan, missä aurinko paistoi, missä ruoho kasvoi viheriänä, missä ihmiset seisoivat suoravartisina ja nauroivat ja olivat vapaita. Hänen teki mieli päästä näkemästä tämän inhoittavan kylän pölyä ja savua, sulkea korvansa naisten kiduttavilta valitusääniltä: »O, mein Mann! O, mein Mann!»

Hän katseli tyttöä, joka istui siinä eteensä tuijotellen, kädet hervottomina polvilla.

»Mary», sanoi hän, »teidän täytyy lähteä täältä pois! Tämä ei ole mikään olopaikka helläsydämiselle tytölle. Se ei ole mikään ihmisen olopaikka!»

Mary katseli häntä hetken alakuloisesti. »Minähän kehoitin teitä lähtemään pois», virkkoi hän vihdoin. »Olen sanonut niin siitä saakka, kun tänne tulitte. Nyt luulen teidän tietävän, mitä tarkoitan.»

»Epäilemättä», vastasi Hal, »ja tekee tosiaankin mieleni lähteä. Mutta teidänkin pitää poistua täältä.»

»Luuletteko, että siitä olisi minulle jotakin hyvää, Joe?» kysyi hän. »Luuletteko, että jotakin hyötyisin, jos lähtisin täältä? Kuinka voisin milloinkaan unohtaa, mitä olen tänään nähnyt? Kuinka voisin milloinkaan olla onnellinen missään tämän jälkeen?»

Hal yritti rauhoittaa häntä, mutta ei ollut itse suinkaan rauhallinen. Kuinka tulisikaan olemaan hänen itsensä laita? Tulisiko hän milloinkaan tuntemaan oikeudenmukaisesti nauttivansa onnea? Voisiko hän nauttia miellyttävästä ja mukavasta maailmasta, vaikka tiesi sen pohjana olevan sellaisen kaamean kurjuuden? Halin ajatukset siirtyivät siihen maailmaan, jossa huolettomat, huvinhaluiset ihmiset etsivät himojensa ja halujensa tyydytystä. Yhtäkkiä hän käsitti, ettei tahtonut niinkään päästä pois kuin tuoda tuon toisen maailman ihmisiä tänne, vaikka vain päiväksi tai tunniksi kuulemaan valittavien naisten kuoroa.

29.

Mary sai Halin pyhästi lupaamaan, ettei haastaisi riitaa Cottonin kanssa. Sitten he lähtivät toisen kaivoksen luo. Muuleja tuotiin parhaillaan ylös, ja päällysmiehet lupasivat tuoda miehetkin aivan pian. Kaikki oli hyvässä järjestyksessä — ei ollut puhettakaan vaarasta! Saamastaan lupauksesta huolimatta Mary pelkäsi jättää Halia, ja niin hän houkutteli hänet jälleen ensimmäiselle kaivokselle.

Pelastusvaunut olivat vastikään saapuneet Pedrosta tuoden lääkäreitä ja hoitajattaria sekä muutamia »kypäriä». Viimeksimainitut olivat merkillisennäköisiä laitteita, jotka kiinnitettiin ilmatiiviisti hartioille pään katteeksi ja joissa oli happea riittävästi tunniksi, jopa pitemmäksikin ajaksi. Niihin puetut miehet astuivat isoon koriin, joka laskettiin vintturin varassa alas kaivoskuiluun, ja nykäisivät silloin tällöin merkkinuorasta siten ilmoittaen olevansa hengissä. Ensimmäinen kertoi palattuaan, että alhaalla kaivoskuilun suulla makasi miehiä, mutta että he nähtävästi olivat kaikki kuolleita. Sakea musta savu osoitti, että tuli oli valloillaan jossakin osassa kaivosta, joten ei voitu tehdä mitään, ennenkuin tuuletuslaitos jälleen toimi. Tuulettajaa kääntämällä voitiin vetää ulos savu ja kaasut ja puhdistaa kaivoskuilu.

Valtion kaivostentarkastajalle oli asiasta ilmoitettu, mutta hän oli vuoteen omana ja oli luvannut lähettää jonkun sijaisen. Lain mukaan olisi tämän viranomaisen pitänyt johtaa koko pelastustyötä, mutta Hal huomasi kohta, etteivät kaivosmiehet ollenkaan välittäneet hänen läsnäolostaan. Hänen asiansa oli ollut ehkäistä onnettomuutta, mutta hän ei ollut niin tehnyt. Hän tulisi varmaan tekemään mitä yhtiö halusi hänen tekevän.

Pimeän tultua alkoivat numero toisen miehet nousta maan pinnalle, ja kaivosaukon suulla odottavat vaimot syleilivät heitä, ilosta huudahdellen. Hal näki toisten naisten, joiden miehet olivat numero ensimmäisessä, kenties sieltä enää elävinä nousematta, katselevan tuota jälleennäkemistä alakuloisina, kyynelet silmissä. Tulijoiden joukossa oli Jack David, ja Hal lähti kotiin hänen ja hänen vaimonsa kanssa kuunnellen, kuinka viimeksimainittu soimasi Jeff Cottonia ja Alec Stonea. Siitä voi oppia koko joukon luokkatietoisuuden sanastoa. Pieni walesilainen nainen toisteli kaivospäällikön sanoja »Hiiteen miehet, pelastakaa muulit!» Hän lausui tuon yhä uudelleen — se tuntui ilahduttavan häntä kuin taideteos, koska siitä kävi täysin selvästi ilmi päällysmiesten suhde työläisiin. Hal huomasi useiden toistenkin sitä kertailevan; se kiersi kylää, tuli muutaman päivän kuluessa tutuksi koko piirikunnassa, ja kaikki pitivät sitä kaivostenomistajien todellisen mielialan ilmauksena.

Suoriuduttuaan onnettomuuden aiheuttamasta ensimmäisestä huumauksesta Hal tahtoi saada asiasta lähempää selkoa ja tiedusteli Isolta Jackilta, luotettavalta ja paljonlukeneelta mieheltä, joka oli kaikin puolin perehtynyt teollisuutta koskeviin seikkoihin. Tyyneen, hitaaseen tapaansa selitti Jack, ettei onnettomuuksien lukuisuus tässä piirikunnassa johtunut mistään erikoisista luonnollisista vaikeuksista, kaasujen erinomaisesta räjähdysherkkyydestä tai ilman kuivuudesta. Syynä oli vain asianomaisten huolimattomuus, se seikka, että he jättivät miesten suojelemista koskevat lait huomioonottamatta. Olisi pitänyt olla »hampailla varustettuja» lakeja, esimerkiksi sellainen, joka olisi määrännyt jokaisen kaivoksessa kuolleen miehen omaisille maksettavaksi tuhat dollaria, olipa kuka tahansa syynä onnettomuuteen. Silloin saataisiin nähdä, kuinka vikkelästi kaivosten omistajat yrittäisivät keksiä keinoja »tavattomia» onnettomuuksia vastaan.

Asiain nykyisellä kannallaan ollen he tiesivät pääsevänsä vähillä kulungeilla, olipa heidän syyllisyytensä kuinka suuri tahansa. Heidän lakimiehensä olivat epäilemättä paikalla voidakseen sopia asioista omaisten kanssa jo ensimmäisiä ruumiita maan pinnalle tuotaessa. Leskivaimolle tarjottiin piletti kotimaahan, kokonaiselle orvoksi jääneelle perhekunnalle tarjottiin viisikymmentä tai sata dollaria — ja siinä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa tai olla ottamatta. Tuomioistuimen avulla oli mahdoton saada mitään; asia oli niin toivoton, ettei voinut edes löytää asianajajaa, joka olisi yritykseen ryhtynyt. Siinä oli ainoa uudistus, johon yhtiöt uskoivat, sanoi Iso Jack ivallisesti: ne olivat tehneet nurkka-asianajajat toimettomiksi!

30.

Seuraava yö ja päivä vietettiin kiduttavassa odotuksessa. Tuulettaja tuli, mutta se oli asetettava paikoilleen, ennenkuin mitään voitiin tehdä. Kun sankkoja mustia savupilviä yhä tuprusi kaivoskuilusta, peitettiin aukko tiiviisti kankaalla. Päällysmiehet sanoivat sen olevan välttämätöntä, mutta Halin mielestä se oli kauhun huippu. Kuinka voitiin siten sulkea miehiä ja poikia paikkaan, missä oli kuolettavia kaasuja?

Siinä ajatuksessa, että miehet olivat kaivokseen suljettuina, oli jotakin erinomaisen kiduttavaa. He olivat ihan jalkojen alla, mutta oli mahdotonta päästä heidän luokseen, saada toimeen minkäänlaista yhteyttä heidän kanssaan. Maan pinnalla olevat halusivat kiihkeästi päästä heidän luokseen, ja alhaalla olevat halusivat yhtä kiihkeästi ylös maan pinnalle. Oli mahdotonta unohtaa heitä muutaman minuutinkaan ajaksi. Ihmiset muuttuivat puhuessaan hajamielisiksi ja tuijottelivat tyhjään avaruuteen; sattui, että joku nainen keskellä joukkoa yhtäkkiä painoi kasvonsa käsiinsä ja parahti itkemään, ja silloin kaikki toiset noudattivat hänen esimerkkiänsä.

Vain harvat nukkuivat Pohjois-Laaksossa näiden kahden yön kuluessa. Kaikkialla, kodeissa ja kaduilla, pitivät surevat kokousta. Kotiaskareita täytyi tietenkin hiukan suorittaa, mutta kukaan ei tehnyt mitään sellaista, minkä voi jättää tekemättä. Lapset eivät leikkineet, vaan seisoskelivat äänettöminä ja kalpeina, kuin surkastuneet täysikasvaneet, ennen aikojaan elämän kärsimyksiin perehtyneinä. Kaikkien hermot olivat äärimmilleen jännitetyt, jokaisen itsehillintä häilyi veitsenterällä.

Se oli tilanne, joka luonnostaan aiheutti paljon kuvitteluja ja huhuja ja yhytti näkemään merkkejä ja enteitä — ilmaantui aaveiden näkijöitä, loveenlankeavia tai muilla salaperäisillä kyvyillä varustettuja henkilöitä. Muutamat kylän etäisissä osissa asuvat väittivät kuulleensa maan alta räjähdyksiä, useita peräkkäin. Maan alla olevat miehet räjähdyttivät dynamiittia antaakseen merkkiä maan pinnalla oleville!

Seuraavana päivänä Hal istui Mary Burken kanssa viimeksimainitun asunnon portailla. Vanha Patrick oli löytänyt unohduksen salaisuuden O'Callahanin luota ja makasi huoneessaan. Toisinaan kuului valitusta seinän takaa, missä asui mrs Zamboni lapsilaumoineen. Mary oli käynyt lapsia ruokkimassa, sillä onneton äiti antoi heidän olla nälissään ja huutaa mielin määrin. Mary oli itsekin uupunut; kaunis irlantilainen hipiä oli lakastunut, ja suumalo oli nyt suora viiva. He olivat istuneet äänettöminä, sillä ei ollut muuta puheenaihetta kuin onnettomuus — ja siitä he olivat jo sanoneet sanottavansa. Mutta Hal oli ajatellut asioita siinä Maryä silmäillessään.

»Kuulkaa, Mary», virkkoi hän vihdoin, »kun tästä asiasta on selviydytty, teidän pitää tosiaankin tulla täältä pois. Olen asiaa perinpohjin ajatellut — minulla on Western Cityssä tuttavia, jotka antavat teille työtä, niin että voitte pitää huolta itsestänne ja veljestänne ja sisarestannekin. Lähdettekö?»

Mary ei vastannut. Hän katseli yhä välinpitämättömästi pienelle likaiselle kadulle.

»Tosiaankin, Mary», jatkoi hän. »Elämä ei ole kaikkialla niin kamalaa kuin täällä. Tulkaa pois täältä! Vaikka tuntuukin uskomattomalta, te varmaan unohdatte kaiken tämän. Ihmiset kärsivät, mutta vihdoin kärsimys taukoo. Se on luonnon laki — asiat unohtuvat.»

»Luonnon laki on, että minä näännyn ja kuolen», vastasi Mary.

»Niin, Mary, epätoivo voi muuttua taudiksi, mutta niin ei ole teidän laita. Olette vain väsynyt. Jos yritätte rohkaista itseänne —» Hän kumartui ja tarttui tytön käteen yrittäen käyttäytyä leikkisästi. »Rohkeutta, Mary! Te pääsette pois täältä Pohjois-Laaksosta.»

Mary kääntyi häntä katsomaan. »Pääsenkö?» kysyi hän välinpitämättömästi ja tutki sitten toisen kasvoja. »Kuka te olette, Joe Smith? Mitä täällä teette?»

»Olen työssä kivihiilikaivoksessa», nauroi Hal yhä yrittäen häntä ilahduttaa.

Mutta Mary jatkoi yhtä vakavasti kuin oli aloittanut. »Minä tiedän, ettette ole työmies. Ja aina te tarjoatte minulle apua, sanotte aina voivanne tehdä jotakin hyväkseni!» Hän vaikeni, ja hänen kasvoihinsa tuli vanhaa uhmaa muistuttava ilme. »Joe, ette voi arvata, millaiset tunteet nyt mieleni täyttävät. Olen valmis tekemään jotakin epätoivoista; on parasta, että jätätte minut yksin, Joe!»

»Luulen ymmärtäväni, Mary. Tuskin moittisin teitä, teittepä mitä tahansa.»

Mary näytti kiihkeästi varautuvan hänen sanoihinsa. »Ettekö tosiaankaan, Joe? Oletteko aivan varma? Siinä tapauksessa tahdon kuulla teiltä totuuden. Pyydän teitä puhumaan vilpittömästi!»

»Olkoon menneeksi, Mary. Mitä asia koskee?»

Mutta samassa Maryn uhma jo oli tiessään. Hänen katseensa painui, ja sormet nyppivät hermostuneesti hameen laskosta. »Meitä, Joe», sanoi hän. »Toisinaan olen ajatellut, että pidätte minusta. Olen ajatellut, että olitte mielellänne seurassani — ei vain sentähden, että minua säälitte, vaan minun itseni vuoksi. Olenko oikeassa?»

»Olette», vastasi Hal hiukan epäröiden. »Minä tosiaankin pidän teistä.»

»Mutta silloinhan ette voi aina pitää tuosta toisesta tytöstä?»

»Niin ei asia ole.»

»Voitteko pitää kahdesta tytöstä yhtaikaa?»

Hal ei tietänyt mitä vastata. »Näyttää siltä kuin voisin, Mary.»

Mary kohotti jälleen katseensa ja tutki hänen kasvojansa. »Te kerroitte minulle tuosta toisesta, ja minä ihmettelin, oliko se pelkkää veruketta. On kenties oma vikani, mutta minä en voi saada itseäni uskomaan tuohon toiseen, Joe!»

»Te erehdytte, Mary», virkkoi Hal nopeasti. »Se, mitä teille kerroin, oli totta.»

»Niin, voipa olla», sanoi Mary, mutta hänen äänessään oli epävarma sävy. »Te tulette pois hänen luotansa ettekä milloinkaan mene häntä katsomaan — ja vaikea on uskoa, että menettelisitte niin, jos olisitte häneen hyvin kiintynyt. En luule teidän rakastavan häntä siinä määrin kuin voisitte. Ja sanottehan pitävänne hiukan minusta. Olen siis ajatellut — olen kysynyt itseltäni —»

Hän vaikeni ja pakotti itsensä kohtaamaan toisen katsetta. »Olen yrittänyt siitä vapautua! Tiedänhän, että olette liian hyvä mies minulle, Joe. Te tulette paremmista elämänoloista, teillä on oikeus odottaa naiselta enemmän —»

»Niin ei ole laita, Mary.»

Mutta Mary keskeytti. »Minä tiedän puhuvani totta. Koetatte vain säästää tunteitani. Tunnen teidät paremmin kuin te itse. Olen yrittänyt kauan pitää päätäni pystyssä, olla kerrassaan musertumatta. Olenpa kokenut olla iloinenkin, olen sanonut itselleni, ettei auta olla mrs Zambonin kaltainen, aina valittaa. Mutta ei auta teille valehdella. Olen ollut kirkossa ja kuullut hänen kunnianarvoisuutensa Spraggin sanovan kuulijoilleen, että rikkaat ja köyhät ovat yhdenarvoiset Jumalan edessä. Ja voipa niin ollakin, mutta minä en ole Jumala enkä väitä koskaan häpeämättä eläväni tällaisessa paikassa.»

»Uskon varmaan, ettei Jumalakaan halua pitää teitä täällä», aloitti Hal.

Mutta Mary keskeytti jälleen. »Asia on vaikea sietää sentähden, että tietää maailmassa olevan lukemattomia ihmeellisiä asioita, joita ei milloinkaan saa omikseen. Ikäänkuin näkisi ne ikkunaruudun läpi tai myymälässä näytteillä. Ajatelkaahan, Joe Smith, minä kuulin kerran Sheridanissa, kirkossa, erään rouvan laulavan kauniisti, yhden ainoan kerran eläissäni. Arvaatteko, mitä se minulle merkitsee?»

»Arvaan, Mary.»

»Olin kumminkin selvittänyt tuon kaikki itselleni jo aikoja sitten. Tiesin, millainen hinta työläistytön on maksettava sellaisesta, ja päätin olla sitä ajattelematta. Olen vihannut tätä paikkaa, olen tahtonut päästä pois, mutta on yksi ainoa keino — jos joku mies vie mukanaan. Minä olen jäänyt, olen vastustanut kaikkea kiusausta, Joe. Toivon teidän uskovan, mitä sanon.»

»Tietysti uskon, Mary!»

»Ei, se ei ole ollut niinkään 'tietysti'! Se on merkinnyt monen kiusauksen vastustamista. Monet kerrat olen katsellut Jeff Cottonia ja ajatellut, mitä kaikkea minulta puuttuu. Mutta sitten olen ne ajatukset heittänyt. Mutta nyt tulee se asia, jota nainen kaipaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa!»

Hän vaikeni, mutta hetkeksi. »Sanotaan, että tulee rakastaa vertaistansa. Äitini sanoi minulle niin ennen kuolemaansa. Mutta jospa ei sattuisikaan niin? Jospa johtuukin ajattelemaan, mitä merkitsee saada lapsi toisensa jälkeen, kunnes on ihan nääntynyt ja siihen kuupertuu — niinkuin oma äitini? Jospa osaakin pitää arvossa hyvää käytöstä ja sievää puhetapaa?» Yhtäkkiä hän iski kätensä yhteen ja huudahti: »Ah, Joe, te olette aivan toisenlainen, aivan toisenlainen kuin kaikki muut täällä! Teidän tapanne puhua ja liikkua, ja silmienne iloinen katse! Ei kukaan kaivosmies voi näyttää niin hilpeältä, Joe; sydämeni melkein lakkaa sykkimästä, kun minua katselette!» Hän vaikeni vetäen syvään henkeänsä, ja Hal huomasi hänen yrittävän hillitä itseänsä. Hetken kuluttua hän huudahti uhmaten: »Mutta kaikki varoittavat, sanovat, etten saa rakastaa sellaista miestä, koska siitä voi vain sydän murtua!»

Syntyi vaitiolo. Tähän ongelmaan ei harrastelijasosiologi tietänyt mitään valmista vastausta — ei abstraktiseen kysymykseen eikä sen käytännölliseen soveltamiseen.

31.

Mary pakotti itsensä jatkamaan. »Minä olen nyt päättänyt asian näin, Joe. Olen sanonut itselleni: 'Sinä rakastat tuota miestä ja tahdot saada hänen rakkautensa — et mitään muuta. Jos hänellä on jokin asema maailmassa, voit olla hänelle ainoastaan esteeksi — ja sitä et varmaankaan tahdo. Et tahdo hänen nimeänsä, et hänen ystäviänsä etkä mitään muuta kuin hänet itsensä!' Oletteko milloinkaan ennen sellaista kuullut, Joe?»

Tytön posket hehkuivat, mutta hän katsoi yhä Halia suoraan silmiin.
»Olen, olen kuullut», vastasi tämä hiljaa.

»Mitä siitä sanoisitte? Onko se kunniallista? Kunnianarvoisa Spragg varmaan sanoisi, että se on isästä perkeleestä; isä O'Gorman Pedrossa nimittäisi sitä kuolemansynniksi, ja he kukaties asian tietävät. Minä en — tiedän vain, etten voi kauemmin tätä kestää!»

Kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä, ja hän huudahti äkkiä: »Viekää minut täältä pois, Joe! Viekää minut pois ja suokaa minulle mahdollisuutta elää. En pyydä mitään, en asetu milloinkaan esteeksi tiellenne; teen työtä hyväksenne, keitän ja pesen ja teen mitä tahansa, kulutan sormeni luuta myöten. Voin myös mennä johonkin toimeen ansaitsemaan osaani. Ja minä lupaan, että jos minuun väsytte ja tahdotte minusta vapautua, ette kuule yhtäkään valituksen sanaa.»

Hän ei yrittänyt mitenkään välittömästi Haliin vaikuttaa, istui vain vilpittömästi katsellen häntä kyyneltensä läpi, ja se teki vastaamisen sitäkin vaikeammaksi.

Mitä tuohon voi vastata? Hal tunsi mielessään entisen vaarallisen virikkeen: ottaa tyttö syliinsä ja lohduttaa häntä. Vihdoin puhuessaan Hal koki pitää ääntään tyynenä. »Myöntyisin, Mary, jos uskoisin sen onnistuvan.»

»Se onnistuu! Se onnistuu, Joe! Voit jättää minut milloin tahdot. Se on vilpitön tarkoitukseni!»

»Yksikään nainen ei voi olla onnellinen sellaisilla ehdoilla, Mary. Nainen kaipaa miestä ja kaipaa häntä omakseen ja alinomaiseksi; muuta ajatellessaan hän vain pettää itseänsä. Olet nyt ylen rasittunut; viime päivinä näkemäsi asiat ovat saaneet sinut suunniltasi —»

»Ei!» huudahti Mary. »Syynä ei ole yksin se! Olen ajatellut sitä viikkokausia.»

»Ymmärrän. Olet ajatellut, mutta et olisi puhunut, ellei sattunut näitä kauhuja.» Hal oli hetken vaiti päästäkseen tasapainoon. »Se ei käy päinsä, Mary», selitti hän. »Olen nähnyt sitä yritettävän monet kerrat, vaikka en ole kovinkaan vanha. Oma veljeni yritti sitä kerran ja syöksi itsensä turmioon.»

»Et siis uskalla luottaa minuun, Joe?»

»Ei, sitä en tarkoita. Hän tärveli oman sydämensä, muuttui itsekkääksi. Hän otti kaikki antamatta mitään. Hän on paljon vanhempi minua, joten olen voinut nähdä, kuinka asia on häneen vaikuttanut. Hän on tunteeton, ei usko, ei edes omaan itseensä; jos puhuu hänelle maailman parantamisesta, hän vain nimittää puhujaa mielettömäksi.»

»Sinä varmaan pelkäät jotakin muuta», tutkieli Mary. »Pelkäät, että täytyisi mennä kanssani naimisiin?»

»Kuulehan, Mary — on olemassa toinen tyttö. Minä tosiaankin rakastan häntä ja olen kihloissa hänen kanssaan. Mitä voinkaan tehdä?»

»En ole koskaan voinut uskoa, että häntä rakastat», sanoi Mary kuiskaten. Hänen katseensa painui alas, ja hän alkoi jälleen hermostuneesti nyppiä vanhaa sinistä leninkiään, jossa oli pilkkuja, kenties äsken mrs Zambonin lasten luona suoritettujen ponnistusten jäljeltä. Toisinaan Hal luuli hänen alkavan jälleen puhua, mutta hän sulki heti tiukasti huulensa. Hal katseli häntä, sydän kipeänä.

Vihdoin jälleen puhuessaan Mary puhui yhä kuiskaten, ja hänen äänessään oli nöyrä sävy, jota Hal ei ollut milloinkaan ennen siinä huomannut. »Ette varmaankaan halua enää koskaan kanssani keskustella sen jälkeen, mitä nyt olen sanonut.»

»Ah, Mary!» huudahti Hal tarttuen hänen käteensä. »Älä sano, että olen tehnyt sinut vieläkin onnettomammaksi! Minä tahdon auttaa! Etkö salli minun olla ystäväsi, todellinen, oikea ystäväsi? Salli minun auttaa sinut pois tästä satimesta — saat nähdä maailmaa, voit tulla onnelliseksi. Silloin koko maailma näyttää toisenlaiselta, ja sinä naurat ajatellessasi, että kerran tahdoit tulla minun omakseni.»

32.

He lähtivät takaisin kaivoksen suulle. Onnettomuuden tapahtumisesta oli kulunut kaksi vuorokautta, mutta tuuletuslaitos ei ollut vieläkään kunnossa, eikä ollut merkkiäkään siitä, että se pantaisiin kuntoon. Naiset kävivät yhä hysteerisemmiksi, ja joukoissa alkoi tuntua melkoista mieltenjännitystä. Jeff Cotton oli tuottanut väkeä ylläpitämään järjestystä. Oli rakennettu piikkilanka-aitaus kuilunsuun ja lähitienoon ympärille, ja tämän aitauksen takana miehet kävelivät — tuimannäköisiä kansalaisia, joilla oli päässä poliisinkypärit ja joiden lonkalla pullottivat revolverit.

Hal oli tänä pitkänä odotusaikana keskustellut oman ryhmänsä jäsenten kanssa. He kertoivat, mitä oli tapahtunut hänen vankilassa ollessaan, ja siitä johtui hänen mieleensä eräs seikka, jonka kaivosräjähdys oli ajatuksista häivyttänyt. Vanha John Edström parka oli Pedrossa, kenties ankarassa puutteessa. Hal meni sinä yönä vanhan ruotsalaisen asunnolle, kiipesi ikkunasta sisään ja kaivoi permannosta sinne hautaamansa rahat. Siinä oli viisi viiden dollarin seteliä, jotka hän pisti kirjekuoreen jättäen Mary Burken asiaksi lähettämisen.

Tunnit kuluivat hitaasti, ja vieläkään ei näkynyt mitään merkkiä kuilunsuun avaamisesta. Kaivosmiehet ja heidän vaimonsa alkoivat kokoontua valittamaan yhtiön menettelyä, ja luonnollista oli, että Halin tuttavat, jotka olivat aloittaneet punnitustarkastajan saamista tarkoittavan liikkeen, ryhtyivät nytkin johtamaan. He olivat älykkäimpiä työmiehiä ja käsittivät syvällisemmin tapahtumien merkityksen. He eivät ajatelleet ainoastaan niitä miehiä, jotka olivat nyt satimessa maan alla, vaan tuhansia muita, jotka joutuisivat samaan kadotukseen tulevina vuosina. Varsinkin Hal mietti, miten saisi aikaan jotakin lopullista, ennenkuin kaivosalueelta lähtisi; selvää oli, että hänen lähtönsä tapahtuisi aivan pian — Jeff Cotton muistaisi hänet ja täyttäisi uhkauksensa vapautumalla hänestä.

Oli tullut sanomalehtiä, joissa kerrottiin onnettomuudesta, ja Hal ja hänen ystävänsä lukivat niitä. Yhtiö oli ilmeisesti pitänyt huolen siitä, että uutiset oli kirjoitettu sen omalta näkökannalta. Yleisö seurasi hiukan herkkätunteisena tässä valtiossa sattuvia kaivosonnettomuuksia. Tapaturmissa kuolleiden lukumäärä oli noussut nousemistaan; valtion kaivostentarkastajan tilasto osoitti kuusi tuhannesta eräänä vuonna, kahdeksan ja puoli seuraavana, ja kaksikymmentäyksi ja puoli sitä seuraavana. Kun yhdessä ainoassa onnettomuudessa sai surmansa viisikymmentä tai satakin miestä ja pari sellaista tapausta sattui aivan lyhyen ajan kuluessa, täytyi kaikkein tunteettomimmankin yleisön alkaa kysellä. Niinpä olikin »Y.P.Y.» tässä tapauksessa vähentänyt uhrien lukumäärää ja keksinyt lukuisia puolustuksia. Onnettomuus ei ollut johtunut yhtiön huolimattomuudesta; kaivos oli asianmukaisesti pirskotettu, sekä vedellä että ilmakuivan tiilen tomulla, joten räjähdyksen syynä oli täytynyt olla ruutia käsittelevien miesten varomattomuuden.

Jack Davidin mökissä keskusteltiin eräänä iltana siitä, kuinka paljon miehiä oli kaivoksessa satimessa. Yhtiö oli arvannut lukumäärän neljäksikymmeneksi, mutta Minetti, Olson ja David olivat yhtä mieltä siitä, että tuo oli aivan mahdotonta. Kuka hyvänsä voi väkijoukoissa kierrellen saada selville, että kaivattujen luku oli kaksi tai kolme kertaa suurempi. Ja tuo asian väärennys oli tahallinen, sillä yhtiö tiesi tarkoin jokaisen kaivoksessa työskentelevän miehen nimen. Mutta useimmat nimistä olivat slaavilaisia ja mahdottomia lausua, ja nimien omistajilla ei ollut tuttavia, jotka olisivat heistä puhuneet — ei ainakaan millään amerikkalaisten sanomalehtien julkaisijain ymmärtämillä kielillä.

Tuo kaikki kuului järjestelmään, selitti Jack David. Tarkoituksena ja seurauksena oli, että yhtiö voi surmata miehiä tarvitsematta heitä maksaa rahalla enempää kuin maineellaankaan. Halin mieleen johtui ajatus, että kannattaisi hyvinkin oikoa noita vääriä tiedonantoja — melkein yhtä hyvin kuin pelastaa niitä miehiä, jotka olivat tällä hetkellä kaivokseen hautautuneina. Jokainen sellaisen oikaisun esittäjä joutuisi tietenkin mustaan kirjaan, mutta Hal piti itseään jo sen tuomion alaisena.

Tom Olson kysyi: »Mitä aiotte tehdä oikaisullanne?»

»Antaa sen sanomalehdille», vastasi Hal.

»Mutta mikä lehti ottaa sen julkaistakseen?»

»Eikö Pedrossa ole kaksi kilpailevaa lehteä?»

»Toisen omistaa sheriffi-hallitsija Alf Raymond, toisen 'Y.P.Y:n' neuvonantaja Vagleman. Kumman puoleen ajattelette kääntyä?»

»Voihan ajatella muualla ilmestyviä lehtiä — esimerkiksi Western Cityssä. Täällä on nyt kirjeenvaihtajia, ja joku heistä varmaan ottaisi uutisen lehteensä.»

Olson sanoi, että sellaisia uutisia ottivat ainoastaan sosialistiset ja työväen sanomalehdet. Mutta sekin kannatti, epäilemättä. Jack David, joka oli hyvin perehtynyt ammattiyhdistyksiin ja niiden toimintaan, virkkoi: »Tehdään tarkka luettelo, jotta tiedetään täsmälleen, kuinka paljon miehiä kaivoksessa on.»

Ehdotus vaikutti kuin tuli tappuroihin, ja niin päätettiin käydä toimeen jo samana iltana. Tuntuisi helpotukselta, kun saisi johonkin ryhtyä, ajatella jotain muutakin kuin epätoivoansa. Niin lähetettiin sana Mary Burkelle, Rovettalle, Klowoskille ja muille, ja kello yhdentoista aikaan seuraavana aamupäivänä kaikki tulivat jälleen koolle, luettelot yhdistettiin ja huomattiin, että numero yhdessä oli tiettävästi ainakin sataseitsemän miestä ja poikaa.

33.

Sattui kumminkin niin, että luetteloa ja sen julkisuuteen saattamista koskevan keskustelun keskeytti eräs vielä tärkeämpi asia. Jack David tuli kaivosaukolta tuoden mukanaan uusia pahoja uutisia. Uutta tuulettajaa asetettiin paikoilleen, mutta siinä toimittiin hitaasti, niin hitaasti, että muutamat henkilöt varmaan uskoivat sen jäävän käyntiin panematta, koska yhtiö tahtoi pitää kaivosta suljettuna estääkseen tulta leviämästä. Joukko sellaisia tyytymättömiä oli uskaltanut lähteä mr Carmichaelin, valtion kaivostentarkastajan sijaisen puheille kehoittaakseen häntä käymään asiaan. Tämän joukon johtaja, itävaltainen Huszar, joka oli kuulunut Halin punnitustarkastaja-ryhmään, oli vangittu ja marssitettu kiireen kaupalla ulos kaivosalueelta.

Jack David kertoi vielä tuntevansa erään puusepän, joka oli työssä tuuletushuoneessa ja oli kertonut, ettei minkäänlaista kiirettä pidetty. Kaikki siellä olevat miehet olivat samaa mieltä; kaivos oli suljettu ja pysyisi suljettuna, kunnes yhtiö varmasti uskoisi tulen sammuneen.

»Jos he sen avaisivat, niin tuli leviäisi, ja eikö se vaikeuttaisi pelastustöitä?» kysyi Hal.

»Ei ollenkaan», vastasi Iso Jack. Hän selitti, että tuulettajaa kääntämällä voitiin vetää savu ulos ilmanvaihtojohdon kautta ja että pääkäytävä siten puhdistuisi vähäksi aikaa. »Mutta hiukan kivihiiltä siinä voisi palaa, samoin hiukan puuainetta; kallio voisi lohkeilla, niin että muutamissa komeroissa ei kävisi enää työskenteleminen.»

»Kuinka kauan ne siis aikovat pitää kaivosta suljettuna?» huudahti Hal kauhistuneena.

»Sitä ei kukaan tiedä. Tällaisessa suuressa kaivoksessa tuli voi kyteä viikon.»

»Kaikki kuolevat!» huusi Rosa Minetti epätoivoisesti käsiään väännellen.

Hal kääntyi Olsenin puoleen. »Voisivatko ne niin menetellä?»

»Niin on käynyt jo monet kerrat», vastasi Olson.

»Oletteko kuullut, kuinka tapahtui Cherryssä, Illinoisissa?» kysyi David. »Tekivät siellä niin, ja neljättäsataa miestä sai surmansa.» Hän kertoi enemmänkin tuosta kamalasta tapauksesta, jonka jokainen kaivosmies tunsi. Olivat sulkeneet kaivoksen; maanpinnalla olevat naiset pyörtyivät, miehet repivät vaatteitaan, ja muutamat menettivät järkensä. Kaivos pidettiin suljettuna kaksi viikkoa, ja kun se sitten avattiin, oli vielä kaksikymmentäyksi miestä elossa!

»Samoin tekivät Diamondvillessa, Wyomingissä», lisäsi Olson. »Rakensivat aidanₛ ja kun se purettiin, löydettiin joukko kuolleita miehiä, jotka olivat ryömineet sen luo ja raapineet sormensa verille yrittäessään päästä eteenpäin.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Hal. »Ja vastaako tuo Carmichael sellaisesta?»

»Hän sanoo asiassa meneteltävän niin hyvin kuin suinkin voidaan», vastasi Iso Jack. »Ja voipa luullakin heidän niin tekevän. Mutta saattepa nähdä, että joka päivä ilmaantuu jokin uusi este; ne siirtävät asiaa päivästä toiseen, ja tuulettaja tulee käyntiin vasta sitten, kun hyväksi näkevät.»

»Mutta sehän on selvää murhaa!» huudahti Hal.

»Se on afääriä», virkkoi Tom Olson tyynesti.

Hal silmäili näiden työmiesten kasvoja, toisen toisensa jälkeen. Jokaisella oli ystäviä satimessa, ja jokainen voi olla jo huomenna samassa satimessa!

»Ja teidän täytyy se sietää!» huudahti hän puolittain itsekseen.

»Ettekö näe vartijoita kaivosaukon suulla?» virkkoi David. »Ettekö näe, kuinka revolverit pistävät esiin heidän taskuistaan?»

»Tänään tuodaan lisää väkeä», tiesi Jerry Minetti.

»Rosa näki niiden lähtevän.»

»Kyllä ne tietävät, mitä tekevät», sanoi Rosa. »Pelkäävät vain, että me saamme tietää. Mrs Zambonille sanoivat, että hänen pitää pysyä poissa, muuten toimittavat hänet pois. Ja vanha rouva Jonotch — mies ja kolme poikaa kaivoksessa!»

»Käyvät yhä raaemmiksi», selitti mrs David. »On ihan häpeä, kuinka kohtelee naisia tuo iso hävytön, joka tuli Pedrosta — Peteksi ne häntä nimittävät.»

»Minä tunnen hänet», sanoi Olson, »Pete Hanun. Hän oli Sheridanissa, kun sinne perustettiin yhdistyksen pääkortteeri. Hän löi erästä järjestäjää vasten kasvoja murskaten häneltä neljä hammasta. Sanovat, että hän on entinen kuritushuonevanki.»

Koko viimeksikuluneen vuoden Hal oli kuunnellut taloustieteen luentoja, jotka olivat täynnä »yksityisomistuksen» ylistystä. Tämä Yksityis-Omistus kehitti yritteliäisyyttä ja säästäväisyyttä, se piti teollisuuden pyörät pyörimässä, ja siitä liikeni sievät rahat yliopistojakin varten, se sopeutui tarjonnan ja kysynnän pyhiin lakeihin ja oli Amerikan siunatun edistyksen ja hyvinvoinnin perustuksena. Nyt Hal yht'äkkiä näki edessään asian todellisuuden, näki sen ahnain suden-silmin tuijottelevan, tunsi sen kuuman hengityksen kasvoissaan, näki sen uhkaavat käpälät ja kynnet, joista juoksi norona naisten ja lasten veri. Kivihiilikaivokset olivat yksityisomistuksen esineitä, samoin suljetut kaivosaukot ja olemattomat varakäytävät! Yksityisomistus vallitsi tuuletuslaitoksia, jotka eivät toimineet, pirskottimia, jotka eivät pirskottaneet. Yksityisomistus käytteli nuijia ja revolvereja painaen ne murhamiesten ja linnavankien kouriin, ajaen pelastajat tiehensä ja sulkien epätoivoiset lesket ja orpolapset koteihinsa! Oi kuinka kauniisti lauloivatkaan kirkastuneet ja hyvinravitut Yksityis-Omistuksen papit akateemisissa suojissa tuon verisen Demonin ylistystä!

Yht'äkkiä Halin ajatusjuoksu pysähtyi. Hänessä oli herännyt jotakin, minkä olemassaoloa hän ei ollut aavistanutkaan. Hänen kasvoissaan oli uusi ilme, ja hänen äänensä oli syvä ja voimakas kuin miehen, kun hän virkkoi: »Minä pakotan heidät avaamaan kaivoksen!»

Toiset katsahtivat häneen. He olivat kaikki hysterian rajoilla, mutta olivat huomanneet hänen omituisilta kaikuvat sanansa: »Minä pakotan heidät avaamaan kaivoksen!»

»Miten?» kysyi Olson.

»Suuri yleisö ei tiedä asiasta. Jos tieto leviää, syntyy närkästyksen melua, ja heidän on mahdoton jatkaa niinkuin ovat aloittaneet.»

»Mutta kuinka aiotte saada asian julkisuuteen?»

»Annan uutisen sanomalehdille! Ne eivät voi tehdä olemattomaksi sellaista asiaa — olivatpa muuten kuinka ennakkoluuloisia tahansa!»

»Mutta luuletteko heidän uskovan, mitä joku kaivosmiehen apulainen heille kertoo?» kysyi mrs David.

»Minä kyllä keksin keinon saadakseni heidät uskomaan», sanoi Hal. »Minä pakotan heidät avaamaan tuon kaivoksen!»

34.

Kaivosalueella kuljeskellessaan Hal oli huomannut muutamia älykkäiltä näyttäviä nuoria miehiä, joilla oli muistiinpanokirjat käsissä. Hän oli havainnut, että yhtiö piti näitä nuoria miehiä vierainaan ja että he juttelivat tutunomaisesti päällysmiesten kanssa, mutta ei kumminkaan uskonut, että oli mahdotonta löytää heidän joukostaan edes yhtä omallatunnolla varustettua — tai ainakin sellaista, jota houkutteli huomiotaherättävä uutinen. Lähdettyään mrs Davidin luona pidetystä kokouksesta Hal asteli kaivoksen suulle etsien sopivaa reportteria. Sellaisen keksittyään hän seurasi miestä vähän aikaa toivoen pääsevänsä paikkaan, jossa ei mikään yhtiön urkkija tulisi asiaa häiritsemään. Sopivan tilaisuuden tarjoutuessa hän sitten astui miehen luo ja pyysi kohteliaasti häntä lähtemään sivukadulle, missä he voisivat keskustella häiriytymättä.

Reportteri suostui. Hal hillitsi tunteittensa kuohuntaa, jottei toinen tuntisi vastenmielisyyttä, sanoi olleensa työssä Pohjois-Laaksossa muutamia kuukausia ja voivansa kertoa paljonkin kaivosalueella vallitsevista olosuhteista. Esimerkiksi tiilikiventomusta. Kuivissa kaivoksissa voitiin räjähdyksiä ehkäistä pirskottamalla seiniä mainitulla aineella. Sattuiko reportteri tietämään, että yhtiö puhui ihan perättömiä väittäessään tätä varokeinoa käytetyn?

Ei, vastasi reportteri, hän ei sitä tietänyt. Asia tuntui kiinnittävän hänen mieltänsä, ja hän kysyi Halin nimeä ja ammattia. Hal mainitsi nimekseen »Joe Smith, aputyömies» ja mainitsi tulleensa hiljattain punnitustarkastajan virkaan valituksi. Reportteri, laiha ja teräväpiirteinen nuori mies, kyseli vielä paljonkin — varsin älykkäästi — ja mainitsi ohimennen lähettävänsä paikallisena kirjeenvaihtajana uutisia suurelle sanomalehtiyhtymälle, jonka tiedonannot lähetettiin maan joka kolkkaan. Tuo oli Halin mielestä aivan erikoinen onnenpotkaus, ja hän kertoi tälle mr Grahamille työmiesten laatimasta luettelosta: he voivat mainita hänelle nimeltä sataseitsemän miestä ja poikaa, jotka olivat kaivoksessa. Mr Grahamin mielenkiinto tuntui yhä kasvavan, ja hän merkitsi asioita muistikirjaansa.

Oli eräs toinenkin, vielä tärkeämpi seikka, jatkoi Hal, nimittäin se, että tuuletuslaitoksen käyntiinpanoa viivytettiin. Räjähdyksestä oli kulunut jo kolme päivää, mutta kaivokseen ei ollut yritettykään tunkeutua. Oliko mr Graham aamulla nähnyt kaivosaukolla vallinneen levottomuuden? Tiesikö hän, että eräs mies oli ajettu pois kaivosalueelta vain siitä syystä, että hän oli vedonnut valtion kaivostentarkastajaan? Hal kertoi, mitä monet olivat alkaneet uskoa, että yhtiö säästi omaisuuttaan uhraamalla ihmishenkiä. Hän huomautti seikan inhimillisestä merkityksestä, kertoi vanhasta mrs Raffertystä, hänen heikosta terveydestään ja kahdeksasta lapsestaan, mrs Zambonista, jolla oli yksitoista lasta, mrs Nonotchista, jonka mies ja kolme poikaa olivat onnettomuuden uhrien joukossa. Reportterin mielenkiinnon yllyttämänä Hal alkoi hiukan ilmaista omia tunteitansa. Olivathan kysymyksessä ihmiset eikä eläimet, ihmiset, jotka rakastivat ja kärsivät, vaikka olivatkin köyhiä ja alhaisia!

»Aivan varmasti!» virkkoi mr Graham. »Olette oikeassa, ja minä vakuutan ottavani asiasta selkoa.»

»Vielä eräs seikka», sanoi Hal. »Jos nimeni mainitaan, niin minut ajetaan täältä pois.»

»En sitä mainitse», sanoi toinen.

»Ellette kumminkaan voi uutista julkaista lähdettä nimeämättä —»

»Minä olen uutisen lähde», virkkoi reportteri hymyillen. »Teidän nimenne ei vaikuta asiaan mitenkään.»

Mies puhui tyynen vakuuttavasti, näytti tietävän asiaintilan ja siitä johtuvan oman velvollisuutensa niin täydellisesti, että Hal tunsi voitonriemun väristystä. Tuntui kuin olisi väkevä tuuli puhaltanut ulkomaailmasta hälventäen tämän kaivosalueen yläpuolella leijuvat tartuntausvat. Niin, tämä reportteri oli ulkomaailma! Hän oli julkisen mielipiteen voima, joka teki itsensä tunnetuksi tässä konnamaisuuden ja pelon tyyssijassa. Hän oli suuren, salaisista vaikutuksista vapaan, kaiken lahjomisen yläpuolelle kohonneen järjestön totuuden, rohkeuden ja oikeamielisyyden ääni!

»Olen teille kiitollinen», virkkoi mr Graham lopuksi, ja Halin voitonriemu muodostui täydelliseksi. Mikä erinomainen onni, että hän oli tavoittanut suuren sanomalehtiyhtymän edustajan! Uutinen löytäisi tiensä suureen teollisuuden maailmaan, jolle kivihiili merkitsi elämän ylläpitäjää. Työmiehet tehtaissa, joiden pyöriä pyöritti kivihiili, työmiehet junissa, jotka liikkuivat kivihiilen voimasta, saisivat vihdoinkin kuulla, kuinka kärsivät ne, jotka uurastivat maan uumenissa heitä varten. Niin ihmeellinen oli uudenaikaisten uutistoimistojen kyky levittää tietoja, että ne hienot naisetkin, jotka istuivat mukavissa nojatuoleissaan palatsimaisissa höyrylaivoissa etelän välkkyvillä merillä, tulisivat kuulemaan näiden raatajien ja heidän leskiensä ja pienokaistensa avunhuudot! Ja tuosta ulkomaailmasta tulisi vastaus, kuuluisi yleinen kauhun ja kirouksen huuto, joka pakottaisi vanhan Peter Harriganinkin vääjäämään. Niin Hal mietti — hän näet oli nuori, ja tämä oli hänen ensimmäinen ristiretkensä.

Hän oli niin onnellinen, että voi jälleen ajatella itseänsä ja havaita, ettei ollut sinä päivänä vielä syönyt. Oli päivällisaika, ja hän lähti Reminitskin luo. Hän oli ehtinyt nauttia toisen ruokalajin niistä kahdesta, jotka tarjottiin, kun hänen osakseen tuli kamala pettymys.

Hän loi katseensa ylös ja näki Jeff Cottonin tulevan ruokahuoneeseen ja suoraan häntä kohti. Aluepäällikön silmät näyttivät veristäviltä, ja sen huomattuaan Hal nousi vaistomaisesti.

»Tulkaa!» sanoi Cotton tarttuen hänen käsivarteensa ja marssittaen hänet ulos, ennenkuin muut päivällisellä olevat olivat ehtineet kunnolla vetää henkeänsä.

Hal ei saanut tilaisuutta osoittaa aluepäällikölle »teekutsukäytöstään». Heidän kävellessään Cotton lausui mielipiteenään, että hän oli lurjus, keltanokka ja ties kenen poika, ja kun Hal yritti jotakin kysyä — hän kysyi ihan luontevasti, koska ei heti käsittänyt, mitä oli tapahtunut — niin Cotton käski hänen »pitää kitansa kiinni» ja tehosti käskyään kauluksesta ravistamalla. Samassa kävi häneen käsiksi kaksi kaikkein jykevintä kaivoksenvartijaa, jotka olivat odottaneet ruokahuoneen ovella ja nyt auttoivat häntä eteenpäin. He kulkivat katua alaspäin ja Jeff Cottonin virkahuoneiston ohi tällä kertaa siihen pysähtymättä. Päämääränä oli rautatieasema, ja sinne saapuessaan Hal näki junan odottamassa. Miehet marssittivat hänet vaunuun ja päästivät irti vasta painettuaan hänet penkkiin.

»Kas niin, nuori mies», sanoi Cotton, »saamme nähdä, kuka tätä kaivosta johtaa».

Hal oli jo osalta saavuttanut mielensä tasapainon. »Tarvitsenko piletin?» kysyi hän.

»Minä pidän siitä huolen», vastasi aluepäällikkö.

»Entä saanko tavarani?»

»Säästäkää muutamia kysymyksiä professoreitanne varten», tiuskasi aluepäällikkö.

Hal odotti, ja parin minuutin kuluttua toi eräs mies juoksujalkaa hänen vähiä tavaroitansa, jotka oli kierretty mytyksi ja sidottu nuoralla. Hal huomasi, että mies oli iso ja ruma ja että Cotton puhutteli häntä nimellä »Pete».

Junailija huusi »Valmiit!». Samassa kumartui Jeff Cotton Halin puoleen ja lausui merkitsevästi kuiskaten: »Muistakaa minun sanoneen, nuori mies: ellette lähde kiireen kaupalla eteenpäin, vaan viivytte Pedrossa, niin tapahtuu jotakin yön pimeydessä.»

Sitten Cotton lähti kulkemaan käytävää ja hyppäsi liikkuvasta junasta. Mutta Hal huomasi, että Pete Hanun, hammastenmurtaja, oli vaunussa vähän matkan päässä hänestä.