Kuningas kivihiili

by Upton Sinclair

KOLMAS KIRJA

KUNINGAS KIVIHIILEN LAKEIJAT

1.

Hal aikoi lähteä niin pian kuin suinkin Western Cityn sanomalehdentoimittajain puheille. Mutta sitä ennen hänen oli saatava rahoja matkaa varten, ja siinä tarkoituksessa näytti parhaalta mennä etsimään John Edströmiä. Hän poistui junasta Pete Hanunin seuratessa. Hiukan kyseltyään hän tavoitti hautaustoimiston omistajan, joka oli toimittanut hautaan Edströmin vaimon ja sanoi hänelle, että vanha ruotsalainen asui läheisyydessä erään työmiehen luona.

Edström tervehti häntä kiihkein kysymyksin: Kuka oli saanut surmansa? Millä kannalla olivat asiat? Hal kertoi lyhyesti, mitä oli tapahtunut. Kun hän sitten sanoi tarvitsevansa rahaa, sanoi Edström, että hänellä oli hiukan ja että hän mielellään lainaisi, mutta ettei se riittänyt matkalipun hinnaksi. Hal kysyi, kuinka oli laita niiden viidenkolmatta dollarin, jotka Mary Burke oli lähettänyt kirjatussa kirjeessä. Ukko ei ollut kuullut niistä mitään; hän ei ollut käynyt postikonttorissa. »Lähdetään heti!» virkkoi Hal; mutta alakertaan mentäessä hänen mieleensä johtui uusi vaikeus. Pete Hanun oli ulkona kadulla, ja oli mahdollista, että hän oli kuullut jotakin rahoista Jeff Cottonilta. Hän voi pidättää Edströmin ja viedä häneltä rahat.

»Minäpä ehdotan jotakin», virkkoi ukko. »Lähdetään tuttavani MacKellarin luo. Hän kenties voi antaa jotakin neuvoa — ehkä ajatella jotakin keinoa kaivoksen avaamiseksikin.» Edström selitti, että MacKellar, vanha skotlantilainen, oli ollut kaivosmiehenä, mutta oli nyt raajarikko ja piti jotakin pientä tointa Pedrossa. Hän oli Alf Raymondin koneiston itsepintainen vastustaja, ja kerran olivat olleet vähältä hänet tappaa. Hänen asuntonsa oli lähellä, ja hänen kanssaan voi neuvotella aivan lyhyesti.

»Olkoon menneeksi», sanoi Hal, ja niin he lähtivät. Pete Hanun seurasi heitä suunnilleen kymmenen askelen päässä, mutta ei ryhtynyt mihinkään estelyyn ja molemmat miehet kääntyivät sisään pienen talon portista. Eräs nainen avasi heille oven ja kehoitti heitä ruokahuoneeseen, missä istui MacKellar — harmaahapsinen reumatismin käyristämä vanhus, jonka oli pakko käyttää kainalosauvoja.

Hal kertoi asiansa. Skotlantilainen oli elänyt ikänsä kaiken kaivosalueilla, joten ei tarvinnut käydä selittämään asian yksityiskohtia. Kun Hal kertoi ajatelleensa sanomalehtiin vetoamista, virkkoi hän heti: »Älkää huoliko lähteä Western Cityn sanomalehtimiesten puheille. Täällä on mies, joka toimittaa sen; Keating, Gazetten toimittaja.»

»Western Cityn Gazetten toimittaja?» huudahti Hal. Hän tunsi lehden; se oli halpahintainen iltalehti, jota lukivat työläiset. Sivistyneet henkilöt siihen viitatessaan mainitsivat sitä nimellä »keltainen».

»Niin», virkkoi MacKellar Halin äänensävyn huomattuaan. »Se on joka tapauksessa ainoa lehti, joka kertomuksenne julkaisee.»

»Missä se Keating on?»

»Hän on ollut kaivoksilla. Paha juttu, ettette häntä siellä kohdannut.»

»Voimmeko saada hänet vielä käsiimme?»

»Otaksun hänen olevan vielä Pedrossa. Kysykää American hotellista.»

Hal meni puhelimeen ja kuuli minuutin kuluttua ensimmäisen kerran tulevan ystävänsä ja taistelutoverinsa Billy Keatingin iloisen äänen. Vielä muutaman minuutin kuluttua äänen omistaja ilmaantui MacKellarin ovelle pyyhkien hikeä puolikaljulta päälaeltaan. Hän oli pyöreäkasvoinen kuin täysikuu ja rattoisa kuin Falstaff; paremmin häneen tutustuessaan huomasi, että hän oli luotettava kuin Newfoundlandin koira. Koostaan huolimatta Keating oli todellinen sanomalehtimies, ruumiineen ja sieluineen työhönsä antautunut.

Ehdittyään sisään hän alkoi heti kysellä nuorelta kaivosmieheltä, ja Hal huomasi aivan pian, että tässä oli se henkilö, jota hän tarvitsi. Keating tiesi tarkoin, mitä oli kysyttävä, ja sai koko asian selville muutamassa minuutissa. »Tuhat tulimmaista!» huudahti hän. »Viimeinen painokseni!» Samassa hän veti esiin kellon ja riensi puhelimeen. »Pitkälle linjalle!» huusi hän. »Minä tahdon puhutella Western Cityn Gazetten kaupunkitoimittajaa. Koettakaa saada se pian selväksi, olkaa hyvä. Asia on erittäin kiireellinen, ja viime kerralla minun täytyi odottaa lähes puoli tuntia.»

Hän kääntyi Halin puoleen ja alkoi jälleen kysellä vetäen samalla paperitukun taskustaan ja tehden merkintöjä. Hal kertoi hänelle, ettei kaivoksia ollut asianmukaisesti pirskotettu, ettei varakäytäviä ollut olemassakaan, että tuuletuslaitoksen kuntoonpanoa viivytettiin ja kaivoksessa olevien miesten lukumäärää salattiin. »Minä tiesin, että asiat olivat kierot», huudahti hän, »mutta en voinut päästä niiden jäljille. Pitivät miestä kintereilläni kaiken aikaa. Tunnetteko Predovich-nimisen miehen?»

»Tunnen», vastasi Hal. »Yhtiön kaupanhoitaja; hän tutki kerran taskuni.»

Keatingin kasvoissa oli inhon ilme. »Niin, hän oli saattelijanani. Arvaatte, kuinka hyvin voi puhutella kaivosmiehiä, kun on sellainen urkkija kintereillä. Minä sanoin ylivalvojalle: 'En tarvitse ketään saattelijakseni.' Hän katseli minua ilkeästi hymyillen. 'Emme halua nähdä teille mitään tapahtuvan täällä kaivoksilla ollessanne, mr Keating.' 'Mutta ettehän pidä tarpeellisena suojella toisten reportterien henkeä', sanoin minä. 'Emme kylläkään', vastasi hän, 'mutta Gazette on hankkinut itselleen paljon vihamiehiä'. 'Lopettakaa lorunne, mr Cartwright', sanoin minä. 'Aiotteko siis pitää minua silmällä kaiken aikaa täällä ollessani?' 'Voitte asian niin käsittää', vastasi hän, 'jos luulette siitä olevan huvia Gazetten lukijoille'».

»Paha juttu, ettemme kohdanneet toisiamme!» virkkoi Hal. »Tai kun edes olisitte kohdannut jonkun punnitustarkastajaryhmämme jäsenen.»

»Ahaa! Tiedättekö jotakin siitä punnitustarkastajajutusta?» huudahti reportteri. »Minulle siitä vihjaistiin — ja siitä johtuu, että olen nyt täällä. Kuulin, että eräs Edström oli ajettu pois, koska hän oli rettelöinyt, ja minä otaksuin tapaavani hänet ja saavani jotakin selkoa.»

Hal ja MacKellar katsahtivat Edströmiin, ja kaikki kolme alkoivat nauraa. »Tässä on miehenne!» sanoi MacKellar.

»Ja tuossa punnitustarkastajanne!» lisäsi Edström viitaten Haliin.

Reportteri kävi heti jälleen työhönsä alkaen uudelleen kysellä. Hän tahtoi käyttää tätä juttua »jatkokertomuksena» seuraavaa päivää varten, pitääkseen Pohjois-Laaksoon kohdistuvaa mielenkiintoa vireillä. Asia koski suoranaisesti onnettomuutta, koska siitä näkyi, mitä Pohjois-Laakson päällysmiehet tekivät, kun heidän olisi tullut pitää huolta kaivosten turvallisuudesta. »Minä kirjoitan sen tänään iltapuolella ja lähetän postitse», lisäsi Keating hymyillen. »Eräs etu on henkilöllä, joka käsittelee toisten vieroksumia asioita — yllättäviä uutisia ei kukaan huoli varastaa.»

2.

Keating meni jälleen puhelimeen kiusaamaan »pitkää linjaa», mutisi sitten jotakin viimeisestä painoksestaan ja palasi Halin luo kyselemään lisää hänen kokemuksistaan. Ennen pitkää hän sai kuulla, kuinka tämä nuori mies oli ensimmäisen kerran yrittänyt toimia asiain julkisuuteen saattajana. Keating nojautui tuolissaan taaksepäin ja nauroi, kunnes koko ruho tärisi, tai lasten kuvakirjain sanontaa käyttäen »hyytelönä hytki».

»Graham!» huudahti hän. »Ajatelkaa, MacKellar, hän kertoi tuon tarinansa Grahamille!»

Skotlantilainen näytti pitävän asiaa yhtä hupaisena. Molemmat selittivät sitten, että Graham oli Pedron sheriffi-hallitsijan omistaman Eagle (»Kotka») lehden poliittinen reportteri. Häntä sopi nimittää Alf Raymondin sanomalehtimies-shakaaliksi; ei ollut asiaa, joka olisi tuntunut hänestä liian likaiselta.

»Mutta hän sanoi minulle olevansa Lännen sanomalehtiyhtymän kirjeenvaihtaja!» huudahti Hal.

»Niin onkin», vastasi Billy.

»Käyttääkö siis sanomalehtiyhtymä palveluksessaan 'Y.P.Y:n' urkkijoita?»

Reportteri vastasi kuivasti: »Kunhan opitte paremmin tuntemaan näitä asioita, käsitätte, että sanomalehtiyhtymä vaatii kirjeenvaihtajaltaan ennen kaikkea yksityisomaisuuden kunnioittamista. Jos tämä kunnioitus on mennyt hänen luihinsa ja ytimiinsä, oppii hän helposti erottamaan uutiset toisistaan ja oikein niitä käsittelemään.»

Keating kääntyi skotlantilaisen puoleen. »Sattuuko teillä olemaan kirjoituskone, MacKellar?»

»Onhan se, mutta yhtä vanha ja vaivainen kuin minä itse.»

»Se kelpaa minulle. Kutsuisin tämän nuoren miehen hotelliin, mutta ajattelen, että hänen on paras pysyä poissa kaduilta, mikäli mahdollista.»

»Olette oikeassa. Minä neuvon teitä viemään kirjoituskoneen yläkertaan, missä ei tarvitse pelätä ikkunasta tulevaa luotia.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Hal. »Olemmeko Amerikassa vai keskiajan
Italiassa?»

»Raymondin valtakunnassa», vastasi MacKellar. »Ampuivat ystäväni Tom Burtonin kuoliaaksi hänen seisoessaan asuntonsa portailla. Hän vastusti täkäläistä koneistoa ja aikoi esittää suurelle valamiehistölle vaalipetoksia koskevia todisteita.»

Keatingin riidellessä »pitkän linjan» kanssa vanha skotlantilainen yritti selittää Halille hänen asemansa vaarallisuutta. Aivan hiljattain oli eräs kaivosmiesten järjestön perustaja piesty keskellä kirkasta päivää ja jätetty tajutonna makaamaan katukäytävälle. MacKellar oli ollut kuulemassa, kuinka rikoksentekijöitä tutkittiin ja kuinka heidät päästettiin vapaiksi — valamiehistön puheenjohtaja näet oli eräs kapakoitsija, eräs Raymondin kätyreitä, ja toiset oikeuden jäsenet olivat meksikolaisia, jotka eivät ymmärtäneet sanaakaan koko toimituksesta.

»Aivan samanlainen kuin Jeff Cottonin minulle lupaama oikeus», huomautti Hal yrittäen heikosti hymyillä.

»Niin», vastasi toinen, »ja varmaa on, että ne voivat toimittaa teidät pois tieltä, jos haluavat. Koko koneisto on heidän hallussaan. Minä tiedän, kuinka kaikki on järjestetty, sillä itsellänikin oli pieni poliittinen toimi, kunnes he huomasivat, etten kelvannut heidän käytettäväkseen.»

Vanha skotlantilainen selitti, että hänet oli valittu rauhantuomariksi ja että hän oli yrittänyt estää poliisia kiskomasta rahoja kaupungin naisilta. Hänet oli pakotettu eroamaan, ja vihamiehet olivat tehneet hänen elämänsä sietämättömäksi. Hiljattain hän oli ollut edistysmielisten ehdokkaana piirituomarin virkaan. Hän kertoi nyt, mitä oli kokenut yrittäessään suorittaa vaalitaistelua kaivosalueella: hänen kiertokirjeensä oli otettu takavarikkoon, tiedoituslehdet oli revitty maahan ja hänen kannattajiaan oli ahdistettu. Asia oli täsmälleen niin kuin Alec Stone, kaivospäällikkö, oli Halille selittänyt. Eräillä kaivoksilla kuuluivat kokoushuoneet yhtiölle, toisissa paikoissa kapakoitsijoille, joiden luotto riippui Alf Raymondista. Niihin muutamiin paikkoihin, joissa oli vuokrattavia kokoushuoneistoja, olivat vallanpitäjät järjestäneet samaan aikaan vapaata musiikkia ja oluen anniskelua pitääkseen joukkoja loitolla MacKellarista.

Billy Keating oli kaiken aikaa sättinyt »pitkää linjaa». Nyt hänen vihdoin onnistui saada puhelu, ja huoneessa syntyi hiljaisuus. »Halloo, Pringle, tekö siellä? Täällä Keating. Saanut ison kertomuksen Pohjois-Laakson onnettomuudesta. Eikö viimeinen painos ole vielä mennyt painoon? Pyytäkää Jim puhelimeen. Halloo, Jim! Onko kirjanne käsillä?» Billy puhui nähtävästi pikakirjoittajalle alkaen esittää Halin kertomusta. Silloin tällöin hän pysähtyi tai toisti jonkin sanan; pari kertaa Hal korjasi yksityiskohtia. Niin asia tuli valmiiksi neljännestunnin kuluessa, ja Keating kääntyi Halin puoleen.

»Kas niin, poikani», sanoi hän. »Suunnilleen tunnin kuluttua kertomuksenne on Western Cityn kaduilla; tänne se saapuu kunhan ehtivät sen puhelimella lähettää. Jos noudatatte neuvoani, poistutte Pedrosta, ennenkuin se tapahtuu!»

3.

Hal ei vastannut mitään Billy Keatingin viimeiseen huomautukseen. Hän oli kuunnellut omaa kertomustaan puhelimeen toistettuna eikä ajatellut omaa nahkaansa, vaan sataaseitsemää miestä ja poikaa, jotka olivat kaivokseen hautautuneet.

»Mr Keating», sanoi hän, »oletteko varma siitä, että Gazette painattaa kertomuksen?»

»Hyvä isä!» huudahti Billy. »Mitä varten siis olisinkaan täällä?»

»Niin, nähkääs, minä petyin jo kerran.»

»Osuitte väärään leiriin. Meidän lehtemme on köyhän väen lehti, ja me elämme tällaisesta.»

»Onko mahdollista, että sitä lievennetään?»

»Ei ollenkaan, sen voitte uskoa.»

»Eikö ole mahdollista, että Peter Harrigan estää sen ilmestymästä?»

»Peter Harrigan on tehnyt yrityksensä jo aikoja sitten, poikani.»

»Hyvä», virkkoi Hal. »Mutta sanokaa minulle: tuleeko se tepsimään?»

»Mitä tarkoitatte?»

»Tarkoitan — että kaivos avataan.»

Keating mietti hetkisen. »Pelkään, ettei se paljoakaan vaikuta.»

Hal silmäili häntä ihmeissään. Hän oli pitänyt varmana, että tosiasioiden julkaiseminen pakottaisi yhtiön toimimaan. Mutta Keating selitti, että Gazettea luki etupäässä vain työkansa, joten sen vaikutus oli verrattain vähäinen. »Lehtemme on iltalehti», selitti hän, »ja kun ihmiset ovat lukeneet valheita koko aamupuolen, on vaikea saada heitä uskomaan totuutta iltapuolella.»

»Mutta eikö uutinen siirry toisiin lehtiin — kautta maan?»

»Me olemme yhteydessä toisten lehtien kanssa, mutta ne ovat samanlaisia köyhänmiehen lehtiä. Jos tapahtuu jotakin aivan kuulumatonta ja me pidämme siitä melua pitkän aikaa, voi sattua, että herätämme huomiota. Joka tapauksessa rajoitamme Lännen sanomalehtiyhtymän salaamien uutisten lukua. Mutta kun on kysymyksessä pieni asia, esimerkiksi miesten kaivokseen sulkeminen, voimme korkeintaan hiukan kiusata Yleistä Polttoaine-Yhtiötä.»

Hal ei ollut päässyt entistä kauemmaksi. »Minun täytyy keksiä jokin toinen keino!» huudahti hän.

»En puolestani ymmärrä, mitä voisitte tehdä», vastasi toinen. Syntyi hiljaisuus; nuori mies painui mietteisiin. »Ajattelin lähteä Western Cityn toimittajien puheille», virkkoi hän hiukan epävarmasti.

»Voin vain kehoittaa teitä säästämään matkarahanne. He eivät huolisi uutisestanne.»

»Entä jos vetoisin kuvernööriin?»

»Hän ei luultavasti ensinkään päästäisi teitä puheilleen. Ja jos päästäisikin, ei kumminkaan ryhtyisi mihinkään toimenpiteisiin. Hän nähkääs ei ole mikään oikea kuvernööri, vaan nukke, joka on asetettu teitä pettämään. Hän liikkuu ainoastaan Harriganin nykäistessä nuorasta.»

»Tiesin luonnollisesti, että hän on Harriganin miehiä. »Mutta —» päätti hän sitten hiukan laimeasti, »mitä sitten voin tehdä?»

Reportterin kasvoihin nousi säälin hymy. »Minä huomaan, että olette ensi kertaa näillä asioilla!» Sitten hän lisäsi: »Olette vielä nuori! Kunhan saatte enemmän kokemusta, jätätte nämä asiat vanhempien henkilöiden hoidettaviksi!» Hal ei kumminkaan huomannut reportterin ivaa. Hän oli kuullut samat sanat kuolettavan vakavasti lausuttuina veljeltään! Sitäpaitsi hän oli vastikään saapunut kauhun tyyssijoilta.

»Mutta ymmärrättehän, mr Keating», huudahti hän, »etten voi istua rauhassa, kun miehet kuolevat kaivokseen!»

»En tiedä, mitä rauhassa-istuminen tekee», vastasi toinen. »Mutta sen tiedän, ettei liikkumisesta koidu teille mitään hyvää.»

Hal kääntyi Edströmin ja MacKellarin puoleen. »Hyvät herrat», sanoi hän, »kuunnelkaa minua hetkinen.» Hänen äänessään oli anova sävy — ikäänkuin hän olisi otaksunut heidän tahallaan kieltäytyvän auttamasta! »Meidän täytyy tehdä jotakin. Meidän täytyy tehdä jotakin! Minä olen kokematon näissä asioissa, mr Keating on oikeassa; mutta te olette niihin perehtyneet. Harkitkaa, hyvät herrat, mitä voidaan tehdä, ja auttakaa minua asian toimeenpanossa!»

Syntyi kauan kestävä hiljaisuus. »Jumala tiesi», sanoi Edström vihdoin.
»Ehdottaisin jotakin, jos osaisin.»

»Samoin minä», virkkoi MacKellar. »Te hyökkäätte päin kiviseinää, nuori mies. Hallitus on täällä pelkkä 'Y.P.Y:n' alajaosto. Virkamiehet ovat kelvottomia — yhtiön palvelijoita kaikki tyynni.»

»Hetkinen vielä», virkkoi Hal. »Harkitkaamme asiaa. Otaksukaamme, että meillä olisi oikea hallitus — mihin toimenpiteisiin silloin ryhtyisimme? Veisimme tällaisen asian piirikunnan yleiselle syyttäjälle, eikö niin?»

»Epäilemättä», sanoi MacKellar.

»Te mainitsitte hänet jo aikaisemmin», sanoi Hal. »Hän uhkasi syyttää jotakin kaivoksen ylivalvojaa vaalipetoksesta, eikö niin?»

»Se tapahtui hänen vaaliehdokkaana ollessaan», sanoi MacKellar.

»Ahaa! Muistuu mieleeni, mitä sanoi Jeff Cotton — että hän on ystävällinen kaivosmiehille puheissaan ja yhtiöille teoissaan.»

»Niin on laita», virkkoi toinen kuivasti.

»Hyvä», virkkoi Hal. »Eikö minun pidä kumminkin käydä hänen luonaan edes koettamassa? Eihän tiedä, vaikka hänen rinnassaan sittenkin olisi sydän.»

»Tässä ei tarvita sydäntä», huomautti MacKellar, »vaan selkärankaa».

»Mutta sittenkin pitäisi asia saattaa hänen tietoonsa. Ellei hän tahdo mitään tehdä, niin onpahan ainakin tiedettynä, ja siitä tulee teille toinen uutinen, eikö totta, mr Keating?»

»Epäilemättä», vastasi reportteri. »Mihin aiotte häntä kehoittaa?»

»Jättämään asian suuren valamiehistön käsiteltäväksi ja syyttämään
Pohjois-Laakson päällysmiehiä.»

»Siihen kuluisi kuitenkin pitkä aika; kaivoksessa olevat miehet eivät pelastuisi.»

»Heidät voisi pelastaa uhkaus, että tullaan niin menettelemään.»

MacKellar virkkoi: »En usko, että Dick Parkerin uhkaus paljoakaan merkitsisi. Päällysmiehet tietävät voivansa estää hänen toimenpiteensä.»

»Mutta eikö ole ketään muuta? Eikö minun pitäisi yrittää kääntyä oikeuden puoleen?»

»Minkä oikeuden?»

»En tiedä. Sanokaa te!»

»Alhaalta aloittaakseni», virkkoi skotlantilainen, »on ensinnäkin rauhantuomari».

»Kuka on rauhan tuomarina?»

»Jim Anderson, välskäri. Hän on samanlainen kuin kaikki muut rauhantuomarit — elää pienistä lahjuksista.»

»Onko olemassa korkeampi oikeus?»

»On, piirioikeus; siinä on tuomarina Denton. Hän on yhtiön neuvonantajan Vaglemanin liikekumppani. Mitä luulette hänestä hyötyvänne?»

»Uskon tosiaankin tarttuvani oljenkorsiin», sanoi Hal. »Mutta niinhän sanotaan hukkuvan tekevän. Joka tapauksessa menen tapaamaan noita henkilöitä. Kenties keksin heidän joukostaan sellaisen, joka suostuu toimimaan. Eihän siitä voi ainakaan vahinkoa olla!»

Toiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että vahinkoa voisi tapahtua, ja kokivat saada Halin uskomaan uhkaavan pieksemisen tai ammutuksi joutumisen vaaraan. »Ne tekevät sen!» huudahti MacKellar. »Eikä heille koidu siitä yhtään hankaluutta — näyttävät toteen, että teitä on lyönyt joku humalainen italialainen naisesta tapellessanne.»

Hal pysyi kuitenkin itsepintaisesti aiheessaan; hän otaksui asiasta suoriutuvansa, ennenkuin viholliset ehtivät toteuttaa suunnitelmiansa. Hän ei tahtonut ottaa ketään mukaansa; hänellä oli tärkeämmät tehtävät Edströmille ja Keatingille — MacKellar taas ei kyennyt liikkumaan kyllin nopeasti. Hal kehoitti Edströmiä menemään postikonttoriin hakemaan kirjeen ja heti vaihtamaan setelit. Hän aikoi sepittää valalliset selitykset ja viedä ne kuvernöörille, elleivät täkäläiset viranomaiset suostuisi toimimaan. Siihen hän tarvitsi rahoja. Sillävälin piti Billy Keatingin kirjoittaa punnitustarkastajan tarina ja saapua parin tunnin kuluttua American hotelliin saamaan velallisten selitysten jäljennökset Gazettea varten.

Hal oli yhä vielä puettuna niihin kaivosmiehen vaatteisiin, jotka hänellä oli ollut yllään Edströmin luona sinä iltana, jolloin hänet oli pidätetty. Hän ei kumminkaan suostunut lainaamaan MacKellarilta parempaa pukua, koska tiesi, etteivät vanhan skotlantilaisen vaatteet hänelle sopineet ja että olisi parempi esiintyä aito kaivosmiehenä kuin huonosti puettuna herrana.

Kun asiat oli niin päätetty, lähti Hal kadulle, missä hampaittenrikkoja Pete Hanun alkoi jälleen häntä seurata. Nuori kaivosmies alkoi yhtäkkiä juosta, toinen teki samoin, ja niin he molemmat kiitivät katua, katselijain isoksi ihmeeksi. Hal oli harjoitellut pikajuoksua, ja Pete oli varmaan iloinen, ettei yleisen syyttäjän asunto ollut kovin kaukana.

4.

Viraston ulommassa huoneessa oleva kirjuri sanoi mr Richard Parkerilla olevan kiireellisiä töitä. Hal ei ollut siitä pahoillaan, koska sai hiukan hengähtämisaikaa. Kirjuri katseli uteliaana huohottavaa, punoittavaa nuorukaista, mutta Hal ei antanut mitään selitystä, ja hammastensärkijä odotti ulkona.

Mr Parker otti tulijan vastaan parin minuutin kuluttua. Hän oli hyvinruokittu herrasmies; hänen rehevä leukansa oli äsken ajeltu ja puuteroitu. Hänen pukunsa sopi hyvin, paidanrinnus oli hohtavan valkoinen, ja koko hänen olemuksensa puhui »hyvinvoivasta» henkilöstä. Pöydällä oli papereita, ja hän näytti syventyneen jotakin miettimään.

»Mitä haluatte?» kysyi hän sitten nopeasti katsahtaen nuoreen kaivosmieheen.

»Otaksun puhuvani Pedro Countyn yleiselle syyttäjälle?»

»Olette oikeassa.»

»Mr Parker, oletteko tullut kääntäneeksi huomiotanne Pohjois-Laakson kaivosonnettomuuden yhteydessä oleviin seikkoihin?»

»En», vastasi mr Parker. »Miksi olisinkaan?»

»Minä tulen sieltä ja voin antaa teille tietoja, jotka kenties herättävät teissä mielenkiintoa. Sataseitsemän miestä on hautautunut kaivokseen, jonka yhtiön virkailijat ovat sulkeneet, siten saattaen heidät tuhon omiksi.»

Mr Parker siirsi papereitaan ja tarkasteli vierastaan raskaiden silmäluomiensa alitse. »Mistä sen tiedätte?»

»Lähdin sieltä muutamia tunteja sitten. Kaikki kaivoksessa työskentelevät tietävät, että on niin laita.»

»Puhutteko kuulemianne?»

»Minä puhun asioista, jotka olen itse nähnyt. Minä näin onnettomuustapauksen ja näin, kuinka kaivoksen aukko peitettiin laudoilla ja purjekankaalla. Tunnen miehen, joka ajettiin pois tänä aamuna, koska oli valittanut tuuletuslaitoksen käyntiinpanon viivästyvän. Räjähdyksestä on kulunut jo kolme päivää, mutta mitään ei ole vielä tehty.»

Mr Parker esitti sarjan kysymyksiä terävään, epäluuloiseen tapaan kuten ainakin syyttäjät. Hal ei kumminkaan siitä huolinut; olihan miehen velvollisuus ottaa asioista selkoa.

Sitten mr Parker kysyi, kuinka voisi saada Halin tiedonannot todistetuiksi.

»Teidän täytyy lähteä sinne», kuului vastaus.

»Sanotte työmiesten olevan selvillä asioista. Mainitkaa minulle muutamia nimiä.»

»Minulla ei ole oikeutta mainita heidän nimiänsä, mr Parker.»

»Mitä oikeutusta siihen tarvitsette? Kertovathan he asiat minulle?»

»Voivat kertoa, mutta voivat jättää kertomattakin. Eräs mies on jo erotettu työstä; kaikki eivät mieli menettää ansiotansa.»

»Otaksutteko, että lähden sinne vain minulle esittämienne huhujen perusteella?»

»Minä en esitä teille huhuja. Tarjoan valallisen selitykseni.»

»Mutta enhän teitä tunne!»

»Te tiedätte, että olen ollut työssä Pohjois-Laaksossa — joka tapauksessa voitte asian todeta käyttämällä puhelinta. Nimeni on Joe Smith; minä olin aputyöläisenä numero kahdessa.»

Mr Parker ei kumminkaan pitänyt tuota tyydyttävänä. Hänen aikansa oli kallista, ja hän vaati tietoonsa tehtyjen ilmoitusten todistajain nimet, ennenkuin lupasi lähteä Pohjois-Laaksoon.

»Minä tarjoan teille valallisen selitykseni!» huudahti Hal. »Vakuutan tietäväni, että rikos on tapahtumassa, — että sataseitsemän ihmishenkeä tuhoutuu. Ettekö pidä sitä riittävänä syynä tutkimuksenkaan toimeenpanemiseen?»

Yleinen syyttäjä vastasi jälleen haluavansa suorittaa velvollisuutensa, haluavansa suojella työmiesten oikeuksia, mutta vaati mainitsemaan todistajien nimiä, koska ei voinut toimia »umpimähkään». Hal oli ihmeissään. Hakiko mies vain veruketta voidakseen olla mitään tekemättä, vai oliko mahdollista, että valtion virkamies voi auttaa yhtiötä saamaan selville »rauhanhäiritsijöiden» nimiä?

Epäluulostaan huolimatta Hal päätti tarjota miehelle niin hyvät mahdollisuudet kuin suinkin voi. Hän kertoi koko onnettomuuden, kuljetti mr Parkeria kerallaan, näytti hänelle kaivoksen suulle kerääntyneet epätoivoiset naiset ja säikähtyneet lapset, joita torjuttiin pampuin ja revolverein. Hän mainitsi nimeltä perhekunnan toisensa jälkeen, leskiä, äitejä ja orpolapsia. Hän kertoi, kuinka kaivosmiehet olivat vaatimalla vaatineet tilaisuutta saada uskaltaa oman henkensä kumppanien pelastamiseksi. Hän antautui omien tunteittensa valtaan, pyysi kiihkeästi kärsivien ystäviensä puolesta.

»Kuulkaa, nuori mies», keskeytti yleinen syyttäjä hänen kaunopuheisen esityksensä, »kauanko olette työskennellyt Pohjois-Laaksossa?»

»Suunnilleen kymmenen viikkoa.»

»Entä kuinka kauan olette ollut kaivostöissä yleensä?»

»Olin ensimmäistä kertaa.»

»Luuletteko oppineenne kymmenessä viikossa niin paljon, että voitte syyttää 'murhaajiksi' miehiä, jotka ovat kaiken ikänsä opetelleet sitä ammattia?»

»Sanoin teille jo», huudahti Hal, »ettei se ole vain minun mielipiteeni; se on vanhimpien ja kokeneimpien kaivosmiesten mielipide. Vakuutan teille, ettei ole tehty mitään miesten pelastamiseksi. Päällysmiehet eivät välitä mitään työmiehistään. Erään heistä, Alec Stonen, kuultiin sanovan ihmisjoukossa: 'Hiiteen miehet! Pelastakaa muulit!'»

»Kaikki ovat kiihdyksissä», selitti mr Parker. »Kukaan ei voi ajatella säännöllisesti — ette te itsekään. Kun kaivos on tulessa ja tuli leviää niin laajalle, ettei sitä saada sammumaan —»

»Kuinka tiedätte sen leviävän niin laajalle, mr Parker?»

»Kuinka itse tiedätte, ettei se leviä?»

Oltiin vaiti. »Minun ymmärtääkseni pitäisi kaivostentarkastajan apulaisen olla siellä», virkkoi yleinen syyttäjä äkkiä. »Mikä on hänen nimensä?»

»Carmichael», vastasi Hal.

»Mitä sanoo asiasta hän?»

»Häneen vetoamisen vuoksi ajettiin kaivoksilta pois eräs mies,
Huszar-niminen.»

»Niin», virkkoi mr Parker — ja hänen ääneensä tuli sävy, josta Hal huomasi hänen keksineen verukkeensa — »niin, asia kuuluu Carmichaelille; minulla ei ole oikeutta siihen puuttua. Jos hän tulee kehoittamaan minua kannetta nostamaan, teen sen — muussa tapauksessa en. Siinä kaikki, mitä minulla on asiasta sanottavana.»

Hal nousi. »Hyvä, mr Parker», sanoi hän. »Minä olen esittänyt teille tosiasiat. Minulle sanottiin, ettette tulisi mitään tekemään, mutta minä tahdoin antaa teille tilaisuuden. Nyt lähden kuvernöörin luo vaatimaan teitä erotettavaksi!» Sen sanottuaan nuori kaivosmies lähti virastosta.

5.

Hal kulki katua alaspäin hotelliin, missä oli pika- ja konekirjoitusta ammattinaan harjoittava henkilö. Kun tämä nuori nainen huomasi, mikä oli asiana, hänen sormensa vapisivat huomattavasti. Hän ei kumminkaan kieltäytynyt tehtävää suorittamasta, ja Hal esitti Pohjois-Laakson kaivosaukon sulkemiseen liittyviä seikkoja anoen Enos Cartwrightin ja Alec Stonen pidättämistä. Sitten hän kertoi, kuinka oli tullut punnitustarkastajan virkaan valituksi ja kuinka häneltä oli kielletty pääsy vaakahuoneeseen, ja vaati kaikkea käytettävissään olevaa lainopillista sanastoa viljellen Enos Cartwrightia ja James Petersiä, Pohjois-Laakson ylivalvojaa ja vaakamestaria, pidätettäviksi näiden rikosten vuoksi. Toisessa valallisessa selityksessään hän kertoi, kuinka aluepäällikkö Jeff Cotton oli pidättänyt hänet yöllä, pahoinpidellyt ja sulkenut vankilaan kuudeksineljättä tunniksi ilman mitään vangitsemismääräystä tai syytettä; vihdoin, että Jeff Cotton, Pete Hanun ja kaksi muuta tuntematonta henkilöä olivat laittomasti ajaneet hänet pois Pohjois-Laakson kaupungista. Viimeksimainitun asian vuoksi hän vaati vangittaviksi Jeff Cottonin, Pete Hanunin ja kaksi mainitsemaansa tuntematonta henkilöä.

Ennenkuin tämä tehtävä oli suoritettu, saapui Billy Keating tuoden viisikolmatta dollaria, jotka Edström oli saanut postikonttorista. He löysivät julkisen notaarin, jonka edessä Hal valallisesti vahvisti molemmat asiakirjat, ja kun paperit oli asianmukaisesti kirjoihin merkitty ja varustettu valtion leimoilla, jätti Hal jäljennökset Keatingille. Billy, jonka mielestä Pedro oli helvetti kaupungikseen, ei luottanut paikalliseen postitoimistoon, vaan kiiruhti tavoittamaan postijunaa, jonka oli määrä kohta saapua. Palatessaan kadulle he huomasivat henkivartiostonsa lisääntyneen: lisäksi oli tullut eräs humalaiselta näyttävä mies, joka ei yrittänytkään salata aikeitaan.

Hal kääntyi kulman taakse toimistoon, jonka kilvestä luettiin: »J.W.
Anderson, Rauhantuomari.»

Jim Anderson, hevoslääkäri, istui huoneessaan pulpettinsa ääressä. Hän oli ennen virkapukuunsa verhoutumista ilmeisesti purrut tupakkaa; hänen punertavissa viiksissään näkyi vielä tupakanpurun jälkiä. Hal otti huomioon sellaisia yksityiskohtia yrittäen punnita onnistumismahdollisuuksiaan. Hän esitti Pohjois-Laaksossa kokemiaan loukkauksia koskevan valallisen selityksen ja istui odottaen Hänen Kunnianarvoisuutensa lukiessa paperia tuskallisen hitaasti.

»Mitä te oikeastaan tahdotte?» kysyi mies vihdoin.

»Tahdon Jeff Cottonin pidättämismääräystä.»

Toinen silmäili häntä hetkisen. »Kuulkaa, nuori mies», sanoi hän.
»Sellaista määräystä ei täältä anneta.»

»Miksi ei?»

»Siksi, että Jeff Cotton on varasheriffi; hänellä oli oikeus pidättää teidät.»

»Pidättää minut ilman määräystä?»

»Mistä tiedätte, oliko hänellä määräys vai ei?»

»Hän tunnusti minulle, ettei ollut.»

»Olipa hänellä määräys tai ei, joka tapauksessa oli hänen asiansa pitää huolta järjestyksestä kaivoksilla »

»Tarkoitatteko, että hän voi tehdä kaivoksilla mitä hyväksi näkee?»

»Minä tarkoitan, ettei ole asiani kysymykseen puuttua. Minkätähden ette käynyt Si Adamsin puheilla?»

»Eivät antaneet minulle tilaisuutta tavata häntä.»

»Niin», virkkoi toinen, »minä en voi tehdä mitään hyväksenne. Saatte itse pitää huolen asiastanne. Millaiseksi muodostuisikaan kurinpito kaivoksilla, jos jokainen potkunsaanut mies voisi tänne tultuaan toimittaa aluepäällikön vangituksi?»

»Aluepäällikkö siis voi toimia laista välittämättä?»

»Sitä en ole sanonut.»

»Otaksukaamme, että hän murhaisi jonkun — antaisitteko siinä tapauksessa pidätysmääräyksen?»

»Tietysti, jos kysymyksessä olisi murha.»

»Ja jos tietäisitte hänen olevan aikeissa murhata — yrittäisittekö häntä siitä estää?»

»Epäilemättä.»

»Tässä on teille toinen valallinen selitys», sanoi Hal vetäen esiin kaivoksen sulkemista koskevan asiakirjan. Huoneessa vallitsi hiljaisuus tuomari Andersonin syventyessä lukemaan.

Luettuaan hän pudisti jälleen päätänsä. »Ei, te ette voi saada täältä sellaista määräystä.»

»Miksi en?»

»Koska ei ole minun asiani hoitaa kivihiilikaivoksen asioita. Minä en niitä ymmärrä, ja tekisin itsestäni houkkion, jos yrittäisin selittää, kuinka heidän tulee liikettään hoitaa.»

Hal kiisteli hänen kanssaan. Voivatko yhtiön virkailijat kivihiilikaivosta hoitaessaan käsitellä miehiään miten tahtoivat, koska muka vain hoitivat liikettään? Tällaisessa tapauksessa oli heidän käsissään sadanseitsemän miehen ja pojan henki; voiko tosiaankin olla laita niin, ettei lailla ollut mitään sanomista tässä tapauksessa? Mutta mr Anderson pudisti vain päätänsä; ei ollut hänen asiansa puuttua kysymykseen. Hal voi mennä oikeustaloon tiedustelemaan tuomari Dentonilta. Niin Hal keräsi valalliset selityksensä ja lähti jälleen kadulle, missä nyt odotti kolme epäilyttävännäköistä miestä lähteäkseen häntä saattelemaan.

6.

Piirikunnan oikeus piti parhaillaan istuntoa, ja Hal istui hetken oikeussalissa tuomari Dentonia odottaen. Hän näki jälleen edessään rehevän ja hyvinruokitun herrasmiehen, jonka punakat kasvot paistoivat mustan silkkikauhtanan yläpuolella. Nuori kaivosmies huomasi katselevansa epäluuloisesti sekä kauhtanaa että kasvoja. Oliko tosiaankin laita niin, että Hal oli muuttumassa kyynilliseksi ja alkoi menettää uskoa lähimmäisiinsä? Siinä tuomaria katsellessaan hän ajatteli, ettei ollut hätäkään istua tuomarintuolissa, kun liiketoveri esiintyi tuolin edessä kivihiiliyhtiön neuvonantajana!

Väliajalla Hal puhutteli sihteeriä ja sai kuulla, että tuomari oli tavattavissa puoli viiden aikaan; mutta pian senjälkeen tuli saliin Pete Hanun, joka kuiskasi jotakin sihteerille. Sihteeri silmäili Halia ja meni sitten kuiskaamaan jotakin tuomarille. Puoli viiden aikaan, kun istunto oli julistettu päättyneeksi, tuomari nousi ja vetäytyi yksityiseen virkahuoneistoonsa, ja kun Hal tiedusteli sihteeriltä, ilmoitti viimeksimainittu hänelle, ettei tuomarilla ollut aikaa päästää häntä puheilleen.

Hal ei kumminkaan vääjännyt niin vähästä. Oikeussalista johti käytävään sivuovi, ja Hal huomasi sihteerin kanssa kiistellessään tuomarin punakkain kasvojen vilahtavan ohi.

Hän lähti niitä takaa-ajamaan. Hän ei huutanut eikä aikaansaanut minkäänlaista häiriötä, vaan ehdätti luo ja virkkoi rauhallisesti: »Tuomari Denton, minä vetoon teihin saadakseni oikeutta!»

Tuomari kääntyi ja katseli häntä, kasvoissa ärtynyt ilme. »Mitä minulta tahdotte?»

Hetki oli pulmallinen, sillä Pete Hanun oli Halin kintereillä, ja tuomarin olisi vain tarvinnut nyökätä, jotta Pete olisi käynyt kiinni Halin kaulukseen. Mutta tuomari suostui yllätettynä keskustelemaan nuoren kaivosmiehen kanssa, ja salapoliisi epäröi väistyen sitten pari askelta taaksepäin.

Hal toisti anomuksensa. »Teidän kunnianarvoisuutenne, Pohjois-Laakson kaivoksessa on tänä hetkenä sataseitsemän miestä ja poikaa kuoleman kielissä. Heidät surmataan, ja minä yritän pelastaa heidän henkeänsä.»

»Nuori mies», virkkoi tuomari, »tärkeä asia vaatii minua poistumaan».

»Hyvä», vastasi Hal, »minä lähden kanssanne ja kerron teille mennessämme». Hän ei suonut »Hänen kunnianarvoisuudelleen» tilaisuutta sanoa, miellyttikö sellainen asian järjestely häntä vai ei. Hän lähti tuomarin keralla, ja Pete Hanun ja kaksi muuta miestä seurasivat suunnilleen kymmenen askelen päässä jäljessä.

Hal kertoi asian niinkuin oli sen kertonut mr Richard Parkerille ja sai saman vastauksen. Sellaisia seikkoja ei ollut helppo ratkaista; ne tuskin kuuluivat tuomarin tehtäviin. Kaivoksilla oli valtion viranomainen, jonka tuli ratkaista, tapahtuiko lainrikkomusta.

Hal kertoi jälleen, että mies, joka oli esittänyt valituksen mainitulle viranomaiselle, oli ajettu pois kaivoksilta. »Minä jouduin samoin poisajetuksi, teidän kunnianarvoisuutenne.»

»Minkätähden?»

»Kukaan ei minulle sanonut minkätähden.»

»Mitä loruilette, nuori mies! Eihän miehiä ajeta pois sanomatta syytä!»

»Ajetaan kyllä, teidän kunnianarvoisuutenne! Vähän aikaisemmin sulkivat minut vankilaan, missä minua pidettiin kuusineljättä tuntia ilman minkäänlaista oikeutusta.»

»Jotakin teidän on täytynyt tehdä!»

»En tehnyt mitään muuta kuin että kaivosmiesten muodostama komitea valitsi minut punnitustarkastajaksi.»

»Punnitustarkastajakseen?»

»Niin, teidän kunnianarvoisuutenne. Minulle on kerrottu, että on olemassa laki, jonka mukaan yhtiön tulee sallia miesten valitseman ja palkkaaman henkilön pitää silmällä, että miesten vaunut punnitaan oikein. Eikö olekin niin laita.»

»On, luullakseni.»

»Ja on määrätty rangaistus, jos yhtiö kieltäytyy?»

»Laki määrää aina jonkin rangaistuksen, nuori mies.»

»Minulle kerrottiin, että tuo laki on ollut voimassa jo viisi-kuusitoista vuotta ja että rangaistukseksi määrätty sakko on viidenkolmatta ja viidensadan dollarin väliltä. Se on asia, josta ei käy kiisteleminen, teidän kunnianarvoisuutenne — miehet ilmoittivat ylivalvojalle tahtovansa palkata minut siihen virkaan, mutta kun sitten lähdin vaakahuoneeseen, ei minua päästetty lähellekään; sitten minut pidätettiin ja suljettiin vankilaan ja vihdoin ajettiin pois kaivoksilta. Olen laatinut näistä asioista valalliset selitykset ja luulen oikeudenmukaisesti voivani vaatia syyllisiä pidätettäviksi.»

»Voitteko todistaa väitteenne oikeiksi?»

»Voin, teidän kunnianarvoisuutenne. Eräs komiteaamme kuuluva mies, John Edström, on nykyjään Pedrossa, koska häntä ei päästetä takaisin taloon, jonka hän on vuokrannut suorittaen vuokrasumman. Toinen, Mikko Sikoria, on hänkin ajettu pois kaivoksilta. Pohjois-Laaksossa on paljon muitakin, jotka tuntevat koko jutun.»

Oltiin vaiti. Tuomari Denton katseli ensimmäisen kerran nuorta kaivosmiestä, joka kulki hänen vierellään. Sitten hän kurtisti kulmansa juhlalliseen ajatukseen, ja hänen äänensä muuttui syväksi ja merkitseväksi. »Minä otan asian harkittavaksi. Mikä on nimenne, ja missä asutte?»

»Joe Smith, teidän kunnianarvoisuutenne. Minä asun MacKellarin luona, mutta en tiedä, kuinka kauan voin siellä vielä olla. Yhtiön urkkijat vahtivat taloa kaiken aikaa.»

»Joutavia!» virkkoi tuomari kärsimättömästi.

»Tälläkin hetkellä seuraa kolme niistä kintereillämme», sanoi Hal. »Eräs niistä on sama Pete Hanun, joka auttoi minua Pohjois-Laaksosta karkotettaessa. Jos käännätte päätänne, näette heidät jäljessämme.»

Muhkea tuomari ei kuitenkaan kääntänyt päätään.

»Minulle on sanottu», jatkoi Hal, »että henkeni joutuu vaaraan, jos menettelen niinkuin nyt menettelen. Otaksun, että minulla on oikeus pyytää suojaa.»

»Mitä tahdotte minun tekevän?»

»Ensinnäkin toivon teidän pidättävän nuo miehet, jotka kulkevat kintereilläni.»

»Ei ole minun asiani toimittaa sellaisia pidätyksiä. Teidän tulee kääntyä poliisiviranomaisten puoleen.»

»Minä en näe yhtäkään poliisimiestä. Sanokaahan minulle, mistä sellaisen löydän.»

Niin ankara itsepintaisuus alkoi olla liikaa hänen kunnianarvoisuudelleen. »Nuori mies, te olette varmaan lukenut roskaromaaneja, ja ne ovat käyneet hermoillenne!»

»Mutta miehet ovat tuossa takanani, teidän kunnianarvoisuutenne.
Katsokaa!»

»Sanoin jo, ettei se ole minun tehtäväni, nuori mies!»

»Mutta voinhan joutua surmatuksi, ennenkuin tapaan poliisimiehen, teidän kunnianarvoisuutenne!»

Hänen kunnianarvoisuuttaan ei tuo mahdollisuus näyttänyt ollenkaan liikuttavan.

»Ja teidän harkitessanne näitä asioita miehet kuolevat kaivokseen!»

Taaskaan ei kuulunut mitään vastausta.

»Minulla on tässä muutamia valallisia selityksiä», sanoi Hal.
»Tahdotteko ottaa ne?»

»Voitte jättää ne minulle, jos haluatte», sanoi toinen.

»Ettekö vaadi niitä?»

»En ole vielä vaatinut.»

»Vielä eräs kysymys — jos sallitte, teidän kunnianarvoisuutenne. Voitteko sanoa, mistä täällä löydän kunniallisen lakimiehen — miehen, joka ottaa ajaakseen asiaani Yleistä Polttoaine-Yhtiötä vastaan?»

Oltiin vaiti, kauan. Tuomari Denton, mr Vaglemanin liikekumppani, tuijotti suoraan eteensä kävellessään. Hänen mielessään voi esiintyä monimutkaisia asioita, mutta hänen piirteensä eivät mitään sellaista ilmaisseet. »Ei, nuori mies», sanoi hän vihdoin, »ei ole minun asiani antaa teille sellaisia neuvoja». Samassa tuomari käännähti ja meni klubiinsa.

7.

Hal seisoi ja katseli muhkeata miestä, kunnes hän katosi näkyvistä. Sitten hän kääntyi ja kulki pysähtyneiden urkkijain ohi. Hän silmäili heitä jäykästi, mutta ei virkkanut mitään. Miehet seisoivat hekin ääneti tuijottaen, ja lähtivät jälleen liikkeelle Halin ehdittyä suunnilleen kymmenen askelen päähän.

Tuomari Denton oli maininnut poliisin, ja kun Hal samassa huomasi tulleensa raatihuoneen luo, johtui hänen mieleensä, että oli kenties soveliasta saattaa tämä vainoamisjuttu Pedron pormestarin tietoon. Hän ihmetteli itsekseen, millainen saattoi olla tällaisen pesän korkein viranomainen, ja saapui asiasta tiedusteltuaan mr Ezra Perkinsin virkahuoneeseen. Pormestari oli lempeäeleinen pieni herra, joka oli harjoittanut hautausliikettä, ennenkuin muuttui demokraattisen »koneiston» kokkakuvioksi.

Hän istui tuolissaan hermostuneesti sormien hyvinhoidettua ruskeata partaansa ja yrittäen kiemurrella irti siitä pulmasta, johon Hal hänet saattoi. Niin, voihan olla mahdollista, että nuorta kaivosmiestä kadulla seurattiin, mutta riippui olosuhteista, oliko se lainmukaista vai ei. Jos hän oli aiheuttanut häiriötä Pohjois-Laaksossa ja jos oli syytä otaksua hänen suunnittelevan kolttosia, niin yhtiö epäilemättä tahtoi pitää häntä silmällä. Mutta Pedro oli lakia ja oikeutta harrastava kaupunki, ja pormestari lupasi suojella hänen oikeuksiaan, jos hän käyttäytyi moitteettomasti.

Hal vastasi mainitsemalla mitä oli sanonut MacKeller: että miehiä piestiin kaduilla keskellä päivää. Siihen mr Perkins vastasi, että tapauksista ei oltu saatu täyttä selvyyttä ja että ne olivat sattuneet ennen hänen pormestarikautensa alkua. Hän oli uudistusmielinen ja oli antanut keskuspoliisille nimenomaisen määräyksen, ettei sellaista saanut enää sattua.

»Lähdettekö nyt kanssani poliisikamariin antamaan määräyksiä?» kysyi
Hal.

»En pidä sitä tarpeellisena», vastasi mr Perkins.

Hän näytti olevan sitäpaitsi kotiin lähtemässä. Hän oli säälittävä pieni nakertaja, ja oli häpeä häntä kiusata, mutta Hal viipyi sittenkin hänen luonaan vielä parikymmentä minuuttia väitellen ja kehoittaen — kunnes pikku nakertaja vihdoin poukahti ovelle ja pakeni automobiilissään. »Voitte itse mennä poliisikamariin», olivat hänen viimeiset sanansa, kun hän pani koneen liikkeeseen, ja Hal päätti noudattaa kehoitusta. Hänellä ei ollut enää mitään toivoa, mutta hän oli joutunut jonkinlaisen itsepintaisen raivon valtaan. Hän ei tahtonut vääjätä.

Eräs ohikulkija tiesi hänelle sanoa, että poliisin päämaja oli samassa rakennuksessa, sisäänkäytävä kulman takana. Hal meni sinne ja tapasi virkapukuisen miehen kirjoittamassa pulpetin ääressä. Mies sanoi poliisipäällikön lähteneen »vähän kävelemään». Hal istuutui odottamaan ikkunan luo, josta voi nähdä kadulla odottelevat kolme vainoojaansa.

Pulpetin ääressä oleva mies kirjoitti edelleen, mutta katsahti tavan takaa nuoreen kaivosmieheen vihaisesti, kuten ainakin amerikkalainen poliisimies alempaan luokkaan kuuluvaan henkilöön. Hal ei ollut sellaista ennen kokenut ja huomasi nyt yhtäkkiä katuvansa, ettei ollut lainannut MacKellarin vaatteita. Poliisilta kenties olisi jäänyt huomaamatta, etteivät ne hänelle sopineet.

Poliisipäällikkö saapui. Hänen sininen virkapukunsa peitti tanakkaa ruhoa, ja hänen viiksensä osoittivat, että kävelylläolo oli johtanut hänet oluen läheisyyteen. »Mikä asiana, nuori mies?» kysyi hän suunnaten katseensa Haliin.

Hal selitti asiansa.

»Mitä tahdotte minun tekevän?» kysyi poliisipäällikkö selvästi vihamieliseen sävyyn.

»Pyydän teitä estämään noita miehiä minua seurailemasta.»

»Kuinka voin heidät siitä estää?»

»Voitte vangita heidät, jos se käy välttämättömäksi. Voin osoittaa heidät teille, jos käytte tänne ikkunaan.»

Poliisipäällikkö ei liikahtanutkaan. »Otaksun, että heillä on jokin syy, jos kerran teitä seurailevat. Oletteko rettelöinyt kaivoksilla?» Hän esitti kysymyksensä äkillisen voimakkaasti, ikäänkuin hänen mieleensä olisi johtunut, että Hal oli vangittava.

»En», vastasi Hal puhuen niin terhakasti kuin voi, »en tosiaankaan, minä en ole rettelöinyt. Olen vain vaatinut oikeuksiani.»

»Kuinka voin tietää, mitä olette tehnyt?»

Nuori kaivosmies oli halukas vastaamaan, mutta toinen keskeytti heti. »Käyttäytykää moitteettomasti ollessanne tässä kaupungissa, nuori mies, muistakaa se! Jos niin teette, ei kukaan teitä ahdista.»

»Ovat jo uhanneet minua ahdistaa», vastasi Hal.

»Mitä ovat sanoneet?»

»Sanoivat, että minulle voi jotakin sattua pimeänä yönä.»

»Niin, niinhän voikin — voitte kaatua ja loukata nokkanne.»

Poliisipäällikköä huvitti oma leikinlasku, mutta vain hetkisen.
»Ymmärrättekö, nuori mies, te saatte oikeutenne tässä kaupungissa,
mutta me emme pidä agitaattoreista emmekä väitä pitävämme.
Ymmärrättekö?»

»Nimitättekö henkilöä agitaattoriksi, jos hän vaatii laillisia oikeuksiaan?»

»Minulla ei ole aikaa väitellä kanssanne, nuori mies. Ei ole helppoa pitää yllä järjestystä kaivoksilla, ja minulla ei ole halua puuttua siihen asiaan. Otaksun, että yhtiön salapoliiseilla on tässä kaupungissa samat oikeudet kuin teillä.»

Oltiin vaiti. Hal huomasi, ettei auttanut enempää keskustella poliisipäällikön kanssa. Hän näki nyt ensimmäisen kerran amerikkalaisen poliisimiehen sellaisena kuin hän ilmenee kapinoivalle työmiehelle, ja tämä kokemus tuntui hänestä erittäin opettavalta. Hänen sydämensä oli täynnä dynamiittia, kun hän palasi kadulle, ja dynamiitin määrää ei suinkaan vähentänyt Pete Hanunin ja kahden muun veikon ivallinen hymy.

8.

Hal arveli nyt tyhjentäneensä kaikki Pedron kaupungin tarjoamat lailliset mahdollisuudet; poliisipäällikkö ei ollut maininnut ketään toista, jonka luo hän olisi voinut lähteä, ja niin ei näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin palata MacKellarin luo ja odottaa, kunnes Western Cityn yöjuna tulisi. Hän aikoi jälleen juoksuttaa vainoojiansa purkaakseen siten edes osan kiukkuansa, mutta huomasi miesten arvanneen tämän tempun. Tuli näet automobiili, johon kaikki kolme nousivat. Hal ei tahtonut olla Pekkaa pahempi, vaan otti ajurin, ja niin palasi koko retkikunta komeasti MacKellarin asunnolle.

Hal havaitsi vanhan raajarikkoisen olevan kiihtyneessä mielentilassa. Koko iltapuolen oli puhelinkello kilissyt; henkilö toisensa jälkeen oli häntä varoittanut — toiset pyytäneet, toiset solvanneet. Oli selvää, että vanha mies oli eräistä riippuvainen, mutta hän ei antanut itseään säikyttää eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että Hal menisi hotelliin junanlähtöön saakka.

Sitten palasi Keating tuoden kuohuttavia uutisia. Yleisen Polttoaine-Yhtiön ylijohtaja Schulman oli toimittanut lähettinsä häntä etsimään ja oli saanut hänet vihdoin toimistoonsa, missä oli häntä vuoroin imarrellut, vuoroin uhannut. Cartwright oli yrittänyt puhelimessa vakuuttaa Keatingille, että hän oli tehnyt yhtiölle vääryyttä. Cartwright oli kertonut Keatingille, kuinka Hal muka oli yrittänyt kiristää rahoja yhtiöltä. »Hän lisäsi ohimennen», sanoi Keating, »että olitte vietellyt tytön kaivoksilla».

Hal katsoa tuijotti ystäväänsä. »Vietellyt tytön!» huudahti hän.

»Niin hän sanoi; punatukkaisen irlantilaistytön.»

»Kirottu valehtelija!»

Seurasi vaitiolo, jonka keskeytti Billyn nauru. »Älkää tuijottako minuun noin. Enhän minä ole sitä sanonut!»

Hal tuijotteli kuitenkin yhä. »Se likainen valehtelija!»

»Älkää tuosta huoliko, poikaseni», virkkoi pyylevä mies tyynnytellen. »On aivan tavallista, että asiaan sekoitetaan joku nainen. Se on varsin helppoa — sillä on aina tietenkin olemassa nainen. Niin luullakseni tässäkin tapauksessa?»

»Aivan siveä tyttö.»

»Mutta te olitte hänelle ystävällinen? Olitte kävelyllä ihmisten nähden?»

»Niin kyllä.»

»Siinäpä se. Sellaiselle asialle ei mitään voi.»

»Odottakaa, niin saatte nähdä!»

Keating silmäili ihan hämmästyneenä vihastunutta nuorta kaivosmiestä.
»Mitä aiotte tehdä? Piestä hänet jonakin yönä, niinkö?»

Nuori kaivosmies ei vastannut mitään. »Sanoitte hänen kuvailleen tytön ulkomuotoa?»

»Hän oli kyllin ystävällinen sanoakseen, että tyttö oli punatukkainen kaunotar, jolla oli suojana vain juoppo isä. Minä voin ymmärtää, että se tekee tytön elämän vaikeaksi kaivoksilla.» Oltiin vaiti. »Mutta kuulkaahan», sanoi reportteri, »te teette tytölle vain vahinkoa, jos nostatte asiasta melun. Kukaan ei usko, että kaivoksilla on kunnollisia naisia. Ja enpä tosiaankaan tiedä, kuinka voisi olla, kun ottaa huomioon, millaista väkeä ovat kaivosten päällysmiehet ja millainen valta heillä on.»

»Mr Keating», virkkoi Hal, »uskoitteko te, mitä Cartwright teille sanoi?»

Keating sytytti parhaillaan sikariaan. Hän pysähtyi kesken sytyttämisen, ja hänen katseensa suuntautui Haliin. »Poikani», sanoi hän, »minä en pitänyt asianani muodostaa itselleni minkäänlaista mielipidettä».

»Entä mitä sanoitte Cartwrightille?»

»Se on toinen asia! Minä sanoin olleeni sanomalehtimiehenä jo monet vuodet ja hyvin tuntevani hänen juonensa.»

»Minä kiitän teitä siitä», sanoi Hal. »Teitä kenties huvittaa kuulla, ettei asiassa ole mitään perää.»

»Olen iloinen sen kuullessani», vastasi toinen.

»Minä uskon, mitä sanotte.»

»Teitä kenties huvittaa vielä kuulla, etten jätä asiaa, ennenkuin olen saanut Cartwrightin sen peruuttamaan.»

»Olettepa yritteliäs mies!» nauroi reportteri. »Eikö teillä ole jo kyllin tekemistä, kun tahdotte saada kaikki miehet pois kaivoksesta?»

9.

Billy Keating sanoi tuntevansa erään miehen, joka oli suostuvainen puhumaan hänen kanssaan kahden kesken ja ilmaisemaan, mitä Halia vastaan suunniteltiin. Hän lähti nyt miestä tapaamaan. Hal ja Edström jäivät päivälliselle MacKellarin luo. Ei uskallettu käyttää ruokasalia, vaan sijoitettiin pöytä yläkerran eteishalliin. MacKellarin vaimon ja tyttären levottomuus oli ilmeinen, ja sen nojalla Hal käsitti jälleen paremmin hiilikaivoksilla vallitsevan hirmuvallan. Tässä oli amerikkalaisia naisia amerikkalaisessa kodissa, jossa huomasi hienostumista ja kulttuuria; mutta heidän tunteensa ja toimintansa oli kuin venäläisten kumouksellisten, jotka pelkäsivät Siperiaa ja kasakanpiiskaa!

Parin tunnin kuluttua palasi reportteri tuoden uutisia. »Nyt on piru merrassa, nuori mies.»

»Kuinka niin?»

»Jeff Cotton on kaupungissa.»

»Mistä sen tiedätte?»

»Näin hänet automobiilissä. Hän on voinut lähteä Pohjois-Laaksosta tähän aikaan vain vakavissa aikeissa, sen voitte uskoa.»

»Mitä hän aikonee tehdä?»

»Sitä on mahdoton tietää. On mahdollista, että hän antaa teitä piestä; mahdollista myös, että hän kuljetuttaa teidät kaupungista ja jättää aavikolle; voipa käydä niinkin, että hän antaa vangita teidät.»

Hal mietti hetkisen. »Panettelun tähden?»

»Tai irtolaisuudesta, tai epäiltynä jonkin texasilaisen pankin ryöstäjäksi, tai syytettynä siitä, että olette murhannut isoisänne äidin Tasmaniassa. Pääasia on hänelle, että hän saa teidät lukkojen taakse, kunnes häiriö on ohi.»

»Minä en halua joutua vangituksi», sanoi Hal. »Mieluummin nousen
Western Cityn junaan.»

»Voi käydä niin, että joudutte odottamaan huomiseen asti», vastasi Keating. »Rata on joutunut epäkuntoon — tavaravaunu on suistunut raiteilta repien ne; kuluu hiukan aikaa, ennenkuin rata tulee korjatuksi.»

He pohtivat tätä uutta pulmaa puolelta ja toiselta. MacKellar ehdotti, että kutsuttaisiin puoli tusinaa tuttavia ja suojattaisiin Halia yön aikana, ja Hal oli jo suostua tähän ehdotukseen, kun Keatingin satunnainen huomautus käänsi keskustelun toiselle tolalle. »On eräs toinenkin henkilö, jonka täytyy viipyä täällä sattuneen onnettomuuden vuoksi. Kivihiilikuninkaan poika!»

»Kivihiilikuninkaan poika?» toisti Hal.

»Nuori Percy Harrigan. Hänellä on täällä erikoinen vaununsa — tai oikeastaan kokonainen juna. Ajatelkaahan — ateriavaunu, salonkivaunu ja kokonaista kaksi makuuvaunua! Eikö tekisi mielenne olla kivihiilikuninkaan poika?»

»Onko hän tullut kaivosonnettomuuden vuoksi?»

»Kaivosonnettomuuden vuoksi?» toisti Keating. »En usko hänen siitä mitään kuulleen. He ovat tehneet retken suureen kanjoniin, kerrottiin minulle; junassa on vaunu automobiilien kuljettamista varten.»

»Onko vanha Peter heidän mukanaan?»

»Ei, hän on New Yorkissa. Percy on isäntänä. Hän on ottanut automobiilin ulos ja käynyt kaupungilla, mukanaan kaksi muuta nuorta miestä ja joitakin neitejä.»

»Keitä on hänen mukanaan?»

»Siitä en saanut selkoa. Se nähkääs kelpaisi Gazetten uutiseksi: kivihiilikuninkaan poika saapuu ihan sattumalta hetkenä, jolloin sataseitsemän hänen orjaansa on kaivoksessa tuhoutumassa! Kunhan olisin saanut hänet lausumaan sanankaan onnettomuudesta! Kunhan saisin hänet edes sanomaan, että hän on siitä kuullut!»

»Oletteko yrittänyt?»

»Miksi olisinkaan reportteri?»

»Kuinka kävi?»

»Ei käynyt kuinkaan; hän vaikeni kuin muuri.»

»Missä se tapahtui?»

»Kadulla. He pysähtyivät rohdoskaupan luo, ja minä astuin luo. 'Mr Percy Harrigan, ellen erehdy?' Hän katseli myymälään minun pääni ylitse. 'Minä olen reportteri', sanoin minä, 'ja haluan kysyä teiltä, mitä mieltä olette Pohjois-Laakson kaivosonnettomuudesta'. 'Suokaa anteeksi', sanoi hän äänellä, jonka muistaminenkin saa veren hyytymään. 'Vain pari sanaa', kehoitin minä. 'Minä en antaudu haastateltavaksi', vastasi hän, ja siinä kaikki — hän tuijotti yhä pääni yli, ja kaikki toiset tuijottivat suoraan eteensä. Ensimmäiset sanani olivat saaneet heidät jäisen kylmiksi. Tunsin itseni siinä jäätyneeksi matoseksi!»

Oltiin vaiti.

»Eikö olekin ihmeellistä», virkkoi Billy, »kuinka nopeasti aristokratiaa syntyy! Katsellessaan noita ihmisiä, heidän automobiiliään ja ylhäistä käytöstään, olisi voinut luulla heidän hallinneen maailmaa aina Wilhelm Valloittajan ajoilta. Ja vanha Peter on tullut tänne kerjuupussi olkapäällä!»

»Me pidämme kiirettä näillä main», virkkoi MacKellar.

»Sellaista kiirettä, että seuraavan miespolven aikana olemme ehtineet helvettiin», virkkoi reportteri. Hetkisen kuluttua hän lisäsi: »Mutta olipa joukossa tyttö, jota kannatti katsella! Hän kelpasi minulle! Tiedättehän, millaisiin untuvaisiin, pehmeisiin hahtuvaisiin ne pukeutuvat — ei auta muu kuin ajatella keväistä kukkatarhaa. Se tyttö, josta puhun, oli ihan omenankukan värinen!»

»Oletteko altis naisten suloille?» kysyi Hal hymyillen.

»Olen», vastasi toinen. »Tiedän hyvin, että se on pelkkää petosta, mutta siitä huolimatta se panee sydämeni pamppailemaan. Tekee aina mieleni ajatella, että he ovat niin kauniita kuin näyttävät olevan.»

Halin hymy muuttui muistelevaksi, ja hän hyräili:

»Ah Anna-Liza, kuuta ja monkeypuzzle-puuta
nyt kanssani katsele, oi!»

Sitten hän vaikeni naurahtaen. »Älkää kantako sydäntänne nuttunne hihassa, mr Keating. Hän voisi alentua sen nokkaisemaan ohimennessään.»

»Minulta? Vaivaiselta sanomalehden reportterilta?»

»Teiltä, mieheltä!» nauroi Hal. »En tahdo syyttää naista teeskentelijäksi, mutta hänellä on osansa näyteltävänä maailmassa, ja hänen tulee alinomaa harjoitella.»

Oltiin vaiti. Reportteri silmäili nuorta miestä uteliaammin kuin ennen. »Minä tässä ihmettelen teitä», sanoi hän. »Kuinka olette oppinut niin hyvin tuntemaan joutilaan luokan psykologiaa?»

»Minulla oli rahoja aikoinani», vastasi Hal. »Minun sukuni on köyhtynyt yhtä nopeasti kuin Harriganit ovat rikastuneet.»

10.

Hal alkoi kysellä Keatingilta omenakukkatytöstä. »Ehkäpä voin arvata, kuka hän on. Millaiset ovat väriltään hänen hiuksensa?»

»Kuin rikottu rintasokeri», vastasi Billy, »mutta aivan hahtuvaisen hienot, kuin tähtitomua kimaltelevat. Silmät olivat ruskeat, posket kuin mansikka ja maito.»

»Oliko hänellä kaksi riviä hohtavanvalkoisia hampaita, jotka välkähtivät helminä näkyviin hänen hymyillessään?»

»Valitettavasti hän ei nauranut.»

»Hän siis katseli teitä ruskeilla silmillään, jotka olivat aivan avoimet, ihmettä uhkuvat?»

»Niin kyllä — mutta hän katseli rohdoskaupan ikkunaan.»

»Oliko hänellä pehmeä valkoinen olkihattu, siinä viheriöitä ja valkoisia kukkia, oliivin viheriä harso ja ehkä vielä kellahtavia nauhoja?»

»Luulenpa totisesti, että olette hänet nähnyt!» huudahti reportteri.

»Ehkä», virkkoi Hal. »Tai kenties kuvailen vain jonkin aikakautisen julkaisun kansikuvaa!» Hän hymyili, mutta huomasi sitten puhetoverinsa uteliaisuuden ja lisäsi: »Uskon tosiaankin tuntevani hänet. Jos otaksutte miss Jessie Arthurin olevan mukana Harriganin huviretkellä, ette varmaankaan pahoin erehdy.»

»Minä en saa erehtyä vähääkään», sanoi reportteri: »Tarkoitatteko
Robert Arthurin tytärtä?»

»Pankkiliikkeen Arthur & Sons perijätärtä», sanoi Hal. »Satun tuntemaan hänet ulkonäöltä.»

»Kuinka niin?»

»Palvelin kaupassa, jossa hän tapasi käydä.»

»Missä?»

»Peterson & Companyn liikkeessä Western Cityssä.»

»Oho! Ja möitte hänelle rintasokeria?»

»Täytettyjä taateleita.»

»Ja sydänkultanne tykytti aina niin, että tuskin kykenitte rahaa laskemaan?»

»Annoin liian paljon takaisin, monet kerrat!»

»Ja ihmettelitte itseksenne, oliko hän yhtä hyvä kuin kaunis! Jonakin päivänä mieltänne värisytti toivo, seuraavana olitte kyynillinen ja katkera — kunnes vihdoin heittäydyitte epätoivoon ja pakenitte kivihiilikaivoksille!»

He nauroivat, ja MacKellar ja Edström yhtyivät iloon. Mutta Keating kääntyi kohta vakavaksi. »Minun pitäisi sittenkin yrittää saada jotakin irti siitä asiasta!» huudahti hän. »Täytyy saada heidät sanomaan jotakin kaivosonnettomuudesta. Ajatelkaahan, millainen uutinen siitä sukeutuisi!»

»Miten aiotte menetellä?»

»En tiedä, tiedän vain, että täytyy yrittää. Liikuskelen junan läheisyydessä; voihan sattua, että pääsen puhuttelemaan jotakin palvelijaa.»

»Haastattelemaan kivihiilikuninkaan ministeriä!» nauroi Hal. »Miltä tuntuu, kun saa valmistaa makuusijan monen miljoonan omistajalle!»

»Miltä tuntuu, kun saa myydä täytettyjä taateleita pankkiirin tyttärelle!» virkkoi toinen vuorostaan.

Mutta samassa jo oli Halin vuoro kääntyä vakavaksi. »Kuulkaa, mr Keating», sanoi hän, »minkätähden ette lähetä minua haastattelemaan nuorta Harrigania?»

»Teitä?»

»Niin, minua. Minä olen sopiva henkilö — eräs hänen kaivosmiehistään!
Minähän teen hänelle rahaa, eikö totta? Minä tiedän hänelle kertoa
Pohjois-Laaksosta.»

Hal näki reportterin tuijottavan kiihtyneesti ja jatkoi: »Minä olen käynyt yleisen syyttäjän, rauhantuomarin, piirikunnan tuomarin, pormestarin ja poliisipäällikön puheilla. Miksi siis en kävisi kaivosten omistajaa puhuttelemassa?»

»Tuhat tulimmaista!» huudahti Billy. »Luulenpa tosiaankin, että siihen kykenette!»

»Samoin luulen minäkin!» vastasi Hal tyynesti.

Keating nousi tuolistaan ylen iloisena. »Teettekö sen?» huudahti hän.

»Olen valmis», vastasi Hal.

»Tosiaanko?»

»Epäilemättä.»

»Tuossa asussa?»

»Niin. Olenhan eräs hänen kaivosmiehistään.»

»Mutta se ei käy päinsä», arveli reportteri: »Ette pääse lähellekään, ellette ole hyvin puettu.»

»Tiedättekö varmaan? Voivathan nämä vaatteet kelvata jollekin rautatieläiselle. Voihan vaunuissa olla jotakin korjattavaa — juotettavaa tai muuta.»

»Mutta ettehän kykene puijaamaan junailijaa tai palvelijaa?»

»Ehkä sentään. Koetetaan.»

Oltiin vaiti; Keating mietti asiaa. »Oikeastaan», sanoi hän sitten, »on yhdentekevää, onnistutteko vai ette — syntyyhän jo juttua yrittämisestäkin. Eräs kivihiilikuninkaan orja vetoamassa hänen poikaansa! Plutokratian säälimätön käsi torjuu työmiesten anelun!»

»Niin kyllä», virkkoi Hal, »mutta minä aion tosiaankin mennä hänen luoksensa. Luuletteko hänen jo palanneen junaan?»

»Olivat menossa, kun lähdin heidän luotansa.»

»Entä missä on juna?»

»Parin-kolmensadan yardin päässä asemalta, kerrottiin minulle.»

MacKellar ja Edström olivat lumoutuneina kuunnelleet tuota mielenkiintoista keskustelua. »Sen täytyy siis olla ihan taloni takana», sanoi MacKellar.

»Se on lyhyt juna — neljä salonkivaunua ja matkatavaravaunu», lisäsi
Keating. »Ei varmaankaan ole vaikea sitä tuntea.»

Vanha skotlantilainen oli sentään toista mieltä. »Vaikeus on kenties siinä, kuinka pääsemme ulos. En usko, että päästävät teidät poistumaan tänä iltana.»

»Jumaliste, niin on laita!» huudahti Keating »Juttelemme tässä liian paljon — pidetäänpä kiirettä. Luuletteko niiden vartioivan takaovea?»

»Ovat vartioineet sitä kaiken päivää», sanoi MacKellar.

»Kuulkaa», puuttui Hal puheeseen, »johtuu jotakin mieleeni. Eiväthän ne ole estäneet teitä menemästä ulos, mr Keating?»

»Eivät, ei ainakaan vielä.»

»Eikä teitä, mr MacKellar?»

»Eivät toistaiseksi», vastasi skotlantilainen.

»Mitäpä jos lainaisitte kainalosauvanne minulle?» ehdotti Hal.

Keating huudahti iloisena: »Tosiaankin!»

»Otan teidän viittanne ja hattunne», lisäsi Hal. »Olen tarkannut teidän käyntiänne ja luulen osaavani sitä jäljitellä. Mr Keatingin ne epäilemättä tuntevat juuri häneksi.»

»Billy, pullea veikko!» nauroi toinen. »Käydäänpä juoneen!»

»Minä lähden ulos etuovesta samalla kertaa!» virkkoi Edström, jonka vanhaa ääntä värisytti kiihtymys. »Ehkäpä eksyvät siten jäljiltä.»

11.

He olivat istuneet yläkerrassa MacKellarin huoneessa. Nyt he nousivat ja alkoivat laskeutua portaista, kun samassa kuului soitettavan etuoven kelloa. He pysähtyivät ja katselivat toisiaan. »Ovat tulleet!» kuiskasi Keating.

MacKellar istuutui heti ja ojensi kainalosauvansa Halille. »Hattu ja viitta ovat eteishuoneessa», sanoi hän. »Koettakaa!» Hänen sanansa olivat pontevat, mutta hänenkin äänensä vapisi. Hän ei ollut enää nuori eikä voinut suhtautua seikkailuun kevyesti.

Hal ja Keating riensivät alakertaan, Edström heidän jäljessään. Hal otti viitan ja hatun, ja ensin he menivät takaovelle Edströmin lähtiessä avaamaan tulijoille.

Takaovesta tultiin pihamaalle, josta sivuportti johti puistokujalle. Halin sydän tykytti rajusti, kun hän alkoi käydä kompuroida kainalosauvojen varassa. Hänen täytyi kävellä hitaasti, ja hänen vierellään asteleva Keating alkoi jutella. Hän kertoi kuin muina miehinä »mr MacKellarille», että Gazette oli sanomalehti, joka uskoi kansan asiaan ja piti velvollisuutenaan esittää kaikkia julkisia kysymyksiä kansan edun kannalta. Niin jutellen he astuivat portista puistotielle.

Pimeästä sukelsi esiin mies, joka lähti kävelemään samaan suuntaan. Hän läheni suunnilleen kolmen askelen päähän ja katseli tutkivasti Halia. Onneksi ei ollut kuutamo; Hal ei nähnyt miehen kasvoja ja toivoi, ettei mies ollut erottanut hänen kasvojansa.

Sillävälin jatkoi Keating esitystään. »Arvaatte hyvinkin, mr MacKellar», sanoi hän, »että toisinaan on vaikea oikein arvostella tällaista tilannetta. Kun toisaalla täytetään sanomalehtiä valheilla ja liioitteluilla, joudumme kiusaukseen mekin puolestamme julkaista valheita ja liioitteluja. Ajan pitkään kuitenkin huomaamme, että on parasta julkaista vain sellaista, mikä on ehdottomasti totta, mr MacKellar — siihen voimme nojautua tarvitsematta väistyä takaisin.»

Tunnustaa täytyy, ettei Hal paljoakaan kuunnellut noita rakentavia puheita. Hän katseli eteenpäin, sinne, missä kuja päätyi katuun. Se oli MacKellarin talon taitse kulkeva katu, aivan lähellä rataa.

Hal ei uskaltanut katsoa taakseen, mutta jännitti kuuloansa. Yhtäkkiä hän kuuli John Edströmin äänen: »Juoskaa! Juoskaa!»

Hal heitti heti kainalosauvat ja lähti juoksemaan pitkin kujaa, Keating kintereillään. He kuulivat huutoja, ja aivan läheltä kuului komennus: »Seis!» He olivat päässeet kujan päähän ja olivat kääntymässä, kun pamahti laukaus ja kadun toisella puolella olevasta talosta särkyi ikkunaruutu.

Kauempana oli tyhjä rakennuspaikka, jonka halki johti polku. He juoksivat sitä pitkin, peittyivät hökkelien taa, tulivat toiselle kadulle ja vihdoin raiteille. Heidän edessään oli pitkä jono tavaravaunuja; he juoksivat, kahden sellaisen rivin väliin, kapusivat kytkinten yli ja näkivät ison veturin, jonka etulyhdyt häikäisivät heidän silmiään. He syöksyivät sen eteen, sitten junan viertä tenderin ja matkatavaravaunun ohi saapuen vihdoin salonkivaunun luo.

»Perillä ollaan!» huudahti Keating puuhkuttaen kuin pajan palkeet.

Hal huomasi, että junassa oli vain kolme muuta vaunua; sitäpaitsi näkyi vaunusillalla seisovan siniseen virkapukuun puettu junailija. Hän syöksyi päin.

»Vaununne palavat!» huusi hän.

»Mitä?» huudahti mies. »Missä?»

»Täällä!» huusi Hal samassa syöksyen hänen ohitseen vaunuun.

Hän tuli ensinnä pitkään kapeaan käytävään, jonka voi tuntea ruokailuvaunun keittiöpuoleksi; käytävän toisessa päässä oli kierto-ovi, ja Hal kiiruhti sinne. Hän kuuli junailijan käskevän pysähtymään, mutta ei siitä huolinut. Hän heitti yltään viitan ja hatun, työnsi oven auki ja astui kirkkaasti valaistuun suojaan — kivihiilikuninkaan pojan luo.

12.

Ruokailuvaunun valkoiset pöytäliinat ja hiotut lasit hohtelivat sähkövalossa, jota himmensivät punaiset varjostimet. Pöydässä istui puoli tusinaa nuoria miehiä ja yhtä monta nuorta naista, kaikki juhlapuvuissa; lisäksi pari kolme vanhempaa naishenkilöä. He olivat vastikään aloittaneet ateriansa, nauroivat ja juttelivat, kun samassa saapui tämä odottamaton, kaivosmiehen vaatteisiin puettu vieras. Hän ei astunut sisään uhkaavasti, mutta kohta hänen jäljessään tuli lihava, hikoileva, hurjannäköinen mies, joka puhkui kuin vanhamallinen höyryveturi; hänen jäljessään tuli junailija, ilmeisesti yhtä kiihtyneessä mielentilassa. Keskustelu tietenkin katkesi. Nuoret naiset kääntyivät tuoleissaan, ja muutamat nuoret miehet hypähtivät seisaalleen.

Seurasi vaitiolo, kunnes eräs nuorista miehistä astui eteenpäin ja kysyi niinkuin se, jolla on oikeus kysyä:

»Mitä tämä merkitsee?»

Hal astui kohti puhujaa, joka oli hoikka ja moitteeton, mutta ei hienonnäköinen nuorukainen. »Terve Percy!» sanoi Hal.

Toisen kasvoihin tuli hämmästynyt ilme. Hän katsoi tuijotti, mutta ei voinut uskoa näkemäänsä. Sitten kuului yhtäkkiä eräs nuori neiti huudahtavan. Hänen hiuksensa olivat halkaistun rintasokerin väriset, mutta hahtuvaiset ja ihmeen kauniit, kuin tähtivälkkeiset. Posket olivat mansikan ja maidon väriset, ja ruskeat silmät katselivat suurina, ihmettä täynnä. Hänellä oli yllään oliivinviheriä leninki, ja paljaille hartioille oli heitetty harsomainen valkoinen huivi.

Hän oli kavahtanut seisaalleen. »Se on Hal!» huusi hän.

»Hal Warner!» toisti nuori Harrigan. »Miksi — mitä ihmettä —?»

Hänen puheensa keskeytti ulkoa kuuluva melu. »Odota hetkinen», sanoi
Hal tyynesti. »Luulen, että tulee vielä joku.»

Ovi työnnettiin auki tuimasti, niin tuimasti, että Billy Keating ja junailija viskautuivat syrjään. Ovelle ilmaantui Jeff Cotton.

Aluepäällikkö oli hengästynyt, hänen kasvoissaan oli ajon kiihkeä ilme. Oikeassa kädessä hänellä oli revolveri. Hän katseli ympärilleen ja huomasi molemmat takaa-ajamansa miehet, kivihiilikuninkaan pojan ja muut hämmästyneet läsnäolijat. Jeff Cotton seisoi siinä kuin ukkoseniskemänä.

Ovi työnnettiin jälleen auki, niin että hänen oli pakko väistyä syrjään, ja sisään syöksyi kaksi miestä, kummallakin revolveri kädessä. Etumainen oli Pete Hanun, joka hänkin jäi ihmeissään tuijottamaan. »Hammastensärkijältä» itseltään puuttui kaksi hammasta, ja niiden puuttuminen tuli havaittavaksi, kun hänen nyrkkeilijän-leukansa valahti alas. Hän oli luultavasti ensimmäistä kertaa hyvässä seurassa, ja hänen tuntonsa olivat luultavasti samanlaiset kuin pojan, joka yllätetään hillokaapilta.

Percy Harriganin käytös muuttui ilmeisesti käskeväksi. »Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän.

Vastauksen lausui Hal. »Minä etsin rikoksentekijää, Percy.»

»Mitä?» Naiset kuuluivat säikähtyneinä huudahtelevan.

»Niin, rikoksentekijää, miestä, joka on sulkenut kaivoksen.»

»Sulkenut kaivoksen?» toisti toinen. »Mitä tarkoitat?»

»Salli minun selittää. Mutta kaikkein ensinnä esittelen sinulle tuttavani. Harrigan, tämä on ystäväni Keating.»

Billy tajusi samassa, että hänellä oli hattu päässä. Hän tempasi sen pois, mutta muuten hänen sosiaaliset vaistonsa kerrassaan pettivät. Hän osasi ainoastaan katsoa tuijotella. Hän oli yhä vielä hengästynyt.

»Billy on reportteri», selitti Hal. »Mutta älä huoli olla levoton — hän on gentleman eikä petä luottamustasi. Ymmärräthän, Billy?»

»Y-ymmärrän», virkkoi Billy.

»Ja tässä», jatkoi Hal, »on Jeff Cotton, Pohjois-Laakson aluepäällikkö.
Otaksun tietäväsi, Percy, että Pohjois-Laakson kaivokset kuuluvat
Yleiselle Polttoaine-Yhtiölle. Tässä on mr Harrigan, Cotton.»

Samassa Cotton muisti hattunsa, samoin revolverinsa, jota yritti piilottaa selkänsä taakse.

»Tässä», jatkoi Hal, »on mr Pete Hanun, ammatiltaan hampaittenrikkoja. Tämä toinen herrasmies, joka luultavasti on hampaittenrikkojan apulainen, on nimeltään minulle tuntematon.» Niin Hal jatkoi esittelyään noudattaen hyviä seuratapoja, jotta saisi aikaa asiaa harkita. Kovin paljon riippui siitä, minkä menettelytavan hän valitsi. Pitikö hänen ehkä viedä Percy syrjään, kertoa hänelle juttu kaikessa rauhassa ja jättää se hänen oikeudentuntonsa ja inhimillisyytensä ratkaistavaksi? Ei, se ei ollut oikea keino, kun olivat kysymyksessä Harriganit! He olivat raivanneet väkivalloin itselleen tien eturiviin, ja jos jotakin mieli saada aikaan, niin ainoastaan yllättämällä! Percy voi asiasta välittää ainoastaan siinä tapauksessa, että tavoitti hänet tässä seurassa, selitti tilanteen julkisesti ja käytti kaikkien läsnäolevien tunteita hänen pakottamisekseen!

Kivihiilikuninkaan poika alkoi jälleen kysellä. Mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi? Hal alkoi selittää kaivokseen hautautuneiden tilaa. »Heillä ei ole ruokaa eikä vettä, paitsi mitä lienee ollut päivälliskannuissa, ja räjähdyksestä on kulunut kolme ja puoli päivää! He hengittävät huonoa ilmaa, heitä vaivaa päänsärky, heidän otsasuonensa paisuvat, kielet pakahtuvat, he makaavat maassa huohottaen. Kaikesta huolimatta he odottavat — heitä pitää elossa se usko, että maan pinnalla olevat ystävät kohta tulevat heitä pelastamaan. He eivät uskalla särkeä esteitä tieltään, koska kaasut heti surmaisivat heidät. Mutta he tietävät pelastajien tulevan ja kuulostavat, eikö jo kaiu korvaan kirveiden ja kuokkain ääni. Sellainen on asia.»

Hal vaikeni ja odotti nuoren Harriganin jollakin tavoin ilmaisevan huolestumistaan. Mitään sellaista merkkiä ei kumminkaan näkynyt. Hal jatkoi:

»Ajattelehan, Percy! Kaivoksessa on eräs vanha mies, eräs irlantilainen, jonka vaimo ja kahdeksan lasta odottavat tietoa hänen kohtalostaan. Minä tunnen erään naisen, jonka mies ja kolme poikaa ovat niinikään kaivoksessa. Vaimo ja lapset ovat olleet kolme ja puoli päivää kaivoksen suulla, olen nähnyt heidän kyyhöttävän siinä, pää polvien varaan vaipuneena tai heristäen nyrkkiään ja ääneen kiroten sitä rikoksentekijää, jonka on syy.»

Oltiin vaiti. »Rikoksentekijää?» kysyi nuori Harrigan. »En ymmärrä.»

»Tuskin uskot, mitä sanon, mutta niin on laita, ettei ole tehty mitään miesten pelastamiseksi. Rikoksentekijät ovat peittäneet kaivoksen suun laudoilla ja tervakankaalla — ovat sulkeneet miehet ja pojat sinne kuolemaan!»

Pöytäseurasta kuului kauhun hyminä.

»Tiedän hyvin, ettet voi sellaista asiaa käsittää. Syynä on se, että kaivoksessa palaa; jos tuuletuslaitos pannaan käyntiin, niin kivihiili syttyy palamaan. Mutta samalla voitaisiin saada joistakin käytävistä savu pois ja jokin määrä miehiä olisi pelastettavissa. Kysymys on siis omaisuuden tai ihmishenkien menettämisestä, ja rikoksentekijä on päättänyt asian omaisuuden hyväksi. Hän aikoo odottaa viikon tai kaksikin viikkoa, kunnes tuli on tukehtunut, mutta silloin miehet ja pojat tietenkin ovat kuolleet.»

Oltiin vaiti. Sitten kysyi nuori Harrigan: »Kuka on sen tehnyt?»

»Hänen nimensä on Enos Cartwright.»

»Mutta kuka hän on?»

»Kun äsken sanoin etsiväni rikoksentekijää, johdin sinua kukaties hiukan harhaan, Percy. Tein niin, koska tahdoin kerätä ajatuksiani.» Hal vaikeni; hänen jatkaessaan ääni oli terävämpi, lauseet putoilivat kuin iskut. »Rikoksentekijä, josta olen sinulle, puhunut, on kaivoksen ylivalvoja — mies, jolle Yleinen Polttoaine-Yhtiö on antanut viran ja arvovallan. Se mies, jota ajetaan takaa, ei ole kaivosta sulkenut, vaan on päinvastoin tahtonut sen avata. Häntä on kohdeltu kuin pahantekijää, koska Yleinen Polttoaine-Yhtiö on tallannut sekä valtion että ihmisyyden lait jalkoihinsa; hänen oli pakko etsiä suojaa sinun vaunustasi pelastaakseen henkensä yhtiön urkkijain ja kätyrien häntä ahdistaessa!»

13.

Hal tunsi hyvin nämä ihmiset ja tiesi, kuinka hänen sinkoamansa ukonvaaja oli vaikuttanut. He olivat ihmisiä, joille hyvä aisti merkitsi enemmän kuin mikään muu hyve, ja Hal tiesi heitä kovin loukkaavansa. Voidakseen saada heitä vähimmässäkään määrässä puolelleen hänen täytyi selittää, kuinka oli tänne tullut — tunkeutunut Harriganin omistuksen piiriin.

»Percy», jatkoi hän, »muistathan, kuinka tapasit minua soimata viimeisenä kouluvuotenamme siitä, että kuuntelin 'kaikenlaisia kiihoittajia'. Sinä pidit sitä henkilökohtaisena loukkauksena. Tiesit, etteivät heidän puheensa voineet olla totuudenmukaiset. Mutta minä tahdoin nähdä omin silmin ja lähdin kaivoksille. Minä näin räjähdyksen, näin tuon miehen, Jeff Cottonin, ajavan naisia ja lapsia pois kaivoksensuulta tyrkkien ja sadatellen. Tahdoin auttaa kaivokseen jääneitä miehiä, mutta aluepäällikkö ajoi minut pois kaivoksilta. Hän sanoi, että ellen menisi menojani, minulle tapahtuisi jotakin pimeänä yönä. Näethän — nyt on pimeä yö!»

Hal odotti antaakseen nuorelle Harriganille aikaa tilanteen tajuamiseen ja päätöksen tekemiseen. Mutta nuori Harrigan ei nähtävästi ollenkaan huomannut aluepäällikköä ja hänen revolveriansa. Hal yritti uudestaan:

»Nämä miehet olisivat nähtävästi ilman muuta voineet minut surmata; he ampuivat äsken jälkeeni. Aluepäälliköllä on vieläkin kädessään revolveri, ja sinä voit tuntea ruudinhajun. Rohkenin siis astua vaunuusi, Percy. Tein sen pelastaakseni henkeni, ja sinun tulee suoda se minulle anteeksi.»

Kivihiilikuninkaan pojalle tarjoutui tilaisuus olla jalomielinen, ja hän käytti sitä heti hyväkseen. »Luonnollisesti, Hal», sanoi hän. »Teit aivan oikein, kun tulit tänne. Jos palveluksessamme olevat miehet ovat siten käyttäytyneet, ovat he tehneet niin valtuudetta ja joutuvat varmasti siitä vastaamaan.» Hän puhui tyynesti ja varmasti. Se oli jälleen Harriganin tapaista, ja Jeff Cotton ja molemmat kaivosvahdit näyttivät siinä kuunnellessaan surkastuvan mitättömiksi.

»Kiitos, Percy», sanoi Hal. »Tiesin, että niin sanoisit. »Valitan, että tulin häirinneeksi päivällisseuraasi —»

»Ei haittaa, Hal; eihän tässä ole suurikaan seura.»

»Näetkö, Percy, se ei tapahtunut ainoastaan oman henkeni pelastamiseksi, vaan myöskin kaivoksessa olevien miesten tähden. He ovat kuoleman kielissä, ja jokainen hetki on arvokas. Kuluu ainakin päivä, ennenkuin voidaan päästä heitä pelastamaan, ja he ovat varmaan viimeisillään. Mitä on tehtävä, se on tehtävä heti.»

Hal odotti jälleen — kunnes vaitiolo kävi tuskastuttavaksi. Päivällisvieraat olivat siihen saakka silmäilleet häntä, mutta nyt he silmäilivät nuorta Harrigania, ja nuori Harrigan tunsi sen.

»En tiedä, mitä minulta odotat, Hal. Isäni käyttää liikkeessään kykeneviä miehiä, ja enpä tosiaankaan luule voivani käydä heitä neuvomaan.» Tämä oli taasen Harriganin tapaista; mutta puhuja tunsi itsensä sentään epävarmaksi Halin jäykästi häntä silmäillessä. »Mitä voin tehdä?»

»Voit käskeä avaamaan kaivoksen, kääntämään tuulettajan ja panemaan sen käyntiin. Savu ja kaasut saadaan siten pois, ja pelastusmiehistö voi lähteä alas.»

»Mutta minä vakuutan sinulle, Hal, ettei minulla ole oikeutta sellaisen käskyn antamiseen.»

»Sinun tulee ottaa itsellesi se oikeus. Isäsi on Idässä, yhtiön virkamiehet ovat kotonaan vuoteissaan, mutta sinä olet täällä!»

»Minä en ymmärrä näitä asioita, Hal! En tunne asiain tilaa — muusta kuin sinun kertomastasi. En tietenkään epäile sanojasi, mutta kuka hyvänsä voi erehtyä tällaisessa tapauksessa.»

»Tule itse näkemään, Percy! En pyydä enempää, ja se on varsin helppoa. Anna junasi lähteä liikkeelle Pohjois-Laaksoon päin, ja me saavumme kaivoksille vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Sitten — salli minun viedä itsesi henkilöiden luo, jotka asian tuntevat! Miesten luo, jotka ovat työskennelleet kaivoksissa kaiken ikänsä, ovat nähneet tällaisia onnettomuuksia monet kerrat ja sanovat sinulle totuuden: että miesten henki on pelastettavissa ja että se mahdollisuus heitetään pois, jotta pelastuisi muutaman tuhannen dollarin arvosta kivihiiltä, puuainetta ja raiteita.»

»Mutta jos tuo onkin totta, Hal, ei minulla sittenkään ole valtaa!»

»Jos tulet sinne, voit selviytyä muodollisuuksista muutamassa minuutissa. Se, mitä nuo päällysmiehet tekevät, voidaan tehdä ainoastaan pimeässä.»

Halin kiihkeä pakotus sai harriganilaisuuden horjumaan; kivihiilikuninkaan poika alkoi muuttua hämmentyneeksi ja aivan tavalliseksi nuoreksi mieheksi. Mutta hänen takanaan oli suurempi mahti kuin Hal. Hän pudisti päätänsä. »Se on isäukon asia, Hal. Minulla ei ole oikeutta siihen sekaantua.»

Hal kääntyi nyt epätoivoissaan toisten samassa seurassa olevien puoleen. Hänen katseensa siirtyi toisesta toiseen ja pysähtyi eräisiin kasvoihin, jotka olivat kuin kuvalehden kannesta leikatut — silmät suuret, täynnä ihmettä.

»Jessie! Mitä sinä siitä ajattelet?»

Tyttö säpsähti, ja hänen kasvoihinsa nousi säikähtynyt ilme. »Mitä tarkoitat, Hal?»

»Sano hänelle, että hänen tulee pelastaa niiden ihmisten henki!»

Tuokiot tuntuivat kasvavan iäisyyksiksi Halin odottaessa. Hän käsitti tehneensä kokeen. Tytön ruskeat silmät painuivat. »Minä en ymmärrä sellaisia asioita, Hal.»

»Mutta minähän selitän ne, Jessie! Miehiä ja poikia on tukehtumassa kuoliaaksi, jotta säästyisi hiukan rahaa. Eikö se ole kyllin selvää?»

»Mutta kuinka voin sen tietää, Hal?»

»Minä vakuutan sinulle, että on niin laita, Jessie. En varmaankaan vetoisi sinuun, ellen varmasti tietäisi.»

Tyttö epäröi yhä. Sitten kuului nuoren miehen äänessä yhtäkkiä värähtävän tunne: »Jessie rakas!»

Tytön katse kohosi kuin taian tiestä häneen; Hal näki kuuman hämmennyksen punan leviävän hänen kaulaansa ja poskiinsa. »Jessie, minä tiedän vaativani sinulta paljon. Sinä et ole milloinkaan ollut epäkohtelias ystävälle. Muistan sentään, kuinka kerran unohdit hyvän käytöksesi, kun näit raakamaisen miehen pieksevän kadulla vanhaa vetojuhtaansa. Etkö muista, kuinka hyökkäsit hänen luokseen — kuin villitty! Ja nyt — ajattelehan, tässä kidutetaan kuoliaaksi vanhoja työjuhtia mutta ei hevosia, vaan miehiä!»

Tyttö katseli häntä yhä. Hal voi lukea hänen silmistään huolta ja hämmennystä; hän näki kyynelten pirahtavan esiin ja vierivän poskille. »Enhän tiedä, enhän tiedä!» huudahti tyttö peittäen kasvonsa käsiinsä ja alkaen ääneen nyyhkyttää.

14.

Seurasi kiusallinen vaitiolo. Halin katse eteni ja kohtasi mustaan päivällispukuun puetun harmaahapsisen rouvan, jolla oli helminauha kaulassa. »Mrs Curtis, te varmaan suostutte häntä kehoittamaan!»

Harmaahiuksinen rouva säpsähti. Eikö miehen häpeämättömyydellä ollut rajaakaan? Rouva oli kuullut ja nähnyt, millaista kiusaamista Jessie oli saanut kestää. Mutta Jessie oli hänen morsiamensa; mrs Curtisiin nähden Halilla ei ollut mitään sellaisia oikeuksia. Rouva vastasi jäisen kylmästi: »En voi käydä sanelemaan isännälleni, kuinka hänen on sellaisessa asiassa käyttäydyttävä.»

»Mrs Curtis! Tehän olette perustanut hyväntekeväisyysyhdistyksen kulkukissojen ja -koirien auttamiseksi!» Nuo sanat kohosivat Halin huulille, mutta hän ei niitä lausunut. Hänen katseensa siirtyi eteenpäin. Kuka muu voi auttaa häntä Harrigania vastaan?

Mrs Curtisin vieressä istui Reggie Porter, ruusu napinlävessä. Hal tiesi, millaista osaa Reggie tässä seurassa näytteli: hän oli eräänlainen miespuolinen kaitsija, isännän apulainen, rikkaan ihailija ja ikävystyneen lohduttaja. Reggie rukka eli toisten ihmisten elämää, hänen sydäntään värisyttivät alinomaa toisten ihmisten mielenliikutukset, juorut, kutsujen valmistelut ja olleiden kutsujen ylistykset. Hänen sielunsa pyrki lakkaamatta eteenpäin, harkitsi, mittasi mahdollisuuksia ja yritti korvata tahdikkuudella ja eleganssilla rahojen puutetta. Halin katse hipaisi hänen kasvojansa; pienet terävät viikset näyttivät kiihtymyksestä heristyvän, ja Hal käsitti tilanteen äkkinäisen ja kauhistavan näkemyksen nojalla: Reggie odotti, että Hal kääntyisi hänen puoleensa, ja oli valmistanut vastauksen, joka voi lisätä hänen sosiaalista pääomaansa Harriganien perhepankissa.

Pöydän toisella sivulla istui Genevieve Halsey, pitkä, suoravartinen, kuin kuvapatsas. Tuli ajatelleeksi päilyväsilmäistä Junoa ja luuli tuossa naisessa olevan voimallisia tunneliikuntoja; mutta oppiessaan hänet paremmin tuntemaan huomasi, että hänen mielensä oli hidaskäänteinen ja askarteli yksinomaan itsessään. Hänen vieressään istui Bob Creston, sileäksiajeltu, rusoposkinen, hyvinvointia uhoava — eräs niitä, joita nimitetään kunnon pojiksi. Hänessä eli terveellinen kunnianhimo päästä voittamaan kilpamaljoja urheilukerholleen ja pitämään korkeana ampumaseuransa pistemäärää. Kelpo Bob olisi epäilemättä ottanut puhuakseen, sydämensä hyvyydestä, mutta hän oli rakastunut Percyn serkkuun Betty Gunnisoniin, joka istui häntä vastapäätä, ja Hal huomasi Bettyn tummien silmien välkähtävän ja hänen huultensa painuvan toisiinsa valkoiseksi viivaksi. Hal ymmärsi asian: Betty oli Harriganeja, hän suoritti osaltaan Harriganin perheelle kuuluvaa tehtävää, yritti tehdä reppukauppiaan lapsista nuoremman polven johtajia.

Hänen vieressään istui Vivie Cass, joka puhui hevosista, koirista ja muista samanlaisista, epätyttömäisistä asioista. Hal oli keskustellut hänen läsnäollessaan sosiaalisista kysymyksistä ja oli kuullut hänen ilmaisevan katsantokantansa iskevässä lauseessa: »Ihmistä, joka vie veitsen suuhunsa, minä pidän persoonallisena vihollisenani!» Hänen olkapäänsä takaa kuumottivat miehen kasvot, niissä värittömät silmät ja keltaiset viikset — Bert Atkins, kyynillinen ja maailmaan väsynyt mies, jota sanomalehdet mainitsivat »klubimiehen» nimellä ja jota Halin veli oli nimittänyt »kesyksi kissaksi». Seurassa oli vielä Dicky Everson, naisten suosikki samoinkuin Hal, mutta ei mitään muuta, oli hänen sisarensa Daisy ja Blanche Vagleman, jonka isä oli vanhan Peterin ensimmäinen asiamies ja setä, paikallinen neuvonantaja ja Pedron Tähden julkaisija.

Niin Halin katse siirtyi kasvoista toisiin ja hänen ajatuksensa henkilöstä henkilöön. Se oli kuin puolittain unohduksiin jääneen maailman jälleen avautuva kuvasarja. Hänellä ei ollut aikaa pitkiin mietteisiin, mutta eräs seikka selvisi hänelle nopeasti ja yllättävänä. Hän itse oli kerran elänyt tuossa maailmassa ja pitänyt sitä itsestäänselvänä. Hän oli tuntenut nuo ihmiset, oli seurustellut heidän kanssaan; he olivat näyttäneet ystävällisiltä, miellyttäviltä, kaiken kaikkiaan kelpo väeltä. Mutta millainen muutos olikaan nyt tapahtunut! Vai oliko Hal itse muuttunut kyynilliseksi, koska näki heidät tuossa uudessa valaistuksessa, kylminä ja välinpitämättöminä kuin tähdet, vaikka tiesivät suuren joukon ihmisiä kuolevan muutaman peninkulman päässä!

Halin katse palasi kivihiilikuninkaan poikaan, ja hän havaitsi Percyn olevan kiukusta kalpeana. »Minä vakuutan sinulle, Hal, ettei auta jatkaa. En suinkaan aio sallia itseäni pakotettavan.»

Yhtäkkiä Percyn mieleen johtui toinen ajatus, ja hän kääntyi aluepäällikön puoleen. »Mitä sanotte asiasta te, Cotton? Arvosteleeko mr Warner tilannetta oikein?»

»Tiedäthän mitä tuollainen mies sanoo, Percy!» huomautti Hal.

»En tiedä», kuului vastaus. »Mutta haluan tietää. Kuinka on laita,
Cotton?»

»Hän erehtyy, mr Harrigan.» Aluepäällikön ääni oli terävä ja uhitteleva.

»Missä suhteessa?»

»Yhtiö tekee mitä voi avatakseen kaivoksen ja on jo ehtinyt asiassa alkua kauemmaksi.»

»Niinkö!» Percyn ääni soi voitonriemuisena. »Mikä on syynä asian pitkittymiseen?»

»Tuulettaja oli särkynyt, ja meidän täytyi tuottaa uusi. Sen paikoilleen asettamisessa on puuhaa — sellaista ei käy suorittaminen tunnin kuluessa.»

Percy kääntyi Halin puoleen. »Nyt sen kuulet! Asiasta on olemassa ainakin kaksi eri mielipidettä.»

»Tietysti!» huudahti Betty Gunnison, jonka tummien silmien katse hipaisi Halia. Hän olisi sanonut enemmänkin, mutta Hal keskeytti astuen lähemmäksi isäntäänsä. »Percy», virkkoi hän hiljaa, »tule kanssani, ole hyvä. Tahtoisin puhua kanssasi pari sanaa kahden kesken.»

Halin äänessä oli hiukan uhkaavaa sävyä; hänen katseensa suuntautui vaunun toiseen päähän, missä näkyi vain kaksi neekeripalvelijaa. Neekerit väistyivät nopeasti nähdessään nuorten herrain tulevan sinnepäin. Saatuaan siten kivihiilikuninkaan pojan puhuteltavakseen Hal ryhtyi lopulliseen taisteluun.

15.

Hal tunsi Percy Harriganin niinkuin opintotoveri tuntee toisen. Percy ei ollut niin karkea kuin hänen vanha tuima isänsä, olihan vain omahyväinen niinkuin ainakin henkilö, jolta ei ole milloinkaan mitään puuttunut; hän oli heikko, niinkuin ainakin henkilö, jonka ei ole tarvinnut milloinkaan tehdä rohkeata päätöstä. Hänen naissukulaisensa olivat kasvattaneet häntä kelvolliseksi siihen, mitä nimittivät »hyväksi seuraksi», ja samalla oli hänelle tehostettu hänen omaa tärkeyttään. Harriganien elämän vaiheilla liikkui eräs kiusallinen muisto — kulkukauppiaan repun muisto — ja Hal tiesi Percyn pyrkivän ennen kaikkea ja välttämättä luontevaksi aito aristokraatiksi. Tätä tietoansa Hal käytti hyväkseen käydessään hyökkäykseen.

Hän aloitti anteeksi pyytäen, yrittäen siten lauhduttaa toisen kiukkua. Hänen tarkoituksensa ei ollut tällaisen kohtauksen aikaansaaminen; hänen vainoojansa olivat hänen henkeään uhatessaan asian sille kannalle johtaneet. Ei ollut leikintekoa joutua pimeänä iltana ahdistelluksi ja kuulla revolverinlaukauksia takaansa. Hän oli hermostunut, oli unohtanut sen vähän hyvää käytöstä, jonka oli voinut säilyttää kaivosmiehen apulaisena. Hän oli käyttäytynyt hälisevästi, epäilemättä, ja käsitti nyt hyvin, ettei se ollut näyttänyt ollenkaan sopivalta!

Hal katseli likaista kaivosmiehenpukuaan ja sitten Percyä. Hän havaitsi Percyn olevan sikäli aivan yhtä mieltä — epäilemättä hän oli aikonut hälistä ja saada Percynkin hälisemään! Hal valitti viimeksimainittua seikkaa, mutta tässä nyt oltiin pihkassa, ja varmaan oli liian myöhäistä asiaa muuksi muuttaa. Juttu oli julkinen, sitä ei käynyt enää salaaminen. Hal voi vaientaa reportteri-tuttavansa, Hal palvelijansa, junailijan, aluepäällikön ja hänen kätyrinsä, mutta ei voinut ajatellakaan kaikkien vieraittensa vaientamista! He eivät varmaankaan puhuisi mistään muusta viikkokausiin! Juttu olisi päivän kuluessa tunnettu kaikkialla Western Cityssä — tuo hämmästyttävä, jännittävä juttu kaivosmiehen apulaisesta, joka tunkeutui kivihiilikuninkaan yksityisvaunuun!

»Sinun tulee muistaa, Percy», jatkoi Hal, »että sellainen asia jää aina miehensä merkiksi. Sen nojalla kaikki muodostavat sinusta käsityksensä niin kauan kuin elät.»

»Minä uskallan uhmata tuttavieni arvosteluja», virkkoi toinen yrittäen jälleen olla Harrigan.

»Sinä voit tehdä siitä millaisen jutun tahdot», jatkoi Hal vääjäämättä.
»Ihmiset tulevat sanomaan 'Hän ratkaisi asian dollariensa eduksi!' tai
'Hän päätti pelastaa ihmishenget'. Et varmaankaan kipeästi kaipaa niitä
dollareita, Percy. Kuluuhan sinulta enemmän yhteen ainoaan huviretkeen!»

Hal odotti antaakseen uhrilleen aikaa asian harkitsemiseen.

Harkinnan tuloksena oli kysymys, joka olisi kelvannut vanhan Peterin lausumaksi: »Mitä sinä siitä hyödyt?»

»Percy», vastasi Hal, »sinun tulee tietää, etten hyödy siitä mitään. Ellet voi asiaa muuten ymmärtää, ajattele, että olen syyntakeeton. Minä olen nähnyt paljon kauheita asioita — aluepäälliköt ovat minua ahdistelleet kerran toisensa jälkeen — tiedätkö, Percy, että tuolla Cottonilla on kuusi uurretta revolverissaan. Minä olen kerrassaan suunniltani!» Kaivosmiehen apulaisen ruskeissa silmissä oli niin hurja katse, että se olisi voinut saada vakuutetuksi lujemmankin miehen kuin Percy Harriganin. »Minulla ei ole mielessäni mitään muuta ajatusta kuin kaivosmiesten pelastaminen. Erehdyt, ellet käsitä, kuinka epätoivoisessa tilassa olen. Toistaiseksi olen toiminut omaa nimeäni mainitsematta. Olen ollut Joe Smith, kaivosmiehen apulainen. Jos olisin sanonut, kuka olen, en kenties olisi sittenkään saanut heitä avaamaan kaivosta, mutta olisinhan ainakin tuottanut Yleiselle Polttoaine-Yhtiölle suurta häiriötä. Minä en menetellyt niin, koska tiesin, millainen hälinä siitä syntyisi ja koska olin velvollinen ajattelemaan isääni. Mutta jos huomaan, ettei mikään muu keino auta, jos miehet muuten tuhoutuvat, niin heitän kaikki hiiteen. Sano se isällesi, sano hänelle, että uhkasin päästää tuon Keatingin valloilleen ja tehdä asian kaikkien tiettäväksi — syyttää yhtiötä, vedota kuvernööriin, saada aikaan yleistä levottomuutta ja joutua vangituksi kadulla, jos niin vaaditaan, kunhan saan asian yleisesti tunnetuksi. Minä tunnen asian, Percy, kuten näet. Olen ollut siellä ja nähnyt omin silmin. Ymmärrätkö?»

Toinen ei vastannut, mutta oli selvää, että hän ymmärsi.

»Jos tahdot, voit sen toisinkin järjestää. Olit huviretkellä, kun kuulit onnettomuustapauksesta, kiiruhdit paikalle, kävit johtoon ja annoit avata kaivoksen siten pelastaen työmiestesi hengen. Niin asia esitetään sanomalehdissä.»

Hal tarkkasi toista, koki saada selville hänen ajatuksiaan ja käsitti samassa menetelleensä väärin. Vaikka Harriganit olivatkin karkeita, he olivat sentään oppineet tietämään, ettei ole ylhäistä käyttäytyä huomiotaherättävästi.

»Olkoon menneeksi!» virkkoi Hal vikkelästi. »Jos pidät parempana, jätämme sinut nimenomaan mainitsematta. Kaivosten päällysmiehet pitävät reporttereita peukalonsa alla, joten he ilmoittavat asian siinä muodossa kuin itse haluat. Minusta on tärkeätä vain se, että ajat junasi sinne ja pidät huolta kaivoksen avaamisesta. Teethän niin, Percy?»

Hal katseli toista silmiin tietäen, että kaivosmiesten elämä tai kuolema riippui päännyökähdyksestä. »Mitä arvelet? Mitä vastaat?»

»Kuule, Hal», huudahti Percy, »isäukko antaa minulle helvettiä!»

»Niin kyllä; mutta toisaalta annan minä sinulle helvettiä. Kumpi seikka lienee pahempi?»

Oltiin jälleen vaiti. »Lähde, Percy, Jumalan nimessä!» Hal puhui epätoivoisesti, kaameasti.

Toinen myöntyi samassa. »Olkoon menneeksi!»

Hal henkäisi syvään. »Mutta muista, ettet sinne tultuasi salli itseäsi pettää! Ne varmaan yrittävät sinua puijata, voivatpa kieltäytyä sinua tottelemastakin. Pidä sinä puolesi — muista, että minä olen vääjäämätön, tahdon nähdä kaivoksen avattuna. En lähde sieltä, ennenkuin pelastusmiehistö on laskeutunut kaivokseen!»

»Suostuvatko ne sinne laskeutumaan?»

»Suostuvatko! Hyvä Jumala, he tahtovat väkisinkin sinne päästä. Ovat melkein kapinoineet sen asian vuoksi. Minä lähden heidän kerallaan — samoin sinä, Percy, ja koko joutilas joukkomme lähtee! Sieltä tullessamme tiedämme jotakin kivihiilenkaivamisesta!»

»Hyvä, minä lähden kanssasi», sanoi kivihiilikuninkaan poika.

16.

Hal ei saanut milloinkaan tietää, mitä Percy sanoi Cartwrightille sinä iltana, tiesi vain, että heidän kaivoksille saavuttuaan ylivalvoja kutsuttiin neuvottelemaan ja että puolen tunnin kuluttua ilmaantui Percy, joka hymyillen selitti Hal Warnerin erehtyneen kaikin puolin: kaivoksen viranomaiset olivat kiirehtineet parhaansa mukaan tuuletuslaitoksen kuntoonpanoa saadakseen kaivoksen avatuksi niin pian kuin suinkin. Työ oli nyt suoritettu, parin tunnin kuluttua olisi laitos käynnissä, ja aamulla voisi pelastusmiehistö laskeutua kaivokseen. Percy sanoi tuon niin luontevasti, että Hal hetkisen ihmetteli, uskoiko Percy itse sen. Hal oli vieraana, joten hänen tietenkin täytyi olla uskovinaan ja suostua esiintymään houkkiona koko seuran edessä.

Percy kutsui Halin ja Keatingin viettämään yötä junassa, mutta Hal tyytyi kiittämään. Hän sanoi olevansa liian likainen, ja sitäpaitsi hän aikoi valvoa aamuun asti ollakseen päivän koittaessa ensimmäisten joukossa valmiina laskeutumaan kaivoskuiluun. Percy sanoi ylivalvojan kieltäytyneen siihen suostumasta; hän tahtoi lähettää kaivokseen ainoastaan kokeneita miehiä, jotka osasivat olla varuillaan. Koska kerran oli olemassa paljon sellaisia halukkaita, ei ollut syytä uskaltaa vaaraan harrastelijoiden henkeä.

Sen uhalla, että voi näyttää epäkohteliaalta, Hal selitti lähtevänsä kiertelemään ja katsomaan, kuinka kaivosaukko avattiin. Muutamissa hökkeleissä oli varmaan koolla murehtivia naisia, jotka eivät saaneet unta, joten teki laupeudentyön, jos vei heille tämän hyvän uutisen.

Hal ja Keating lähtivät. He kävivät ensin Raffertyn talossa, missä mrs Rafferty kavahti säikähtyneenä ylös, tuijotti tulijoihin ja huusi sitten ääneen Pyhää Neitsyttä herättäen pienet Raffertyt pelästyksen hälinään. Saatuaan selville, että tulijat tosiaankin tiesivät mitä kertoivat, hän riensi levittämään uutista, ja aivan pian näkyi kaduilla rientäviä hahmoja, ja kaivoksen suulle kerääntyi jälleen ihmisjoukko.

Hal ja Keating lähtivät Jerry Minettin luo. Ollakseen mitenkään Percyä loukkaamatta Hal vain toisti Percyn omat sanat: että Cartwright oli kaiken aikaa tahtonut kaivosta avata. Oli hupaista nähdä, kuinka sellainen väite vaikutti — millainen ilme olikaan Jerryn kasvoissa hänen Halia silmäillessään! He eivät kumminkaan kuluttaneet aikaa väittelyihin; Jerry suki vaatteet ylleen ja kiiruhti heidän kanssaan kaivoksen suulle.

Siellä tosiaankin jo poistettiin lautoja ja tervakangasta. Pohjois-Laaksossa ollessaan Hal ei ollut milloinkaan ennen nähnyt miesten toimivan niin halukkaasti. Pian alkoi suuri tallettaja pyöriä, sitten huutaa ja vihdoin laulaa, ja luo kertynyt satainen joukko huusi ja lauloi sekin.

Tulisi kulumaan muutamia tunteja, ennenkuin mitään muuta voitiin tehdä, ja Hal huomasi yhtäkkiä olevansa uupunut. Hän ja Billy Keating palasivat Minettin majaan, levittivät peitteen permannolle ja paneutuivat siihen pitkäkseen helpotuksesta huoaten. Billy alkoi kohta kuorsata, mutta Hal tunsi äskeisten mielenjännitysten jälkivaikutusta, ja uni väisti häntä.

Hänen mieleensä tulvi ajatuksia tulvimalla: ulkoinen maailma, hänen maailmansa, jonka hän oli muutaman kuukauden ajaksi tahallaan karkoittanut ajatuksistaan ja jota hänen oli yhtäkkiä sittenkin täytynyt muistaa! Hänen täksi kesäksi suunnittelemansa asia oli näyttänyt kovin mutkattomalta: vaihtaa nimeä, muuttua toisen yhteiskuntaluokan jäseneksi, elää sen elämää ja ajatella sen ajatuksia ja sitten palata omaan maailmaansa kertomaan uusista ja jännittävistä seikkailuista. Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut se mahdollisuus, että hänen oma maailmansa, Hal Warnerin maailma, voisi tavata hänet Joe Smithinä, kaivosmiehen apulaisena. Hän oli kuin varas, joka oli aloittanut työnsä pimeässä ja yhtäkkiä näki huoneen kirkkaasti valaistuna.

Hän oli lähtenyt seikkailuun edellyttäen näkevänsä ilkeitäkin asioita, oli tietänyt jossakin, jotenkin välttämättä joutuvansa taistelemaan »järjestelmää» vastaan, mutta ei kuitenkaan ollut koskaan otaksunut havahtuvansa luokkataistelun pyörteessä, johtamassa hyökkäystä oman luokkansa jäseniä vastaan. Sitäpaitsi hän tiesi, ettei asia tulisi vielä päätökseen; siitä ei suoriuduttu yhden ainoan juoksuhaudan valtaamisella. Maatessaan siinä pimeyden ja äänettömyyden keskellä Hal käsitti, mihin oli ryhtynyt. Toisenlaista vertausta käyttääksemme: hän oli mies, joka alkaa kadulla mielistellä naista ja havaitsee seuraavana aamuna herätessään olevansa naimisissa.

Hän ei suinkaan katunut, mitä oli viimeksi tehnyt. Mikään muu menettely ei olisi ollut ajateltavissakaan. Mutta Hal tunsi Pohjois-Laakson väen vain kymmenen viikkoa kestäneen oleskelunsa nojalla, Percyn salonkivaunun vieraat sitävastoin olivat hänen tuttaviaan jo vuosien takaa. Viimeksimainitut valtasivatkin nyt hänen tajuntansa, ja heidän ajatuksensa, sekä suorastaan vihamieliset että vain hämmästyneet, alkoivat piirittää hänen mielensä varustuksia.

Erikoisena vastuksena oli Jessie Arthur. Tytön kasvot kohosivat hänen näkyviinsä anelevina, kaihoisina. Ne olivat kasvot, jotka auttamattomasti lumoavat miehen mielen täydellisellä kauneudellansa. Ruskeat, lempeät, hellyyttä hohtelevat silmät, huulet valmiina tunnetta värähtelemään, hipiä kuin omenankukka, ja hiuksissa tähtien säihke. Hal tosin arvosteli sangen säälimättömästi kaivosten virkailijoita, mutta milloinkaan hänen mieleensä ei johtunut ajatella, että Jessie voi olla sielultaan toisenlainen kuin hänen ruumiillinen kauneutensa näytti osoittavan. Hal oli häneen rakastunut ja oli liian nuori, liian kokematon lemmenasioissa voidakseen käsittää, että tuon kauniin, miellyttävän aito tyttömäisyyden alla saattoi piillä syvä itsetiedoton, perinnäinen ja vaistomainen julmuus — säätyluokan säälimättömyys, ylhäiset, ankarat ennakkoluulot. Miehen täytyy ehtiä keski-ikään ja kärsiä paljon, ennenkuin tajuaa, että naisen sulot, silmien, hampaiden ja hiusten harvinainen ja taiallinen kauneus, hipiän hienous ja piirteitten herkkyys ovat monien sukupolvien työn ja huolenpidon tulos ja edellyttävät ehdottomasti, että elämä on ollut hurjaa taistelua, että tavat ja sovinnaisuudet ovat olleet murhaavan epäinhimilliset.

Jessie oli pettänyt Halin tässä epätoivoisessa tapauksessa. Mutta kun Hal nyt asiaa ajatteli, täytyi hänen tunnustaa, että koe oli ollut epäoikeutettu. Hal oli tuntenut tytön lapsuudesta saakka ja rakasti häntä, ei ollut milloinkaan nähnyt hänen toimivan tai puhuvan muuten kuin ystävällisesti ja lempeästi. Mutta — niin ajatteli Hal — hän suhtautui myötätuntoisesti tuntemiinsa henkilöihin, ja milloin hänellä olisikaan ollut tilaisuutta oppia tuntemaan työväkeä? Hänelle täytyi suoda siihen tilaisuus, täytyi pakottaa hänet, vaikkapa vasten tahtoaankin, avartamaan elämänymmärrystään. Se tuottaisi hänelle kenties tuskaa, voisi vioittaa hänen kauniita kasvojaan, mutta olisi sittenkin hänelle hyväksi — olisi »kasvamisen kipua».

Siinä pimeässä maatessaan Hal oli kauan juttelevinaan rakastettunsa kanssa. Hän kuljetti häntä kaivoskylässä, selitti hänelle asioita, esitteli hänet eräille henkilöille. Hän otti toisiakin salonkivaunututtaviaan ja tutustutti heidät Pohjois-Laaksossa asuviin tuttaviinsa. Molemmilla puolilla oli yksilöitä, joiden yhteiset ominaisuudet varmaan sallisivat heidän sointua yhteen. Esimerkiksi Bob Crestonia, joka osasi hyvin laulaa ja tanssia, varmaan huvittaisi Blinky, kaivoskylän kujeniekka. Mrs Curtis, joka piti kissoista, varmaan liittyisi sisaruuden sitein vanhaan mrs Nagleen, joka asui Minettien naapurina viiden kissansa kanssa. Ja Vivie Cass, joka vihasi veitsen suuhun viejää, joutuisi tosin murha-ajatuksiin nähdessään Reminitskyn luona noudatettuja pöytätapoja, mutta ilahtuisi varmaan nähdessään »Italian Kallen», tupakkaa purevan muulin, joka oli aikoinaan ollut Halin suosikki. Hal tuskin jaksoi odottaa aamuun asti — niin kovin teki hänen mieli aloittaa nämä sosiaalisen yhteensulattamisen yritykset!

17.

Päivän koittaessa Hal vaipui uneen. Hänet herätti Billy Keating, joka nousi haukotellen istumaan, urahteli ja valitti. Hal käsitti, että Billyäkin oli viimeksikuluneena yönä kohdannut kova onni. Hänellä ei ollut milloinkaan ennen koko sanomalehtimiestoimintansa aikana ollut sellaista juttua saatavissa, kenelläkään ei ollut sellaista juttua — ja nyt se oli menetettävä!

Cartwright oli kerännyt reportterit myöhään edellisenä iltana ja oli ilmoittanut heille uutisen: että yhtiön oli vihdoin onnistunut päästä niin pitkälle, että kaivos voitiin avata ja että nuori Harrigan oli saapunut yksityisessä junassaan kaivoksessa oleviin työmiehiin kohdistuvan huolenpidon yllyttämänä. Reportterien tuli tietenkin mainita hänen saapumisensa, mutta heitä pyydettiin olemaan asiaa »paisuttamatta» ja jättämään mr Harriganin vieraiden nimet mainitsematta. Tarvitsee tuskin sanoa, että jätettiin sanomatta tottelemattomuuden vuoksi kaivoksilta karkoitetun »aputyöläisen» osoittautuneen »kivihiilimagnaatin» Edward S. Warnerin pojaksi.

Vihmoi kylmää sadetta, kun Hal lähti ulos Jerryltä lainaamansa vanhan viitan turvissa. Pikku Jerry tahtoi välttämättä päästä hänen kerallaan, ja niin Hal vastarinnan vaimennuttua kietoi hänet isoon huiviin ja heitti olalleen. Päivä oli tuskin koittanut, mutta kyläkunnan väki oli ehtinyt kerääntyä kaivoksen suulle. Kypärämiehet olivat jo laskeutuneet kaivokseen, joten asiat kohta lopullisesti selviäisivät. Naisia seisoi siinä odottamassa, kastuneet huivit köyrtyneillä hartioilla, kasvot valkoisina ja vääntyneinä, niin jännittyneinä, etteivät he kyenneet mitään virkkamaan. Kamalaa oli ajatella, että heidän kosteudessa väristessään heidän miehensä saattoivat menehtyä muutaman vesipisaran puutteeseen.

Kypärämiehet palasivat ja sanoivat lyhtyjen palavan kaivoksen pohjalla. Sinne voi nyt mennä ilman varuksia, ja ensimmäisen pelastusjoukon jäsenet tekivät lähtöä. Koko yön olivat vasarat kiikkuneet puuseppäin valmistaessa uutta laskukoria. Nyt se oli sijoillaan, ja miehet sijoittuivat siihen. Kun kori sitten alkoi liikkua ja miehet painuivat maanpinnan alle, kuului sadoista rinnoista kohoava huokaus, kuin tuulen valitus kuusikossa. Nuo miehet jättivät maanpinnalle vaimonsa ja lapsensa, mutta yksikään vaimo ei kehoittanut heitä jäämään pois — niin luja oli se tiedoton yhteenkuuluvaisuudentunne, joka liitti toisiinsa nämä kahdenkymmenen eri kansakunnan keskuudesta tänne kerääntyneet raatajat.

Laskukori painui hitaasti alaspäin; kaasuvaaran ja korin uutuuden vuoksi täytyi laskea vain muutamia jalkoja kerrallaan ja odottaa merkkinuorasta vetämistä, jonka avulla miehet ilmaisivat, että kaikki oli hyvin. Ehdittyään kaivoskuilun pohjaan he tarvitsivat vielä aikaa — kukaan ei tietänyt, kuinka paljon — ennenkuin ehtivät vielä elossa olevien onnettomuuden uhrien luo. Kypärämiehet olivat kertoneet, että kuilun pohjalla oli ruumiita, mutta ei auttanut hukata aikaa kuljettamalla niitä pois, koska näiden miesten oli täytynyt saada surmansa jo muutamia päiviä sitten. Hal näki joukon naisia piirittävän kaivoksessa käyneitä ja kyselevän, olivatko he tunteneet ruumiit. Jeff Cotton ja Bud Adams näyttivät olevan entisessä toimessaan: karkoittamassa naisia kauemmaksi.

Laskukori palasi noutamaan toista joukkoa. Nyt ei ollut pakko enää menetellä niin varovasti; kori painui alas hyvää vauhtia, ja kauhun kuiluun laskeutui joukko toisensa jälkeen: vakavailmeisiä rauhallisia miehiä, joilla oli käsissä hakkuja, rautakankia ja lapioita. Maan alla he etenivät kaikkialle kaivoksessa, varmuuslamput otsalla, ja etsivät kaivosmiesten rakentamia suojavarustuksia. Niitä koputtaessaan he kenties kuulivat elossaolevien miesten vastaavan toiselta puolelta tai murtautuivat läpi mitään virkkamatta ja löysivät miehiä, jotka eivät enää kyenneet antamaan mitään merkkiä, mutta joissa saattoi vielä piillä elämän kipinä.

Toinen toisensa jälkeen laskeutuivat kaivokseen Halin tuttavat — »Iso Jack» David, böömiläinen Wresmak, puolalainen Klowoski ja vihdoin Jerry Minetti. Pikku Jerry heilutti kättään Halin olalla istuen, ja Rosa, joka oli tullut heidän luokseen, nojasi Halin käsivarteen, mitään virkkamatta, ikäänkuin olisi nähnyt oman sielunsa kaivokseen laskeutuvan. Sinisilmäinen Tim Rafferty lähti etsimään isäänsä, meni toisten mukana »Andy», kreikkalaispoika, jonka isä oli saanut surmansa samanlaisessa onnettomuudessa jo monta vuotta sitten, meni Rovetta, ja meni Carmino, kaivospäällikkö, Jerryn serkku. Väkijoukossa mainittiin nimi toisensa jälkeen, niinkuin sankarien marssiessa taisteluun.

18.

Katsahtaessaan ympärilleen Hal näki eräitä huviretkeläisiä. Siinä olivat Vivie Cass, joka seisoi Bert Atkinsin kanssa saman sateenvarjon alla, olivat Bob Creston ja Dicky Everson. Viimeksimainituilla oli yllään sadetakit ja vedenpitävät hatut, ja he juttelivat Cartwrightin kanssa — nämä pitkät, moitteettomasti puetut miehet näyttivät jonkin toisen maailman olennoilta seisoessaan siinä surkastuneiden ja hiilenpölyn mustentamien kaivosmiesten rinnalla.

Halin nähdessään he siirtyivät hänen luokseen. »Mistä pojan saitte?» kysyi Bob, jonka rusottaville vasta-ajelluille poskille levisi hymy.

»Löysin», sanoi Hal hypähdyttäen pikku Jerryä ja laskien hänet maahan.

»Terve, pieni mies!» sanoi Bob.

»Terve, terve!» kuului vastaus vitkastelematta. Pikku Jerry osasi jutella; hän kelpasi seuramieheksi.

»Isäni meni kaivokseen», sanoi hän, säteilevin tummin silmin katsellen kookasta vierasta.

»Niinkö?» kysyi toinen. »Minkätähden et sinä mennyt?»

»Kyllä isä ne tuo. Hän ei pelkää mitään, isä.»

»Mikä on isäsi nimi?»

»Iso Jerry.»

»Oho! Entä mitä alat sinä hommata, kun ehdit isoksi?»

»Rupean laukaisijaksi minäkin.»

»Tähänkö kaivokseen?»

»En ikipäivinä!»

»Miksi et?»

Pikku Jerry näytti salaperäiseltä. »Ei sanota kaikkea, mitä tiedetään», virkkoi hän.

Nuoret miehet nauroivat. Tuo oli opiksi! »Taidat lähteä takaisin vanhaan maahan?» kysyi Dicky Everson.

»En lähde, herra», vastasi pikku Jerry. »Minä olen amerikkalainen.»

»Ehkäpä sinusta tehdään vielä presidentti.»

»Niin isä sanoo», vastasi poika, »kaivosmiesten ammattiliiton presidentti».

Nuoret miehet nauroivat jälleen; mutta Rosa kuiskasi hermostuneesti ja tarttui pojan hihaan. Eihän sopinut puhua sellaisista asioista niin salaperäisille ja äveriäiltä näyttäville vieraille! »Tässä on Pikku Jerryn äiti, mrs Minetti», virkkoi Hal häntä tyynnyttääkseen.

»Iloinen saadessani tutustua», lausui toinen toisensa jälkeen paljastaen päänsä ja sirosti kumartaen.

He katselivat Rosaa pitkään, sillä hän näytti tosiaankin sievältä punastuessaan ja arasti vastatessaan. Rosa oli kovin hämillään, sillä häntä eivät olleet milloinkaan ennen niin tervehtineet sellaiset hienot herrat.

Ja nämä herrat tervehtivät Joe Smithiä mainiten häntä oudolla nimellä. Rosa katseli tuttavaansa kysyvästi mustilla italialaisilla silmillään, ja Hal tunsi punastuvansa. Pohjois-Laaksossa tuntui tällainen ilmituleminen melkein yhtä hankalalta kuin Western Cityssä.

Miehet puhuivat pelastustöistä ja siitä, mitä Cartwright oli sanonut niiden edistymisestä. Tuli oli valloillaan eräässä pääkäytävässä ja poltti puuaineksia leviten nopeasti ilmavirran vaikutuksesta. Tässä kaivoksen osassa ei ollut paljon toivoa pelastustöiden onnistumisesta, mutta kypäräpäiset miehet kykenivät kuumuudesta ja savusta huolimatta tunkeutumaan palaneisiin käytäviin. He tiesivät, kuinka helposti niissä kaivoksen osissa voivat katto ja seinät luhistua, mutta tiesivät myös, että siellä oli ennen räjähdystä ollut miehiä työssä. »Täytyy tunnustaa, että ovat aika poikia!» virkkoi Dicky.

Ryhmä naisia ja lapsia oli kerääntynyt luo kuuntelemaan; kiduttava halu saada kuulla uutisia voitti heidän arkuutensa. Johtui ajattelemaan sota-aikoja, aikoja, jolloin naiset etäisten tykkien jymistessä odottavat haavoittuneiden saapumista. Hal huomasi Bobin ja Dickyn toisinaan katsahtavan ympärilläoleviin kasvoihin; he alkoivat hiukan kokea vallitsevaa mielialaa, ja sitä Hal oli muun muassa toivonutkin.

»Tulevatko toisetkin tänne?» kysyi hän.

»En tiedä», vastasi Bob. »Luulen, että ovat aamiaisella. On aika tästä lähteä.»

»Ettekö tule tekin?» kysyi Dicky.

»En, kiitos», vastasi Hal. »Minulla on sopimus tämän nuoren miehen kanssa.» Samassa hän puristi Jerryn kättä. »Mutta sanokaa sentään toisille, että tulevat tänne. Luulisin näiden seikkojen herättävän heissä mielenkiintoa.»

»Sanotaan», vastasivat nuoret miehet poistuessaan.

19.

Odotettuaan, kunnes junassa oleva seura oli ehtinyt lopettaa aamiaisensa, Hal lähti sinne ja lähetti sanan Percy Harriganille. Hän toivoi saavansa Percyn katselemaan kaupunkia yhtiön miesten toimimatta hänen kaitsijoinaan ja kuuli harmikseen seuran päättäneen lähteä jo parin tunnin kuluttua.

»Mutta ettehän ole nähneet mitään!» huomautti Hal.

»Eivät päästä meitä kaivokseen», vastasi nuori Harrigan. »Mitäpä muuta voisimmekaan tehdä?»

»Toivon sinun juttelevan täkäläisen väestön kanssa ja hiukan perehtyvän täkäläisiin oloihin. Sinun ei pitäisi jättää käyttämättä tätä tilaisuutta, Percy!»

»Olet oikeassa, Hal, mutta ymmärräthän, ettei ajankohta ole sopiva. Minulla on mukanani joukko vieraita, ja minulla ei ole oikeutta vaatia heitä odottamaan.»

»Mutta voivathan hekin jotakin oppia, Percy!»

»Sataa», kuului vastaus, »ja naiset tuskin tahtovat seisoa väkijoukossa katselemassa, kuinka ruumiita tuodaan maan pinnalle kaivoksesta».

Hal nieli saamansa nuhteen. Niin, hän oli epäilemättä muuttunut tunteettomaksi tänne Pohjois-Laaksoon tultuaan; hänestä oli kadonnut tunteen hienous, se aavistuksenomainen naisten tunteiden tajuaminen, jota hän varmaan olisi ilmaissut hiukan aikaisemmin. Tämä onnettomuus kiihdytti hänen mieltänsä; se oli hänelle persoonallinen asia, ja häneltä jäi huomaamatta, että se esiintyi Harriganin seuran naisille yksityiskohdiltaan vain likaisena ja inhoittavana. Jos he lähtisivät sateessa kulkemaan kaivoskylän lokaisia katuja ja seisoisivat väkijoukossa katselemassa, tuntisivat he varmaan olevansa siellä pelkän uteliaisuuden eikä inhimillisen myötätunnon vuoksi. Heidän näkemänsä asiat järkyttäisivät heitä hyödyttömästi, ja sitäpaitsi he suotta esiintyisivät julkisuudessa. Lesket ja lapset, joille olisi osanottoa sopinut ilmaista, olivat enimmälti muukalaisia, eivätkä ymmärtäneet, mitä heille sanottiin, vaan voivat tuntea suurempaa hämminkiä kuin huojennusta, jos vieraaseen olokehään kuuluvat henkilöt tunkeutuivat heidän murheensa piiriin.

Sivistys, jota nämä naiset osaltaan tukivat, oli muuttanut myötätunnon osoittamisen määrätyksi järjestelmäksi, ja sattui nytkin olemaan mukana henkilö, joka oli tuohon järjestelmään perehtynyt.

Mrs Curtis oli jo toiminut, selitti Percy; hän oli pannut kiertämään listan, ja muutamassa minuutissa oli merkitty toista tuhatta dollaria. Summa tulisi suoritettavaksi »Punaiselle Ristille», jonka virkailijat pitäisivät huolen sen jakamisesta onnettomuudesta kärsimään joutuneille. Percyn vieraat tunsivat niinmuodoin menetelleensä hyvin ja hienotunteisesti ja voivat poistua, omatunto levollisena.

»Maailma ei voi jäädä paikoilleen vain senvuoksi, että on sattunut kaivosonnettomuus», virkkoi kivihiilikuninkaan poika. »Täytyy siitä huolimatta muistaa lupauksiaan.»

Hän alkoi selittää, millaiset lupaukset olivat kysymyksessä. Hänen itsensä piti jonnekin päivällisille samana iltapuolena, ja hän tuskin ehti ajoissa. Bert Atkins oli haastettu biljardia pelaamaan, ja mrs Curtisilla oli valiokunnankokous naisten kerhossa. Sitäpaitsi oli kuukauden viimeinen perjantai; oliko Hal unohtanut, mitä se merkitsi?

Hetkisen muisteltuaan Hal tiesi asian: »Nuorten ilta» maaseutuklubissa. Hänen mieleensä kuvastui samassa valkoinen rakennus vuoren rinteellä, ovet ja ikkunat avoimina ja soiton sävelet sieltä tulvimassa. Tanssisaliin ilmaantuisivat huviretkellä olleet nuoret naiset — hänen morsiamensa Jessie muiden mukana — puettuina hienonhahtuvaisiin pukuihin ja pitseihin ja hyvien tuoksujen, värien ja sävelten ympäröiminä. He tulisivat nauramaan ja juttelemaan, keimailemaan ja kilpailemaan toistensa kanssa tanssisalin valtiudesta — ja täällä Pohjois-Laaksossa sulkisivat nyyhkyttävät vaimot sillävälin syliinsä miesvainajiensa runneltuja ruumiita. Kuinka oudolta, kuinka kaamealta tuo tuntuikaan! Eikö se muistuttanut niitä tapauksia, joita tiedetään sattuneen Ranskan vallankumouksen aattona?

20.

Percy kehoitti Halia lähtemään toisten mukana. Hän esitti asian ensin tahdikkaasti, mutta alkoi sitten, Halin vastustellessa, puhua vaativammin, ilmeisesti kärsimättömänä. Kaivos oli nyt avattu — mitä Hal oikeastaan vielä tahtoi? Halin huomauttaessa, että Cartwright voi vaatia sen jälleen suljettavaksi, Percy ilmoitti asian nyt olevan isäukon ratkaistavana. Ylivalvoja oli lähettänyt edellisenä iltana pitkän sähkösanoman, ja vastausta odotettiin joka hetki saapuvaksi. Olipa vastaus millainen tahansa, sitä tultaisiin ehdottomasti noudattamaan.

Halin kasvot vääristyivät, mutta hän pakottautui puhumaan kohteliaasti. »Jos isäsi määrää tehtäväksi jotakin sellaista, mikä vaikeuttaa miesten pelastamista, niin ymmärräthän, Percy, että minun täytyy käydä taistelemaan häntä vastaan!»

»Mutta kuinka voit häntä vastaan taistella?»

»Sillä ainoalla aseella, joka on käytettävänäni — vetoamalla julkisuuteen.»

»Tarkoitatko —» Percy vaikeni ja tuijotti jäykästi.

»Tarkoitan, mitä jo sanoin — päästän Billy Keatingin valloilleen ja julistan jutun koko maailmalle.»

»Totisesti», huudahti nuori Harrigan, »täytyy sanoa, että menettelet kirotun halpamaisesti. Sanoithan, ettet sitä tee, jos lähden tänne ja avaan kaivoksen!»

»Mitä hyötyä on sen avaamisesta, jos se heti jälleen suljetaan?» Hal vaikeni, ja kun hän sitten jatkoi, hän ilmeisesti yritti puolustautua. »Sinun ei pidä luulla, Percy, etten tajua tämän tilanteen hankaluutta. Minä tiedän, että olen näyttänyt sinusta halpamaiselta — suuremmassa määrässä kuin olet huolinut minulle kertoa. Minä nimitin sinua ystäväkseni kaikista entisistä kiistoistamme huolimatta. Voin sinulle vain vakuuttaa, etten ole milloinkaan tahtonut joutua tällaiseen asemaan.»

»Miksi helvetissä olet tänne tullut? Tiesithän, että tämä on tuttavasi omaisuutta —.»

»Kysymys on kiistojemme lopettamisesta, Percy. Oletko ne jo unohtanut? Minä yritin saada sinulle selväksi, mitä merkitsee, että me omistamme sen, mistä toisten ihmisten on hankittava toimeentulonsa. Sanoin, ettemme ollenkaan tietäneet, miten kaivoksia johdetaan, sanoin, että olemme joukko loisia ja joutilaita. Mutta sinä vain nauroit minulle, nimitit minua narriksi ja anarkistiksi, sanoit minun nielevän kaikki, mitä joku kansanvillitsijä suvaitsi minulle syöttää. Minä ajattelin: 'Lähdenpä Percyn kaivoksille. Jos hän sitten vielä yrittää kanssani kiistellä, niin minä kyllä hänestä suoriudun!' Niin asia sai alkunsa — pienenä pilana. Mutta sitten minä jouduin asian valtaan. En tahdo olla ilkeä, mutta varmaa on, ettei yksikään ihminen, jonka suonissa virtaa veri, voi viipyä täällä viikkoakaan haluamatta käydä taistelemaan. Siitä syystä toivon sinun jäävän — sinun pitää jäädä, tutustua muutamiin täkäläisiin ja nähdä omin silmin.»

»Minä en voi jäädä», vastasi toinen kylmästi. »Sanon sinulle vain, että on parasta kun lähdet jonnekin muualle sosiologiaasi soveltamaan.»

»Minne voisinkaan mennä, Percy? Kaikki kuuluu jollekin henkilölle. Jos on kysymyksessä jokin suuri liike, on melkein varmaa, että omistaja on tuttaviamme.»

»Tahtoisin puolestani ehdottaa, että aloittaisit Warner-yhtiön kivihiilikaivoksista», virkkoi Percy.

Hal nauroi. »Epäilemättä, Percy. Mutta ajattele tilannetta.
Tarkoitukseni onnistumiseksi oli välttämätöntä, ettei minua tunnettu.
Siellä olisin tavannut toimistossa isäni ylivalvojia, ja he olisivat
minut tunteneet. Minun täytyi lähteä toisiin kaivoksiin.»

»Oiva onni Warner-yhtiölle», vastasi Percy ilkeään sävyyn.

Hal vastasi vakavasti: »Muista minun sanoneen, etten aio jättää
Warner-yhtiötäkään kokonaan sosiologisten sovellutusteni ulkopuolelle.»

»Minä puolestani», sanoi toinen, »voin vain sanoa, että kuljemme palatessamme erään sille yhtiölle kuuluvan alueen ohi ja että olisin erittäin iloinen, jos saisin pysähdyttää junan ja jättää sinut sinne!»

21.

Hal lähti salonkivaunuun. Siellä pelasivat mrs Curtis ja Reggie Porter bridgeä Genevieve Halseyn ja nuoren Eversonin kanssa. Bob Creston ja Betty Gunnison juttelivat; ensinmainittu nähtävästi kertoi kokemiaan. Bert Atkins silmäili aamulehteä ja haukotteli. Hal kulki eteenpäin etsien Jessie Arthuria ja löysikin hänet vihdoin. Jessie katseli sateenhimmentämästä ikkunasta — oppien siten tuntemaan kaivoskenttiä niinkuin hänen säätyluokkaansa kuuluvan nuoren naisen sopii.

Hal edellytti tapaavansa hänet huonolla tuulella ja oli varautunut pyytämään anteeksi. Mutta kohdatessaan sitten hänen huolestuneen katseensa hän ei oikein tietänyt, miten aloittaa. Hän koki puhua huolettomasti, sanoi kuulleensa, että Jessie aikoi lähteä pois. Mutta tyttö tarttui hänen käteensä ja huudahti: »Hal, tule sinäkin!»

Hal ei heti vastannut, vaan istuutui hänen viereensä. »Olenko sinua kovin loukannut, Jessie?»

Hän huomasi kyynelten kihoavan Jessien silmiin. »Etkö tietänyt minua loukkaavasi? Olinhan täällä Percyn vieraana; kuinka voitkaan kysyä minulta sellaista? Mitä olisinkaan voinut sanoa? Mitä tiedän minä siitä, kuinka mr Harrigan liikettään johtaa?»

»Niin, rakkaani», vastasi Hal vaatimattomasti. »Minun ei kenties olisi pitänyt vetää sinua siihen asiaan. Mutta se tuli niin yhtäkkiä ja oli kovin mutkikas. Etkö voi sitä ymmärtää ja antaa minulle anteeksi? Onhan kaikki lopulta kääntynyt hyväksi!»

Jessie ei kumminkaan ollut sitä mieltä, että kaikki oli kääntynyt hyväksi. »Kuinka oletkaan täällä ja tällaisissa oloissa! Ja minä luulin sinun olevan Meksikossa vuorivuohia metsästämässä!»

Hal ei voinut olla nauramatta. Mutta Jessie ei hymyillytkään. »Sitäpaitsi — kuinka voit vetää rakkautemme tämän asian yhteyteen, kaikkien kuullen!»

»Oliko se tosiaankin niin hirmuista, Jessie?»

Jessie katseli häntä hämmästyneenä. Kuinka voi hän, Hal Warner, niin menetellä, vieläpä ollenkaan käsittämättä, kuinka kauhea asia oikeastaan oli! Olihan hän saattanut nuoren naisen sellaiseen asemaan, jossa hänen täytyi rikkoa joko rakkauden tai hyvän käytöksen lakeja! Se oli ollut julkisen riidan veroinen juttu. Siitä syntyisi juorua kaupungissa — ikävyyksistä ei tulisi loppuakaan!

»Mutta kultaseni, koetahan nähdä asia sellaisena kuin se todellisuudessa on — ajattele kaivoksessa olevia», kehoitti Hal. »Sinun pitää tosiaankin se tehdä.»

Nuori nainen silmäili häntä ja huomasi hänen nuoriin kasvoihinsa ilmestyneet uudet rumat uurteet. Hänen äänessään värisevä hillitty kiihkeys ei sekään jäänyt häneltä huomaamatta. Hal oli kalpea ja väsyneen näköinen, likaisiin vaatteisiin puettu, hiukset olivat kampaamattomat ja kasvot huonosti pestyt. Se oli kauheata — aivan kuin Hal olisi sotaan lähtenyt.

»Kuule minua, Jessie», pyysi Hal. »Tahtoisin sinun tutustuvan näihin asioihin. Sinun tulee kehittyä minun kerallani, muuten emme voi tulla onnellisiksi. Siitä syystä olin iloinen että olit täällä — voisit nähdä omin silmin. Nyt pyydän sinua jäämään, kunnes olet jotakin nähnyt.»

»Minun täytyy lähteä, Hal. Enhän voi pyytää Percy Harrigania jäämään ja tuottamaan hankaluutta kaikille muille!»

»Voithan jäädä, vaikka hän lähtee. Voit pyytää jotakin naisista kaitsijaksesi.»

Jessie katsahti häneen säikähtyneenä. »Mitä, Hal? Mitä ajatteletkaan?»

»Miksi niin?»

»Ajattelehan, miltä se näyttäisi!»

»En voi ajatella niin paljon asian ulkonäköä —.»

»Ajattele, mitä mamma sanoisi!» keskeytti Jessie.

»Hän ei siitä pitäisi, sen tiedän —.»

»Hän ihan vimmastuisi! Hän ei antaisi milloinkaan anteeksi meille kummallekaan. Hän ei antaisi anteeksi kenellekään seurassani olleelle henkilölle. Ja mitä sanoisi Percy, jos minä, joka olen tullut tänne hänen vieraanansa, jäisin urkkimaan häntä ja hänen isäänsä? Huomaathan, kuinka nurinkurista se olisi?»

Hal huomasi. Hän uhmasi kaikkia siinä maailmassa vallitsevia sovinnaisuuksia, ja se näytti Jessiestä mielettömyydeltä. Hän tarttui lujasti Halin käsiin, ja kyynelet virtasivat hänen poskilleen.

»Hal», huudahti hän, »minä en voi jättää sinua tähän kamalaan paikkaan. Sinä olet kuin haamu ja lisäksi kuin linnunpelätin. Mene hankkimaan itsellesi kunnolliset vaatteet ja lähde kotiin tässä junassa!»

Mutta Hal pudisti päätään. »Se on mahdotonta, Jessie.»

»Miksi?»

»Minulla on täällä velvollisuuksia. Etkö voi ymmärtää, rakkaani? Olen elänyt kaiken ikäni kivihiilen kaivajien työstä mutta en ole milloinkaan vaivautunut lähtemään heidän luokseen näkemään, mistä rahani ovat kotoisin.»

»Mutta eiväthän nämä ole sinun miehiäsi, Hal! Nehän ovat mr Harriganin miehiä!»

»Niin kyllä», vastasi Hal, »mutta asia on yhdentekevä. He uurastavat, ja me elämme heidän uurastuksestaan pitäen asiaa ihan itsestään selvänä».

»Mutta mitä siinä asiassa voi tehdä, Hal?»

»Voi sen ymmärtää, ellei mitään muuta. Näethän, mitä olen saanut aikaan tässä asiassa — kaivos on avattu.»

»En voi ymmärtää sinua, Hal! Olet muuttunut niin säälimättömäksi etkä usko enää kehenkään! Uskot aivan varmasti, että virkailijat aikovat surmata työmiehensä. Eihän mr Harrigan voi sallia kaivoksiaan niin johdettavan!»

»Mr Harriganko, Jessie? Hän antaa kolehtilautasen mennä ohitseen P. Yrjänän katedraalissa! Ainoa paikka, missä olet hänet nähnyt, ja ainoa seikka, minkä hänestä tiedät.»

»Minä tiedän, mitä kaikki sanovat! Pappa tuntee hänet ja veljeni — niin, ja samoin sinunkin veljesi. Onhan totta, ettei Edward hyväksyisi menettelyäsi?»

»Niin, kultaseni, pelkään olevan.»

»Ja sinä vastustat heitä, vastustat kaikkia tuttaviasi. Onko järkevää ajatella, että kaikki vanhemmat henkilöt ovat väärässä ja sinä yksin oikeassa? Eikö ole ainakin mahdollista, että erehdyt? Ajattele asiaa vilpittömästi, Hal — minun tähteni!»

Jessie katseli häntä anovasti, ja Hal kumartui ja tarttui hänen käteensä. »Jessie», virkkoi hän vapisevalla äänellä; »minä tiedän, että tämä työväki on sorron alaisena, tiedän sen, sillä olen ollut eräs heistä. Tiedän vielä, että sellaiset miehet kuin Peter Harrigan ja oma veljenikin ovat syypäitä. Jonkun täytyy nousta heitä vastustamaan — jonkun täytyy avata heidän silmänsä. Olen tullut sen selvästi tajuamaan tänä kesänä — siinä on työ, joka minun on suoritettava!»

Jessie katseli häntä suurilla kauniilla silmillään; vastalauseistaan ja kauhistumisestaan huolimatta hän kunnioitti syvästi tuota merkillistä mieletöntä rakastettuansa. »Ne tappavat sinut!» huudahti hän.

»Ei, rakkaani — sitä sinun ei tarvitse pelätä — en luule heidän minua tappavan.»

»Mutta ovathan ne jo sinua ampuneet!»

»Ei, ne ampuivat Joe Smithiä, aputyöläistä. Miljoonanomistajan poikaa ne eivät ammu — täällä Amerikassa.»

»Mutta jonakin pimeänä yönä —.»

»Ole huoletta», sanoi Hal. »Olen kietonut Percyn asian yhteyteen, ja kaikki sen tietävät. He eivät voi mitenkään minua surmata koko jutun tulematta tunnetuksi — ja niinmuodoin olen yhtä hyvässä turvassa kuin kotona vuoteessani!»

22.

Hal oli yhä sitä mieltä, että Jessien tuli täällä kaivoksilla jotakin oppia, että hänet oli pakotettava jotakin oppimaan, tahtoipa tai ei. Junan oli määrä lähteä vasta parin tunnin kuluttua, ja Hal mietti, miten voisi käyttää hyväkseen tätä kallisarvoista väliaikaa. Hän muisti, että Rosa Minetti oli palannut asuntoonsa hoitamaan pienokaistaan. Samassa hänen mieleensä johtui, miltä Jessie näyttäisi tuossa pienessä kodissa. Rosa oli hyvä ja ystävällinen ja Pikku Jerry epäilemättä »vastustamaton».

»Kuulehan, kultaseni», sanoi Hal, »etkö lähde hiukan kävelemään?»

»Mutta nythän sataa, Hal.»

»Eihän haittaa, vaikka yksi pukusi pilaantuu; onhan sinulla niitä yllin kyllin.»

»En ajatellut sitä —»

»Olisin erittäin iloinen, jos tulisit.»

»Se tuntuu minusta kiusalliselta, Hal. Minä olen täällä Percyn vieraana, ja hän kenties ei pitäisi —»

»Minä kysyn häneltä, pahastuuko hän, jos lähdet kävelylle», ehdotti
Hal, näennäisesti aivan vakavana.

»Ei, ei! Se vain pahentaisi asiaa!» Jessie suhtautui näihin asioihin ylen vakavasti.

»Mutta olihan Vivie Carskin ulkona, ja muutamat muut ovat hekin lähdössä. Percy ei ole sitä vastustanut.»

»Niin kyllä, Hal. Mutta hän tietää, ettei siinä ole mitään vaaraa.»

Hal nauroi. »Tule, Jessie. Percy ei vaadi sinua vastaamaan minun synneistäni! Edessäsi on pitkä junamatka, joten on varmaan hyväkin, jos hengität hiukan raitista ilmaa.»

Jessie huomasi, että, oli myönnyttävä, jos mieli ollenkaan häneen vaikuttaa.

»Olkoon menneeksi», virkkoi hän alistuen, poistui ja palasi, kasvoilla tiheä harso, jonka tuli salata hänet reportterien urkkivilta katseilta; sitäpaitsi hänellä oli sadetakki, sateenvarjo ja päällyskengät sateen varalta. He pujahtivat pois vaunusta kuin pari rikoksentekijää.

He väistivät kaivoksensuulle kerääntynyttä väkijoukkoa ja saapuivat siihen likaiseen, kiveämättömään kortteliin, missä italialaisten asunnot sijaitsivat. Hal piteli hänen käsivarttaan johtaen hänet lätäkköjen ja kuoppien lomitse. Hänen mielensä ailahteli, kun hän kulki siinä lähellä rakastettuaan, näki hänen suloiset kasvonsa ja kuuli hänen hellän äänensä. Monet kerrat hän oli häntä ajatellut täällä ollessaan ja oli kertonut mielessään hänelle kokemuksistaan!

Nyt hän kertoi Minettin perheestä, kuinka oli kohdannut kadulla Ison ja Pienen Jerryn, kuinka he olivat ottaneet hänet luokseen asumaan ja kuinka heidän sitten oli täytynyt pelon vuoksi antaa hänen lähteä pois. Hän kertoi punnitustarkastajan jutun ja alkoi kertoa siitä, kuinka Jeff Cotton oli hänet vanginnut; mutta samassa he jo saapuivat Minettin asuntoon, ja tuo kauhistuttava kertomus katkesi lyhyeen.

Ovea avaamaan tuli Pikku Jerry, jonka eineen rippeet olivat levinneet pitkin poskia; hän tuijotti ihmeissään salaperäiseen hunnutettuun vieraaseen. Sisään tultuaan he näkivät Rosan istumassa lastaan imettämässä. Rosa nousi hämmentyneenä, mutta ei halunnut kääntyä selin vieraisiin, vaan yritti peittää rintaansa niin hyvin kuin osasi, punastuen ja näyttäen erittäin tyttömäiseltä ja sievältä.

Hal esitteli morsiamensa hyvänä tuttavanaan, joka halusi tutustua hänen uusiin ystäviinsä, ja Jessie siirsi istuutuessaan harson kasvoiltaan. Pikku Jerry noudatti äitinsä kehoitusta ja pyyhki poskensa tullen sitten katselemaan tuota uskomattoman kaunista näkyä.

»Olen kertonut miss Arthurille, kuinka hyvää huolta olette minusta pitäneet», sanoi Hal Rosalle. »Hän tahtoi tulla teitä siitä kiittämään.»

»Niin», virkkoi Jessie ystävällisesti. »Minä olen kiitollinen jokaiselle, joka osoittaa ystävällisyyttä Halille.»

Rosa yritti sanoa jotakin, mutta Pikku Jerry lausui iloisella äänellä:
»Minkätähden nimitätte häntä Haliksi? Hänen nimensä on Joe!»

»Ssh!» suhditti Rosa. Mutta Hal ja Jessie nauroivat — ja niin jatkui
Pikku Jerryn amerikkalaistuminen.

»Minulla on koko joukko nimiä», sanoi Hal. »Minua sanottiin Haliksi, kun olin sellainen pieni poika kuin sinä nyt.»

»Tunsiko hän sinut silloin?» kysyi Pikku Jerry.

»Tunsipa tietenkin.»

»Onko hän sinun tyttösi?»

Rosa naurahti arasti, ja Jessie punastui näyttäen erittäin viehättävältä. Hän käsitti epämääräisesti jonkin tapojen erilaisuuden. Nämä ihmiset puhuivat sellaisista asioista aivan avoimesti, niihin kohdistuvaa mielenkiintoansa ollenkaan peittelemättä.

»Se on salaisuus», varoitti Hal. »Älä vain sano kenellekään!»

»Kyllä minulla salaisuus säilyy», sanoi Pikku Jerry. Hetkisen vaiti oltuaan hän lisäsi ääntänsä hiljentäen: »Täytyy oppia pitämään asioita omana tietonansa, kun on työssä Pohjois-Laaksossa.»

»Aivan varmasti», vakuutti Hal.

»Isäni on sosialisti», selitti Jerry kääntyen Jessien puoleen, ja sitten, asian toiseen johtaessa: »Isäni on paukkumestari.»

»Mikä mies on paukkumestari?» kysyi Jessie ollakseen laatuisa.

»Jeesus!» huudahti Pikku Jerry. »Etkö tiedä mitään kaivoshommista?»

»En», vastasi Jessie, »kerro sinä minulle».

»Ei tule kivihiiltä ilman paukkumestaria», selitti Pikku Jerry. »Ja pitää olla hyvä paukkumestari, muuten menee mäsäksi koko kaivos. Isäni on kaikkein paras.»

»Mitä hän tekee?»

»Ensin otetaan pitkä pora — pitkä, pitkä, tämän huoneen pituinen; sitä väännetään ja porataan reikiä kivihiileen. Joskus käytetään koneita poraamaan, mutta me emme niistä pidä, kun vievät miehiltä työn. Kun reiät on saatu valmiiksi, tulee paukkumestari ja lataa ruudilla. Täytyy käyttää —» tässä kohden Pikku Jerry puhui hitaammin, lausuen erittäin selvästi joka tavun — »lu-val-lis-ta ruutia» sellaista, josta ei synny liekkiä. Ja pitää tietää tarkoin, kuinka paljon pistää sisään. Jos pistää liikaa, niin kivihiili menee mäsäksi, ja hiilenkaivaja nostaa helvetin, jos pistää liian vähän, niin hänellä on liikaa työtä, ja hän nostaa jälleen aika helvetin. Tarvitaan hyvä paukkumestari.»

Jessie katsahti Haliin, ja viimeksimainittu huomasi, että hänen ikäviin tuntoihinsa sekoittui aito huviakin. Hal arveli tätä hyväksi opetusmenetelmäksi ja antoi Pikku Jerryn jatkaa esityksiään vaunujen väärinpunnitsemisesta, ylitunneista, päällysmiesten ja aluepäälliköiden lahjomisesta, yhtiön myymälöistä ja asuntopaikoista, sosialistiagitaattoreista ja ammattijärjestöjen perustajista. Pikku Jerry puhui vapaasti kaivosten salaisuuksista. »Sinä voit hyvinkin tietää kaikki», huomautti hän vakavasti. »Olethan Joen tyttö!»

»Sinä pieni keruubi!» huudahti Jessie.

»Mikä se on — keruubi?» kysyi Pikku Jerry.

23.

Niin kului aika hupaisesti. Jessie mieltyi tuohon pieneen italialaispoikaan hänen kamalista sadatuksistaan huolimatta. Hal huomasi sen ja iloitsi menestyksellisesti aloittamastaan sosiaalisesta yhteensulatustyöstä. Hän ei osannut lukea Jessien ajatuksia eikä siis tietänyt, että hänen aito ihastuksensa alla piili ennakkoluuloista, säälimättömistä kastivaistoista johtuva pidättyväisyys. Niin, tuo pieni kaivospoika oli nyt keruubi; mutta entä sitten, kun hän ehtisi kasvaa suureksi? Hän muuttuu rumaksi ja karkeannäköiseksi, ja kymmenen vuoden kuluttua ei kukaan erota häntä kylän toisista likaisista miehistä. Se seikka, että alhaiset muuttuivat vanhemmittain rumiksi, todisti Jessien mielestä, että he olivat jollakin syvällisellä ja auttamattomalla tavalla kehnompia kuin heidän yläpuolellaan olevat. Hal hukkasi aikaansa ja voimiansa yrittäessään tehdä heistä jotakin sellaista, miksi luonto ilmeisesti ei ollut heitä tarkoittanut! Jessie päätti selittää tämän asian Halille junaan palattaessa. Hän arvasi Halin tuoneen hänet tänne oppimaan, ja koska pakollinen kasvatus tuntui hänestä yhtä vastenmieliseltä kuin kenestä muusta tahansa, hän toivoi saavansa peitsen kääntymään ja pääsevänsä kasvattamaan sulhastaan.

Rosa lopetti aivan pian pienokaisen ruokkimisen, ja Jessie sai tilaisuuden nähdä lapsen mustat silmät. Tämä keskusteluaihe hälvensi äidin ujouden, ja he juttelivat miellyttävästi, kun samassa kuului ulkoa ääniä, jotka saivat heidät kavahtamaan seisaalleen. Kuului naisten kiihtyneitä ääniä, ja Hal ja Rosa riensivät ovelle. Oli kriitillinen aika, sillä kaikki odottivat jännittynein mielin uutisia.

Hal avasi oven ja huusi ulkona oleville: »Mitä kuuluu?» Naisen ääni kuului vastaavan: »Ovat löytäneet Raffertyn!»

»Elääkö hän?»

»Kukaan ei vielä tiedä.»

»Mistä?»

»Seitsemännestätoista osastosta. Yksitoista miestä — Raffertyn, nuoren Flanaganin ja ruotsalaisen Johanssonin. He ovat kuolemaisillaan — eivät kuulu puhuvan. Ketään ei päästetä likellekään.»

Kuului toisiakin ääniä, mutta se, joka vastasi Halille, oli erikoinen: lämmin ja täyteläinen, ilmeisesti irlantilainen, ja se kiinnitti Jessien tarkkaavaisuutta. »Ovat tuoneet heidät vaakahuoneeseen, ja vaimot tahtoisivat saada tietää jotakin miehistään, mutta ne eivät sano. Ajavat pois kuin koiria!»

Kuului itkun tyrskettä. Hal astui ulos ja palasi tuokion kuluttua tukien tyttöä, jolla oli yllään haalistunut sininen karttuunipuku ja jonka hiukset olivat silmiinpistävän punaiset. Tyttö näytti olevan pyörtymäisillään ja valitti lakkaamatta, että se oli kauheata, kauheata. Hal talutti hänet tuolin luo, ja tyttö vaipui siihen, peitti kasvonsa, nyyhkytti ja änkytti jotakin nyyhkytysten lomitse.

Jessie seisoi tyttöä katsellen. Hän aavisti tytön kiivaan mielenliikutuksen ja otti siihen osaa; mutta samalla hän jotenkin kapinoi sitä vastaan. Hän ei halunnut joutua kuohuksiin tällaisten seikkojen vuoksi, joita ei kyennyt auttamaan. Nuo onnettomat ihmiset epäilemättä kärsivät, mutta — millaista kamalaa melua pitikään tuo tyttöriepu! Hänen mielenliikutuksensa oli osalta raivoa; Jessie arvasi sen ja tunsi sitäkin suurempaa vastenmielisyyttä. Se tuntui henkilökohtaiselta haasteelta, samoinkuin Halin tuimat sosiaaliset tunnot, jotka kovin häntä hämmensivät ja loukkasivat.

»Ajavat heitä takaisin kuin koiria!» toisti tyttö.

»Mary», sanoi Hal yrittäen häntä tyynnyttää, tohtorit tekevät varmaan parhaansa. Naiset olisivat siinä vain tiellä.»

»Voipa niin olla; mutta ei ole kysymyksessä vain se, tiedättehän sen, Joe! Tuovat ylös ruumiita, ja muutamat räjähdyspaikalta löydetyt ovat — palasina. Eivät päästä ketään niitä näkemään. Olisiko sekin tohtoreille hankalaa? Ei! Tahtovat vain valehdella, vähentää kuolleiden lukua. Tahtovat lukea jokaiselle vainajalle neljä tai viisi jalkaa. Ja siitä naiset ovat ihan menettää järkensä. Minä näin mrs Zambonin yrittävän päästä vajaan, mutta Pete Hanun tyrkkäsi häntä rintaan ja työnsi takaisin. 'Tahdon mieheni!' huusi mrs Zamboni. 'Mitä hänellä teet? Hän on kappaleina!' 'Tahdon kappaleet!' 'Mitä hyötyä sinulla niistä on? Aiotko hänet syödä?'»

Nyt kuului kauhistuneita huudahduksia; Jessiekin kiljaisi, ja vieras tyttö kätki jälleen kasvonsa käsiinsä alkaen uudelleen nyyhkyttää. Hal kosketti lempeästi hänen käsivarttansa. »Asia ei ole niin huonosti», koki hän vakuuttaa, »tuovathan ainakin miehet ylös kaivoksesta».

»Mistä sen tiedätte? Voivat hyvinkin sulkea joitakin kaivoksen osia; kukapa on heitä näkemässä siellä maan alla. Se juuri tekee asian kamalaksi — kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu! Kunpa olisitte kuulleet, kuinka mrs Rafferty raukka huusi. Se viilsi minua kuin veitsellä, Joe. Ajatelkaahan, on kulunut puoli tuntia siitä, kun toivat hänet ylös, mutta naisrukka ei vieläkään tiedä, onko hänen miehensä elävä vai kuollut.»

24.

Hal seisoi vähän aikaa mietteissään. Hän ihmetteli, että sellaista
voi tapahtua, vaikka Percy Harriganin juna ei ollut vielä lähtenyt.
Hän mietti, lähtisikö Percyn luo, vai riittäisikö ehkä Cottonille tai
Cartwrightille annettu vihjaus.

»Mary», sanoi hän tyynesti, »älä huoli olla niin levoton. Voimme varmaan saada asiat sille kannalle, että naisia kohdellaan paremmin.»

Mutta Mary nyyhkytti yhä.

»Mitä voittekaan tehdä. Ne tekevät, mitä tahtovat!»

»Ei», sanoi Hal. »Nyt ovat asiat toisin. Uskokaa minua — jotakin voidaan tehdä. Minä lähden puhuttelemaan Jeff Cottonia.»

Hän lähti menemään, mutta samassa kuului huuto: »Hal!» Jessie, jonka Hal oli melkein unohtanut joutuessaan päällysmieheen kohdistuvan vihanpuuskan valtaan, oli hänelle huutanut.

Hal kääntyi katsomaan; sitten hänen katseensa siirtyi toiseen. Hän näki Maryn käsien vaipuneen kyyneltyneiltä kasvoilta ja tuskan ilmeen muuttuvan ihmetteleväksi. »Hal!»

»Anteeksi», sanoi Hal samassa. »Miss Burke, tämä on hyvä tuttavani miss Arthur.» Kun ei aivan varmaan tietänyt, oliko esittely riittävä, hän lisäsi: »Jessie, tämä on tuttavani Mary.»

Jessien hyvä käytös ei pettänyt milloinkaan. »Miss Burke», sanoi hän hymyillen kohteliaasti. Mary ei virkkanut mitään; jäykkä ilme jäi hänen kasvoihinsa.

Kiihtyneenä hän oli aluksi tuskin huomannutkaan vierasta, mutta nyt hän katsoa tuijotti ja alkoi käsittää. Hänen edessään oli kaunis tyttö, niin kaunis, että tuskin voi käsittää sellaista näkevänsä kaivoksilla, koruttomissa, mutta nähtävästi kalliissa vaatteissa — vielä sadetakki yllä ja päällyskengät jalassa. Mary oli tottunut näkemään vain mrs O'Callahanin kalliita pukimia, mutta tässä oli edessä toisenlainen, vastustamaton ja omituinen hienous. Ja tuo kaunotar näytti pitävän omanaan Joe Smithiä, kaivosmiehen apulaista, ja mainitsi häntä nimellä, jota hänen Pohjois-Laaksossa asuvat tuttavansa eivät olleet koskaan kuulleet! Pikku Jerryn ei tarvinnut opastaa Maryä oikeaan; Mary arvasi heti, että siinä oli se »toinen tyttö».

Maryn mielessä heräsi yhtäkkiä kirpeä tietoisuus siitä, että hänellä itsellään oli vain sininen karttuunipuku, sekin olkapäältä paikattu ja tahrainen, että kädet olivat isot ja kovasta työstä karkeat, että kengänkorot olivat lintassa ja jalkineet muutenkin hajoamassa. Jessie puolestaan oli hänkin naisellisen vaistonsa vallassa; hänkin näki tytön, joka oli kaunis — vaikka hän ei sellaisesta kauneudenlajista pitänyt, ei hän kumminkaan voinut sitä kieltää — näki terveen, elämänvoimaa uhkuvan kaunottaren. Jessie tunsi hyvin omat sulonsa, joiden säilyttämiseen häntä oli totutettu, ja sitäpaitsi hän hyvin huomasi toisen tytön puutokset: paikatun ja tahraisen hameen, isot ja karkeat kädet ja kenkäkulut. Mutta sittenkin hän käsitti »Punaisessa Marissa» olevan jotakin, mitä hänestä itsestään puuttui, käsitti, että hän, Jessie Arthur, voi tämän kaivoskenttäin villiruusun rinnalla näyttää hauraalta ja hehkuttomalta puutarhakukkaselta.

Hän oli nähnyt Halin laskevan kätensä Maryn käsivarrelle ja oli kuullut Maryn puhuttelevan häntä. Tyttö mainitsi häntä Joen nimellä! Yhtäkkiä leimahti Jessien sydämessä pelko.

Jessie Arthur, samoinkuin monet muut hellävaroen kasvatetut tytöt, tiesi enemmän kuin myönsi — itselleenkään — tietävänsä. Hän tiesi ainakin, etteivät varakkaat ja joutilaat nuoret miehet ole aina pyhimyksiä ja lihansakiduttajia. Sitäpaitsi hän oli monet kerrat kuullut puhuttavan alempien säätyluokkien naisten »siveettömyydestä». Mitä sellainen puhe oikeastaan merkitsi? Kuinka voi suhtautua Mary Burken lainen tyttö — elämää uhkuva ja kiihkeä ja omaan kohtaloonsa tyytymätön — Halin laiseen sivistyneeseen ja viehättävään nuoreen mieheen? Tietenkin himoiten häntä omakseen; jokainen häneen tutustuva nainen toivoi häntä omakseen. Ja tuo nainen yritti riistää hänet ystäviltään, pois maailmasta, johon hän kuului, pois tulevasta onnesta ja elämänmukavuudesta, joka oikeudenmukaisesti hänelle kuului. Hänellä oli varmaan keinoja, pimeitä ja peloittavia keinoja, sitä kaameampia, kun olivat aivan salaperäisiä. Kykenivätkö ne kenties korvaamaan likaisen karttuunipuvun, suurten karheiden käsien ja kehnojen kenkien aiheuttamat puutokset?

Nämä mietteet, joiden selostaminen vaatii paljon sanoja, tulivat Jessien mieleen leimahduksena. Nyt hän yhtäkkiä ymmärsi sen käsittämättömältä tuntuneen asian, että Hal voi jättää ystävänsä ja kotinsa ja tulla elämään tähän lian ja kärsimyksen tyyssijaan. Hän näki ihmisen sielun ikivanhan näytelmän, taivaan ja helvetin kiistelemässä sen omistamisesta, ja tiesi, että hän itse oli taivas ja että »Punainen Mari» oli helvetti.

Hän katseli Halia. Hän näytti hienolta ja vilpittömältä; hänen kasvonsa olivat rehelliset, hän oli itse vilpittömyys. Ei, oli aivan mahdotonta uskoa hänen langenneen sellaiseen houkutukseen! Jos olisi ollut niin laita, ei Hal varmaankaan olisi tuonut morsiantaan tähän hökkeliin, missä hän saattoi kohdata tuon tytön. Ei, mutta hän voi parhaillaan taistella kiusausta vastaan, voi olla sen kietoma ja vain puolittain siitä tietoinen. Hän oli mies ja niinmuodoin sokea, hän oli uneksija ja voi hyvinkin ihannoida tyttöä, pitää häntä viattomana ja luonnollisena, ajatella, ettei hänessä ollut mitään vikaa. Jessie oli siis saapunut parhaaseen aikaan pelastaakseen hänet! Ja hän tahtoi tehdä parhaansa saadakseen hänet pelastetuksi — tahtoi käyttää vieläkin hienompia juonia kuin tuolla kaivosnaikkosella oli käytettävänään!

25.

Niin sukelsi Jessie Arthurissa esiin vaistonomainen minuus, perinnäisen säälimättömyyden luomus, jonka olemassaolosta Halilla ei ollut aavistustakaan. Jessie astui taaksepäin, ja hänen äänensä kaikui ylhäisen kopealta: »Tule tänne, Hal, ole hyvä.»

Hal tuli. Jessie odotti, kunnes hän oli tutunomaisen välimatkan päässä ja sanoi sitten: »Oletko unohtanut, että sinun tulee saatella minut junaan?»

»Etkö voi tulla pariksi minuutiksi minun kanssani?» pyysi Hal. »Olisi erittäin hyvä, jos tulisit.»

»Minä en voi lähteä siihen joukkoon», vastasi Jessie, ja yhtäkkiä hänen äänensä vavahti ja kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä. »Etkö tiedä, etten voi sietää sellaista kamalaa näkyä, Hal? Tuo tyttö raukka on tottunut sellaiseen — hän on karaistunut! Minä sitävastoin — minä — oi, vie minut pois, vie minut täältä pois, rakas Hal!» Tuo apua aneleva naisen huudahdus kaikui tutulta. Hal ei kumminkaan jäänyt ajattelemaan — se liikutti häntä vaistomaisesti. Niin, hän oli saattanut kärsimään tytön, jota rakasti. Hän oli ajatellut sen koituvan hänelle hyväksi, mutta sittenkin oli sellainen menettely säälimätöntä.

Hal seisoi aivan hänen vieressään ja näki hänen silmissään rakkauden hohtelun, näki kyynelet ja hänen herkän leukansa vavahtelun. Jessie nojasi häneen, Hal kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, ja siinä, todistajien nähden, tyttö painui hänen syliinsä nyyhkyttäen ja kuiskien surkeuttansa. Tätä ennen hän oli karttanut hyväilyjä, koska kokenut äiti oli pitänyt häntä silmällä ja varoittanut — varmaa oli, ettei hänen käyttäytymistään rohkeinkaan mielikuvitus ollut voinut milloinkaan selittää rohkaisevaksi. Nyt hän kuitenkin menetteli toisin, ja hänen sielunsa oli täynnä voitonriemua, kun hän huomasi sulhasensa käyttäytyvän samoin. Hal oli vielä hänen — ja noiden ihmisten tuli se tietää, tuon »toisen tytön» tuli se tietää!

Kesken tätä riemullisuuttaan Jessie Arthur kuitenkin tunsi vilpittömästi ilmaisemaansa osanottoa Pohjois-Laakson naisten kohtaloihin; hänen mielessään eli todellinen kauhuntunne, kun hän ajatteli kertomusta mrs Zambonin »miehestä». Niin monisyinen on naisen sielu, niin käsittämätön hänen ikivanha kykynsä, jonka nojalla hän voi olla hysteerinen ja hysteerisyyttään käytellessään samalla noudattaa syvän ja pettämättömän harkinnan ohjeita.

Joka tapauksessa hän sai Halin käsittämään, että oli välttämätöntä viedä hänet pois. Hal kääntyi Mary Burken puoleen ja sanoi: »Miss Arthurin juna lähtee aivan kohta. Minä saattelen hänet sinne ja tulen sitten kanssanne kaivosaukolle katsomaan, mitä voin tehdä.»

»Hyvä», vastasi Mary. Hänen äänensä soinnahti karulta ja kalsealta. Mutta Hal ei sitä huomannut. Hän oli mies eikä kyennyt seuraamaan naisen tunneliikuntoja, vielä vähemmän kahden naisen yhtaikaa.

Hän vei Jessien ulos, ja heidän kulkiessaan junalle taisteli viimeksimainittu koko ajan epätoivoisesti saadakseen hänet lähtemään pois. Hän ei enää ehdotellut soveliaan vaatetuksen hankkimistakaan, vaan suostui siihen, että Hal tulisi sellaisenaan, likaisessa kaivosmiehen puvussa, kivihiilikuninkaan yksityisjunaan. Hän vannotti sulhastaan heidän rakkautensa nimessä. Hän uhkasi, sanoen tämän kohtauksen voivan muodostua viimeiseksi, ellei Hal suostunut. Vihdoin Jessie ratkesi itkemään keskellä katua, ja Hal seisoi tukien häntä siinä kaivosmiesten vaimojen ja lasten, ehkäpä reportterienkin nähden, tukien ja lohduttaen.

Hal oli ihan ymmällä, mutta ei tahtonut myöntyä. Se ajatus, että hän lähtisi Percy Harriganin junassa, oli käynyt hänelle moraalisesti vastenmieliseksi; hän sanoi vihaavansa Percy Harriganin junaa ja samoin Percy Harriganiä itseänsä. Ja Jessie huomasi vain häntä ärsyttävänsä — huomasi, että Hal ennen pitkää voisi vihata häntä itseäänkin. Vaistomaisen neuvokkuutensa varassa hän niinmuodoin ehdotti, että pyytäisi jonkun kaitsijakseen ja jäisi hänen kanssaan Pohjois-Laaksoon, kunnes hänkin voisi lähteä.

Hal tunsi sydämensä ilosta sykähtävän. Hän ei tietänyt, mitä Jessie oikeastaan ajatteli: ettei yksikään seurueeseen kuuluva naishenkilö varmaankaan uskaltaisi loukata isäntää jäämällä kaivoksille asiain tällä kannalla ollen.

»Onko se vakava aikomuksesi, rakkaani?» huudahti Hal onnellisena.

»Rakastanhan sinua, Hal», vastasi toinen.

»Olkoon menneeksi, kultaseni!» sanoi Hal. »Koetetaan asia niin järjestää.»

Mutta heidän kävellessään eteenpäin tytön onnistui Halin huomaamatta kääntää asia sille kannalle, että hän harkitsi sellaisesta jäämisestä koituvia seurauksia. Jessie sanoi olevansa halukas jäämään, jos hän tosiaankin niin tahtoi, mutta se rikkoisi, kenties auttamattomasti, Halin ja tulevien appivanhempien väliset suhteet. Vanhemmat varmaan heti sähköttäisivät, että Jessien piti viipymättä palata, ja ellei hän palaisi, he tulisivat ensimmäisellä junalla. Ja niin edespäin, kunnes Hal itse peruutti ehdotuksensa. Mitäpä lopultakaan hyödytti hänen tänne jäämisensä, jos hänen ajatuksensa askartelivat koko ajan kotona ja jos hän piti Haliakin kuin tulisilla neuloilla? Ennen keskustelun päättymistä Hal oli oivaltanut, ettei Pohjois-Laakso ollut oikea olopaikka Jessie Arthurille ja että hän itse oli ollut houkkio ajatellessaan tutustuttaa näitä kahta maailmaa toisiinsa.

Jessie yritti saada hänet lupaamaan lähtevänsä heti, kun viimeinenkin mies oli tuotu ylös kaivoksesta. Hal lupasi, ellei mitään uutta odottamatonta tapahtuisi. Jessie yritti saada ehdotonta lupausta, ja kun se ei onnistunut, hän luopui kerrassaan vaatimuksistaan. Hal sai tehdä mitä hyväksi näki — kunhan muisti, että Jessie häntä rakasti ja kaipasi eikä voinut elää muuten kuin hänen kanssaan. Tekipä Hal mitä tahansa, puhuivatpa ihmiset hänestä mitä hyvänsä, Jessie luotti häneen ja oli hänelle uskollinen. Hal tunsi syvää liikutusta, otti hänet jälleen syliinsä ja suuteli häntä sateenvarjon alla useiden nokinaamaisten pojanvekaroiden ihmetellen heitä katsellessa. Hän vakuutti puolestaan rakkauttaan ja sanoi, ettei kaivosasioiden harrastaminen saisi milloinkaan hänen tunteitaan muuttumaan.

Hal saatteli morsiamensa junaan ja pudisti lähtevien vieraiden käsiä niin synkän ja kiusaantuneen näköisenä, että nuoret miehet jättivät kiusoittelun, johon muuten varmaan olisivat ryhtyneet. Hän seisoi asemasillalla, katseli poisvierivää junaa ja tunsi — itse siitä sanomattomasti hämmästyen — vihaavansa noita poikaiän ja nuoruudenajan ystäviä. Hänen järkensä esitti vastaväitteitään, hän vakuutti itselleen, etteivät he voineet mitään tehdä, ettei heillä, ollut minkäänlaista syytä jäädä — mutta vihasi heitä sittenkin. He kiiruhtivat tanssimaan ja keimailemaan huvikerhoonsa — hän palasi kaivoksen suulle yrittääkseen saada mrs Zambonille lupaa tarkastaa miehensä silpoutunutta ruumista.