NELJÄS KIRJA

KUNINGAS KIVIHIILEN TAHTO

Kuoleman kuilu paljasti salaisuutensa. Kuorma toisensa jälkeen nousi kaivoksesta kuolleiden ja elävien ruumiita ja sellaisia, jotka voitiin luokitella vasta koneitten pumputtua niihin ilmaa. Hal seisoi sateessa katsellen väkijoukkoa ja ajatellen, ettei ollut milloinkaan ennen nähnyt mitään niin säälittävää ja kauheata. Millainen haudanhiljaisuus vallitsikaan, kun saapui joku, jolla oli uutisia kerrottavana! Kuinka tuskaisesti kiljaisivatkaan naiset, joiden toivo yhtäkkiä luhistui olemattomiin! Millainen myötätunnon huokaus kohahtelikaan väkijoukossa vuorotellen joidenkin hyvien uutisten kanssa ja värisyttäen joukon mieltä kuin myrskytuuli kaislikkoa!

Kaikkialla kerrottiin tarinoita — maan alta tuotuja — sanomattomista kärsimyksistä ja sitäkin sanomattomammasta sankaruudesta. Miehet, jotka olivat olleet neljä vuorokautta vailla ruokaa ja vettä, olivat siitä huolimatta kieltäytyneet poistumasta, koska tahtoivat jäädä pelastamaan toisia. Kerrottiin miehistä, jotka olivat maanneet pimeyden ja hiljaisuuden keskellä pitäen itseään hengissä vedellä, jota tippui heidän yläpuolellaan olevasta kalliosta, ja olivat asettuneet vuorotellen siihen kohtaan, johon pisarat putosivat, tai kostuttaneet vaatteittensa lievettä imien sitten siitä kosteutta. Pelastusjoukkueitten jäsenet kertoivat, kuinka olivat koputtaneet rakennettuihin varustuksiin ja olivat kuulleet siellä vankeina olevien miesten heikosti vastaavan, kuinka olivat rajusti uurastaneet saadakseen esteen murtumaan ja kuinka vihdoin, kun oli saatu seinään reikä, kuului ilohuutoja ja näkyi pimeästä loistavia silmiä miesten menehtymäisillään odottaessa, että reikä saataisiin suuremmaksi ja heille voitaisiin ojentaa vettä ja ruokaa.

Eräissä kohdissa oli taisteltava tulta vastaan. Letkua oli lähetetty alas suuret määrät, ja miehet liikkuivat eteenpäin askel askelelta tuulettajan imiessä heidän edeltään savua ja höyryä. Tässä työssä olevat uskalsivat henkensä, mutta kulkivat arvelematta eteenpäin. Oli yhä toivoa voida löytää miehiä etäämpänä olevista varustetuista suojista.

Hal tapasi Jeff Cottonin vaakahuoneen luota, joka oli muutettu väliaikaiseksi sairaalaksi. He kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran Percyn junassa sattuneen seikan jälkeen, ja aluepäällikön kasvoihin nousi verrattain typerä irvistys. »Kas niin, mr Warner, te olette voitolla», huomautti hän. Vähän aikaa väiteltyään hän sitten suostui päästämään vaakahuoneeseen muutamia naisia, joiden piti tehdä luettelo kuolleista ja ilmoittaa asia väkijoukolle. Hal lähti Minettin luo pyytämään Mary Burkea käymään tähän toimeen, mutta Rosa sanoi Maryn lähteneen heti hänen ja miss Arthurin poistuttua, eikä kukaan tietänyt, missä hän oli. Hal lähti nyt mrs Davidin luo, joka suostui keräämään muutamia tuttaviaan ja suorittamaan tehtävän muodostamatta mitään »komiteaa». »En tahdo kuulla mistään kirotuista komiteoista!» oli aluepäällikkö selittänyt.

Niin kului yö ja osa seuraavaa päivää. Eräs yhtiön kirjuri tuli Halin luo tuoden sinetöidyn kirjekuoren. Siinä oli sähkösanoma, joka oli osoitettu Halille Cartwrightin välityksellä. »Pyydän mitä hartaimmin sinua tulemaan heti kotiin. Olisi ikävää, jos isä kuulisi asiasta, ja on mahdotonta kauan häneltä sitä salata.»

Hal kurtisti lukiessaan kulmiansa. Harriganit olivat ilmeisesti toimineet viipymättä! Hän lähti toimistoon ja lähetti viipymättä vastauksensa puhelimessa. »Aion lähteä päivän tai parin kuluttua. Luotan siihen, että koetatte säästää isää, kunnes hän kuulee asian minulta.»

Tuo uutinen huolestutti Halia. Hänen mieleensä johtuivat pitkät väittelyt veljen kanssa ja isälle esitettävät selitykset ja puolustelut. Hän oli isäänsä erittäin kiintynyt. Mikä häpeä, jos joku Harriganien lähetti ehtisi säikyttää häntä väärillä tiedonannoillaan!

Nämä ajatukset herättivät Halissa koti-ikävän, toivat hänen mieleensä elävämmin ulkopuolella olevan maailman kaikkine aineellisine houkutuksineen — hienostunut henkilö näet ei kykene pakottamaan itseään rajattomasti sietämään epäterveellistä ravintoa, likaista vuodetta ja inhoittavia näkyjä. Hal huomasi mielessään kangastelevan klubinsa ruokasalin, jonka ilmassa leijuivat vastapaistetun lihan, lämpimän leivän, salaatin ja tuoreiden hedelmien ja kerman tuoksut. Ja niin hänessä yhtäkkiä kasvoi se vakaumus, että hänen työnsä Pohjois-Laaksossa oli likipitäen suoritettu!

Kului vielä yö ja päivä. Viimeiset ruumiit oli tuotu kaivoksesta ja kuljetettu alas Pedroon, missä ne toimitettiin yhteisesti haudatuiksi, kuten sellaisissa tapauksissa yleensäkin. Tuli oli sammunut, ja pelastusmiehistöjen sijaan olivat tulleet kirvesmiehet, jotka korjasivat vahingoita ja tekivät kaivosta turvalliseksi. Reportterit olivat poistuneet; Billy Keating oli kättä lyöden luvannut käydä klubissa häntä tervehtimässä. Eräs »Punaisen Ristin» asiamies oli läsnä ruokkimassa nälkäisiä mrs Curtisin keräämillä varoilla. Mitä siis olikaan Halilla enää tekemistä muuta kuin sanoa hyvästi tuttavilleen ja vakuuttaa auttavansa heitä tulevaisuudessakin?

Ensimmäisenä tuttavien joukossa oli Mary Burke, jonka kanssa hän ei ollut saanut tilaisuutta jutella sen jälkeen, kun oli kohdannut hänet Minettin luona. Hän käsitti Maryn tahallaan pysyttelevän piilossa häneltä. Hän ei ollut kotonaan; Hal lähti tiedustelemaan Raffertyn luo ja jäi juttelemaan vanhan naisen kanssa, jonka miehen oli pelastanut.

Rafferty oli toipumassa. Hänen vaimonsa oli päässyt häntä tapaamaan, ja kyynelet vierivät hänen kurttuisille kasvoilleen hänen siitä puhuessaan. Rafferty oli ollut neljä päivää ja yötä suljettuna kapeaan käytävään ilman ruokaa ja juomaa, lukuunottamatta sitä kahvitilkkaa, jonka hän oli jakanut toisten miesten kanssa. Hän ei kyennyt vielä puhumaan, tuskin kättään liikuttamaan, mutta hänen silmissään oli elämä, ja hänen katseensa oli ollut tervehdys sielusta, jota vanha nainen oli rakastanut ja palvellut jo neljättäkymmentä vuotta. Mrs Rafferty ylisti heidän omaa Jumalaansa, joka oli johtanut hänen miehensä onnellisesti näiden vaarojen halki, ja Halin mielestä hän ilmeisesti oli toimellisempi kuin jättiläiskokoisen ruotsalaisen Johanssonin protestanttinen Jumala, sillä molemmat miehet olivat maanneet vieretysten ja ruotsalainen oli saanut surmansa.

Tohtori oli kuitenkin sanonut, ettei vanha irlantilainen enää milloinkaan kelpaisi työhön, ja Hal huomasi pelonkauhun varjon pimittävän mrs Raffertyn aurinkoista iloa. Kuinka voi tohtori sellaista väittää? Rafferty oli epäilemättä vanha, mutta hän oli myös sitkeä — ja voiko tohtori aavistaakaan, kuinka tuimasti ponnisti mies, jonka tuli pitää huoli perheestään? Rafferty ei varmaankaan vähistä kivuista välittänyt. Hänen ohellaan ansaitsi vain Tim, mutta vaikka Tim olikin kelpo poika ja teki työtä arkailematta, olisi tohtorin kuitenkin pitänyt tietää, ettei suuri perhe voinut tulla toimeen kahdeksantoista vuoden ikäisen pojan ansioilla. Toisia poikia taas esti laki menemästä työhön: he olivat liian nuoria. Mrs Raffertyn mielestä olisi jonkun pitänyt lisätä hiukan järkeä lainlaatijoiden päähän — jos näet estettiin poikia työskentelemästä kivihiilikaivoksissa, olisi samalla täytynyt pitää huolta siitä, että lapset voitiin jollakin muulla tavalla elättää.

Hal kuunteli ja myönteli samalla katsellen vanhan naisen toimia ja oppien niistä enemmän kuin hänen sanoistaan. Mrs Rafferty oli noudattanut uskontonsa opetuksia, oli ollut hedelmällinen ja lisääntynyt; hän oli kasvattanut kolme poikaa täysi-ikäisiksi ja teollisuuden kitaan kuolemaan, ja hänellä oli yhä vielä kahdeksan lasta ja mies hoidettavinaan. Hal ihmetteli itsekseen, oliko hän milloinkaan levähtänyt hetkeäkään päiväiseen aikaan viidenkymmenen neljän ikävuotensa kuluessa. Missään tapauksessa ei enää naimisiin mentyään. Nytkin, ylistäessään Rafferty-perheen Jumalaa ja sättiessään kapitalistisia lainlaatijoita, hän keitti illallista liikkuen nopeasti, äänettömästi, kuin kone. Hän oli laiha kuin vanha hevonen, joka on kuljettanut raskaan kuormansa erämaan halki; hänen poskipäissään oli nahka kiinteä kuin venytetty kumi, ja ranteissa näkyivät jänteet kuin soittimen kielet.

Ja nyt hän kauhistui uhkaavan hädän haamua! Hal kysyi, mitä hän ajatteli tehdä, ja näki jälleen hänen kasvoissaan kauhun ilmeen. Näytti olevan yksi ainoa keino välttää nälkään nääntymistä: luopua lapsistaan, jättää heidät johonkin lastenkotiin. Mainitessaan tämän mahdollisuuden, joka kuuluu köyhäin erikoisiin painajaisiin, vanha nainen alkoi jälleen nyyhkyttää ja huutaa, että tohtori oli väärässä; hän saisi nähdä, ja Hal saisi nähdä, että vanha Rafferty lähtisi työhön viikon tai parin kuluttua!

Hal meni takaisin kadulle. Oli se hetki, jolloin aurinko laski tasankomailla; vuorten huippuja värjäsi purppurainen valo, ja varhaisen syksyn ilma oli raikas ja viileä. Pimenevällä kadulla näkyi liikkuvan miehiä, kuului huutoja, ja kaikki näkyivät juoksevan jonnekin. Hal kiiruhti toisten jälkeen miettien mielessään: »Mitä tämä merkitsee?» Huudot kohosivat ilmoille ainakin satapäisestä joukosta, ja äänet yhtyivät toisiinsa niinkuin meren aaltojen kohina. Hän erotti sanat: »Eteenpäin! Eteenpäin! Olemme saaneet kylliksemme! Hurraa!»

»Mitä on tapahtunut?» kysyi Hal joltakin jälkijoukossa olevalta. Mies tunsi hänet ja kohotti huudon, joka vieri läpi koko joukon: »Joe Smith! Hän on meidän miehemme! Tule mukaan, Joe! Pidä meille puhe!»

Halin vielä kysellessä ja yrittäessä saada selkoa tilanteesta olivat toiset huudot jo hukuttaneet hänen nimensä kaiun. »Kyllin kauan ovat meitä sortaneet!» Ja joku huusi vielä äänekkäämmin: »Puhukaa meille siitä! Puhukaa uudestaan! Eteenpäin!»

Erään talon portailla seisoi mies. Hal seisahtui ihmeissään: mies oli Tim Rafferty. Ei kukaan muu kuin Tim, hilpeä ja koruton Tim hymyilevine kasvoineen ja iloisine irlantilaisine silmineen. Mutta nyt hänen punerva tukkansa oli takkuinen, ja hänen kasvonsa olivat raivon vääristämät. »Siitä huolimatta, että hän on kuoleman kielissä eikä voi kättään liikuttaa! Yksitoista vuotta on hän raatanut heidän hyväkseen ja on melkein saanut surmansa onnettomuudessa, joka on heidän oma syynsä — jokainen mies täällä tietää, että se on heidän oma syynsä, jumaliste!»

»Aivan varmasti! Oikein puhuttu!» kuului joukko ääniä. »Kerro kaikki!»

»Ne antavat hänelle viisikolmatta dollaria ja sairaalamaksut — ja mitä ne voivat merkitä, sairaalamaksut? Ne ajavat hänet ulos kadulle, ennenkuin hän kykenee pysymään jaloillaan. Tiedättehän sen — niin ne tekivät Pete Cullenille!»

»Niin tekivät!»

»Nuo kirotut asianajajat — houkuttelevat heitä allekirjoittamaan papereita, vaikka he eivät tiedä, mitä tekevät. Ja minä, joka voisin auttaa, en päässyt likellekään. Kristuksen nimessä, minä sanon, että se on liikaa! Olemmeko orjia, olemmeko koiria että meidän pitää sellaista sietää?»

»Me emme sitä enää siedä!» huusi joku. »Lähdemme sisään ja tarkastamme itse!»

»Tulkaa!» huusi toinen. »Helvettiin heidän kätyrinsä!»

Hal tunkeutui joukkoon. »Tim!» huusi hän »Mistä tuon tiedät?»

»Eräs mies on ollut sisällä näkemässä.»

»Kuka?»

»En voi sanoa — ajaisivat hänet pois; mutta hän on eräs, jonka tunnet yhtä hyvin kuin minä. Hän sen minulle kertoi sieltä tultuaan. Pettävät vanhan isäni, jättävät vahingonkorvauksen maksamatta!»

»Niin ne aina tekevät!» huusi Wauchope, Halin vieressä seisova englantilainen kaivosmies. »Sentähden eivät päästä sinne ketään.»

»Samoin tekivät isälleni!» kuului toinen ääni sanovan. Hal tunsi puhujan kreikkalaispojaksi Andyksi.

»Ja aikovat aloittaa työt numero kahdessa jo huomenna!» huusi Tim. »Kuka lähtee sinne? Ja Alec Stonen kanssa, joka kiroo miehet helvettiin ja komentaa pelastamaan muuleja!»

»Me emme lähde kaivoksiin, ennenkuin ne ovat turvalliset!» huusi
Wauchope. »Pirskottakoot ne — muuten jätän koko hoidon!»

»Ja punnitkoot oikein vaunumme!» huusi jälleen eräs. »Me tahdomme punnitustarkastajan, jotta saamme, mitä ansaitsemme!»

Jälleen kuului huudettavan: »Joe Smith! Puhukaa meille, Joe! Antakaa niille, mitä kaipaavat! Te olette oikea mies!»

Hal seisoi siinä avuttomana, hämillään. Hän oli pitänyt taistelua voitettuna — ja tässä oli toinen alkamassa! Miehet katsoivat häneen, kutsuivat häntä avukseen, häntä, kapinoitsijoista rohkeinta. Vain muutamat tiesivät hänen äkkiä vaihtuneesta asemastaan.

Hänen vielä epäröidessään oli taistelulinja siirtynyt hänen ohitseen; englantilainen Wauchope hyppäsi portaille ja alkoi puhua joukolle. Hän oli hänkin köyryselkäinen ja surkastunut mies, mutta tällä kertaa hän osoitti keuhkojensa voimaa. Hal kuunteli ihmeissään; tuota hiljaista ja tylsältä näyttävää miestä ei olisi voinut uskoa taistelijaksi. Tom Olson oli häntä tutkistellut ja oli sanonut, ettei hän tahtonut kuulla mistään puhuttavankaan, joten he olivat jättäneet hänet kerrassaan pois laskuista. Mutta nyt hän seisoi siinä huutaen kamalaa uhmaansa ulos maailmaan!

»Ne ovat ryöväreitä ja murhaajia! Ryöstävät kaikki, toisen toisensa jälkeen. Minä puolestani olen saanut siitä kyllikseni! Entä te?»

Kuului ääntenpauhinaa hänen äänenkantamansa alueelta. Kaikki olivat saaneet kyllikseen.

»No niin — käydään siis tappelemaan!»

»Hurraa! Hurraa! Me tahdomme saada oikeutemme!»

Jeff Cotton saapui paikalle kiireen kaupalla, Bud Adams ja pari kolme muuta apuria kintereillään. Joukko kääntyi heihin päin, ja lähinnä olevat miehet heristivät nyrkkejään ja näyttivät hampaitaan kuin vihaiset koirat. Cottonin naama oli raivosta punainen, mutta hän huomasi asian vakavaksi. Hän kääntyi hakeakseen enemmän voimaa, ja väkijoukko mylvi iloissaan. He olivat jo aloittaneet taistelun! Olivat saavuttaneet ensimmäisen voittonsa!

Joukko liikkui katua alaspäin huutaen ja sadatellen mennessään. Joku alkoi laulaa marseljeesiä, toiset yhtyivät lauluun, ja se raikui hurjana ilmoille. Joukossa oli moneen eri kansakuntaan kuuluvia sorrettuja, he lauloivat eri kielillä, mutta samaa laulua. Kuului joitakin tahteja, ja sitten vyörähti yli monien äänten pauhina. Muutamat miehet kiiruhtivat eri suuntiin levittämään uutista, ja aivan pian oli koko kylän väki kerääntynyt. Miehet heiluttivat lakkejaan, naiset heiluttivat käsiään ja huusivat — tai seisoivat kauhistuneina, hyvin käsittäen, ettei lapsia käynyt ruokkiminen kumouksellisilla lauluilla.

Tim Raffertyn piti nousta olkapäille ja kertoa asia uudelleen. Hänen kertoessaan tuli hänen vanha äitinsä juosten ja huutaen: »Tim! Tim! Tule alas sieltä! Mitä ajatteletkaan?» Vanha nainen väänteli käsiään kuolettavan pelon vallassa; nähdessään Halin hän riensi hänen luokseen. »Koettakaa saada hänet pois, Joe! Poika on varmasti menettänyt järkensä! Ajavat meidät pois kaivoksilta, eivät anna yhtään mitään — ja mihin sitten joudumme? Pyhä Jumalan äiti, mitä poika ajatteleekaan?» Hän kutsui jälleen Timiä, mutta Tim ei huolinut mitään, jos mitään kuulikaan. Tim oli marssimassa kohti Versaillesia!

Muutamat huusivat menevänsä sairaalaan suojelemaan loukkaantuneita miehiä »kirotuilta asianajajilta». Siinä oli eräs määrätty asia, ja joukko lähti sinnepäin. Hal seurasi jälkijoukossa naisten, lasten ja arastelevampien miesten kerällä. Hän huomasi muutamia yhtiön kirjureita ja virkailijoita ja sitten itsensä Cottonin, joka käski miesten lähteä hakemaan revolvereja toimistosta.

»Iso Jack» David tuli Jerry Minettin kanssa, ja Hal jäi neuvottelemaan. Jerry oli ihan kiihdyksissään. Se oli tullut — kapina, jota hän oli odottanut monet vuodet! Minkätähden ei pidetty puheita, järjestetty miehiä?

Jack David ilmaisi epäilyksiään. Oli kysymyksenalaista, voiko tämä puuska muodostua pysyväiseksi.

Jerry vastasi, että se tulisi muodostumaan sellaiseksi, kuin he halusivat sen muodostuvan. Jos he kävivät johtoon, he voivat johtaa miehiä ja pitää heitä koossa. Eikö Tom Olsonkin ollut sitä halunnut?

Ei, vastasi iso walesilainen, Olson oli yrittänyt saada miehiä järjestymään salaa, siten valmistellakseen kumousta kaikilla kaivoksilla. Se oli aivan toista kuin yhteen ainoaan kaivokseen rajoittuva avoin kapinaliike. Voiko sellaisen liikkeen toivoa menestyvän? Ellei, niin oli typerää aloittaa; voi olla varma vain siitä, että joutui karkotetuksi.

Jerry kääntyi Halin puoleen kysyen mitä hän ajatteli.

Vihdoin Halin oli puhuttava. Oli vaikea asiaa arvostella, sanoi hän. Hän tunsi olosuhteet vain puutteellisesti. Hän oli tullut Pohjois-Laaksoon perehtyäkseen niihin. Tuntui vaikealta kehoittaa miehiä alistumaan sellaiseen kohteluun, jota heidän oli ollut sietäminen, mutta toisaalta voi kuka hyvänsä arvata, että hukkayritys masentaisi kaikkien rohkeuden ja tekisi järjestäytymisen entistä vaikeammaksi.

Niin Hal puhui, mutta hänen mielessään oli enemmän sellaista, mitä hän ei lausunut julki. Hän ei voinut sanoa noille miehille: »Minä olen ystävänne, mutta olen myös vihollisenne ystävä, ja minun on mahdoton tässä tapauksessa päättää, mille puolelle minun tulee asettua. Kohteliaisuusvelvollisuuteni sitoo minua niihin, joiden käsissä on henkenne, ja sitäpaitsi en tahtoisi loukata tyttöä, jonka kanssa menen naimisiin!» Ei, hän ei voinut sellaista lausua. Hän tunsi itsensä petturiksi jo senvuoksi, että hänen mielessään oli sellaisia ajatuksia, eikä voinut katsoa miehiä suoraan silmiin. Jerry tiesi hänen olevan jonkinlaisissa suhteissa Harriganeihin; luultavaa oli, että hän oli kertonut asian toisille Halin tuttaville, jotka olivat siitä keskustelleet ja miettineet sen merkitystä. Mitäpä, jos he pitivät häntä urkkijana?

Hal tunsi niinmuodoin mielensä keventyvän, kun Jack David pysyi järkähtämättä mielipiteessään. Hänen mielestään he vain toimisivat vihollisen hyväksi, jos kävisivät toimeen ennen aikojaan. Heidän piti kuulla Tom Olsonin neuvoa.

Hal kysyi, missä Olson oli, ja David kertoi, että Olson oli saanut tilinsä samana päivänä, jona Hal oli ajettu pois kaivoksilta, ja että hän oli lähtenyt Sheridaniin, paikalliseen päämajaan, tekemään selkoa tilanteesta. Hän ei luultavasti tulisi takaisin; hän oli kerännyt pienen ryhmänsä, istuttanut kapinan siemenen Pohjois-Laaksoon.

He pohtivat kysymystä neuvon hankkimisesta. Pohjois-Laaksosta ei käynyt puheleminen, koska yhtiö kuunteli kaikkia puheluja; mutta Pedron iltajunan piti lähteä viiden minuutin kuluttua, ja »Iso Jack» selitti, että jonkun oli matkustettava. Sheridanin kaupunki oli vain viidentoista tai kahdenkymmenen englanninpenikulman päässä Pedrosta, ja siellä voisi ammattijärjestöjen virkamies antaa heille neuvoa. Voitiin myös käyttää kaupunkienvälistä puhelinta, kehoittaa jotakin Western Cityssä asuvaa yhdistysliikkeen johtajaa lähtemään junalla keskiyön aikaan ja olemaan Pedrossa seuraavana aamuna.

Hal, joka yhä toivoi voivansa vetäytyä syrjään, siirsi tehtävän Jack Davidin suoritettavaksi. He tyhjensivät taskunsa saadakseen riittävät matkarahat, ja iso walesilainen kiiruhti junalle. Sillävälin Jerry ja Hal päättivät pysytellä taka-alalla, etsiä oman ryhmänsä jäsenet ja kehoittaa heitä menettelemään samoin.

Tämä ohjelma oli Halille suotuisa, mutta hän joutui kohta havaitsemaan, että siihen oli ryhdytty liian myöhään. Hän ja Jerry lähtivät tavoittamaan joukkoa, joka oli pysähtynyt erään yhtiön rakennuksen eteen, ja kuulivat lähelle ehdittyään jonkun pitävän puhetta. Ääni oli naisen, se kaikui kirkkaana ja käskevänä. Väkijoukko esti puhujaa näkemästä, mutta Hal tunsi äänen ja tarttui kumppaninsa käsivarteen. »Mary Burke!»

Siellä puhui tosiaankin Mary Burke, joka näytti saavan kuulijansa jonkinlaisen vimman valtaan. Hän lausui lauseen, ja väkijoukko kuului karjaisevan; hän lausui toisen lauseen, ja jälleen kuului karjahdus. Hal ja Jerry tunkeutuivat eteenpäin kuullakseen tuon raivoisan litanian sanoja.

»Lähtisivätkö he itse kaivoksiin, mitä luulette?»

»Eivät lähtisi!»

»Olisiko heillä sillat ja pitsit, mitä luulette?»

»Ei olisi!»

»Olisivatko heidän kätensä niin hienot ja pehmoiset, mitä luulette?»

»Eivät olisi!»

»Pitäisivätkö itseään niin hyvinä, ettei kannata teitä katsoakaan?»

»Eivät pitäisi. Totisesti eivät pitäisi!»

Mary jatkoi: »Kun vain olisitte yksimieliset, niin ne tulisivat kontaten pyytämään sovintoa. Mutta te olette pelkureita, ja ne käyttävät arkuuttanne hyväkseen. Olette pettureita, ja ne ostavat teidät. Rikkovat kappaleiksi, tekevät teille, mitä tahtovat, ja lähtevät sitten pois yksityisjunissaan jättäen kätyrinsä teitä kukistamaan ja polkemaan teidät jalkoihinsa. Kuinka kauan sitä siedätte? Kuinka kauan?»

Väkijoukon äänten pauhu kiiri pitkin katua ja takaisin. »Me emme sitä siedä! Emme siedä!» Miehet heristivät nyrkkejänsä, naiset kirkuivat, ja lapsetkin sadattelivat. »Me taistelemme ja lyömme ne! Emme tahdo enää olla niiden orjina!»

Mary keksi taikasanan. »Meidän pitää liittyä yhteen!» huusi hän. »Liittyä yhteen ja pysyä yhdessä. Jos kieltäytyvät antamasta meille oikeuksiamme, tiedämme mitä vastaamme: teemme lakon!»

Kuului äänten jymy kuin ukkosen jyrähdys vuoristossa. Niin, Mary oli keksinyt oikean sanan! Sitä ei oltu lausuttu moneen vuoteen Pohjois-Laaksossa, mutta nyt se kulki läpi väkijoukon kuin salamanisku. »Tehdään lakko, lakko, lakko!» Näytti siltä kuin he eivät olisi voineet kuulla ja lausua sitä kyllin usein. Kaikki eivät olleet ymmärtäneet Maryn puhetta, mutta tuon sanan he tunsivat. He lausuivat sen puolan, tshekin, italian ja kreikan kielillä. Miehet heiluttivat lakkejansa, naiset esiliinojansa — hämärissä näytti siltä kuin olisi myrsky riiponut jotakin outoa kasvistoa. Miehet puristivat toistensa käsiä, innokkaimmat muukalaiset vaipuivat toistensa kaulaan. »Lakko, lakko, lakko!»

»Emme ole enää orjia!» huusi puhuja. »Olemme ihmisiä — ja tahdomme ihmisinä elää! Tahdomme tehdä työtä ihmisinä — muuten emme suostu mitään tekemään. Emme tahdo enää olla nautakarja jota voivat ajaa minne mielivät. Me järjestymme, pysymme yhdessä, vieretysten! Joko voitamme yhdessä tai näemme nälkää ja kuolemme toistemme kanssa. Ja yksikään meistä ei vääjää, yksikään ei käänny petturiksi! Onko täällä ketään, joka tahtoo pettää toverinsa?»

Kuului ulvonta kuin susilaumasta. Ei ollut hyvä petturiksi aikovan näyttää likaista naamaansa tälle joukolle!

»Tahdotteko puolustaa yhteenliittymistä, liittoanne?»

»Tahdomme!»

»Vannotteko?»

»Vannomme!»

Hän kohotti kätensä kiihkein elein kohti taivasta. »Vannokaa henkenne nimessä, vannokaa pysyvänne meidän toisten liitossa vääjäämättä milloinkaan, kunnes olemme voittaneet! Vannokaa! Vannokaa!»

Miehet tekivät saman eleen, kohottivat kätensä kohti taivasta. »Me vannomme! Vannomme!»

»Ette anna niiden murtaa vastustustanne! Ette anna niiden itseänne säikyttää!»

»Emme! Emme!»

»Pysykää sanassanne, miehet! Pysykää sanassanne! Tämä on vaimojenne ja lastenne ainoa toivo!» Tyttö puhui edelleen, kehoitti kuulijoitaan sytyttävin sanoin ja kiihkein kädenliikkein — itse tuiman kapinan suurena huojuvana kuvana. Hal kuunteli puhetta ja katseli ihmeissään puhujaa. Siinä oli ihmissielun ihme, epätoivosta syntynyt toivo! Ja hänen ympärilleen kertynyt joukko tuli samasta ihmeellisestä uudestisyntymisestä osalliseksi: heidän heilahtelevat käsivartensa ja huojuvat vartalonsa noudattivat Maryn sanoja kuin orkesteri johtajan tahtipuikkoa.

Hal oli värähdyttävän riemuntunnon vallassa. Hän oli itse masentunut, oli tahtonut karata pois tästä tuskan tyyssijasta, mutta nyt oli Pohjois-Laaksossa toivoa — nyt päästäisiin voittoon, vapauteen!

Aina siitä asti, kun oli kaivoksille saapunut, Hal oli oppinut yhä paremmin ymmärtämään, ettei näiden ihmisten elämän varsinaisena surkeutena ollut heidän ruumiillinen kärsimyksensä, vaan heidän henkinen masennuksensa — heidän miehensä tylsä toivottomuus. Kaikki, mitä hän oli itse nähnyt tai mitä toiset olivat hänelle kertoneet, oli päivä päivältä lujittanut hänen vakaumustaan. Tom Olson oli ensimmäisenä pukenut ajatuksen sanoiksi: »Pahin vastus on niiden ihmisten mielissä, joita tahtoo auttaa!» Kuinka voikaan herättää toivoa ihmisissä, joiden täytyi elää tällaisen hirmuvallan alaisina? Hal oli nuoruudestaan ja vapaudestaan huolimatta tuntenut vaipuvansa epätoivoon. Hän tuli sellaisten ihmisten luota, jotka olivat tottuneet sanomaan »Tee se» tai »Tee tämä» ja näkemään niin tapahtuvan. Nämä kaivosorjat sitävastoin eivät olleet milloinkaan kokeneet sellaista voiman ja varmuuden tuntoa; päinvastoin: he olivat tottuneet siihen, että heidän ponnistuksiaan ehkäistiin joka taholla, että vieras tahto murskasi pienimmänkin pyrkimyksen onneen ja menestykseen.

Mutta tässä oli ihmissielun ihme! Tässä oli Pohjois-Laakson toivo! Tässä oli väki, joka nousi, ja Mary Burke oli heidän johtajanaan! Niin oli hänen oma näkemyksensä toteutunut: Mary Burke kirkastuneine kasvoineen, ja hiukset hohtelevina kuin kultainen kruunu! Mary Burke nousseena lumivalkoisen ratsun selkään, puettuna valkoiseen, pehmeään ja hohtavaan pukuun — kuin Jeanne d'Arc tai vaalikulkueen johtaja! Niin, Mary oli joukon johtajana, ja hänen, Halin, korviin kaikuivat marssivien askelet!

Hänen leikkisanojensa pohjalla oli piillyt oikea näkemys, todellinen luottamus tuohon tyttöön. Siitä päivästä lähtien, jona hän oli ensimmäisen kerran nähnyt kaivoskenttien villiruusun kokoamassa pesuvaatteita, hän oli käsittänyt, ettei Mary ollut vain sievä nuori työläistyttö, vaan nainen, jolla oli oma sielunsa ja persoonallisuutensa. Maryn katse kantoi kauemmaksi, hänen tunteensa oli syvempi kuin useimpien näiden palkkaorjien. Hänen ongelmansa oli sama kuin heidän, mutta monisyisempi. Halin tarjoutuessa häntä auttamaan ja tarjoutuessa toimittamaan hänelle sopivaa työtä Mary oli selittänyt kaipaavansa enempää kuin pelkkää raadannasta vapautumista, nimittäin elämää, joka voi tyydyttää hänen henkisiä harrastuksiaan. Niin oli Hal tullut ajatelleeksi, että Marystä voisi tulla väkensä opettaja, heidän johtajansa. Hän oli heihin kiintynyt, kärsi heidän puolestaan ja heidän kanssaan ja kykeni samalla keksimään heidän onnettomuutensa syyt. Mutta kun Hal sitten oli esittänyt hänelle näitä johtajasuunnitelmiaan, oli Mary vastaukseksi ilmaissut jäytävää epätoivoansa; Maryn pessimismi oli tuntunut ivailevan hänen unelmiansa, noihin kaivosorjiin kohdistuva ylenkatse oli saanut hänet väheksymään Halin sekä heidän että hänen itsensä hyväksi suunnittelemia yrityksiä.

Ja nyt hän oli yhtäkkiä omaksunut hänelle suunnitellun osan! Halista tuntui, että hänen sielunsa eli tässä huutavassa joukossa. Hän oli elänyt näiden ihmisten elämää, oli kärsinyt heidän kerrallaan ja oli vihdoin joutunut kapinoimaankin heidän kanssaan. Hal ei miehenä huomannut erästä tärkeätä seikkaa, ei käsittänyt, että Maryn kaunopuheisuus kohdistui Raffertien, Wauchopein ja kaikkien muiden Pohjois-Laakson kaivosmiesten päiden ylitse erääseen tyttöön, joka oli kuin kuvalehdestä leikattu, puettu sadetakkiin ja vaaleanvihreään hattuun ja hahtuvanpehmeään, sanomattoman kalliiseen automobiiliharsoon!

Maryn puhe katkesi äkkiä. Joukko miehiä oli lähtenyt katua kulkemaan, ja siellä oli syntynyt jotakin häiriötä. Meteli paisui; ja yhä enemmän väkeä alkoi virrata siihen suuntaan. Mary kääntyi katsomaan, ja samassa koko joukko lähti katua alaspäin.

Levottomuus vallitsi sairaalan edustalla. Rakennuksen edessä oli porttikäytävä, ja siinä seisoivat Cartwright ja Alec Stone sekä ryhmä kirjureita ja muita virkailijoita, joiden joukosta Hal tunsi Predovichin, postimestari Johnsonin ja Si Adamsin. Portaitten edessä seisoi Tim Rafferty ja hänen takanaan joukko päättäväisen näköisiä miehiä. Tim kuului huutavan: »Me vaadimme ne asianajajat sieltä ulos!»

Itse ylivalvoja oli käynyt hänen kanssaan keskustelemaan. »Täällä ei ole ketään asianajajia, Rafferty.»

»Emme teihin luota!» Ja takana oleva joukko vahvisti: »Tahdomme nähdä omin silmin!»

»Te ette voi mennä sisään», selitti Cartwright.

»Minä menen isäni luo!» huusi Tim. »Minulla on oikeus nähdä isäni, onhan?»

»Voitte nähdä hänet huomenna. Voitte viedä hänet pois, jos haluatte. Me emme häntä tarvitse. Mutta hän nukkuu nyt, ja te ette saa häiritä toisia.»

»Ettepä pelänneet heitä häiritä, kun veitte sinne ne kirotut asianajajat!» Kuului hyväksyvä mylvintä, niin äänekäs, että Cartwright oli kerrassaan siihen hukkua.

»Hänen läheisyydessään ei ollut ketään asianajajaa, sen voitte uskoa.»

»Se on valhe!» huusi Wauchope. »Ovat olleet siellä kaiken päivää, ja te tiedätte sen. Me tahdomme saada ne sieltä ulos.»

»Käy päin, Tim», huusi kreikkalaispoika Andy tunkeutuen eturintamaan. »Käy päin!» huusivat toisetkin, ja siitä rohkaistuneena alkoi Rafferty nousta portaita.

»Minä tahdon nähdä isäni!» Kun Cartwright tarttui hänen olkapäihinsä, hän kiljasi: »Päästä minut menemään, kuuletko!»

Oli ilmeistä, että ylivalvoja yritti parhaansa mukaan välttää väkivaltaa; poikaa estäessään hän samalla käski seuralaistaan peräytymään. Mutta Tim oli kuohuksissaan; hän työntyi eteenpäin, ja ylivalvoja joko löi häntä tai yritti itse väistää iskua siten tyrkäten hänet portaita alas. Joukosta kuului raivon huuto, miehet tunkeutuivat eteenpäin, ja samassa vetivät eräät porraskäytävässä seisovat miehet esiin revolverinsa.

Asema oli varsin selvä. Parin sekunnin kuluttua olisi joukko portailla, ja sitten kajahtaisivat laukaukset. Ja jos kerran niin tapahtuisi, kuka voisi arvata asian loppuvaiheet? Kiihtynyt joukko voisi tuiskata tulen kaikkiin yhtiön rakennuksiin ja lakata raivoamasta vasta murhattuaan viimeisenkin virkamiehen.

Hal oli päättänyt pysytellä taka-alalla, mutta huomasi nyt, että taka-alalla pysytteleminen olisi tänä hetkenä pelkuruutta, melkeinpä rikoskin. Hän syöksyi eteenpäin huutaen valtavan äänekkäästi: »Seis, miehet! Seis!»

Koko Pohjois-Laaksossa tuskin oli toista miestä, jota joukko olisi suostunut sinä hetkenä kuuntelemaan. Mutta Haliin he luottivat, hän oli ansainnut heidän luottamuksensa. Eikö hän ollut ollut vankilassa heidän tähtensä, eivätkö he olleet nähneet häntä rautaristikon takana? »Joe Smith!» Huuto kaikui koko joukon läpi.

Hal raivasi itselleen tietä työntäen miehiä syrjään, pyysi ja komensi hiljaisuutta. »Tim Rafferty, maltahan!» Tim tunsi hänen äänensä ja totteli.

Puristuksesta päästyään Hal hyppäsi portaille, missä Cartwright ei yrittänyt häntä estää.

»Miehet!» huusi hän. »Malttakaa hetkinen! Ettehän te tätä tahdo! Ettehän tahdo taistelua!» Hän oli hetkisen vaiti, mutta tiesi, etteivät enemmät kiellot voisi heitä nyt hillitä. Heille täytyi sanoa, mitä he tahtoivat. Hän oli vastikään kuullut ne erikoiset sanat, jotka tepsivät, ja huusi ne niin kuuluvasti kuin suinkin voi: »Teidän tulee liittyä yhteen! Tehdä lakko!»

Joukko vastasi hänelle mylvähtäen äänekkäämmin kuin koskaan ennen. Niin, sitä juuri he tahtoivat! Lakkoa! Ja he tahtoivat saada Joe Smithin sitä järjestämään ja johtamaan. Hän oli ollut heidän johtajanaan kerran ennen ja oli joutunut pois kaivoksilta senvuoksi. Miehet eivät oikein tietäneet, kuinka hän oli päässyt takaisin — mutta siinä hän nyt oli, heidän suosikkinsa. Hän eläköön! He tahtoivat seurata häntä helvettiin ja takaisin!

Eikö hän ollutkin pelkäämätön poika! Seisoi siinä sairaalan portailla ihan päällysmiesten edessä puhuen miehille yhteenliittymisestä, ja päällysmiehet eivät uskaltaneet sormellaan koskea! Joukko tajusi tilanteen ja oli hurjana ilosta. Englanninkieltä puhuvat miehet huusivat hänelle myöntäen, ja ne, jotka eivät ymmärtäneet, huusivat toisten mukana.

He eivät tahtoneet tapella — eivät tietenkään. Tappelu ei heitä auttaisi. Heitä auttaisi ainoastaan yhteenliittyminen ja seisominen vankkana vapaiden miesten joukkona. Heidän tulisi muodostaa ammattiyhdistyskomitea, joka voi puhua heidän kaikkien puolesta, sanoa, ettei yksikään mies suostuisi enää käymään työhön, ellei heidän oikeuksiansa taattaisi! Nyt sai olla lopussa se aika, jolloin miehiä erotettiin senvuoksi, että he vaativat oikeuksiaan, merkittiin mustaan kirjaan tai karkotettiin mailta halmeilta, koska olivat tahtoneet turvakseen valtion lakien heille määräämät edut!

Kuinka kauan voikaan miehen otaksua seisovan jonkin yhtiönrakennuksen portailla, ylivalvoja ja kaivospäällikkö takanaan, järjestämässä kaivosmiesten ammattiyhdistystä? Hal käsitti, että hänen täytyi saada joukko siirtymään pois tästä vaarallisesta paikasta.

»Teettehän nyt, mitä sanon?» kysyi hän, ja kun miehet lupasivat yhteen ääneen, hän lisäsi varoittaen: »Ei tapella! Eikä juoda! Jos näette tänä iltana humalaisen miehen, ottakaa kiinni ja pistäkää talteen!»

Miehet nauroivat ja hurrasivat. He lupasivat vakavasti pysyä aisoissa.
Tämä oli selvien miesten hommaa, sepä tietty asia!

»Sairaalassa olevia miehiä katsomaan toimitamme lähetystön», jatkoi Hal. »Ei mitään meteliä — emme tahdo häiritä sairaita. Tahdomme vain saada varmuuden, ettei heitä kukaan muu häiritse. Oletteko yhtä mieltä?»

Miehet sanoivat olevansa.

»Hyvä», virkkoi Hal, »pysytelkää hetkinen hiljaa».

Sitten hän kääntyi ylivalvojan puoleen. »Cartwright», sanoi hän, »me tahdomme heti toimittaa lähetystön sairaittemme luo, sinne jäämään». Cartwrightin alkaessa esittää vastaväitteitä hän lisäsi hiljaa: »Älkää olko mieletön, mies! Ettekö näe, että yritän pelastaa henkeänne?»

Ylivalvoja tiesi, kuinka vahingollisesti vaikuttaisi kurinpitoon, jos Hal ja miesjoukko saisivat toteuttaa aikomuksensa, mutta toisaalta hän huomasi välittömän vaaran eikä voinut ehdottomasti luottaa kirjanpitäjiensä ja pikakirjoittajiensa rohkeuteen ja ampumataitoon.

»Pidä kiirettä, mies!» huudahti Hal. »Minä en kykene joukkoa kauan pidättämään. Tulkaa järkiinne, ellette tahdo helvetin pääsevän irti.»

»Olkoon menneeksi», virkkoi Cartwright niellen loukkauksensa. Hal kääntyi miesten puoleen ja ilmoitti hänen suostumuksensa. Kuului riemunhuuto.

»Kuka lähtee?» kysyi Hal, kun hänen äänensä jälleen pääsi kuuluville, ja katseli ylöspäin kääntyneitä kasvoja. Huomattavimmat olivat Tim ja Wauchope, mutta Hal päätti pitää heitä erikoisesti silmällä. Hän ajatteli Jerry Minettiä ja mrs Davidia — mutta muisti samassa luvanneensa Isolle Jackille pitää oman pienen ryhmänsä taka-alalla. Sitten hän ajatteli Mary Burkea, joka oli jo tuottanut itselleen kaiken mahdollisen vahingon ja johon kaikki voivat luottaa. Hal kutsui hänet ja erään joukossa olevan amerikkalaisen, mrs Ferrisin; Molemmat tulivat portaille, ja Hal kääntyi Cartwrightin puoleen.

»Tehdään nyt sopimus», sanoi hän. »Nämä edustajat jäävät sairaitten luo ja keskustelevat heidän kanssaan, jos he niin tahtovat, ja heille ei saa antaa käskyjä kukaan muu kuin tohtorit ja hoitajattaret. Niinhän?»

»Niin», vastasi ylivalvoja jurosti.

»Hyvä», sanoi Hal. »Osoittakaa Jumalan nimessä hiukan ymmärrystä ja pitäkää sananne; tuo joukko on sietänyt jo kyllin paljon, ja jos vielä sitä jotenkin ärsytätte, saatte itse siitä vastata. Pitäkää muuten huoli siitä, että kapakat suljetaan ja pysyvät suljettuina, kunnes levottomuudet lakkaavat. Älkää salliko miestenne liikkua kaduilla näytellen revolvereitaan ja irvistellen.»

Hal kääntyi joukkoon päin odottamatta Cartwrightin vastausta ja kohotti kätensä hiljaisuutta vaatien. »Miehet», sanoi hän, »meillä on suuri työ edessämme — me ryhdymme järjestämään ammattiyhdistystä. Sitä emme voi tehdä tässä sairaalan edessä. Olemme jo muutenkin pitäneet liian paljon melua. Poistukaamme kaikessa hiljaisuudessa pitämään kokousta voima-aseman takana. Suostutteko?»

Joukko ilmoitti suostuvansa. Hal piti vielä silmällä, että molemmat naiset pääsivät esteettömästi sairaalaan, hyppäsi sitten alas portailta ja kulki etunenässä. Jerry Minetti tuli ilosta väristen hänen viereensä, Hal tarttui hänen käsivarteensa ja kuiskasi kiihtyneesti: »Laula, Jerry! Laula niille italialainen laulu!»

He tulivat määräpaikkaansa kenenkään estämättä. Sillävälin Hal suunnitteli keinoa ajatusten vaihtamiseksi tämän monikielisen lauman kanssa. Hän tiesi, että puolet miehistä eivät ymmärtäneet sanaakaan englanninkieltä ja että puolet jäljelläolevista ymmärsivät sitä sangen huonosti. Jotta voisi asiat heille selvittää, olisi niinmuodoin ilmeisesti välttämätöntä lajitella heidät kansakunnittaan ja löytää luotettava tulkki jokaista ryhmää varten.

Lajittelu ei kumminkaan tapahtunut nopeasti, siihen sisältyi aika paljon huutoa ja hyväntahtoista puukkimista — puolalaiset tänne, böömiläiset tänne, italialaiset tänne! Kun tästä oli vihdoin selviydytty ja oli löytynyt jokaista ryhmää varten mies, joka osasi kyllin paljon englanninkieltä voidakseen kääntää esityksen maanmiestensä kielelle, kävi Hal pitämään puhetta. Hän ei kumminkaan ollut ehtinyt lausua montakaan lausetta, kun jo syntyi hirmuinen melu. Kaikki tulkit puhuivat yhtaikaa ja keuhkojensa koko voimalla — se oli kuin paraati, jossa soittokunnat pauhaavat aivan lähellä toisiaan. Hal oli kuin ukkosen lyömä, mutta alkoi sitten nauraa. Eri kuulijakunnat alkoivat nekin nauraa; puhujat vaikenivat hämmästyneinä — ja alkoivat sitten hekin nauraa. Niin vyöryi toinen hilpeyden laine toisensa jälkeen läpi miesjoukon; kokoontuneiden mieliala muuttui silmänräpäyksessä raivosta ja vakavuudesta mitä hurjimmaksi hilpeydeksi. Hal oppi nyt ensimmäisen kerran tietämään jotakin siitä, kuinka on käsiteltävä tätä lapsenlaista väkeä, jonka mielialat vaihtuvat ylen nopeasti ja jonka tunteet häilyvät kuin veitsenterällä.

Hänen täytyi ensin puhua puhuttavansa loppuun ja siirtää sitten eri ryhmät etäämmälle toisistaan, jotta ne voivat kuunnella tulkkejansa. Mutta samassa ilmeni uusi vaikeus. Kuinka voi kukaan hillitä näitä kaunopuheisuuden virtoja? Kuinka voi olla varma siitä, ettei asioita vääristelty? Olson oli varoittanut Halia yhtiön salapoliiseista, jotka esiintyivät työmiehinä ja voittivat puolelleen miesten luottamuksen kiihoittaakseen heitä väkivaltaisuuksiin. Muutamat tulkitsijat olivatkin epäilemättä hurjannäköisiä, ja esitys kuulosti tosiaankin omituiselta heidän kääntämänään!

Siinä oli esimerkiksi eräs kreikkalainen puhuja, hurja veikko, pörrötukkainen ja villisti katseleva, joka tuntui repivän kiihkoansa kappaleiksi ja heittävän niitä sanoina kuulijoilleen. Hän seisoi tynnörillä parin kaivoslampun valaisemana ja pari-kolmekymmentä maanmiestä edessään, heilutti käsiään, pui nyrkkejään, huusi ja mylvi. Hal lähti huolestuneena luo ja kysyi eräältä toiselta englanninkieltä puhuvalta kreikkalaiselta, mitä puhuja oikeastaan sanoi, ja sai kuulla, että hän vain vakuutti laillisuuden lujittuvan Pohjois-Laaksossa!

Hal katseli tuota ylen kiihkeätä pientä miestä, joka tarjosi tilaisuuden tutkia kaikkia mahdollisia puhujan-eleitä. Hän veti olkapäänsä taaksepäin ja työnsi rintansa ulos niin, että oli melkein pudota tynnöriltään; hän sanoi, että kaivosmiesten elämä muuttuisi ihmismäiseksi. Sitten hän kuuristui alas ja painoi päänsä syvään huoaten; hän kertoi heille, mitä tulisi tapahtumaan, jos he vääjäisivät. Hän tarttui pitkään mustaan tukkaansa ja alkoi repiä sitä epätoivoisesti; hän repi ja ojensi sitten tyhjät kätensä, repi sitten jälleen niin tuimasti, että teki melkein mieli itkeä hänen tuskaansa. Hal kysyi, mitä tuo merkitsi. Toinen vastasi: »Hän sanoo 'Pysykää liitossa! Jos kiskon yhtä hiuskarvaa, niin se lähtee, jos kiskon kaikkia karvoja, ei lähde yksikään!'» Siinä johtui ajattelemaan Aisoposta ja hänen tarinoitaan!

Tom Olson oli kertonut Halille hiukan siitä, miten oli meneteltävä, jos tahtoi totuttaa tällaisia tietämättömiä laumoja. Oli toistettava, toistettava asia yhä uudelleen, jotta kaikkein tylsimmätkin kuulijat ajatuksen käsittivät, saivat päähänsä yhteisvastuun kaikki-pelastavan aatteen. Eri tulkkien puhuttua puhuttavansa ja kaikkien palattua tuhkaläjien luo Hal piti puheensa uudelleen käyttäen yksitavuisia sanoja, jonkinlaista kaivoskieltä, jota kaikki jossakin määrin ymmärtävät. Toisinaan hän keskeytti esityksensä vahvistaakseen sitä oppimillaan kreikkalaisilla, italialaisilla tai slaavilaisilla sanoilla. Sattui toisinaan niinkin, että hänen kaunopuheisuutensa tempasi jälleen mukaansa muutamia tulkkeja; silloin hän odotti, kunnes he olivat huutaneet joitakin lauseita maanmiehilleen. Ei tarvinnut ollenkaan pelätä ikävystyttävänsä kuulijoitaan, jotka olivat kärsivällisiä ja paljonkärsineitä miehiä ja olivat nyt ryhtyneet epätoivoisen vakaviin aikeisiin.

He tahtoivat liittyä yhteen, tahtoivat suorittaa asian säännönmukaisesti, jäsenlippuineen ja valittuine virkamiehineen. Hal selitti heille asian, seikan toisen jälkeen. Yhteenliittymisestä ei ollut hyötyä, elleivät he tahtoneet liitossaan pysyä. Heidän piti valita johtajia jokaiselle kieliryhmälle; näiden johtajien piti kokoontua ja laatia vaatimukset, jotka tarkastettaisiin ja hyväksyttäisiin yleisessä kokouksessa ja esitettäisiin sitten päällystölle ilmoittamalla, ettei yksikään Pohjois-Laakson työmies menisi kaivokseen, ellei näitä vaatimuksia hyväksyttäisi.

Jerry Minetti, joka tunsi hyvin kaikki ammattiliittoja koskevat seikat, kehoitti Halia tekemään jäsenluettelon heti; hän arveli välittömän vaikutuksen vuoksi olevan edullista, jos jokainen astui esiin ja mainitsi nimensä. Mutta samassa ilmeni vaikeus, jonka kohtaavat kaikki järjestäjät: ei ollut kirjoitusneuvoja eikä rahoja. Tarvittiin kyniä ja paperia nimien merkitsemistä varten, ja Hal oli tyhjentänyt taskunsa Jack Davidille! Hänen täytyi lainata viisikolmatta senttiä ja lähettää joku yhtiön myymälään. Päätettiin, että jokaisen ammattiyhdistykseen liittyvän piti maksaa kymmenen sentin vero. Täytyi käyttää sähkölennätintä ja puhelinta, jos tahdottiin saada apua ulkomaailmasta.

Valittiin väliaikainen komitea, johon kuuluivat Tim Rafferty, Wauchope ja Hal, pitämään huolta luetteloista ja varoista ja yleensä hoitamaan asioita huomiseen, jolloin pidettäisiin uusi kokous; sitäpaitsi valittiin tusina jykevimpiä ja luotettavimpia miehiä komitean henkivartijoiksi. Lähettiläs palasi tuoden paperia ja kyniä, tulkit istuutuivat maahan ja kirjoittivat kaivoslamppujen valossa niiden miesten nimet, jotka halusivat liittoon yhtyä. Jokainen vuorostaan vannoi suostuvansa yhteisvastuuseen ja kuriin. Sitten kokous julistettiin keskeytyneeksi seuraavaan aamuun asti, ja työmiehet hajautuivat koteihinsa lepäämään, mielessä sellainen voimantunto ja ilo, jota vain harvat olivat eläessään ennen kokeneet.

Komitea lähti henkivartiostoineen Reminitskin luo, missä miehet paneutuivat pitkäkseen permannolle; kukaan ei yrittänyt heitä häiritä, ja useimpien rauhallisesti kuorsatessa Hal ja muutamat muut istuivat kirjoittamassa luetteloa vaatimuksista, jotka tultaisiin seuraavana aamuna jättämään päällystölle. Sopimus oli sellainen, että Jerry lähtisi varhaisella aamujunalla Pedroon päästäkseen kosketukseen Jack Davidin ja ammattikuntavirkailijain kanssa ja voidakseen ilmoittaa heille asian uusimmista vaiheista. Koska virkailijoita varmaan vaaniskelivat yhtiön urkkijat, kehoitti Hal Jerryä menemään MacKellarin asuntoon ja pyytämään häntä kutsumaan Ison Jackin sinne hänen puheilleen. Sitäpaitsi Jerryn piti puhelimessa ilmoittaa Gazetten toimitukseen Billy Keatingille lakkoa koskevista seikoista.

Halin mielessä oli satoja sellaisia seikkoja; ne hyrisivät hänen päässään niin, ettei hän makuulle paneuduttuaan päässyt uneen. Hän ajatteli päällysmiehiä ja heidän mahdollisia toimenpiteitään. Hän tiesi varmaan, etteivät hekään nukkuneet!

Sitten johtuivat mieleen ne tuttavat, jotka olivat matkustaneet pois yksityisjunassaan, johtui mieleen oman aseman omituisuus. Hän nauroi jonkinlaista epätoivoista naurua ajatellessaan, kuinka Percy oli yrittänyt saada häntä täältä poistumaan. Ja Jessie rukka! Mitä voikaan Hal nyt sanoa hänelle?

Päällysmiehet eivät ryhtyneet mihinkään toimenpiteisiin sinä yönä. Aamulla lakontekijät kiiruhtivat kokouspaikalleen, muutamat huolimatta jäädä aamiaisellekaan. He tulivat pesemättöminä ja kampaamattomina, katsahtaen arasti kumppaneihinsa, ikäänkuin eivät olisi voineet enää uskoa todeksi sitä rohkeata tekoa, johon olivat edellisenä iltana ryhtyneet. Mutta kun he sitten tapasivat komitean ja henkivartioston valmiina käymään toimeen, heidän rohkeutensa palasi, ja heidän mielissään elpyi jälleen se ihmeellinen yhteenkuuluvaisuudentunne, joka oli tehnyt heistä miehiä. Aivan pian aljettiin pitää puheita, hurrata ja laulaa, ja se houkutteli luo viivyttelijät ja pelkuritkin. Kohta oli asia täydessä käynnissä; melkein kaikki työväestön miehet, naiset ja lapset olivat läsnä.

Mary Burke tuli sairaalasta, missä oli viettänyt yönsä. Hän näytti väsyneeltä, ja hoidottomalta, mutta hänen taisteluhalunsa ei ollut suinkaan masentunut. Hän kertoi keskustelleensa muutamien loukkaantuneiden miesten kanssa ja saaneensa tietää, että useat heistä olivat allekirjoittaneet »sopimuksia», joiden nojalla yhtiö suojasi itsensä kaikilta vahingonkorvausvaatimuksilta. Toiset olivat kieltäytyneet allekirjoittamasta, ja Mary oli kiihkeästi varoittanut heitä vastakaan niin tekemästä. Pari naista tarjoutui lähtemään sairaalaan, jotta Mary voisi levätä, mutta hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, hänestä tuntui kuin olisi mahdotonta levätä enää milloinkaan.

Äsken perustetun yhdistyksen jäsenet ryhtyivät nyt valitsemaan virkailijoitaan. He tahtoivat tehdä Halista esimiehen, mutta hän ei tahtonut sitoa itseään sellaisella lopullisella tavalla, vaan onnistui siirtämään sen kunnian Wauchopelle. Tim Raffertystä tehtiin rahastonhoitaja ja sihteeri. Sitten valittiin lähetystö, jonka piti mennä esittämään Cartwrightille miesten vaatimukset. Lähetystöön kuuluivat Hal, Wauchope ja Tim, eräs Marcelli-niminen italialainen, jota Jerry oli äänestänyt, eräs slaavilaisten ja eräs kreikkalaisten edustaja — Rusick ja Zammakis, jotka olivat molemmat tukevia ja luotettavia miehiä. Vihdoin valittiin vielä nauraen ja hurraten Mary Burke lähetystön jäseneksi. Naisia ei ollut koskaan ennen ollut sellaisissa toimissa, mutta Mary oli kaivosmiehen tytär ja jarruttajapojan veli, ja hänellä oli yhtä hyvä oikeus puhua kuin kenellä muulla tahansa Pohjois-Laaksossa.

Hal luki kirjelmän, joka oli sepitetty edellisenä iltana. He vaativat oikeutta saada perustaa yhdistys joutumatta sen vuoksi työstä erotetuiksi. He vaativat itselleen punnitustarkastajaa, joka oli miesten itsensä valittava. He vaativat, että kaivoksia oli pirskotettava räjähdysten estämiseksi ja varustettava kunnollisilla tukipuilla, jottei tarvinnut pelätä luhistumista. He vaativat oikeutta saada tehdä ostoksensa missä myymälässä tahtoivat. Hal huomautti, että kaikki nämä vaatimukset olivat valtion lakien takaamia oikeuksia; se oli tärkeä seikka; ja Hal kehoitti kehoittamalla miehiä tyytymään näihin vaatimuksiin. Lyhyen väittelyn jälkeen kumottiin äänestämällä niiden jyrkkien ehdotus, jotka tahtoivat vaatia palkkoja koroitettaviksi kymmenellä prosentilla. Samoin kumottiin erään syndikalistianarkistin ehdotus. Mies selitti englannin- ja italiankieltä sekaisin käyttäen, että kaivokset kuuluivat heille, että tuli kieltäytyä kaikesta sovittelusta ja paiskata päällysmiehet heti ulos.

Tuota puhetta pidettäessä nuori Rovetta tunkeutui joukon läpi Halin luo ja veti hänet syrjään. Hän oli ollut asemalla ja nähnyt aamujunan tulon. Siitä oli astunut alas kolme-neljäkymmentä miestä, sitä »kovan kansalaisen» tyyppiä, jonka jokainen näiden kaivosalueiden työmies tunsi ensi silmäyksellä. Yhtiön virkailijat olivat ilmeisesti käyttäneet uutterasti puhelinta viime yönä; he eivät tuottaneet vartijamiehiä ainoastaan vaunulasteittain junalla, vaan vielä automobiileilläkin toisilta kaivoksilta — kauempana samassa kanjonissa sijaitsevasta »Kaakkoisesta» ja vuoren toisella puolen eräässä sivukanjonissa sijaitsevasta Barelasta.

Hal kertoi nämä uutiset kokoukselle, joka vastasi raivokkaasti ulvahtaen. Sellainenko siis olikin päällysmiesten suunnitelma! Kuumaverisimmät hyppäsivät tuhkaläjälle, ja puoli tusinaa yritti puhua yhtaikaa. Johtajien täytyi väkivalloin pidättää näitä ylen kiihkeitä; Hal varoitti vielä kerran: »Ei tappelua!» Heidän piti luottaa yhdistykseensä, piti esiintyä lujana rintamana yhtiötä vastaan, ja yhtiö oppisi tietämään, ettei lakkoa käynyt kukistaminen peloittelemalla.

Asiasta sovittiin, ja lähetystö lähti yhtiön toimistoon, Wauchope kuljettaen kädessään kokouksen päätöksistä sepitettyä kirjelmää. Lähetystön jäljessä kulki väkijoukko taajana joukkona täyttäen toimiston edustan seitsemän urhoollisen noustessa portaita rakennukseen. Wauchope kysyi mr Cartwrightiä, ja eräs kirjuri vei sanan.

Seisottiin odottaen. Samassa tuli eräs yhtiön virkailija kadulta ja viittasi Halille. Hänellä oli kädessä kirjekuori, jonka hän mitään virkkamatta ojensi Halille. Se oli osoitettu »Joe Smithille». Hal avasi sen ja löysi pienen käyntikortin, johon alkoi tuijottaa. »Edward Warner jun.»

Aluksi Hal tuskin voi uskoa silmiään. Edward Pohjois-Laaksossa! Sitten hän käänsi kortin ja luki veljensä tuttua käsialaa: »Olen Cartwrightin luona. Minun täytyy saada tavata sinut. Asia koskee isää. Tule heti.»

Pelko säpsähdytti Halin sydäntä. Mitä voi tuollainen uutinen tarkoittaa?

Hän kääntyi heti lähetystön puoleen ja selitti asian. »Isäni on vanha mies, ja häntä kohtasi halvaus kolme vuotta sitten. Pelkään, että hän on voinut kuolla tai kääntyä vaarallisesti sairaaksi. Minun täytyy lähteä.»

»Se on viekkautta!» huusi Wauchope kiihtyneenä.

»Ei, se ei voi olla viekkautta», vastasi Hal. »Minä tunnen veljeni käsialan. Minun täytyy lähteä häntä tapaamaan.»

»Olkoon menneeksi», sanoi Wauchope. »Me odotamme. Emme lähde
Cartwrightin luo, ennenkuin palaatte.»

Hal mietti asiaa. »En pidä sellaista menettelyä viisaana», virkkoi hän.
»Te voitte tehdä tehtävänne yhtä hyvin, vaikka en olekaan mukana.»

»Mutta minä toivoin teidän puhuvan!»

»Ei», vastasi Hal, »se on teidän asianne, Wauchope. Te olette yhdistyksen puheenjohtaja. Te tiedätte, mitä miehet haluavat, yhtä hyvin kuin minä; tiedätte, mitä he valittavat. Sitäpaitsi ei ole Cartwrightin kanssa paljoakaan puhuttavaa. Hän joko suostuu vaatimuksiimme tai ei suostu.»

Asiaa pohdittiin puolelta ja toiselta. Mary Burke huomautti, että Hal vedettiin pois kaikkein kriitillisimpänä hetkenä. Hal vastasi nauraen, sanoi, että Mary oli kenen hyvänsä miehen veroinen, jos tuli kysymykseen väitteleminen. Jos Wauchope ilmaisi heikkouden oireita, oli Maryn asia käydä puhumaan!

10.

Niin Hal kiiruhti pois kohti Cartwrightin asuntoa, joka pienellä kukkulalla sijaiten kohosi kaivosalueen yläpuolelle. Hän soitti ovikelloa, ovi avautui, ja siinä seisoi hänen edessään hänen veljensä.

Edward Warner oli kahdeksan vuotta Halia vanhempi, aivan tyypillinen amerikkalainen liikemies. Hänen vartalonsa oli suora ja voimakas, piirteet säännölliset ja lujat; hänen äänestään, käytöksestään ja koko olemuksestaan uhosi tyyni päättäväisyys, määräperäisesti suunnattu tarmokkuus. Hän oli yleensä aivan mallikelpoisesti puettu, mutta nyt oli hänen ulkoasussaan samoinkuin käytöksessäänkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.

Halin huolestuminen oli yhä kiihtynyt hänen katua kulkiessaan. »Mitä on isälle tapahtunut?» huudahti hän.

»Isä voi hyvin», kuului vastaus, »nimittäin vielä tällä hetkellä».

»Mitä siis —»

»Peter Harrigan palaa idästä. Hän on Western Cityssä huomenna.
Ymmärräthän, että isälle tapahtuu jotakin, ellet heti täältä lähde.»

Hal tunsi yhtäkkä pelkonsa häviävän. »Siinäkö kaikki?» huudahti hän.

Hänen veljensä katseli nuorta kaivosmiestä, jolla oli yllään likainen työpuku ja jonka kasvot olivat noessa ja tukka ihan takkuinen. »Sinä sähkötit lähteväsi täältä, Hal!»

»Niin tein; mutta sitten sattui asioita, joita en ollut aavistanut. On tehty lakko.»

Niin, mutta mitä se sinuun koskee?» Sitten veli jatkoi, äänessä epätoivoinen sävy: »Jumalan nimessä, Hal, kuinka pitkälle aiot oikeastaan mennä?»

Hal silmäili hetkisen veljeänsä. Vaikka hänen mielensä oli jännittynyt, ei hän kumminkaan voinut olla nauramatta. »Ymmärrän hyvin, miltä tämän kaiken täytyy näyttää sinusta, Edward. Se on pitkä juttu; tuskin tiedän, mistä aloittaisin.»

»Sen arvaan», vastasi Edward kuivasti.

Hal nauroi jälleen. »Ainakin siinä suhteessa olemme siis yhtä mieltä. Olin toivonut saavani keskustella kanssasi asiasta kaikessa rauhassa kiihtymyksemme ohimentyä. Kunhan selitän sinulle, millaiset olot täällä vallitsevat »

Edward keskeytti hänen puheensa. »Sellaiset puheet ovat tosiaankin aivan hyödyttömät. Peter Harriganin kaivoksilla vallitsevat olosuhteet eivät minua ollenkaan liikuta.»

Hymy katosi Halin kasvoista. »Olisiko mielestäsi ollut parempi, jos menin tutkimaan asiaintilaa Warnerin kaivoksille?» Hal yritti hillitä kiihtymystään, mutta veljekset eivät tosiaankaan voineet millään tavoin päästä yksimielisyyteen. »Olemme jo aikaisemmin väitelleet näistä asioista, Edward, ja sinä olet aina minut nujertanut — sinä voit sanoa, että olin lapsi ja että menettelin julkeasti vastustaessani väitteitäsi. Mutta nyt — niin, nyt en ole enää lapsi, ja meidän tulee kohdata toisemme uudella pohjalla.»

Halin äänensävy vaikutti paremmin kuin hänen lausumansa. Edward mietti, ennenkuin vastasi. »Mikä onkaan uusi pohjasi?»

»Nyt olen keskellä lakkoa enkä voi hevin ryhtyä selittelemään.»

»Etkö ollenkaan ajattele isää tässä mielettömyydessäsi?»

»Ajattelen isää ja sinuakin, Edward; mutta nyt on tuskin oikea hetki —»

»Nyt, jos milloinkaan, on oikea hetki!»

Hal tunsi ahdistavaa tuskaa. »Olkoon menneeksi», sanoi hän sitten, »istuhan. Koetan saada sinua käsittämään, kuinka tähän jouduin.»

Hän alkoi kertoa olosuhteista, jotka oli havainnut tässä Yleisen Polttoaine-Yhtiön linnoituksessa vallitseviksi. Kuten aina asiasta puhuessaan, hän salli nytkin asian inhimillisen puolen vaikuttaa itseensä; hänen ääneensä tuli kiihkeä sävy, hän puhui vuolaasti, samoinkuin Pedron viranomaisten kanssa kiistellessään. Mutta tälläkin kertaa hänen kaunopuheinen esityksensä keskeytyi; hän huomasi veljensä olevan sellaisessa epätoivon-tilassa, ettei hän kyennyt seuraamaan jatkuvaa esitystä.

Se oli vanha juttu; niin oli ollut laita niin kauan kuin Hal saattoi muistaa. Näytti todelliselta luonnon ihmeeltä, että veljekset voivat olla luonnonlaadultaan niin erilaiset. Edward oli käytännöllinen ja toimellinen, tiesi, mitä maailmassa tahtoi, ja osasi sen saavuttaa; hänen vaivanaan ei ollut milloinkaan epäily, ei itsensätutkistelu eivätkä mitkään turhat tunneliikunnot; hän ei ymmärtänyt ihmisiä, jotka suvaitsivat sellaista tuhlausta mielensä taloudessa. Hän ei ymmärtänyt ihmisiä, jotka joutuivat asioiden »mukaansatempaamiksi».

Aluksi hän oli ollut vanhemmuutensa nojalla Halia etevämpi. Hän oli kaunis kuin nuori kreikkalainen jumala, voimakas ja käskevä; liukuessaan jäällä varmoin, väkevin liikkein, halkoessaan laineita kiiltävin hartioin, tai ampuessaan peltopyyn varmasti ja nopeasti kuin iskevä salama Edward oli aina ruumiillistunut menestys. Hänen puhuessaan toisen henkilön mielipiteiden kelvottomuudesta tai hänen ylenkatseellisesti mainitessaan »hempeämielistä» toinen tosiaankin kärsi sielussaan ja joutui peräytymään Shelleyn ja Ruskinin luo saamaan uutta uskallusta.

Hal oli alkanut varsin varhain esittää elämää koskevia kysymyksiä. Hänen luonnossaan tuntui olevan jotakin, mikä pakotti häntä syventymään asioiden ytimeen, ja vaikka ihailikin suurenmoista veljeänsä, hän oli kuitenkin tullut oivaltamaan, että elämässä oli eräitä puolia, joita veli ei ollenkaan nähnyt. Oli ensinnäkin uskonnollisia epäilyksiä, mielen levottomuutta, jonka valtaan joutuu nuori ihminen, kun hänelle alkaa selvitä, että se usko, jossa häntä on kasvatettu, on vain tavallista ylevämpi satu Edward ei näyttänyt milloinkaan sellaisista kysymyksistä välittäneen. Hän kävi kirkossa, koska se kuului asiaan, mutta varsinkin senvuoksi, että se nuori nainen, jonka hän tahtoi naida, mielellään näki hänen pukeutuvan kauniisiin vaatteisiin ja saattelevan itseään musiikin, kukkien ja hyvien tuoksujen täyttämään juhlalliseen paikkaan, missä hän kohtasi yhtä upeasti vaatetettuja tuttaviansa. Kuinka järjettömältä tuntuikaan Edwardista, että nuori mies luopui tästä miellyttävästä tavasta vain siitä syystä, ettei voinut varmaan uskoa valaskalan nielleen Joonasta!

Ristiriita oli kuitenkin muuttunut kuolettavaksi vasta sitten, kun Halin epäilykset olivat kohdistuneet veljen arki-uskontoon, hyötymisjärjestelmän uskontoon. Aluksi Hal ei ollut tietänyt mitään käytännöllisistä asioista, ja Edwardin oli täytynyt vastata hänen kysymyksiinsä. Maan vaurauden olivat luoneet voimakkaat miehet; ja heillä oli vihollisia, ilkeämielisiä henkilöitä, joita kiihti kateus ja muut alhaiset intohimot ja jotka yrittivät repiä maahan tuota valtavaa rakennusta. Aluksi tämä paholaisteoria oli poikaa tyydyttänyt, mutta myöhemmin, aljettuaan lukea ja tehdä havaintoja, hän oli joutunut kiduttavien epäilysten valtaan. Vihdoin hän johtui veljensä lausumien ja niinsanottujen »kiihoittajien» teosten nojalla päättelemään, että oli olemassa kaksi vastakkaista henkistä tyyppiä: toiset ajattelivat hyötymistä, voittoa, toiset ajattelivat ihmisiä.

Edward oli levoton nähdessään, millaisia kirjoja Hal luki, ja sitäkin levottomampi huomatessaan, millaisia aatteita Hal toi mukanaan yliopistosta. Harriganissa oli täytynyt tapahtua muutaman vuoden aikana merkillinen muutos; Edwardin siellä ollessa ei kukaan ollut sellaista haaveillut! Kukaan ei ollut sepittänyt satiirisia lauluja tiedekunnasta eikä huomattavista filantroopeista!

Sitten oli vanhempaa Edward Warneria kohdannut halvaus, ja nuorempi Edward oli alkanut johtaa liikettä. Kolme vuotta siinä toimessa oltuaan hän oli omaksunut kaivostenomistajan näkökannan, jäykästi ja koko elämänsä ajaksi. Kaivostenomistajan asiana oli käyttää mahdollisimman halpaa työvoimaa, saada mahdollisimman suuri tuotto lyhyimmässä ajassa ja myydä tuotteet markkinahintaan asiakkaille, joiden luotto oli tyydyttävä. Niin menetellessään liike oli menestyksellinen; se taas, joka puhui kivihiilikaivoksissa raajarikoiksi muuttuvista miehistä, teki itsensä syypääksi hempeämielisyyteen ja julkeuteen.

Halin ilmoitus, että hän tulisi loma-aikanaan tutkimaan teollisuusoloja tavallisena työmiehenä, oli Edwardia huolestuttanut. Asiaa lähemmin harkitessaan hän oli kuitenkin taipunut ajattelemaan, ettei se kenties olisi niinkään huono ajatus. Hal kukaties ei löytäisikään, mitä etsi; oli mahdollista, että hänen ruumiillista työtä tehdessään jokin määrä hupsutuksia hänen päästään hälvenisi!

Nyt oli koe suoritettu, ja Edward oli yhtäkkiä havainnut asian kamalaksi epäonnistumaksi. Hal ei ollut tullut huomaamaan, että työväki on kapinallista, laiskaa ja kyvytöntä ja tarvitsee johtajakseen lujan käden; päinvastoin: hän oli itse muuttunut sellaiseksi kapinoitsijaksi! Laiskojen ja kyvyttömien puolustajaksi, agitaattoriksi, luokkaennakkoluulojen kiihtäjäksi, omien ystäviensä ja veljensä liikekumppanien viholliseksi!

Hal ei ollut milloinkaan nähnyt Edwardia niin kiihtyneenä. Tässä oli jotakin kerrassaan tavatonta; Hal ei saanut selville, mitä se oli, mutta asia vaivasi häntä kaiken aikaa, kunnes veli kertoi, kuinka oli tänne joutunut. Hän oli ollut päivälliskutsuissa erään tuttavan luona, ja Percy Harrigan oli pyytänyt häntä puhelimeen kello yhdentoista jälkeen illalla. Percy oli saanut Cartwrightilta ilmoituksen, jonka mukaan Hal johti kapinaliikettä Pohjois-Laaksossa. Percy oli kuvaillut asiaa niin kaamein värein, että Edward oli kiiruhtanut keskiyön aikaan lähtevälle junalle vierailupuvussaan ottamatta mukaansa hammasharjaakaan.

Hal kykeni tuskin hillitsemään nauruaan. Hänen veljensä, hänen muodollinen ja arvokas veljensä, oli astunut makuuvaunusta seitsemän aikaan aamulla puettuna hännystakkiin ja silkkihattuun! Ja siinä hän nyt oli, Edward Warner junior, hieno mies, joka ei milloinkaan maksanut puvustaan vähempää kuin sataviisikymmentä dollaria, seisoi siinä puettuna vaatteisiin, jotka oli ostanut kahdellatoista dollarilla ja neljälläkymmenelläkahdeksalla sentillä kivihiilikaupungin juutalaiselta!

11.

Edward ei kumminkaan suostunut hymyilemään; hänen kaikki sielunkykynsä askartelivat yhdessä ainoassa tehtävässä: yrityksessä saada veli pois näistä vaarallisista ja nöyryyttävistä olosuhteista. Hal oli tullut Edwardin liiketuttavan omistamaan kaupunkiin ja oli alkanut sekaantua sen asioihin, yllyttää työväkeä ja saattaa vaaranalaiseksi vierasta omaisuutta. Edward tuntui ehdottomasti otaksuvan, että Pohjois-Laakso — eikä ainoastaan kaivokset ja rakennukset, vaan samoin niissä elävät ihmiset — olivat Yleisen Polttoaine-Yhtiön omaisuutta, ja Hal sai vastaukseksi vain ärtyneitä huudahduksia yrittäessään esittää toisenlaista näkökantaa. Olisiko Pohjois-Laaksoon milloinkaan syntynyt kaupunkia, ellei olisi ollut Yleisen Polttoaine-Yhtiön pääomaa ja toimeliaisuutta? Elleivät Pohjois-Laaksossa asuvat ihmiset olleet tyytyväiset yhtiön heille tarjoamiin oloihin, he voivat asian yksinkertaisesti korjata — menemällä työhön jonnekin muualle. Mutta hepä jäivät; he kaivoivat kivihiiltä Yleiselle Polttoaine-Yhtiölle, nauttivat yhtiön maksamaa palkkaa…

»Mutta nyt he ovat lakanneet sitä nauttimasta», huomautti Hal.

Se oli heidän asiansa, vastasi Edward. Mutta heidän piti lopettaa työnsä, koska itse niin halusivat — ei siitä syystä, että ulkoa tulevat agitaattorit heitä siihen yllyttivät. Missään tapauksissa ei Warnerin suvun pitänyt lisätä agitaattorien lukua!

Vanhempi veli kuvaili Peter Harriganin palausretkeä, kuinka sanomattoman kiukun vallassa hän tulisi olemaan ja millaisen myrskyn hän nostaisi Western Cityn liikemaailmassa. Se oli kerrassaan kamalaa, sellaisesta ei ollut koskaan kuultukaan! »Ja vielä parahiksi, kun olemme itse aikeissa avata uuden kaivoksen — kun tarvitsemme jokaisen dollarin luotostamme!»

»Emmekö ole kyllin voimakkaita voidaksemme pitää puolemme Peter
Harrigania vastaan?» kysyi Hal.

»Meillä on kyllin muita, joita vastaan on pidettävä puoliamme», kuului vastaus. »Meidän ei tosiaankaan kannata hankkia itsellemme vihamiehiä.»

Edward ei puhunut ainoastaan vanhempana veljenä, vaan myöskin perheen liikemiehenä. Isän sorruttua liikarasitukseen ja muututtua yhtenä ainoana kauheana hetkenä toimeliaasta liikemiehestä lapselliseksi, raihnaiseksi vanhukseksi Hal oli ollut varsin iloinen, kun perheessä oli käytännöllinen henkilö. Hän oli aivan mielellään nähnyt veljensä ottavan kantaakseen tuon taakan sillävälin kuin hän itse oli yliopistossa ja huvitteli satiirisilla lauluilla. Halilla ei ollut mitään velvollisuuksia, kukaan ei vaatinut häneltä mitään — korkeintaan, ettei hän heittänyt kapuloita veljensä käyttämän koneen pyöriin. »Sinä elät kivihiiliteollisuudesta! Jokainen kuluttamasi dollari on siitä peräisin —»

»Sen tiedän! Sen tiedän!» huudahti Hal. »Se juuri minua kiduttaa. Se tosiasia, että elän noiden palkkaorjien armosta —»

»Mitä hullutuksia!» huudahti Edward. »Sitä en tarkoita!»

»Et suinkaan — mutta minä tarkoitan. Tästä pitäen luulen tietäväni jotakin niistä ihmisistä, jotka tekevät työtä hyväkseni, ja heidän osakseen tulevasta kohtelusta. En ole enää pikkuveli, josta voi selviytyä latteilla lauseparsilla.»

»Tiedäthän, että meidän kaivoksillamme on vain ammattiyhdistyksiin kuuluvaa työväkeä, Hal —»

»Niin, mutta mitä se merkitsee? Kuinka johdamme kaivoksia? Saavatko miehet painonsa?»

»Tietysti! Heillä on punnitustarkastaja.»

»Mutta kuinka kykenemme niin ollen kilpailemaan toisten kivihiililiikkeiden kanssa, jotka maksavat tonnin hinnan kolmestatuhannesta naulasta?»

»Järjestämme asian niin, että se meille onnistuu — säästäväisyyden nojalla.»

»Säästäväisyyden nojalla? En voi huomata Peter Harriganin täällä mitään tuhlaavan!» Hal oli hetken vaiti kuullakseen vastauksen, mutta sitä ei kuulunut. »Lahjommeko kenties punnitustarkastajan? Tai työväen johtajat?»

Edwardin poskiin kohosi heikko puna. »Mitä hyötyä on ilkeydestä, Hal?
Tiedäthän, etten minä ryhdy mihinkään likaisiin tekoihin.»

»En tahdo olla ilkeä, Edward; mutta tiedäthän, että monikin liikemies voi sanoa karttavansa likaisia tekoja, koska antaa ne toisten suoritettaviksi. Kuinka on esimerkiksi politiikan laita? Pidämmekö me huolen koneistosta nimittämällä kirjurimme ja päällysmiehemme paikallisiin virkoihin?»

Edward ei vastannut, ja Hal jatkoi: »Luulen tuntevani nämä asiat! En vaella enää pimeydessä!»

»Olkoon niin, Hal, voit tietää, mitä tahdot — mutta nyt ei ole niiden asioiden aika! Jos tahdot itseäsi miehenä pidettävän, osoita miehen järkeä! Vanha Peter palaa kotiin huomenna illalla. Etkö usko, että hän hyökkää kimppuuni raivoten kuin hurjistunut härkä? Etkö tiedä, että jos sanoisin hänelle olevani voimaton — kertoisin olleeni täällä ja yrittäneeni saada sinua lähtemään pois — etkö tiedä, että hän lähtisi isän luo?»

Edvard oli koettanut kaikkia keinoja, ja vain tämä tepsi. »Sinun täytyy estää häntä pääsemästä isän luo!» huudahti Hal.

»Sinäkö sen minulle sanot!» huudahti toinen. »Vaikka hyvin tunnet vanhan Peterin! Tiedäthän, että hän tunkeutuu isän luo, vaikka hänen täytyisi rikkoa talon ovet! Hän purkaa raivonsa vanhaan isä raukkaamme! Sinua on jo aikaisemmin riittävästi varoitettu; sinä tiedät, että isän mielenliikutuksilta varjeleminen voi merkitä hänen henkensä pelastamista. En tiedä, mitä hän tekisi; kenties raivostuisi sinuun, kenties sinua puolustaisi. Hän on vanha ja heikko, hän ei kykene enää asioita hyvin harkitsemaan. Missään tapauksessa hän ei sallisi Peterin sinua soimata — ja hyvinkin voi sattua, että hän kuolee kesken kiistelyä! Tahdotko ottaa senkin asian omalletunnollesi työläisystäviäsi koskevien huolten lisäksi?»

12.

Hal istui äänetönnä eteensä tuijotellen. Oliko tosiaankin niin laita, että jokaisen ihmisen elämässä oli jotakin, mikä herpaisi hänen kätensä sosiaalisen oikeuden puolesta taisteltaessa?

Ryhtyessään keskustelua jatkamaan hän puhui hiljaa. »Edward, minä johduin ajattelemaan erästä näissä kaivoksissa työskentelevää nuorta irlantilaista poikaa. Hänelläkin on isä, joka joutui räjähdyksen uhriksi. Isä on vanha mies; hänellä on vaimo ja kahdeksan lasta. Hän on hyvä mies, poika on kelpo poika. Salli minun kertoa, mitä Peter Harrigan on tehnyt heidän hyväkseen!»

»Olipa miten tahansa», vastasi Edward, »sinä voit heitä auttaa. Heidän ei tarvitse joutua nälkää näkemään.»

»Sen tiedän», sanoi Hal, »mutta on olemassa paljon toisia, ja minä en voi auttaa heitä kaikkia. Sitä paitsi sinun tulee huomata, Edward, etten tarkoita armeliaisuutta, vaan oikeutta! Uskon varmaan, että tuo poika, Tim Rafferty, on kiintynyt isäänsä aivan samoin kuin minä omaan isääni; ja täällä on toisia vanhoja miehiä, joiden pojat ovat heihin kiintyneet —»

»Lopeta, Hal, Kristuksen nimessä!» huudahti Edward osaamatta muulla tavalla ilmaista kärsimättömyyttänsä. »Ethän voi ottaa kaikkien ihmisten huolia hartioillesi!» Hän hypähti seisaalleen ja tarttui veljensä käsivarteen. »Kuule, poika, sinun pitää lähteä täältä!»

Hal nousi mitään vastaamatta. Hän näytti epäröivän, ja veli alkoi vetää häntä ovelle. »Minulla on täällä automobiili. Juna lähtee tunnin kuluttua —»

Hal huomasi, että hänen täytyi puhua lujasti. »Ei, Edward», sanoi hän.
»En voi tulla nyt.»

»Mutta minä sanon, että sinun täytyy tulla!»

»En voi. Olen antanut miehille sanani!»

»Jumalan nimessä — mitä merkitsevät sinulle nuo miehet omaan isääsi verraten?»

»En kykene sitä selittämään, Edward. Olen tässä puhunut puoli tuntia, mutta sinä olet tuskin minua kuunnellut. Riittäköön, kun sanon huomaavani, että miehet ovat satimessa, vieläpä sellaisessa, jota minun koko elämäni on osaltaan ollut rakentamassa. En voi jättää heitä siihen. Sitäpaitsi en usko, että isäkään tahtoisi minun niin menettelevän, jos hän asian ymmärtäisi.»

Toinen yritti viimeisen kerran hillitä itseään. »En aio nimittää sinua hempeätunteiseksi narriksi. Mutta salli minun esittää eräs suora kysymys. Mitä luulet voivasi tehdä noiden miesten hyväksi?»

»Luulen voivani auttaa heitä siedettävien olosuhteiden saavuttamiseen.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Edward; hän huokasi epätoivoissaan. »Peter Harriganin kaivoksilla! Etkö käsitä, että hän heittää heidät täältä ulos, kaikki kerrassaan, jos niin vaaditaan?»

»Voipa niin käydä», vastasi Hal; »mutta jos toisten kaivosten miehet yhtyvät heihin — jos suuri yhdistys auttaa heitä —»

»Sinä haaveksit, Hal! Puhut kuin pieni lapsi! Minä keskustelin täkäläisen ylivalvojan kanssa; hän on sähköttänyt asiasta Peter Harriganille ja on vastikään saanut vastauksen. Onpa hän epäilemättä jo toiminutkin.»

»Toiminut?» toisti Hal. »Mitä tarkoitat?» Hän tuijotti veljeensä äkillisen pelon vallassa.

»Ajavat tietenkin agitaattorit pois.»

»Mitä? Ja minun täällä jutellessani!»

Hal kääntyi ovelle. »Sinä tiesit sen koko ajan!» huudahti hän. »Pidätit minua täällä tahallasi.»

Hän aikoi syöksyä pois, mutta Edward kävi häneen käsiksi. »Mitä olisitkaan voinut tehdä?»

»Päästä minut!» huusi Hal kiukuissaan.

»Älä ole mieletön, Hal! Olen yrittänyt pelastaa sinua ikävyyksistä. Voi syntyä tappelu.»

Edward asettui oven ja Halin väliin, ja siinä syntyi tuima ottelu. Mutta vanhempi veli ei ollut enää mikään atleetti, nuori teräksenluja jumala; hän oli istunut pulpettinsa ääressä, sill'aikaa kuin Hal oli tehnyt raskasta työtä. Hal työnsi hänet syrjään ja juoksi samassa ulos ovesta ja rinnettä alas.

13.

Pääkadulle tultuaan Hal näki väkijoukon toimiston edustalla. Yksi ainoa silmäys riitti hänelle ilmaisemaan, mitä oli tapahtunut. Miehiä juoksi sinne tänne huutaen ja huitoen. Muutamat juoksivat häntä kohti ja huusivat hänelle juostessaan. Ensimmäisenä saavutti hänet pieni puolalainen Klowoski, joka oli aivan hengästynyt ja huohotti kiihtyneenä. »Ovat ajaneet pois lähetystömme!»

»Ajaneet pois?»

»Niin, ajaneet pois. Kanjonia alas!» Pieni mies heilutti hurjasti käsiään; hänen silmänsä näyttivät uhkaavan päästä pudota. »Vieneet pois. Kokonainen joukkio kätyreitä. Joku näki, kuinka heitä vietiin takaovesta. Kaikkien kädet sidottuina. Kätyrit pitelivät kiinni, eivät antaneet huutaa, ei mitään. Vaunuja oli odottamassa, sellaisia — mikä niiden nimi onkaan? —»

»Automobiilejä?»

»Juuri niitä, kolme kappaletta. Kaikki työnnettiin sisään nopeasti — ja sitten alaspäin kuin tuuli! Kaikki ovat poissa. Ja lakosta ei tule mitään!» Pienen puolalaisen ääni ulvahti epätoivoisesti.

»Ei, meidän lakkoamme ei murreta!» huudahti Hal. »Ei ainakaan vielä!»

Samassa hän huomasi veljensä juosseen hänen jälkeensä — ankarasti puuskuttaen, sillä juoksu oli kysynyt voimia. Veli tarttui Halin käsivarteen ja huudahti: »Pysy erilläsi, kuuletko!»

Klowoskilta kysellessään Hal samalla melkein tietämättään ponnisteli vapautuakseen veljensä käsistä. Yhtäkkiä asia tuli ratkaistuksi, sillä pieni puolalainen sähisi kuin vihainen kissa ja läheni Edwardia, kädet ojossa kuin käpälät. Halin arvokkaan veljen olisi täytynyt luopua arvokkuudestaan, ellei Hal olisi toisella kädellään torjunut hyökkäävää Klowoskia. »Anna hänen olla!» sanoi Hal. »Hän on veljeni.» Pieni mies väistyi taaksepäin ja katseli hämmästyneenä.

Androkulos näkyi juoksevan luo. Kreikkalaispoika oli ollut kadulla toimiston takana ja oli nähnyt lähetystöä kuljetettavan pois. Yhdeksän henkilöä oli viety: Wauchope, Tim Rafferty, Mary Burke, Marcelli, Zammakis ja Rusick sekä kolme muuta, jotka olivat edellisenä iltana toimineet tulkkeina. Kaikki oli suoritettu niin nopeasti, että väkijoukko oli tuskin käsittänyt, mitä tapahtui.

Mutta nyt, asian tajuttuaan, miehet olivat raivosta suunniltaan. He puivat nyrkkiä ja huutelivat uhkaavasti virkailija- ja poliisiryhmälle, joka oli näkyvissä toimistorakennuksen portailla. Huudettiin kostoa.

Hal huomasi heti tilanteen vaarallisuuden; hän oli kuin mies, joka katselee pommin palavaa sytytintä. Nyt, jos milloinkaan, tämä monikielinen lauma kaipasi johtoa — viisasta, tyyntä ja kykenevää johtoa.

Havaittuaan hänet joukko vyöryi hänen luokseen kuin hyökyaalto. Se keräytyi ulvoen hänen ympärilleen. He olivat menettäneet lähetystönsä, mutta heillä oli vielä Joe Smith. Joe Smith! Joe eläköön! Koskekoot häneen, jos uskaltavat! Miehet heiluttivat lakkejaan ja yrittivät nostaa häntä olkapäilleen, jotta kaikki hänet näkisivät.

Vaadittiin puhetta, ja Hal alkoi tunkeutua kohti lähimmän rakennuksen portaita Edwardin pidellessä kiinni hänen liepeestään. Edwardia tuupittiin; hänen täytyi luopua arvokkuudestaan — mutta veljestään hän ei luopunut. Kun Hal sitten oli nousemassa portaille, Edward teki viimeisen epätoivoisen yrityksen huutaen hänen korvaansa: »Odota hetkinen! Odota! Ethän aio puhua tuolle joukolle?»

»Tietysti aion. Etkö näe, että käy huonosti, ellen puhu?»

»Saat surmasi! Aloitat tappelun, ja koko joukko noita ihmisparkoja joutuu ammutuksi. Ole järkevä, Hal; yhtiö on tuottanut poliisivoimia. Niillä on aseet, miehistäsi ei ole mitään.»

»Juuri senvuoksi minun täytyy puhua!»

Keskustelu tapahtui vaikeissa olosuhteissa: vanhemman veljen pidellessä nuorempaa käsivarresta, nuoremman yrittäessä vapautua ja väkijoukon huutaessa yhteen ääneen: »Puhe! Puhe!» Muutamat lähellä seisovat harmistuivat samoinkuin Klowoski siitä, että tuo vieras ahdisteli heidän johtajaansa, ja näyttivät haluavan puuttua asiaan, joten Edward vihdoin luopui taistelusta, ja puhuja nousi portaille joukon eteen.

14.

Hal kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta.

»Pojat», huusi hän, »ne ovat siepanneet lähetystömme. Luulevat siten kukistavansa lakkomme — mutta saavat nähdä erehtyneensä!»

»Niin saavat! Oikein puhuttu!» kuului joukko ääniä vakuuttavan.

»Ovat unohtaneet, että meillä on yhdistys. Eläköön Pohjois-Laakson ammattiyhdistys!»

»Eläköön! Eläköön!» Kaiku kiiriskeli kanjonin seinämissä.

»Ja eläköön suuri yhdistys, joka tulee meitä tukemaan — Amerikan
Kaivosmiesten Liitto!»

Jälleen raikui huuto, yhä uudelleen. »Eläköön yhdistys! Eläköön
Amerikan Kaivosmiesten Liitto!»

Eräs kookas amerikkalainen kaivosmies, Ferris, oli etumaisena joukossa, ja hänen äänensä kaikui Halin korviin kuin sumusireeni.

»Pojat», jatkoi Hal, kun vihdoin sai jälleen äänensä kuuluville, »vaivatkaa hetkinen ajatustanne. Minä varoitin teitä, sanoin, että ne teitä ärsyttävät! Heille ei ole mikään mieluisampaa kuin saada täällä syntymään kahakka ja voida sitten tuhota yhdistyksemme. Muistakaa, pojat, että jos ne saavat meidät tappelemaan, ne murskaavat yhdistyksemme, joka on ainoa toivomme!»

Jälleen kuului huuto: »Eläköön yhdistys!» Hal salli heidän huutaa parillakymmenellä eri kielellä, kunnes olivat, saaneet kyllikseen.

»Kuulkaa, pojat», jatkoi hän vihdoin, »ne ovat kuljettaneet pois lähetystömme. Voivat viedä minutkin samaa tietä —»

»Ei, eivät vie!» kuului joukosta huudettavan. Ferris ulvoi raivoissaan.
»Yrittäkööt! Me poltamme ne vuoteisiinsa!»

»Mutta ne voivat kuljettaa minut pois», huomautti Hal. »Tiedättehän, että he ovat siinä pelissä etevämmät. Voivat kutsua sheriffin, tuottaa sotaväkeä, jos katsovat tarpeelliseksi! Me emme voi vastustaa heitä väkivalloin — he voivat ajaa kylästä kaikki miehet, naiset ja lapset, jos tahtovat. Mutta meidän tulee muistaa, ettei sekään voi murskata liittoamme. Ei myöskään suurta liittoa, joka tulee meitä tukemaan. Me kestämme, ja vihdoin niiden täytyy ottaa meidät takaisin!»

Huomatessaan Halin tarkoituksen muutamat hänen tuttavistaan tulivat hänen avukseen. »Ei tappelua! Ei väkivaltaa! Pysykää liitossa!» Hal puolestaan jatkoi asian mieliin teroittamista: vaikka yhtiö ajaisikin heidät pois, auttaisi heitä suuri kaivosmiesten liitto, johon kuului kolmesataaviisikymmentätuhatta työmiestä, ja muut näiden seutujen kaivosmiehet yhtyisivät heihin. Päällysmiehet, jotka luulivat voivansa pakottaa heidät nälällä kuuliaisuuteen, saisivat nähdä kaivosten joutuvan lepäämään. Heidän täytyisi myöntyä, ja yhteenkuuluvaisuuden taktiikka pääsisi voitolle.

Siihen suuntaan Hal jatkoi palauttaen mieleensä, mitä Olson oli hänelle sanonut ja soveltaen sitä käytäntöön. Hän näki miesten kasvoissa uutta toivoa, joka työnsi tieltään koston ja vihan vimman.

»Pojat», sanoi hän, »minä lähden nyt ylivalvojan puheille. Minä olen teidän lähetystönne, koska ovat vieneet pois toiset.»

Sumusireeni Ferris mylvi jälleen: »Siinä on oikea mies! Joe Smith!»

»Niin, miehet, muistakaa, mitä nyt sanon! Minä lähden tapaamaan ylivalvojaa ja sitten menen alas Pedroon, mihin on tänä aamuna saapunut muutamia suuren yhdistyksen virkailijoita. Minä selitän heille tilanteen ja pyydän heiltä apua teille. Onhan se teidänkin tahtonne, eikö totta?»

Epäilemättä, se oli heidän tahtonsa. »Suuri yhdistys!»

»Hyvä! Minä teen hyväksenne, mitä suinkin voin, ja keksin jonkin keinon antaakseni teille tietoa. Te pysytte sillävälin lujina. Päällysmiehet kertovat teille valheita, yrittävät teitä pettää, lähettävät urkkijoita ja rauhanhäiritsijöitä joukkoonne — mutta te pysytte lujina ja odotatte suurta yhdistystä.»

Hal katseli iloisesti huutavaa joukkoa. Hän ennätti erikoisesti huomata muutamia ylöspäin kääntyneitä kasvoja. Ne olivat uupuneita, uurteisia kasvoja, jotka kaikki kertoivat tarinansa puutteesta ja tappiosta. Nyt ne olivat jälleen kirkastuneet, niissä hohteli jälleen se ihmeellinen uusi valo, jonka hän oli nähnyt ensi kerran edellisenä iltana. Se oli tukahdutettu hetkiseksi, mutta se leimahti uudelleen ilmi; se ei tulisi milloinkaan sammumaan miesten sydämistä, kun he kerran olivat oppineet tuntemaan sen voiman. Hal ei ollut nähnyt mitään muuta, mikä olisi liikuttanut häntä siinä määrin kuin tämä innostuksen uudestisyntyminen. Se oli kaunis ja kamala asia!

Hal katsahti veljeensä nähdäkseen, kuinka asia oli häneen vaikuttanut. Hänen veljensä kasvoissa oli tyydytyksen, sanomattoman huojennuksen ilme. Asia oli kääntynyt lopultakin hyväksi! Hal suostui lähtemään!

Hal kääntyi jälleen miesten puoleen. Nyt, hänen katsahdettuaan veljeensä, he näyttivät entistä surkuteltavammilta. Edward näet edusti sitä valtaa, jota vastaan he kävivät — sitä näkymätöntä, käsittämätöntä valtaa, joka uhkasi heidät murskata. Epäonnistumisen mahdollisuus ilmeni Halille äkillisenä, kuristavana aavistuksena. Hän näki miehet sellaisina kuin he tulisivat esiintymään, kun ei ollut ketään johtajaa pitämässä heille puhetta. Hän näki heidän odottavan, näki heidän elinkautisen tottelemistottumuksensa yrittävän jälleen heitä vallata, näki tuhansien pelkojen heitä ahdistavan, tuhansien huhujen raatelevan heitä — kuin villit pedot, jotka heidän kavalat vihollisensa olivat päästäneet valloilleen. He eivät kärsineet ainoastaan omasta puolestaan, ennen kaikkea vaimojensa ja lastensa vuoksi — kärsivät samaa pelontuskaa, jota kärsi Hal ajatellessaan Western Cityssä olevaa vanhaa miestä, jota lääkärit olivat varoittaneet karttamaan mielenliikutusta.

Jos he pysyivät lujina, pysyivät uskollisina johtajalleen, niin heidät karkotettaisiin kodeistaan, he joutuisivat kokemaan tulevan talven pakkasta, nälkää ja mustanlistan vaikutuksia. Entä hän itse — mitä tulisi hän sillävälin tekemään? Mikä oli hänen osansa sopimuksessa? Hän tulisi haastattelemaan ylivalvojaa heidän puolestaan, tulisi jättämään heidät »ison yhdistyksen» hoiviin — ja lähtisi sitten viettämään huoletonta ja hupaista elämäänsä. Syömään herkkuja hyvinvarustetussa klubissa taitavien, hiljaa liikkuvien tarjoilijain ollessa alinomaa valmiina häntä palvelemaan! Tanssimaan klubin huvilassa viehättävien olentojen kanssa, jotka olivat pelkkää silkkiä, tuoksua, suloista hymyä ja huoletonta, onnellista viehätystä! Ei, se oli liian helppoa! Hän voi nimittää tuota velvollisuudekseen isäänsä ja veljeänsä kohtaan, mutta tiesi sydämessään, että se merkitsi oman elämänsä pettämistä; se oli perkele, joka vei hänet korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman kuningaskunnat!

Hal kohotti vielä kerran kätensä noudattaen äkillistä mieleen johtuman. »Pojat», sanoi hän, »nyt ymmärrämme toisemme. Te ette palaa työhön, ennenkuin suuri yhdistys kehoittaa. Minä puolestani pysyn sanassani. Teidän asianne on minun asiani, ja minä jatkan taistelua, kunnes saatte oikeutenne ja voitte elää ja tehdä työtä ihmisinä. Onko oikein?»

»Oikein! Oikein!»

»Hyvä, niinpä — vannomme!» Hal kohotti kätensä, miehet tekivät samoin, ja pauhaavien huutojen kaikuessa ja lakkien huimasti heiluessa Hal antoi heille valallisen lupauksen, jonka tiesi omaatuntoansa sitovaksi. Hän antoi sen harkiten siinä veljensä läsnäollessa. Nyt ei ollut enää kysymyksessä ainoastaan jonkin juoksuhaudan valtaaminen, vaan vapaaehtoinen sotilaaksi rupeaminen. Tänä innon hetkenäkin Hal olisi kuitenkin pelästynyt, jos olisi arvannut, millaiseen epätoivoiseen, uuvuttavaan, vuosikausia kestävään taisteluun hän siinä sitoutui käymään.

15.

Hal astui alas puhujanpaikalta, väkijoukko väistyi, ja hän lähti veljensä kanssa kohti toimistorakennusta, jonka portailla seisoi poliisimiehiä. Hän liikkui kuin riemusaatossa; karut äänet huusivat hänelle rohkaisten, miehet tungeksivat ja tyrkkivät toisiaan päästäkseen pudistamaan hänen kättänsä tai taputtamaan häntä olalle; he taputtivat Edwardiakin ja yrittivät pudistaa hänen kättänsä, koska hän oli Halin seurassa ja näytti nauttivan hänen luottamustaan. Jälkeenpäin asiaa ajatellessaan Hal nauroi. Olihan se koko seikkailu Edwardille!

Nuorempi veli nousi rakennuksen portaille ja sanoi vahdeille haluavansa tavata mr Cartwrightiä.

»Hän on huoneessaan», vastasi eräs jurosti. Hal astui sisään Edwardin seuraamana, ja heidät johdettiin yli valvojan yksityistoimistoon.

Saavutettuaan työmiehenä luokkatietoisuutta Hal tarkkasi nyt ylivalvojan käyttäytymistä, huomasi Cartwrightin kumartavan kohteliaasti Edwardille, mutta jättävän Edwardin veljen kerrassaan huomioonottamatta. »Mr Cartwright», sanoi Hal, »minä tulen luoksenne näiden kaivosten työmiesten lähettämänä».

Tuo uutinen ei näyttänyt ollenkaan liikuttavan ylivalvojaa.

»Tehtävänäni on ilmoittaa, että miehet vaativat poistettavaksi neljä epäkohtaa, ennenkuin palaavat työhön. Ensinnäkin —»

Cartwright keskeytti vikkelään terävään tapaansa. »Ei kannata jatkaa, sir. Yhtiömme keskustelee ainoastaan yksityisten miesten kanssa. Mitään lähetystöjä ei hyväksytä.»

Hal vastasi yhtä vikkelästi. »Olkoon niin, mr Cartwright. Siinä tapauksessa tulen luoksenne yksityisenä työmiehenä.»

Ylivalvoja näytti joutuvan hetkeksi ymmälle.

»Minä vaadin neljä oikeutta, jotka tämän valtion lait minulle takaavat», jatkoi Hal. »Ensinnäkin oikeutta kuulua ammattiyhdistykseen joutumatta siitä syystä erotetuksi.»

Cartwright oli ehtinyt saavuttaa tyynen ja käskevän tasapainotilansa. »Teillä on se oikeus, sir; teillä on se aina ollut. Tiedätte varsin hyvin, ettei yhtiö ole koskaan ajanut pois ketään ammattiyhdistykseen kuulumisen vuoksi.»

Mies katseli Halia, ja siinä kamppailivat silmäparit toisiaan vastaan. Hal oli kylmän kiukun vallassa. Hän ei kyennyt enää sellaista sietämään. »Mr Cartwright», sanoi hän, »te palvelette erästä maailman etevimpiin luettavaa näyttelijää ja palvelette taitavasti.»

Cartwright punastui ja väistyi askelen taaksepäin. Edward virkkoi nopeasti: »Sellaisilla puheilla et voita mitään, Hal!»

»Hänellä on katselijanaan koko maailma», jatkoi Hal itsepintaisesti. »Hän esittää mitä uskomattominta ilvenäytelmää — kasvoissa hänellä on samoinkuin kaikilla hänen näyttelijätovereillaankin ylen juhlallinen ilme!»

»Mr Cartwright», virkkoi Edward arvokkaasti, »luotan siihen, että uskotte minun tehneen mitä voin hillitäkseni veljeäni».

»Luonnollisesti, mr Warner», vastasi ylijohtaja. »Ja teidän tulee tietää, että minä puolestani olen tehnyt mitä suinkin voin osoittaakseni veljellenne huomaavaisuutta.»

»Joko taas!» huudahti Hal. »Tämä näyttelijä on todellinen nero!»

»Hal, kun olet tekemisissä mr Cartwrightin kanssa —»

»Hän osoitti minulle huomaavaisuutta lähettämällä kätyrinsä yöllä minua vangitsemaan. Ne vetivät minut ulos ja olivat vääntää käsivarteni sijoiltaan! Eipä ole hupaisempaa nähty!»

Cartwright yritti puhua — mutta Edwardille, ei Halille. »Silloin —»

»Hän osoitti minulle huomaavaisuutta antamalla sulkea minut vankilaan, missä sain nauttia vettä ja leipää kaksi yötä ja päivää! Ei varmaankaan ole nähty mitään hupaisempaa!»

»Silloin en tietänyt —»

»Hän väärensi nimeni kirjeeseen, jonka antoi kiertää kaivoksilla! Vihdoin — se oli kaikkein paras temppu — hän kertoi eräälle sanomalehtimiehelle, että olin vietellyt täällä tytön!»

Ylivalvoja punastui entistä enemmän. »Sitä en ole tehnyt!» väitti hän.

»Mitä!» huudahti Hal. »Ettekö kertonut Gazetten toimittajalle Billy Keatingille, että olin vietellyt tytön Pohjois-Laaksossa? Ettekö kuvaillut tyttöä hänelle — punatukkaiseksi irlantilaistytöksi?»

»Sanoin vain kuulleeni eräitä huhuja, mr Warner —»

»Eräitä huhuja, mr Cartwright? Varmuus oli oma tekemänne! Te kerroitte mr Keatingille nimenomaisesti ja varmasti —»

»En kertonut!» väitti toinen.

»Sepä kohta nähdään!» Hal astui kohti Cartwrightin pöydällä olevaa puhelinta.

»Mitä aiot tehdä, Hal?»

»Aion kutsua Billy Keatingin puhelimeen, jotta saat kuulla asian häneltä itseltään.»

»Joutavia, Hal» huudahti Edward. »Minä en välitä Keatingin vakuutuksista. Tiedäthän, ettei mr Cartwright silloin voinut mitenkään tietää, kuka olit.»

Cartwright kiiruhti tarttumaan tähän tukeen. »En tietenkään, mr Warner.
Veljenne tuli tänne sanoen olevansa työmies —»

»Vai niin!» huudahti Hal. »Luuletteko voivanne juoruta miten tahdotte jostakin työmiehestänne?»

»Olette ollut täällä niin kauan, että varmaan tiedätte, millainen näiden henkilöiden moraali on.»

»Olen ollut täällä niin kauan, mr Cartwright, että hyvin tiedän moraalisista seikoista puhuttaessa olevan parasta aloittaa päällysmiehistä ja poliiseista, jotka te asetatte virkaansa ja joiden sallitte vaaniskella naisia.»

Edward keskeytti: »Sinä et voi voittaa mitään jatkamalla tätä keskustelua, Hal. Jos sinulla on täällä jotakin toimitettavaa, tee se pian, Jumalan nimessä!»

Hal yritti hillitä itseänsä. Hän alkoi jälleen puhua esitettävistään vaatimuksista, mutta havaitsi heti, että ylivalvojan itsehillintä oli ollut ja mennyt. »Olen vastannut», selitti Cartwright, »ja kieltäydyn ehdottomasti enemmistä keskusteluista».

»Hyvä», virkkoi Hal, »koska ette salli työmiestenne edustajan keskustella kanssanne selvästi ja asiallisesti, ilmoitan teille yksityisenä henkilönä, että kaikki muutkin kaivoksillanne olevat miehet kieltäytyvät tekemästä työtä teille».

Ylivalvoja ei sallinut tuon mielevän ivan vaikuttaa itseensä. »Voin sanoa teille, herrani, vain sen, että numero kaksi aloittaa jälleen työt huomenna ja että jokainen työstä kieltäytyvä lähetetään pois ennen iltaa.»

»Niinkö nopeasti, mr Cartwright? He ovat vuokranneet asuntonsa yhtiöltä, ja te tiedätte, että heille yhtiön oman vuokrasopimuksen mukaan on sopimuksen purkamisesta ilmoitettava kolme päivää aikaisemmin.»

Cartwright oli kyllin varovainen ollakseen väittelemättä. Hän tiesi Edwardin kuuntelevan ja tahtoi suoriutua asiasta kunnialla. »Heitä ei toimita täältä pois yhtiö; sen tekevät kaupungin viranomaiset.»

»Joiden päämies te itse olette.»

»Minä satun olemaan Pohjois-Laakson pormestari.»

»Olette siis Pohjois-Laakson pormestarina ilmoittanut veljelleni, että ajatte minut pois, eikö niin?»

»Minä pyysin veljeänne kehoittamaan teitä täältä poistumaan.»

»Mutta selititte samalla, että ajaisitte minut pois, ellei hänen yrityksensä onnistuisi?»

»Niin, se on totta.»

»Ja syyksi mainitsitte, että olitte saanut sähköteitse menettelyohjeita mr Peter Harriganilta. Onko lupa kysyä, mikä virka mr Harriganilla on kaupungissanne?»

Cartwright huomasi pulman. »Veljenne ymmärsi minut väärin», virkkoi hän jyrkästi.

»Ymmärsitkö hänet väärin, Edward?»

Edward oli harmistuneena lähtenyt ikkunan luo; hän katseli säilykerasioita ja tuhkaläjiä eikä pitänyt soveliaana kääntyä. Ylivalvoja kuitenkin tiesi hänen kuulevan ja piti välttämättömänä korjata tekemäänsä erehdystä. »Nuori mies», sanoi hän, »te olette loukannut useita tämän kaupungin asetuksia».

»Onko olemassa asetus, joka kieltää kaivosmiehiä muodostamasta ammattiyhdistystä?»

»Ei; mutta on asetus, joka kieltää pitämästä puheita kaduilla.»

»Kuka on sen asetuksen laatinut, jos on lupa kysyä?»

»Kaupunginvaltuusto.»

»Johon kuuluvat Johnson, postimestari ja yhtiön kauppa-apulainen,
Ellison, yhtiön kirjanpitäjä, Strauss, yhtiön kaivospäällikkö,
O'Callahan, yhtiön kapakoitsija. Olenko oikeassa?»

Cartwright ei vastannut.

»Ja viidentenä jäsenenä olette te itse, ex officio — mr Enos
Cartwright, pormestari ja yhtiön ylivalvoja.»

Taaskaan ei kuulunut vastausta.

»Teillä on asetus kaduilla puhumista vastaan; mutta samalla omistaa yhtiönne kaikki kapakat, työväen asumukset, kirkon ja koulun. Missä luulette muuallakaan voitavan puheita pitää?»

»Teistä tulisi hyvä asianajaja, nuori mies. Mutta me, jotka pidämme täällä huolta järjestyksestä, tiedämme varsin hyvin, mitä teidän 'puheiden pitämisenne' merkitsee!»

»Ette siis hyväksy sitä, että kansalaiset pitävät kokouksia?»

»Minä tarkoitan, ettemme pidä tarpeellisena hankkia agitaattoreille tilaisuutta miestemme kiihoittamiseen.»

»Saanko kysyä, mr Cartwright, puhutteko nyt erään Amerikan kaupunkikunnan pormestarina vai kivihiilikaivoksen ylivalvojana?»

Cartwrightin kasvot olivat käyneet yhä punaisemmiksi. Hän kääntyi päin Edwardin selkää ja virkkoi: »En ymmärrä, minkätähden jatkaisimme tätä keskustelua.»

Edward oli samaa mieltä. Hän kääntyi. »Tosiaankin, Hal —» »

»Mitä ajatteletkaan, Edward! Tämä mies syyttää veljeäsi lainrikkojaksi!
Oletko aikaisemmin huomannut sukumme keskuudessa taipumusta rikoksiin?»

Edward kääntyi jälleen ikkunaan ja alkoi tarkastella säilykerasioita ja tuhkakasoja. Riita oli joutava ja typerä, mutta hän oli huomannut, missä mielentilassa Hal oli, ja arvasi hänen jatkavan niin kauan kuin toinen oli kyllin varomaton jotakin vastaamaan.

»Te sanotte, mr Cartwright, että olen rikkonut asetusta, joka kieltää puhumasta kaduilla. Saanko kysyä, mikä rangaistus siitä määrätään?»

»Sen näette aivan pian, kun joudutte itse rangaistusta kokemaan.»

Hal nauroi. »Sanoistanne huomaan, että rangaistuksena on kaupungista karkoittaminen. Jos ollenkaan ymmärrän lainkäyttöä, olisi minut pitänyt viedä rauhantuomarin eteen — joka hänkin sattuu olemaan yhtiön kauppa-apulainen. Sensijaan minut tuomitseekin pormestari — vai tekeekö sen yhtiön ylivalvoja? Haluan tietää, kuinka oikeastaan on laita!»

»Se tapahtuu huomaavaisuudesta —»

»Milloin olen pyytänyt teiltä huomaavaisuutta?»

»Huomaavaisuudesta veljeänne kohtaan, tarkoitan.»

»Vai niin. Asetuksienne mukaan siis pormestari — tai ylivalvoja — voi osoittaa huomaavaisuutta lainrikkojan veljelle muuttamalla rangaistuksen kaupungista-karkoittamiseksi. Osoititteko huomaavaisuutta Tommie Burkelle, kun toimititte hänen sisarensa täältä pois?»

Cartwright puristi kätensä nyrkkiin. »Nyt riittää!»

Hän puhui jälleen Edwardin selälle, ja Edward kääntyi ja vastasi: »En moiti teitä, sir.» Sitten hän sanoi Halille: »Olen tosiaankin sitä mieltä, että olet puhunut riittävästi!»

»Toivon puhuneeni riittävästi», vastasi Hal, »saadakseni teidät uskomaan, että niinsanottu Amerikan laki on näillä kaivoksilla typerää pilaa, solvausta ja nöyryytystä jokaiselle, joka kunnioittaa maansa lakeja ja laitoksia.»

»Te, mr Warner», virkkoi ylivalvoja kääntyen Edwardin puoleen, »olette hankkinut itsellenne kokemusta kaivosasioissa. Te tiedätte, mitä merkitsee, kun on oltava tekemisissä tietämättömien muukalaisten kanssa, joilla ei ole aavistustakaan Amerikan laeista —»

Hal alkoi nauraa. »Te kaiketi perehdytätte heitä Amerikan lakeihin! Perehdytätte heitä niihin polkemalla jalkoihinne jokaisen kaupunkinne ja valtionne lain, jokaisen perustuslaillisen vakuuden — ja asettamalla niiden sijaan Peter Harriganilta sähköteitse saamanne ohjeet!»

Cartwright kääntyi ja lähti ovelle. »Nuori mies», sanoi hän olkapäänsä
yli, »teidän on välttämättä poistuttava Pohjois-Laaksosta, tänä aamuna.
Toivon vain veljenne voivan saada teidät lähtemään kaikessa rauhassa.»
Oven paukahdus oli ylivalvojan ainoa hyvästijättö.

16.

Edward kääntyi veljensä puoleen. »Miksi helvetissä järjestätkään tuollaista kohtausta minun läsnäollessani? Niin arvotonta! Niin erinomaisen aiheetonta! Riitelet miehen kanssa, joka on arvaamattomasti alapuolellasi!»

Hal seisoi siinä, mihin ylivalvoja oli hänet jättänyt. Hän katseli veljensä vihaisia kasvoja. »Etkö siitä mitään muuta käsittänyt, Edward?»

»Ja mitä merkitsi kaikki tuo omaa luonnettasi koskeva? Mitä välität siitä, mitä Cartwrightin lainen mies sinusta ajattelee?»

»En välitä mitään siitä, mitä hän ajattelee, mutta en halua kuulla hänen levittävän sellaisia juoruja. Se on eräs heidän tavallisia menetelmiään, sanoo Billy Keating.»

Edward vastasi kylmäkiskoisesti: »Noudata neuvoani ja käsitä, että häpeällistä juttua kieltäessäsi vain edistät sen leviämistä.»

»Niinpä tietenkin», vastasi Hal. »Se juuri minua kiukuttaa. Ajattele tyttöä, millainen vahinko hänelle siitä koituu!»

»Ei ole sinun asiasi huolehtia tytöstä.»

»Otaksu, että Cartwright olisi juorunnut jostakin naistuttavastasi.
Olisitko ollut yhtä välinpitämätön?»

»Hän ei olisi voinut niin menetellä; minä valitsen tuttavani huolellisemmin.»

»Niin, epäilemättä. Se merkitsee, että valitset heidät rikkaiden joukosta. Mutta minä satun olemaan taipumuksiltani demokraattisempi —»

»Taivaan nimessä!» huudahti Edward. »Te maailmanparantajat olette kaikki yhdenlaisia — puhutte, puhutte, puhutte!»

»Minä tiedän sanoa sinulle, mikä on siihen syynä, Edward. Sinunlaisesi mies voi sulkea silmänsä, mutta ei voi sulkea korviansa.»

»Etkö kumminkin voi jättää minua rauhaan hetkeksi — vain kunnes ehdimme täältä pois? Minusta tuntuu kuin istuisimme tulivuoren harjalla, ja enpä tiedä, milloin tapahtuu uusi purkaus.»

Hal alkoi nauraa. »Olkoon menneeksi», sanoi hän. »Pelkään, etten ole muuten osoittanut suurestikaan iloitsevani vierailustasi. Nyt olen sopuisampi. Lähin työni odottaa minua Pedrossa, joten lähden sinne kerallasi. On vielä eräs asia —»

»Mikä?»

»Yhtiö on minulle velkaa —»

»Mistä?»

»Työstäni.»

Oli Edwardin vuoro nauraa. »Riittääkö se parturille ja kylpyyn?»

Hän otti lompakkonsa ja veti sieltä esiin seteleitä, ja häntä katseleva Hal havaitsi yhtäkkiä mielessään tapahtuneen muutoksen. Hän ei ollut hankkinut itselleen ainoastaan työmiehen luokkatietoisuutta, vaan myöskin hänen rahatietoisuutensa. Hän oli tosiaankin huolissaan niiden dollarien vuoksi, jotka yhtiö oli hänelle velkaa. Hän oli ansainnut ne selkää- ja sydäntäsärkevällä raadannalla, nostamalla, kivihiilimyhkyröitä vaunuun, ja summa oli joka tapauksessa niin suuri, että Raffertyn perhe olisi voinut sen varassa elää viikon tai parikin viikkoa. Ja nyt veti Edward esille pehmeän ruskean lompakon, joka oli täynnä kymmenen ja kahdenkymmenen dollarin seteleitä, ja otti niitä joukon laskematta, ikäänkuin raha kasvaisi puussa tai kuin kivihiili nousisi itsestään maan uumenista ja vaeltaisi tehtaiden uuneihin viulujen ja huilujen soidessa!

Edward ei tietenkään aavistanut veljensä mielessä liikkuvia luonnottomia ajatuksia. Hän ojensi seteleitä. »Hanki itsellesi kunnolliset vaatteet», sanoi hän. »Toivottavasti eivät kansanvaltaiset tuntosi vaadi sinua pysymään likaisena!»

»Ei», vastasi Hal lisäten sitten: »Miten tästä lähdemme?»

»Minulla on auto odottamassa toimiston takana.»

»Olit siis järjestänyt kaikki valmiiksi!» Mutta Edward ei vastannut mitään; hän pelkäsi tulivuoren alkavan jälleen toimia.

17.

He lähtivät toimistosta takatietä, nousivat automobiiliin ja poistuivat kylästä väkijoukon näkemättä. Koko matkan ajan Edward kehoitti hartaasti veljeään luopumaan jutusta ja palaamaan heti kotiin. Hän alkoi jälleen puhua isästä mieltähellyttävästi, ja kun se ei auttanut, alkoi uhata. Mitäpä, jos Hal ei saisi enää rahoja kotoaan, mitäpä, jos isä syrjäyttäisi hänet testamentissaan — mitä hän siinä tapauksessa tekisi? Hal vastasi hymyilemättä: »Voinhan aina saada toimen yhdistyneiden kaivosmiesten ammattiyhdistysten järjestäjänä.»

Edward luopui tästä hyökkäyslinjasta. »Ellet suostu tulemaan heti», selitti hän, »jään siihen asti, kunnes lähdet».

»Olkoon menneeksi», sanoi Hal. Hän ei voinut olla hymyilemättä tuolle pahalle uhkaukselle. »Mutta jos vien sinut tuttavieni luo ja esittelen sinut heille, täytyy sinun tunnustaa, että kuulemasi puheet ovat tutunomaisia.»

Toinen näytti ärtyneeltä. »Mitä hittoa minä huolisin sinun tuttavistasi?»

»En tiedä, mitä voi tapahtua», virkkoi Hal. »Sinä tapaat Peter Harriganin ja asetut hänen puolelleen, ja enpä tiedä, mitä silloin pidät velvollisuutenasi.»

Toinen huudahti äkillisen kiukunpuuskan valtaan joutuen: »Minä puhun nyt suuni puhtaaksi! Jos yrität lähteä takaisin noille kaivoksille, niin vannon vetoavani tuomioistuimeen ja antavani sulkea sinut parantolaan. Enpä luule, että olisi suurtakaan vaivaa, jos tahtoisin vakuuttaa tuomarille, että olet jäijiltäsi.»

»Eipä suinkaan», vastasi Hal nauraen, »kun ovat kysymyksessä näiden seutujen tuomarit!»

Sitten hän tarkasteli hetkisen veljensä kasvoja, ja hänen mieleensä johtui, ettei olisi hyvä sallia sellaisen ajatuksen jäädä Edwardin mieleen. »Odotahan, kunnes tapaat tuttavani Billy Keatingin, Gazetten toimittajan, ja kuulet, mitä hän sellaisesta jutusta tekisi! Billy haluaa hartaasti päästä saattamaan julkisuuteen minun ja vanhan Peterin välisen taistelun kuvausta!» Keskustelu ei jatkunut — matta Hal tiesi varmaan, että Edward »pistäisi asian puppuunsa ja polttaisi sen».

He saapuivat Pedroon MacKellarin asunnolle, ja Edward odotti automobiilissä Halin mennessä sisään. Vanha skotlantilainen lausui hänet lämpimästi tervetulleeksi ja kertoi uutisensa. Jerry Minetti oli käynyt hänen luonaan aamulla, ja MacKellar oli hänen pyynnöstään keskustellut puhelimella Sheridanissa olevien yhdistyksen virkailijoiden kanssa saaden kuulla, että Jack David oli edellisenä iltana tuonut sinne tiedon lakosta. Kummaltakin puolelta oli varottu mainitsemasta nimiä, koska puhelimessa tiedettiin olevan »vuotoja», mutta oli aivan selvää, että sanantuoja oli ollut juuri Iso Jack. Saatuaan asiasta tiedon oli kaivosmiesten paikallisyhdistyksen puheenjohtaja Johann Hartman saapunut Pedroon American hotelliin mukanaan James Moylan, piirijärjestön sihteeri — viimeksimainittu oli tullut Western Citystä samassa junassa kuin Edward.

Tuota kaikkea kelpasi kuulla: mutta MacKellar lisäsi siihen epätoivoa herättävän tiedonannon: yhdistyksen virkailijat selittivät, etteivät voineet kannattaa lakkoa nykyisenä ajankohtana! Se oli ennenaikainen ja voi vain saada epäonnistumaan suunnitellun laajemman yrityksen, aiheuttaen siten mielten lamaannusta.

Sellaisen mahdollisuuden Hal oli ottanut ennakolta huomioon. Mutta hän oli ollut näkemässä vapauden uutta elpymistä Pohjois-Laaksossa, oli nähnyt miesten nälkäisten, nääntyneiden kasvojen anelevan apua, oli tuntenut mielensä siitä heltyvän ja oli ajatellut, että yhdistyksen miesten täytyi tuntea samaa liikutusta. »Heidän täytyy liikettä tukea!» huudahti hän. »Miehet eivät saa pettyä! He menettävät kaiken toivon, vajoavat äärimmäiseen epätoivoon! Yhdistyksen miesten täytyy se käsittää — minun täytyy se heille selvittää!»

Vanha skotlantilainen sanoi Minettin olleen samaa mieltä. Hän oli heittänyt kaiken varovaisuuden ja kiiruhtanut hotelliin tapaamaan Hartmania ja Moylania. Hal päätti lähteä hänen jälkeensä ja poistui.

Hän selitti asiaintilan veljelleen, joka sanoi: Kuinkapa muuten. Sitähän hän oli sanonutkin. Harhaanjohdetut kaivosmiesraukat palaisivat töihinsä, ja heidän johtajiensa täytyisi oivaltaa mielettömyytensä. Western Cityn junan piti saapua parin tunnin kuluttua; olisi erittäin hyvä, jos Hal voisi käyttää sitä.

Hal vastasi lyhyesti lähtevänsä American hotelliin. Veli voi hänet viedä sinne, jos hyväksi näki. Edward antoi käskyn kuljettajalle. Hän oli jo ehtinyt tiedustella, mitkä olivat Pedron parhaat pukumyymälät. Halin ollessa hotellissa rukoilemassa äskensyntyneen yhdistyksensä puolesta Edward etsi pukua, jossa tuntisi itsensä »jälleen ihmiseksi».

18.

Hal kohtasi Jerry Minettin ja molemmat virkailijat heidän huoneessaan. Jim Moylan, piirisihteeri, oli valtavan kookas nuori irlantilainen, tummasilmäinen ja tummatukkainen, vilkas ja herkkä, henkilö, johon luotti ja josta piti heti ensi näkemältä. Johann Hartman, puheenjohtaja, oli harmaahapsinen, saksalaissyntyinen kaivosmies, pidättyväinen ja harvasanainen, ilmeisesti erittäin voimakas mies, sekä ruumiillisessa että henkisessä katsannossa. Hän tarvitsi voimansa, epäilemättä, koska hänen hoidettavanaan oli yhdistyksen päämaja tämän »Raymondin valtakunnan» sydämessä.

Hal kertoi aluksi lähetystön sieppaamisesta. Asia ei näyttänyt toisia hämmästyttävän: yhtiöt menettelivät säännöllisesti siten, jos kaivoksilla ilmeni kapinahenkeä. Siitä syystä olivatkin julkiset järjestymisyritykset niin erinomaisen toivottomia. Ainoa mahdollinen keino oli salainen aatteenlevittäminen, jota pidettiin yllä, kunnes kaivoksille oli muodostunut järjestön ydin.

»Te siis ette voi tukea tätä lakkoa!» huudahti Hal.

Se ei näyttänyt mahdolliselta. Moylan huomautti, että se raukenisi alkuunsa. Ei ollut minkäänlaista onnistumisen mahdollisuutta, ellei sitä ennen tehty varsin paljon järjestelytyötä.

»Mutta sillävälin hajoo Pohjois-Laakson yhdistys!» huomautti Hal.

»Mahdollista», kuului vastaus. »Silloin on asianamme perustaa uusi.
Sellaista on työväenliike.»

Jim Moylan oli nuori ja arvasi Halin mielentilan. »Älkää ymmärtäkö meitä väärin!» huudahti hän. »Se on sydäntäsärkevää — mutta me emme kykene asiaa auttamaan. Meidän tehtävänämme on toteuttaa yhteenliittyminen, ja me tiedämme, että jos tukisimme kaikkea, mikä näyttää lakolta, tekisimme vararikon jo ensimmäisenä vuonna. Ette arvaakaan, kuinka usein sellaista sattuu — kuluu tuskin kuukauttakaan, jolloin meitä ei kutsuta käsittelemään tällaista tilannetta.»

»Ymmärrän, mitä tarkoitatte», sanoi Hal. »Mutta ajattelin, että tässä tapauksessa, heti onnettomuuden jälkeen, kun miesten mielet ovat kiihdyksissä —»

Nuori irlantilainen hymyili alakuloisesti. »Ette ole vielä perehtynyt näihin asioihin», sanoi hän. »Jos kaivosonnettomuus takaisi voitollisen lakon, niin työmme olisi tosiaankin helppoa. Barelassa, toisessa kanjonissa, on ollut kolme suurta räjähdystä — viime vuonna ovat surmanneet kuudettasataa miestä!»

Hal alkoi huomata kokemattomuudessaan menettäneensä suhteellisuudentajun.

Hän katseli molempia johtomiehiä ja muisteli sitä kuvaa, joka hänellä oli heistä ollut Pohjois-Laaksoon tullessaan — hän oli kuvitellut heidät tuittupäisiksi ja tuimiksi kiihoittajiksi, jotka houkuttelivat kunniallisia työmiehiä jättämään työnsä. Mutta nyt hän näkikin aivan toista! Hän itse oli ankaran kiihtymyksen vallassa — ja molemmat työväen johtajat suuntasivat häneen viilentävän vesisuihkun! He istuivat tyyninä ja asiallisina lausuessaan Pohjois-Laakson orjien tuomiota: takaisin maan mustiin onkaloihin!

»Mitä voimme sanoa miehille?» kysyi hän yrittäen hillitä masennustaan.

»Voimme sanoa vain, mitä olen tässä teille sanonut — että olemme avuttomat, ellemme saa koko piiriä järjestymään. Toistaiseksi miesten on tyytyminen kohtaloonsa; heidän tulee tehdä, mitä voivat, säilyttääkseen järjestönsä.»

»Mutta kaikki asiassa toimineet miehet ajetaan pois!»

»Ei, ei kaikkia — harvoin ne saavat kaikkia selville.»

Tässä puuttui puheeseen vanha juro saksalainen. Viime vuonna oli yhtiö erottanut palveluksestaan seitsemättätuhatta miestä, jotka olivat toimineet järjestymisen hyväksi tai joita oli siitä epäilty.

»Seitsemättätuhatta!» toisti Hal. »Tarkoitatteko tästä piiristä?»

»Tarkoitan.»

»Mutta eihän koko piirissä ole enempää kuin kaksitoista- tai viisitoistatuhatta kaivosmiestä!»

»Sen tiedän.»

»Kuinka siis voitte milloinkaan saada järjestymistä aikaan?»

Toinen vastasi tyynesti: »Kohtelevat uusia miehiä aivan samoin kuin vanhoja.»

Hal johtui äkkiä ajattelemaan John Edströmin muurahaisia. Siinä ne olivat, rakensivat siltaansa, rakensivat sitä yhä uudelleen, miten usein aallot sen veivätkin mukanaan. He eivät olleet niin kärkkään kärsimättömiä kuin joutilaan luokan nuoret, jotka ovat tottuneet kulkemaan omaa tietänsä, tottuneet pitämään vapautta, inhimillisiä olosuhteita ja oikeutta elämän välttämättömyyksiin kuuluvina. Hal oppi paljon näiden miesten kanssa keskustellessaan, mutta oppi vieläkin enemmän heidän ollessaan vaiti — siitä tyynestä, asiallisesta tavasta, jolla he käsittelivät hänen mieltään kuohuttaneita seikkoja. Hän alkoi käsittää, mitä merkitsee Pohjois-Laakson kurjille raukoille annettu pyhä lupaus. Sen täyttäminen vaatisi enemmän kuin pelkkää kiihtymyksen leimahdusta, se vaatisi järkeä, kärsivällisyyttä, ja kuria, vuosikausia kestävää oppimista ja ankaraa työtä!

19.

Hal huomasi olevan välttämätöntä yhtyä työväen johtajien mielipiteeseen. Heillä oli kokemusta, he kykenivät asiaa arvostelemaan. Kaivosmiesten oli meneminen takaisin työhön, ja Cartwright, Alec Stone ja Jeff Cotton tulisivat ajamaan heitä niinkuin ennenkin. Tyytymättömät voivat vain yrittää salaa järjestyä.

Jerry Minetti mainitsi Jack Davidin. Hän oli lähtenyt takaisin aamulla, johtajia tapaamatta. Hän siis voi välttää epäluulot, jäädä työhön ja auttaa salassa suoritettavan työn menestymistä.

»Entä kuinka on sinun laitasi?» kysyi Hal. »Taisit jo keittää haukesi.»

Jerry ei ollut lausepartta milloinkaan kuullut, mutta käsitti sen tarkoituksen. »Aivan varmasti!» sanoi hän. »Keittänyt niin että kelpaa!»

»Ettekö nähneet urkkijoita eteisessä?» kysyi Hartman.

»En ole vielä oppinut niitä tuntemaan.»

»Varmaan opitte, jos pysytte näissä toimissa. Toimistomme avaamisen jälkeen on lakkaamatta seisonut puoli tusinaa kadun toisella laidalla. Miestä, joka käy luonamme, seurataan aina kaivokselle asti, ja hän joutuu pois jo samana päivänä. Ovat murtaneet auki pulpettini yöllä ja varastaneet kirjeitäni ja papereitani; ovat lukemattomat kerrat uhanneet tappaa meidät.»

»En ymmärrä, kuinka voitte saada mitään aikaan.»

»Ne eivät voi meille mitään. Luulivat saaneensa pulpetistani järjestäjien luettelon. Mutta minä kuljetunkin luetteloa päässäni.»

»Se ei olekaan mikään helppo asia», virkkoi Moylan. »Haluatteko tietää, kuinka monta miestä meillä on toimessa? Yhdeksänkymmentäseitsemän: Ja niistä eivät ole saaneet käsiinsä ainoatakaan.»

Hal kuunteli ihmeissään. Työväenliike näyttäytyi uudessa valossa! Tuo tyyni, päättäväinen vanha saksalainen, jota olisi voinut luulla herkkukauppiaaksi, tuo hilpeäkatseinen irlantilaispoika, jonka olisi voinut ajatella saattelevan jotakin neitiä palokunnan tanssiaisiin — he olivat kapteeneita sapöörijoukossa, joka uursi Peter Harriganin ahnaan linnoituksen perustuksia.

Hartman ehdotti, että Jerry antautuisi kokeeksi sellaiseen työhön. Hänet ajettaisiin varmaan pois Pohjois-Laaksosta, joten hän voi yhtä hyvin lähettää perheelleen sanan kehoittaen heitä tulemaan Pedroon. Siten hän voi pelastaa itsensä järjestämistyötä varten, sillä yhtiön urkkijat seurasivat aina miestä kaivoksille saakka saadakseen tietoonsa hänen nimensä. He eksyisivät jäljiltä, jos Jerry lähtisi junalla Western Cityyn, ja niin hän voisi siirtyä toisille kaivoksille suorittamaan työtänsä italialaisten keskuudessa. Jerry suostui mielellään ehdotukseen; se siirtäisi tuonnemmaksi sen pahan päivän, jona Rosa pienokaisineen jäisi sattuman armoille.

Heidän vielä keskustellessaan soi puhelin. Hartmanin sihteeri ilmoitti Sheridanista vastikään kuulleensa poiskiidätetyn lähetystön kohtalosta. Koko joukko, kahdeksan miestä ja Mary Burke, oli viety läheiselle Hortonin asemalle ja työnnetty siellä junanvaunuun julmasti uhaten. He olivat kuitenkin astuneet junasta seuraavalla pysäkillä ja selittivät aikovansa tulla Pedroon. He voivat saapua hotelliin aivan pian.

Hal tahtoi olla heitä näkemässä ja lähti alakertaan ilmoittamaan asiasta veljelleen. Syntyi tietenkin uusi kiista. Edward huomautti, että Pedron näköalat olivat verrattain yksitoikkoiset, ja Hal osasi ehdottaa vain, että veli lähtisi hänen tuttaviensa luo, joilta hän voisi oppia paljonkin, kunhan suostuisi oppimaan. Hän saisi olla läsnä lähetystön istunnossa — siinä oli kahdeksan miestä ja nainen, jotka olivat uskaltaneet käydä sankarilliseen tekoon ja olivat joutuneet rikoksen uhreiksi. Edwardin ei tarvinnut pelätä ikävystyvänsäkään heidän seurassaan. Heidän joukossaan oli esimerkiksi sinisilmäinen Tim Rafferty, vaitelias nokiposkinen veikko, joka oli lehahtanut ilmoille mustasta onkalostaan odottamatta levittäen kaunopuheisuutensa kultaiset siivet, oli Mary Burke, jota koskevan kirjoituksen Edward voi lukea Western Cityn Gazetten iltapäiväpainoksesta: »Kivihiilikenttien Jeanne d'Arc» tai jotakin muuta yhtä kuvanomaista. Edwardin mieliala ei kumminkaan ollut kirkastettavissa. Hän ajatteli, miltä näyttäisi, kun hänen veljensä esiintyisi sanomalehdessä tuon Irlannin Johannan kumppanina!

Hal lähti Jerry Minettin kanssa päivällistä syömään rakennukseen, jota Edward mainitsi vaivaisen hökkelin nimellä; Edward itse kulki yksinäisessä komeudessaan American hotellin ruokasaliin. Hän ei kumminkaan saanut kauan olla yksin; aivan pian siirsi eräs teräväpiirteinen nuori mies tuolin hänen viereensä ja aloitti keskustelun. Hän sanoi olevansa kauppamatkustaja, hän toimi lyhyttavara-alalla; entä Edward? Edward vastasi jurosti, ettei toiminut millään alalla, mutta nuori mies ei ollut torjuttavissa — hänen alansa oli nähtävästi karaissut hänen tuntojansa. Herättivätkö kivihiilikaivokset Edwardin mielenkiintoa? Oliko hän käynyt siellä? Nuori mies kyseli niin vääjäämättömästi ja palasi asiaan niin monet kerrat, että seikka vihdoin alkoi Edwardille selvitä: hän oli joutunut erään urkkijan huomion esineeksi! Niin omituista kuin olikin, ärsytti tämä asia Edwardia arvostelemaan Peter Harriganin järjestelmää enemmän kuin kaikki hänen veljensä kaunopuheiset kertomukset Pohjois-Laaksossa harjoitetusta sorrosta.

20.

Pian päivällisen jälkeen saapui karkoitettu lähetystö, ruumiiltaan ja sielultaan uupuneena. He tiedustelivat Johann Hartmania, ja heidät neuvottiin huoneeseen, missä syntyi kiusallinen kohtaus. Kahdeksaa miestä ja yhtä naista, jotka olivat rohjenneet käydä sankarilliseen yritykseen ja olivat joutuneet rikoksen uhreiksi, ei ollut helppo saada uskomaan, että heidän ponnistuksensa ja uhrauksensa olivat ihan hukkaan menneet, ja he lausuivatkin arastelematta, mitä ajattelivat pettäjistään.

»Te olette yrittäneet saada meitä nousemaan!» huudahti Tim Rafferty. »Niin kauan kuin muistan, olette vaatineet isääni itseänne auttamaan — ja nyt, kun teemme, mitä tahdotte, jätätte meidät oman onnemme nojaan!»

»Me emme ole milloinkaan kehoittaneet teitä tekemään lakkoa», sanoi
Moylan.

»Ette tosiaankaan. Olette vain kehoittaneet meitä maksamaan veroa, jotta voitte itse nauttia lihavia palkkoja.»

»Palkkamme eivät ole kovin lihavat», virkkoi nuori johtaja kärsivällisesti. »Saatte siitä varmuuden, jos otatte asiasta selkoa.»

»Olivatpa millaiset tahansa, joka tapauksessa ette niitä menetä; meillä sitävastoin ei ole mitään. Me olemme maantiellä. Katsokaa meitä — ja useimmilla meistä on sitäpaitsi perhe. Minulla on vanha äiti ja koko joukko veljiä ja sisaria, ja isäukko ei kelpaa enää työhön. Mihin luulette meidän joutuvan?»

»Me autamme teitä, minkä voimme, Rafferty —»

»Menkää hiiteen!» huusi Tim. »Minä en kaipaa teidän apuanne. Jos haluan saada vaivaisapua, käännyn piirikunnan puoleen. Siellä on toinen samanlainen veijarijoukko, mutta ne eivät ainakaan väitä olevansa työmiehen ystäviä.»

Oli käynyt niinkuin Tom Olson oli ennakolta sanonut käyvän — työmiehet olivat hämmentyneet, eivät tietäneet, kehen luottaa, epäilivät niitäkin, jotka kiihkeimmin halusivat heitä auttaa. »Tim», virkkoi Hal, »ei auta puhua tuolla tavalla. Meidän täytyy oppia kärsivällisyyttä —»

Poika kääntyi Halin puoleen. »Mitä sinä siitä asiasta tiedät? Sinulle on kaikki pelkkää leikkiä. Sinä voit lähteä ja unohtaa koko asian, kun olet saanut kylliksesi. Sanovat sinulla olevan rahoja!»

Hal ei tuosta pahastunut; hänen omatuntonsa sanoi hänelle samaa. »Minun asemani ei ole niin helppo kuin luulet, Tim. Ihmisellä voi olla vaivana muukin kuin rahanpuute —»

»Onhan teillä vaivaa — teillä rikkailla!» ivaili Tim.

Toiset lähetystön jäsenet kuuluivat moittien murahtavan.

»Hyvä Jumala, Rafferty!» virkkoi Moylan, »Me emme voi sitä auttaa — olemme yhtä voimattomat kuin te!»

»Sanotte olevanne voimattomat, mutta ette yritäkään!»

»Yritä! Tahdotteko meidän tukevan lakkoa, jonka ennakolta tiedämme epäonnistuvan? Yhtä hyvin voisitte ehdottaa, että paneudumme pitkäksemme ja annamme hiilivaunun kulkea ylitsemme. Me emme voi voittaa! Minä vakuutan, ettemme voi voittaa! Tuhoisimme vain järjestömme.»

Moylan intoutui yhtäkkiä. Hän oli nähnyt tässä piirissä toistakymmentä siellä täällä leimahtanutta lakkoa ja monia kymmeniä nuoria lakkolaisia, jotka olivat kodittomina, puutteeseen joutuneina, katkeroituneina purkaneet pettymyksensä häneen. »Sanotte, että voisimme tukea teitä varoillamme siinäkin tapauksessa, että yhtiö käyttäisi kaivoksissaan rikkureita. Mutta mihin siten joutuisimmekaan, Rafferty? Minä olen nähnyt monen yhdistyksen joutuvan karille, vaikka en olekaan vielä kovin vanha. Jos meillä olisi pankki, niin tukisimme kaikkia maan kaivosmiehiä; heidän ei tarvitsisi mennä työhön, ennenkuin ovat saaneet oikeutensa. Mutta ne rahat, joita nyt käyttelemme, ovat kaivosmiesten ansaitsemat — he ansaitsevat niitä nytkin kaivoksissaan, aivan samoin kuin sinä ja isäsi, Rafferty. He antavat meille rahoja ja sanovat: 'Käyttäkää ne yhdistyksen rakentamiseen. Käyttäkää ne niiden miesten hyväksi, jotka eivät ole järjestyneet — ottakaa ne hoiviinne, jotteivät alenna palkkojamme ja toimi rikkureina. Mutta älkää Jumalan nimessä niitä tuhlatko; me ansaitsemme rahamme kovalla työllä, ja ellemme näe tuloksia, ette saa meiltä enää mitään? Etkö käsitä, kuinka on asian laita? Ja kuinka se on meille tärkeä, paljoa tärkeämpi kuin vaivaisten palkkojemme menettäminen — vaikka ette suostukaan meistä mitään niin hyvää uskomaan. Teidän ei pidä puhua minulle niinkuin Peter Harriganin pojalle. Minä olin jarruttajapoika ollessani kymmenen vuoden ikäinen enkä ole ollut poissa kaivoksesta niin kauan, että asia olisi ehtinyt tyyten unohtua. Voitte uskoa, ettei minua pidä öisin valveilla toimeentulon pelko — olen näet hankkinut itselleni tietoja öisin opiskelemalla ja tiedän aina voivani saada toimen, joka minut elättää — vaan se pelko, etten käytä kaivosmiesten rahoja parhaalla tavalla, se ajatus, että olisin voinut hiukan vähentää heidän kurjuuttaan, jos olisin tehnyt niin tai ollut tekemättä näin. Tullessani tänne yöjunassa ajattelin koko ajan, junan kolketta kuunnellessani: 'Nyt tulen jälleen näkemään kärsimystä, tulen näkemään, kuinka muutamat kelpo miehet kääntyvät meitä vastaan, koska eivät voi käsittää, että me saamme yhä nauttia palkkaa, vaikka he saavat potkut. Kuinka saan heille selväksi, että työskentelen heidän puolestaan — niin väsymättömästi kuin tiedän työskenteleväni — ja ettei minua sovi syyttää heidän osakseen tulleista vaikeuksista?'»

Nyt puuttui puheeseen Wauchope. »Ei hyödytä puhua enempää. Minä huomaan, että olemme auttamattomissa. Me emme tahdo vaivata teitä, Moylan.»

»Vaivata minua!» huudahti Moylan. »Siitä ei kysymystäkään, kunhan pysytte aatteellemme uskollisina.»

Toinen nauroi katkerasti. »Te ette saa milloinkaan tietää, mitä teen.
Minun edessäni on maantie — sen tiedätte!»

»Menittepä minne tahansa, asia on aina sama: joko taistelette yhteenliittymisen puolesta tai olette painona, joka lankee meidän kannettavaksemme.»

Nuori johtaja kääntyi kaikkien lähetystön jäsenten puoleen, toisen toisensa jälkeen, kehoittaen heitä olemaan katkeroitumatta tästä epäonnistumisesta. Heidän tuli päinvastoin kääntää se hyödykseen jatkamalla kaivosmiesten yhteistunnon kasvattamista. Jokaisen tuli uhrata oma osansa, maksaa veronsa. Tärkeätä oli, että jokainen erotettu mies toimisi sytyttävänä kipinänä, kuljettaisi aatteen liekkiä maan toisiin kolkkiin. Kunhan jokainen teki velvollisuutensa, niin aivan pian olisivat tyhjät ne paikat, joista yhtiöt saivat »rikkureita».

21.

Hal katseli erikoisen huolestuneesti erästä lähetystön jäsentä — Mary Burkea. Mary ei ollut vielä virkkanut sanaakaan; toisten keskustellessa ja väitellessä hän oli istunut ääneti, huulet yhteen puserrettuina ja kädet nyrkissä. Hal arvasi, millaista raivoa tämän epäonnistumisen täytyi tytössä herättää. Hän oli noussut, taistellut ja toivonut, ja tuloksena oli se, minkä hän oli aina sanonut tulokseksi tulevan — ei mitään! Nyt Hal näki hänen uupumuksesta tummuneiden suurten silmiensä katseen suuntautuvan nuoreen johtajaan. Hal tiesi, että hänen mielessään tapahtui taistelu. Tulisiko hän nyt poistumaan lopullisesti riveistä? Siinä oli hänen luonteensa — ja samoin kaikkien toisten luonteiden koetinkivi.

»Kunhan olemme kyllin voimakkaat ja kyllin urhoolliset», jatkoi Jim Moylan, »voimme tappioittemme nojalla kasvattaa miehiämme ja saada heidät liittymään lujasti toisiinsa. Kunhan nyt saamme Pohjois-Laakson miehet ymmärtämään, mitä teemme, he eivät siitä masennu, eivät ajattele katkerasti yhdistystään, vaan tyytyvät odottamaan. Ja emmekö voikin siten parhaiten saavuttaa voittoa — pysymällä työssä ja pitämällä liittoa hengissä, kunnes kaikissa kaivoksissa on työ suoritettu ja voidaan tehdä lakko ja voittaa?»

Oltiin ääneti; sitten kysyi Mary: »Kuinka meidän tulee ilmoittaa asia miehille?» Hänen äänensä oli kalsea, mutta siitä huolimatta Hal tunsi sydämensä sylkähtävän. Toivoipa Mary jotakin tai ei, joka tapauksessa hän aikoi jäädä rintamaan toisten muurahaisten kanssa!

Johann Hartman esitti ajatuksensa. Hänen mielestään oli painettava erikielisiä kiertokirjeitä ja jaettava niitä kaivoksilla, kehoittaen miehiä ryhtymään työhön. Jerry kuitenkin kohta vastusti tätä ehdotusta. Miehet eivät varmaankaan kiertokirjeitä uskoisi, vaan epäilisivät niitä päällystön sepittämiksi. Eivätkö olleet tehneet pahempaakin: olivat väärentäneet Joe Smithin nimen kirjeeseen, jonka tuli ehkäistä punnitustarkastajaa saantia tarkoittava liike. Ainoa tehokas keino oli siinä, että joku lähetystön jäsen lähti kaivoksille miehiä puhuttelemaan.

»Ja se tulee tehdä heti!» huomautti Jerry. »Heitä käsketään työhön aamulla, ja ne, jotka eivät suostu, ajetaan pois. Ja niiden joukossa ovat parhaat miehet — miehet, joita haluamme siellä säilyttää.»

Toiset lähetystön miehet olivat samaa mieltä. Rusick, hidasmietteinen ja hidaspuheinen, virkkoi: »Miehet ovat helvetin vihaiset, jos menettävät työnsä eikä lakosta sittenkään tule totta.» Zammakis, kreikkalainen, virkkoi vikkelästi ja hermostuneesti: »Olemme sanoneet, että tehdään lakko; meidän pitää nyt sanoa, ettei tehdä lakkoa.»

Mitä siis oli tehtävä. Ensinnäkin oli vaikea päästä pois hotellista, jota urkkijat vartioivat. Hartman arveli, että jos kaikki lähtisivät yhtaikaa, salapoliisien olisi mahdoton ajaa takaa heitä kaikkia. Ne, jotka välttivät takaa-ajon, voivat yrittää päästä Pohjois-Laaksoon piiloutumalla tyhjiin vaunuihin.

Moylan huomautti kuitenkin, että yhtiö oli varuillaan, ja Rusick, joka oli aikoinaan ollut maankiertäjänä, virkkoi: »Varmasti tutkivat vaunut. Antavat tuhannen helvettiä, jos saavat meidät käsiinsä.»

Niin, tehtävä oli vaarallinen. Mary puhui jälleen. »Ehkä voisi nainen suorittaa tehtävän helpommin.»

»Ne löisivät naistakin», sanoi Minetti.

»Sen tiedän, mutta nainen voisi heidät pettää. Tänne Pedroon on tullut miehiään hautaamaan muutamia leskiä, joilla on harsot kasvoillaan. Voisin olla olevinani eräs heistä ja pujahtaa siten kaivoksille.»

Miehet katselivat toisiaan. Siinä oli ajatus! Tim Raffertyn kasvojen synkkä ilme vaihtui yhtäkkiä leveäksi, iloiseksi irvistykseksi.

»Minä näin kadulla mrs Zambonin», sanoi hän. »Hänellä on mustaa harsoa niin paljon, että voisi peittää meitä montakin.»

Nyt puhui Hal, ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun Tim Rafferty oli hänet vaientanut. »Voiko joku sanoa, mistä mrs Zamboni on löydettävissä?»

»Hän on tuttavani mrs Swajkan luona», sanoi Rusick.

»Niin», virkkoi Hal, »on vielä eräs seikka, jota ette tunne. Kun olivat vieneet teidät pois, puhuin jälleen miehille ja sain heidät vannomaan, etteivät riko lakkoa. Nyt minun täytyy mennä takaisin ja peruuttaa sanani. Jos kerran luotetaan harsoihin ja muihin sellaisiin, niin voihan miehen pukea yhtä hyvin kuin naisen.»

Kaikki tuijottivat häneen. »Lyövät teidät kuoliaaksi, jos keksivät!» sanoi Wauchope.

»Enpä luule», vastasi Hal. »Joka tapauksessa kuuluu tehtävä minulle» — hän vilkaisi Timiin — »koska olen ainoa, joka ei joudu kärsimään lakon raukeamisesta.»

Oltiin vaiti.

»Valitan sanojani!» huudahti Tim vilkkaasti.

»Emme niistä huoli, vanha veikko», vastasi Hal. »Sinä puhuit totta, ja
minun tekee mieleni jotenkin keventää omaatuntoani.» Hän nousi nauraen.
»Minusta tulee pulska leski!» sanoi hän. »Lähden tästä ystäväni Jeff
Cottonin vieraaksi!»

22.

Hal aikoi lähteä etsimään mrs Zambonia, mutta Moylan vastusti sitä ajatusta huomauttaen, että salapoliisit varmaan häntä seuraisivat. Vaikka he lähtisivät hotellista kaikki yhtaikaa, salapoliisit varmaan ajaisivat takaa pääkapinoitsijaa ja rauhanhäiritsijää Joe Smithiä. Lopulta he päättivät kutsua mrs Zambonin hotelliin. Hän voi tulla mrs Swajkan tai jonkun muun englanninkieltä puhuvan naishenkilön kanssa ja kysyä toimistossa Mary Burkea, sanoa Maryn lainanneen häneltä rahoja, jotka hän nyt tarvitsisi voidakseen maksaa miehensä hautaamisen. Hotellin ovenvartija kukaties ei tuntenut Mary Burkea, mutta valppaat urkkijat kerääntyisivät varmaan kuuntelemaan, ja jos mainittaisiin Maryn olevan Pohjois-Laaksosta, joku varmaan tietäisi hänen kuuluvan karkoitettuun lähetystöön.

Tämä kaikki selitettiin Rusickille, joka kiiruhti pois, puolen tunnin kuluttua palaten ja ilmoittaen molempien naisten olevan tulossa. Vähän myöhemmin kuului ovelle koputettavan; siellä seisoi mustapukuinen vanha leski tuttavineen. Hän tuli sisään, ja sitten nähtiin säikähtyneitä katseita ja pelokkaita huudahduksia. Rusick vaati häntä luovuttamaan surupukunsa Joe Smithille!

»Mrs Zamboni sanoo, ettei hänellä ole mitään muuta ruumiinsa verhoksi», selitti slaavilainen.

»Sanokaa hänelle, että annan hänelle paljon rahaa uusien vaatteiden ostoon», sanoi Hal.

»Ai Jeesus!» huudahti mrs Zamboni, ja samassa tulvahti hänen suustaan ankara puheryöppy.

»Hän sanoo, ettei hänellä ole mitään muita vaatteita, sanoo, ettei ole hyvä olla vailla vaatteita!»

»Eikö hänellä ole alushametta?»

»Sanoo, että alushame on rikkinäinen.»

Kuului naurua, ja vanha nainen punastui otsasta avaralle povelle asti.
»Sanokaa hänelle, että hän voi kääriytyä lakanoihin», sanoi Hal. »Mary
Burke ostaa hänelle uudet vaatteet.»

Havaittiin hämmästyttävän vaikeaksi saada mrs Zamboni eroamaan lesken-vaatteistaan, jotka hän oli itselleen hankkinut paljon aikaa ja kyyneliä kuluttaen. Eihän oltu kuultukaan kunnialliselle naiselle, kuudentoista lapsen äidille, milloinkaan ehdoteltavan sellaista: myydä murheensa ulkonaiset merkit — ja lisäksi hotellihuoneessa, jossa oli toistakymmentä miestä! Miesten sopimaton hilpeys ei suinkaan asiaa helpottanut. »Ai Jeesus!» huusi mrs Zamboni jälleen.

»Sanokaa hänelle, että asia on erittäin tärkeä», kehoitti Hal. »Sanokaa, että minun täytyy ne saada.» Huomattuaan, ettei Rusick päässyt mihinkään tulokseen, hän puuttui itse puheeseen käyttäen kaivoksilla oppimaansa alkeellista englanninkieltä. »Pitää saada! Varmasti! Jottei tunneta! Heti! Päästä bossien ohi! Ymmärrättekö? Muuten tappaa!»

Säikähtynyt eukko suostui vihdoin. »Sanoo, että kaikkien pitää kääntyä selin», selitti Rusick. Kaikki kääntyivät, iloisesti kuiskutellen, ja mrs Zamboni riisuutui Mary Burken ja mrs Swajkan suojaamana, ottaen sitten häveliäisyyden vuoksi lakanan punaisille hartioilleen. Kun Hal oli pukeutunut, havaittiin olevan jalan verran liikaa avaruutta joka puolella; mutta sitten pistettiin pari tyynyä etupuolelle, ja vedettiin vyötäinen kireäksi, ja niin muuttui valhepuku tyydyttävämmäksi. Hal veti jalkaansa vanhan rouvan laajat, joskin pahoin kuluneet kengät, ja Mary Burke sovitti hänen päähänsä lesken hatun järjestäen kohdalleen monet harsot. Niin tapahduttua mrs Zambonin oma poikuekaan ei olisi voinut petosta keksiä.

Seura oli hetken hilpeä; uupuneelta ja toivottomalta näyttävä Marykin joutui iloisen mielialan valtaan. Mutta sitten nauru pian vaikeni. Oli tullut toiminnan hetki. Mary Burke sanoi jäävänsä mrs Zambonin luo ollakseen ovella, jos tulisi joku hotellin palvelija tai salapoliisi. Hal pyysi Jim Moylania menemään Edwardin luo ilmoittamaan, että Hal kirjoitti julistusta Pohjois-Laakson työmiehille eikä voinut lähteä ennenkuin yöjunassa.

Kun asiat oli siten järjestetty, pudisti Hal kaikkien käsiä, ja kaikki yksitoista miestä lähtivät huoneesta yhtaikaa, laskeutuivat portaista ja kulkivat eteisen läpi hajautuen kadulla kaikkiin ilmansuuntiin. Mrs Swajka ja »mrs Zamboni» lähtivät minuuttia myöhemmin ja huomasivat otaksumansa oikeaksi: eteishallissa ei ollut yhtäkään salapoliisia.

23.

Hal sanoi hyvästi mrs Swajkalle ja lähti kulkemaan kohti rautatieasemaa. Hän ei kumminkaan ollut ehtinyt kauas, kun näki veljensä tulevan vastaan.

Edward näytti ikävystyneeltä; hänen kainalossaan olevan kuvalehden asento osoitti, että hän sen ostaessaan oli tehnyt viimeisen epätoivoisen ponnistuksen Pedron yksitoikkoisuuden voittamiseksi. Millaisen tempun olikaan sallimus hänelle tehnyt: oli kuljettanut hänet, tärkeitä asioita hoitavan miehen, tähän Jumalan hylkäämään kivihiilikaupunkiin ja pidätti häntä siellä mielipuolen armoilla! Mitä mahtoivat ihmiset tehdä tällaisessa pesässä. Maksaa nikkelirahan saadakseen katsella elävissä kuvissa hurjaa ratsastusta ja pahantekijöiden temmellystä?

Edwardin ulkonäkö ärsytti Halin leikkisää vaistoa. Sitäpaitsi hänellä oli hyvä syy: eikö ollut soveliasta koetella valhepukua, ennenkuin lähti todelliseen vaaraan Pohjois-Laaksoon?

Hän asettui veljensä tielle ja lausui mrs Zambonin kimeällä, valittavalla äänellä: »Mister!»

Edward katseli jäykästi häiritsevää puhujaa. »Mister, Joe Smithin veli, häh?»

Kysymys täytyi toistaa, ennenkuin Edward murahtaen vastasi. Hän ei ylpeillyt sukulaisestaan.

»Mister», jatkoi vikisevä ääni, »vanha mieheni kuoli räjähdyksessä. Minä sain viisi kappaletta ja hautasin ne eilen hautuumaahan. Piti maksaa kolmekymmentä dollaria niiden kappaleiden hautaamisesta, ja ei ole enää yhtään rahaa. En saa yhtään rahaa yhtiön miehiltä. Tuli lakimies ja sanoi, että voin saada rahat hautaamiseen, jos en liikaa riitele. Mutta minulla on elätettävänä yksitoista lasta, mister, ja minä, vanha ihminen, en saa uutta miestä. Kun menen kotia, kuulen lasten huutavan; ei ole ruokaa, ja yhtiön myymälästä ei anneta mitään. Ajattelin, Joe Smithin veli on hyvä mies, säälii leski raukkaa, antaa vähän rahaa. Antakaa rahaa, mister, jotta ostan ruokaa lapsille.»

»Annetaan», sanoi Edward. Hän veti esiin lompakkonsa ja otti sieltä setelin, joka sattui olemaan kymmenen dollarin. Hänen ilmeensä tuntui sanovan: »Kas tuossa, Jumalan nimeen!»

Mrs Zamboni tarttui seteliin ahnain sormin, mutta ei näyttänyt siihen tyytyvän. »Teillä on paljon rahaa, mister! Olette rikas mies, voitte antaa kaikki nuo rahat, jotta lapset saavat syödä kyllikseen. Ette tunne yhtiön myymälöitä, mister; hinnat ovat niissä korkeat kuin vuoret, ja yksi seteli ei kestä kauan. Antakaa vielä muutamia, mister!»

»Annan vielä yhden, en enempää», sanoi Edward. »Tarvitsen jotakin itsekin.» Hän veti esiin toisen setelin.

»Mitä teette niillä kaikilla, mister? Eihän teillä ole niin paljon lapsia? Ja taitaa olla kotona rahoja oikein kosolta!»

»Siinä kaikki, mitä voin teille antaa», sanoi mies. Hän väistyi askelen syrjään kiertääkseen tielle tullutta estettä.

Mutta este astui sekin askelen — ja hämmästyttävän ketterästi. »Mister, kiitoksia näistä rahoista. Sanon lapsille, että sain ne hyvältä mieheltä. Minä pidän teistä, mister Smith, annatte rahaa köyhälle leskivaimolle — te hyvä, kaunis mies.»

Teloittava olento ojensi käpälänsä, ikäänkuin aikoen taputtaa Edwardin poskea tai tarttua hänen leukaansa. Edward väistyi taaksepäin, kuin tartuntaa peläten; mutta »mrs Zamboni» seurasi häntä, nähtävästi aikoen tehdä hänelle jotakin — Edward ei tietänyt mitä. Hän oli kuullut, että vierasmaalaisilla oli ylen omituisia tapoja!

»Hyvä, hyvä», sanoi hän peräytyen ja samalla silmäillen hermostuneesti ympärilleen, oliko ehkä katselijoita lähellä.

»Sievä mies, master! Sievä mies!» huusi vanha nainen yhä sydämellisemmin. »Ehkä löydän jonakin päivänä teidänlaisenne, mr Edward Smith, jottei tarvitse enää olla leskenä. Jospa hyvinkin naisitte slaavilaisen naisen, jolla on paljon sieviä lapsia?»

Edward havaitsi asian käyvän laadultaan epätoivoiseksi ja hypähti syrjään. Sen hyppäyksen olisi tosiaankin luullut voivan saattaa hänet suojaan; mutta hänen kauhukseen hyppäsi slaavilainen leski hänen jälkeensä, tarttui hänen kainaloonsa ja nipisti tuimasti kylkiluiden kohdalta. Sitten nipistäjä lähti astelemaan katua alas taakseen katsomatta, mutta omituisesti äännähdellen. Äänet voivat olla slaavilaisen lesken valitusääniä, mutta myös mitä muuta tahansa.

24.

Pohjois-Laakson juna lähti aivan pian. Hal otaksui ennättävänsä suorittaa tehtävänsä ja palata viimeisellä junalla. Hän istuutui vaunuun ollenkaan huomiota herättämättä ja istui liikahtamatta paikallaan, kunnes lähestyttiin matkan päämäärää, pääteasemaa. Vaunussa oli muutamia muita kaivosmiesten vaimoja; Hal valitsi heistä erään, joka kuului mrs Zambonin kansallisuuteen, ja siirtyi hänen viereensä. Nainen teki sijaa jotakin huomauttaen, mutta Hal vain nyyhkytti hiljaa. Nainen yritti lohduttaa häntä tarttumalla hänen käteensä, mutta kun Hal piti, käsiään harson peitossa, tyytyi nainen vain taputtamaan hänen polveansa.

Kylän rajalla juna pysähtyi, ja Bud Adams kulki sen läpi tutkien kaikkia matkustajia. Sen huomattuaan Hal alkoi jälleen nyyhkyttää ja mutisi jotakin epäselvää vierustoverilleen, joka sen johdosta nojasi häneen ja jutteli sulavasti kotoisella kielellään. Bud kulki ohi.

Kun oli junasta lähdettävä, Hal tarttui vieruskumppaninsa käsivarteen, nyyhkytti ja oli jotakin puhuvinaan, ja niin he astuivat asemasillalle itsensä Pete Hanunin, hampaidenrikkojan silmien eteen. Heidän seuraansa lyöttäytyi eräs kolmas slaavilainen nainen, ja niin he kulkivat pitkin katua, naiset jutellen keskenään, nähtävästi ollenkaan Halia epäilemättä.

Hal oli sommitellut toimintasuunnitelmansa. Hän ei aikonut puhua miesten kanssa salaa — siihen olisi kulunut paljon aikaa ja hän olisi voinut tulla ilmi, ennenkuin oli puhunut riittävän monelle. Hän päätti tehdä uskaliaan tempun. Puolen tunnin kuluttua oli illallisaika, ja miehet kokoontuisivat Reminitskin ruokahuoneeseen. Hal aikoi lähteä sinne!

Halin molemmat saattelijat olivat ihmeissään, kun hän kulki Zambonin hökkelin ohi, missä Zambonin pesyeestä luultavasti pitivät huolta naapurit. Mutta hän antoi heidän ajatella, mitä hyväksi näkivät, ja lähti Minettin taloon. Hän ilmaisi itsensä hämmästyneelle Rosalle ja kertoi miehen lähettämän tiedon: että Rosan piti lähteä lapsineen Pedroon ja odottaa kaikessa rauhassa, kunnes saisi sanan häneltä. Rosa kiiruhti ulos ja toi mukanaan Jack Davidin, jolle Hal selitti asian. Ison Jackin osuus sattuneessa kahakassa ei nähtävästi ollut tullut ilmi; hän ja hänen vaimonsa, Rovetta, Wresmark ja Klowoski jäisivät vaikuttamaan yhteenliittymisen hyväksi näillä kaivoksilla.

Illallisaika oli tullut, ja »mrs Zamboni» mennä väännätteli pitkin katua. Hänen astuessaan ruokailuhuoneeseen miehet vilkaisivat häneen, mutta kukaan ei virkkanut mitään. Ateria oli siinä vaiheessaan, jolloin jokainen yritti ahmia parhaansa mukaan, jotteivät ahmivat naapurit pääsisi voitolle. Mustapukuinen hahmo liikkui huoneen toiseen päähän saakka. Siellä oli vapaa tuoli, hahmo veti sen pöydän luota ja kapusi siihen. Sitten kajahti läpi huoneen huuto: »Pojat! Pojat!»

Miehet katsahtivat ja näkivät leskenharsojen siirtyneen syrjään ja heidän johtajansa Joe Smithin katselevan heitä. »Pojat! Minä olen tullut tuomaan tietoa ammattiliiton miehiltä!»

Huudettiin; miehet hypähtivät seisaalleen, tuoleja työnnettiin taaksepäin, niitä kaatui kolisten lattialle. Sitten syntyi melkein silmänräpäyksessä hiljaisuus; olisi voinut kuulla miehen leukojen jauhavan, jos joku olisi vielä muistanut pureksia.

»Pojat! Minä olen ollut Pedrossa ja puhutellut ammattiyhdistyksen miehiä. Kun tiesin, etteivät päästäisi minua tänne muuten, pukeuduin tähän asuun, ja tässä minä nyt olen!»

Tuon haaveellisen puvun tarkoitus alkoi miehille selvitä; kuului iloisia huutoja ja naurua.

Hal ojensi kätensä, ja jälleen oltiin hiljaa. »Kuunnelkaa minua! Minä en varmaankaan saa puhua kauan, ja minulla on nyt erittäin tärkeätä sanottavaa. Liiton johtajat sanovat, ettemme voi nyt tehdä lakkoa.»

Ankaran hämmästyksen ilme nousi hänen edessään oleviin kasvoihin. Hän jatkoi:

»Me muodostamme yhden ainoan kaivosalueen miehistön, ja päällystö ajaisi meidät pois, hankkisi rikkureita ja jatkaisi töitä ilman meitä. Meidän täytyy saada kaikki kaivokset lakkoon yhtaikaa. Suuri liitto ja suuri lakko! Jos yritämme nyt, niin päällystö on vain mielissään; mutta me petämme ne — jäämme paikoillemme ja pysymme samalla liitossamme! Eläköön Pohjois-Laakson ammattiyhdistys!»

Vähään aikaan ei kuulunut mitään vastausta. Miesten oli vaikea huutaa eläköön sellaiselle ehdotukselle! Hal huomasi, että hänen täytyi koskettaa toisia kieliä.

»Me emme saa olla pelkureita, pojat! Meidän tulee säilyttää rohkeutemme! Minä teen, mitä minulle kuuluu — ei ollut mikään helppo asia päästä tänne! Mrs Zambonin vaatteissa, ja kaksi tyynyä etupuolellani!»

Hän taputti tyynyjä, ja joukosta kuului naurua. Useat tunsivat mrs Zambonin — hän oli teatterikieltä käyttääksemme »paikallinen vetonumero». Nauru levisi ja muuttui yleiseksi hilpeydeksi. Miehet alkoivat huutaa: »Eläköön Joe! Siinäpä tyttö! Huolitko minut mieheksesi, Joe?» Niin oli Halin varsin helppo saada miehet yhtymään Pohjois-Laakson ammattiyhdistykselle kohottamaansa eläköön-huutoon.

Hän nosti jälleen kätensä pyytäen hiljaisuutta.

»Kuulkaa, miehet. Ne ajavat minut täältä pois, ja te ette saa vastustaa. Te menette töihinne ja pidätte paikkanne ja olette valmiina suurta lakkoa varten. Sanokaa toisillekin, mitä teille tässä kerron. Minä en voi puhua heille kaikille, mutta kertokaa te heille suuresta liitosta. Muistakaa, että ulkopuolella on väkeä, joka suunnittelee ja taistelee teidän puolestanne. Me pysymme liitossa, kaikki, kunnes saamme nämä kaivokset takaisin Amerikkaan!» Hyvä-huudot vapisuttivat huoneen seiniä. Niin, sitähän he tahtoivat — päästä elämään Amerikassa!

Oven suuhun oli kerääntynyt joukko miehiä, äänten pauhinan luokse houkuttelemina. Hal huomasi siellä tungeksimista ja hälinää, ja kohta tulivat näkyviin hänen vihollisensa Pete Hanunin pää ja jykevät hartiat.

»Jo tulevat, pojat!» huusi Hal, ja joukosta kuului vihaista karjuntaa. Miehet kääntyivät, puristivat kätensä nyrkkiin ja silmäilivät tuimasti poliisimiehiä. Mutta Hal jatkoi nopeasti:

»Kuulkaa, mitä sanon, pojat! Älkää menettäkö malttianne! Minä en voi jäädä Pohjois-Laaksoon, tiedättehän sen. Mutta minä olen tehnyt, mitä tulin tekemään, olen tuonut teille tiedon. Kertokaa te se toisille miehille — sanokaa, että heidän tulee pysyä liitossa!»

Hal jatkoi puhettaan kerraten viestinsä alusta loppuun. Hän silmäili edessään olevia nääntyneitä kasvoja, muisti pyhän lupauksensa ja antoi sen jälleen: »Minä pysyn teidän puolellanne! Minä jatkan taistelua, pojat!»

Ovella syntyi entistä suurempi sekasorto, ja yhtäkkiä ilmaantui näkyviin Jeff Cotton ja hänen mukanaan vielä pari poliisimiestä. He työntyivät huoneeseen ihan hengästyneinä ja punaisina.

»Kas, tuossa on aluepäällikkö!» huudahti Hal. »Älkää huoliko hätäillä, Cotton, tässä ei synny mitään häiriötä. Me olemme yhdistyksen miehiä, osaamme hillitä itsemme. Niin, pojat, me emme vääjää, me emme joudu tappiolle, odotamme vain toisten kaivosten miehiä. Meillä on ammattiyhdistys, ja me puolustamme sitä! Kolme eläköön-huutoa ammattiyhdistyksellemme!»

Huudot raikuivat, eläköön-huudot ammattiyhdistykselle, Joe Smithille, leskelle ja hänen vaatteilleen!

»Te kuulutte ammattiyhdistykseen! Pysykää siinä, tapahtuipa mitä tahansa! Jos ajavat teidät pois, viekää asia toiseen paikkaan! Opettakaa se uusille miehille, älkää salliko sen milloinkaan kuolla sydämestänne! Älkää unohtako sitä milloinkaan, miehet!»

Aluepäällikön ääni kajahti: »Jos aiotte tulla, nuori nainen, niin tulkaa nyt!»

Hal niiasi ujosti. »Oi herra Cotton! Tämä tulee niin äkkiarvaamatta!» Miesjoukko nauroi ja ulvoi, ja Hal astui alas tuolilta. Hän sijoitti keimailevin elein lesken-harson takaisin kasvoilleen ja astua sipsutti ruokahuoneen läpi. Saavuttuaan aluepäällikön luo hän tarttui sievästi arvoisan herran käsivarteen, ja niin hän asteli alas kadulle, hampaidensärkijä toisella kupeellaan ja Bud Adams jäljessä.

Nälkäiset miehet lakkasivat syömästä katsellakseen tuota näkyä. He lähtivät ulos ja kulkivat menijäin jäljessä nauraen, huutaen ja ivaillen. Toisia tuli joka suunnalta — joukon saavuttua asemalle oli suuri osa kylän asujaimistoa läsnä, ja kaikkialla kuului sanottavan: »Hän on Joe Smith! Tullut tuomaan sanaa yhdistyksen miehiltä!» Jykevät, hiilenmustentamat kaivosmiehet nauroivat, kunnes kyynelet piirsivät vaaleita juovia heidän kasvoihinsa; he kavahtivat toistensa kaulaan iloiten sortajia kohdanneesta onnistuneesta juonesta.

Jeff Cottonkaan ei voinut olla lausumatta tunnustustaan. »Enpä ole pirumpaa nähnyt!» mutisi hän. Hän suostui asian seuralliseen laatuun, koska arveli siten parhaiten vapautuvansa liian usein luonakäyvästä vieraasta ja väistävänsä vaaran mahdollisuuden. Hän saatteli lesken junaan, auttoi hänet vaunuun ja sijoitti vahtimiehet vaunun oville. Näiden kohteliaiden henkilöiden huomaavaisuus loppui vasta sitten, kun juna oli vierinyt kanjonia alaspäin ja ehtinyt pois Pohjois-Laakson rajoista.

25.

Hal riisui lesken vaatteet ja niiden mukana hilpeyden, jota oli miesten hyväksi osoittanut. Seurasi äkillinen vastavaikutus; hän havaitsi olevansa väsynyt.

Hän oli elänyt kymmenen päivää tapahtumien pyörteessä ennättäen tuskin ollenkaan nukkua. Nyt hän nojasi vaununistuimen selustaan kalpeana ja uupuneena. Hänen päätänsä särki, ja hän käsitti, että käynti Pohjois-Laaksossa oli kaiken kaikkiaan epäonnistunut. Hänessä ei ollut enää jälkeäkään siitä seikkailuhengestä, jonka yllyttämänä hän oli lähtenyt »käytännöllisen sosiologian kesäkursseille». Hän oli opetellut läksyänsä, oli yrittänyt sitä toistaa, mutta oli joutunut hylätyksi. Hän hymyili katkeraa hymyä muistellessaan sitä huoletonta ivaa, joka oli virrannut huulilta hänen astellessaan samaa kanjonia ylöspäin:

Kun ukko hiukan hyörii, niin kaikki pyörät pyörii, ei tehtaista hoppu lopu, ei. On tupakaksi panna, ei muukaan puutu manna, Ja liikeni koulullei.

Juna saapui Pedroon, Hal otti ajurin ja ajoi hotelliin. Hänellä oli lesken vaatteet mytyksi käärittyinä. Hän olisi voinut jättää ne junaankin, mutta viimeksikuluneiden kymmenen viikon aikana hänessä kehittynyt taloudellinen taipumus oli jo muuttunut tottumukseksi. Hän tahtoi jättää vaatteet takaisin mrs Zambonille. Luvatut rahat eukko voisi mieluummin käyttää lastensa ruokkimiseen. Molemmat tyynyt hän jätti junaan, koska arvaili hotellin voivan sietää sen vahingon.

Eteishalliin tultuaan Hal tapasi veljensä, jonka patriisikasvot ikävystyminen sai näyttämään inhimillisiltä. Siitä Halin päänsärky hiukan helpotti. Elämä oli ankara, elämä oli säälimätön, mutta siinä oli hänen edessään väsynyt, odottava Edward, hupaisen lohdutuksen tuoja.

Edward kysyi, missä hiidessä hän oli ollut, ja Hal vastasi: »Olen käynyt leskein ja orpoin tykönä.»

»Vai niin!» virkkoi Edward. »Ja jätät minut tänne mätänemään! Mitä sinulla on kainalossasi?»

Hal katseli kääröä. »Se on erään lesken minulle jättämä muisto», sanoi hän avaten käärön ja levittäen sen veljensä hämmästyneiden silmien eteen. »Eräs Swajka-niminen rouva antoi ne minulle. Ne kuuluivat eräälle toiselle rouvalle, mrs Zambonille, mutta hän ei niitä enää tarvitse.»

»Mitä sinä niillä teet?»

»Mrs Zamboni näyttää menevän uusiin naimisiin.» Hal alensi ääntänsä ja puhui tutunomaisesti. »Se on kokonainen romaani, Edward, ja voi ehkä herättää mielenkiintoasi noiden vieraiden heimojen keskuudessa vallitsevien tapojen kuvauksena. Hän kohtasi kadulla miehen, hienon miehen, sanoo hän, ja mies antoi hänelle melkoisen rahasumman. Niin hän meni ostamaan itselleen uudet vaatteet ja pyytää nyt saada jättää tämän lesken-puvun uudelle miehelleen. Sellainen näyttää olevan tapa hänen kotimaassaan — siten hän osoittaa suostuvansa miehen kosintaan.»

Havaitessaan veljensä kasvojen ilmaisevan yhä suurempaa ihmetystä Hal vaikeni hetkeksi saadakseen oman ilmeensä pysymään kohdallansa. »Ellei se mies ollut vakavissa aikeissa, Edward, hän joutuu ikävyyksiin, niin totta kuin tunnen mrs Zambonin tunneperäisen luonnonlaadun. Hän seuraa miestä kaikkialle —».

»Se nainen on järjiltään!» Edward katsahti hermostuneesti ympärilleen, ikäänkuin olisi pelännyt slaavilaisen naisen voivan yhtäkkiä ilmaantua hotellin eteiseen osoittamaan tunneperäistä luonnonlaatuansa.

»Ei», vastasi Hal, »syynä on vain kansallisten tapojen ja pitämysten erilaisuus». Samassa Halin kasvojen vakava ilme laukesi. Hän alkoi nauraa ja nauroi ehkä äänekkäämmin kuin hyvä käytös sallii.

Edward oli erittäin äkäinen. Eteishallissa oli ihmisiä, jotka katselivat häntä. »Lopeta jo, Hal!» huudahti hän. »Typerät pilasi minua ikävystyttävät!» Kaikesta huolimatta Hal näki veljensä kasvoissa epävarmuutta osoittavan ilmeen. Edward tunsi lesken vaatteet. Ja kuinka hän olisikaan voinut tietää, millaisiin »kansallisiin tapoihin» oli tottunut se merkillinen olento, joka oli kadulla nipistänyt häntä!

»Lopeta jo!» huusi hän jälleen.

Hal vaihtoi yhtäkkiä äänensä zambonimaisen kimeäksi ja huudahti: »Mister, minulla on kahdeksan lasta elätettävänä, miestä ei ole eikä löydykään minunlaiselleni vanhalle ihmiselle!»

Niin alkoi totuus koko valtavuudessaan vihdoin Edwardille selvitä. Hän purki kiukkuaan ja hämmästystään, ja Hal kuunteli lakaten nauramasta. »Sinä et suhtaudu minuun vieläkään vakavasti, Edward.»

»Hyvä Jumala!» huudahti toinen. »Luulenpa tosiaankin, että olet mieltä vailla.»

»Olithan siellä itse, Edward! Kuulit, mitä sanoin miesparoille.
Uskoitko siis tosiaankin, että lähtisin kanssasi heidät unohtaen?»

Edward ei välittänyt hänen sanoistaan. »Olet tosiaankin mieltä vailla!» toisti hän. »Joudut vielä surmatuksi kaikista varoituksistani huolimatta!»

Hal vain nauroi. »Siitä ei pelkoa! Olisitpa nähnyt, kuinka kohteliaasti aluepäällikkö käyttäytyi!»

26.

Edward olisi mieluimmin kuljettanut veljensä pois heti, mutta juna lähti vasta myöhään illalla. Hal meni yläkertaan, missä odottivat Moylan ja Hartman, Mary Burke ja mrs Zamboni, kaikki kiihkeän uteliaina kuulemaan hänen kertomustaan. Lähetystön jäsenten palatessa illalliselta kerrottiin tarina kerran toisensa jälkeen. Kuulijat olivat melkein yhtä iloisia kuin Reminitskin luona. Kunpa kaikki peruutettavat lakot voitaisiin peruuttaa niin sievästi kuin tämä!

Tyytyväisten huudahdusten väliajoilla keskusteltiin tulevaisuudesta. Moylanin piti palata Western Cityyn, Hartmanin toimistoonsa Sheridaniin, mistä hän lupasi lähettää uusia järjestäjiä Pohjois-Laaksoon. Cartwright tulisi varmaan ajamaan pois paljon miehiä — niitä, jotka olivat esiintyneet huomattavasti lakon aikana tai olivat myöhemmin puhuneet äänekkäästi ammattiyhdistyksestä. Mutta sellaisten miesten sijaan toimitettiin uusia — tiedettiin näet, miltä välitysliikkeiltä yhtiö sai työmiehensä. Pohjois-Laakson miehille tultaisiin salaa lähettämään erikielistä kirjallisuutta, sitä, pistettäisiin heidän pielustensa alle, päivälliskannuihin tai heidän nuttujensa taskuihin heidän työssä ollessaan.

Aatteenlevittämistä oli harjoitettava vielä niiden keskuudessa, jotka oli ajettu pois, niin että he voivat kuljettaa mukanaan viestin yhteenliittymisestä, menivätpä minne tahansa. Hal sai kuulla, että Barelassa oli tapahtunut myötätuntoisia mielenosoituksia kohta miesten saatua kuulla, millä kannalla asiat olivat Pohjois-Laaksossa. Parikymmentä työmiestä oli ajettu pois, ja seuraavana päivänä odotettiin heidän lukumääränsä lisääntyvän. Siinä oli työtä karkoitetun lähetystön jäsenille. Tim Rafferty esimerkiksi voi, jos tahtoi, jäädä pariksi viikoksi Pedroon, käydä sellaisia miehiä puhuttelemassa ja jakamassa heille kirjallisuutta.

Tuo tarjous oli tervetullut, sillä elämä tuntui irlantilaisesta pojasta tänä hetkenä sangen lohduttomalta. Hän oli vailla työtä, hänen isänsä oli raajarikko, koko perhe oli avuton ja puutteenalainen. Heidän täytyi tietenkin lähteä pois kotoansa; Raffertyn sukuun kuuluvilla ei ollut enää sijaa Pohjois-Laaksossa. Jumala yksin tiesi, minne he lähtisivät; Tim muuttuisi kulkuriksi, eläisi kaukana omaisistaan, kärsisi puutetta ja lähettäisi kotiin niukkoja säästöjänsä.

Hal katseli poikaa ja arvasi hänen ajatuksensa. Hän, Hal Warner, aikoi toimia odottamattomana auttajana tässä ja muutamissa muissa yhtä surullisissa tapauksissa. Hänellä oli oikeus merkitä shekkiin isän nimi, ja hän otaksui saavansa säilyttää tämän erioikeuden silloinkin, kun toimi kaivosonnettomuuden tapahduttua Harun al-Rasidina. Mutta kuinka kävi kaivosonnettomuuksissa ja epäonnistuneissa lakoissa, jos ei sattunut olemaan käsillä ketään Harun al-Rasidia? Ja miten oli niiden Pohjois-Laaksossa olevien laita, jotka eivät olleet kertoneet Halille oloistansa? Hän käsitti voivansa irtautua tästä seikkailusta ainoastaan kääntämällä sille selkänsä ja juoksemalla pakoon. Kauniilta näyttävä ja ihmeellinen kulttuuri oli tosiaankin kuin luukammion lattia tai taistelutanner; pistipä lapion mihin kohtaan tahansa, aina tuli näkyviin jotakin kauheata ja nousi nenään kuvottava löyhkä.

Rusickilla esimerkiksi oli vaimo ja kaksi lasta, mutta ei dollariakaan taskussaan. Hän oli tehnyt toista vuotta työtä Peter Harriganin kivihiilikaivoksessa kykenemättä kumminkaan tasoittamaan tiliänsä saman vanhan Peterin myymälässä. Hän voi kantaa kaiken maallisen omaisuutensa myttynä selässään, ja se seikka, tulisiko hän milloinkaan omaisuuttaan jälleen näkemään, riippui vanhan Peterin aluepäällikön ja poliisimiesten mieleenjohtumista. Rusick joutuisi kulkemaan, ammattiyhdistyksen hänelle ostama matkalippu taskussaan. Oli mahdollista, että hän saisi työtä muualla, mahdollista myös, ettei saisi; joka tapauksessa oli hänen elämänsä paras toivo saada tehdä työtä jollekin toiselle Peter Harriganille ja velkaantua jonkin toisen yhtiön myymälässä.

Serbialaisesta Hobinaisista ja meksikkolaisesta Hemandezista sopi sanoa samaa, se vain erona, että toisella oli neljä, toisella kuusi lasta. Bill Wauchopella oli vain vaimo — heidän lapsensa olivat kuolleet, Jumalan kiitos, sanoi hän. Jim Moylanin selitykset eivät näyttäneet häneen paljoa vaikuttaneen; hän oli aivan masentunut, aikoi lähteä kulkemaan päästääkseen itävaltioihin ja takaisin Englantiin. Tämäkö oli Amerikka, vapauden maa? Varmaa oli, että jos hän kertoisi kokemiaan, ei yksikään englantilainen kaivosmies häntä uskoisi.

Hal mainitsi miehille oikean nimensä ja osoitteensa ja sai heidät lupaamaan antaa tietoa itsestään. Hän sanoi tahtovansa heitä hiukan auttaa ja laski mielessään, kuinka paljon hänen piti heidän hyväkseen tehdä. Kuinka pitkälle ihmisen tulee mennä lievittäessään ympärillään näkemäänsä hätää, jotta voisi nautinnokseen aterioida hyvinvarustetussa klubissaan? Kuka kasuisti tuon ongelman ratkaisee, sanoo hänelle, kuinka suurelta osalta hänen tulee auttaa sitä puutetta, joka on tullut hänen tietoonsa, kuinka paljon sitä, jota näkee kaduilla, kuinka paljon sitä, josta lukee tarkastaessaan hallituksen kertomusta elinkustannusten lisääntymisestä. Missä määrin hänellä on oikeus sulkea silmänsä kulkiessaan kohti klubihuoneistoaan? Missä määrin hänellä on oikeus olla lukematta hallituksen tiedonantoja ollessaan lähtemässä morsiamensa kanssa päivällisille tai tanssiaisiin? Tällaisista ongelmista eivät korkeamman matematiikan tutkijat välitä; akatemiain viisaat ja kirkkojen pyhät miehet eivät hekään ole huolineet laatia ratkaisukaavoja, ja kun Hal nyt yritti saada asiasta selkoa yksinkertaisen ajatusaritmetiikan avulla, eivät tulokset olleet lainkaan tyydyttävät.

27.

Hal tahtoi mielellään keskustella Mary Burken kanssa; he olivat keskustelleet tutunomaisesti viimeisen kerran Jessie Arthurin ollessa Minettin luona, ja nyt Halin oli määrä lähteä pois pitkäksi ajaksi. Hänen teki mieli kuulla, mitä Mary suunnitteli tulevaisuuden varalle ja — mikä sitäkin tärkeämpää — millainen hänen mielialansa oli. Halin sosiologiset kesäkurssit eivät olleet menneet aivan hukkaan, jos hänen oli onnistunut hiukan lieventää tytön epätoivoa!

Hal ehdotti, että he lähtisivät sanomaan hyvästi John Edströmille, jonka hän oli nähnyt viimeksi äkkiä poistuttuaan MacKellarin luota Percy Harriganin junaan paetessaan. Alhaalla eteishallissa Hal ilmoitti aikomuksensa odottavalle veljelleen, joka ei lausunut mitään vastaväitettä, sanoihan vain lähtevänsä mukaan, ellei Hal pannut pahakseen. Edward ei huolinut tutustua irlantilaiseen Jeanne d'Arciin eikä kulkenut niin lähellä heitä, että olisi keskustelua häirinnyt, mutta tahtoi kumminkin suojata veljeänsä niin hyvin kuin osasi. Niin alkoi kuutamossa liikkua kulkue — etummaisina Hal ja Mary, sitten Edward, ja vihdoin Edwardin pöytäkumppani, »lyhyttavarain kauppamatkustaja»!

Hal oli hämillään aloittaessaan jäähyväiskeskusteluaan. Hän ei aavistanutkaan, millaiset olivat Maryn tunteet häntä kohtaan ja myönsi omantunnon soimausta tuntien, että oli hiukan peloittavaa käydä ottamaan asiasta selkoa! Hän ajatteli olevan parasta esiintyä hilpeänä, ja niin hän alkoi selittää, kuinka kauniisti Mary hänen mielestään oli käyttäytynyt lakon aikana. Mary ei kumminkaan vastannut siihen mitään, ja vihdoin Hal huomasi hänen mieltään rasittavan joidenkin lausumattomien ajatusten.

»Minulla on jotakin sanottavaa», aloitti Mary samassa. »Muutamia päiviä sitten tiesin, kuinka tahdoin asian lausua, mutta nyt en enää tiedä.»

»Sanokaa se niinkuin aikomuksenne oli», nauroi Hal.

»Ei; se oli katkeraa — ja nyt minä olen polvillani edessänne.»

»Minä en suinkaan toivo teille katkeruutta», virkkoi Hal yhä nauraen, »mutta minunhan tässä pitäisi olla polvillani teidän edessänne. Enhän minä ole saanut mitään aikaan.»

»Olette tehnyt mitä voitte — ja enemmän kuin me muut. Teidän tulee tietää, etten sitä unohda. Mutta tahdon sanoa teille sen toisenkin seikan.»

Mary käveli tuijottaen eteensä, kiihtyneenä puristaen kätensä yhteen.
»Mikä on se seikka?» kysyi Hal kokien yhä pysyä hilpeänä.

»Muistatteko päivän räjähdyksen jälkeen? Muistatteko, mitä sanoin — poislähtemisestä teidän kanssanne? Minä peruutan ne sanani.»

»Niin, luonnollisesti!» virkkoi Hal nopeasti. »Te olitte silloin epätoivoinen, Mary — ette tietänyt, mitä sanoitte.»

»Ei, ei! Se ei ole syynä. Mutta minä olen muuttanut mieltäni: en tahdo heittää itseäni hunningolle.»

»Sanoinhan sen», virkkoi Hal. »Yksikään mies ei ole niin arvokas.»

»Mitä puhuttekaan, nuori mies!» huudahti Mary. »Te osaatte puhua sievän lohduttavasti — mutta minä tahtoisin mieluummin sanoa teille totuuden. Minä näin sen toisen tytön, ja minä vihaan häntä!»

He kulkivat vähän aikaa mitään virkkamatta. Hal ymmärsi varsin hyvin, että asia oli vaikea. »En tahdo esiintyä rikkiviisaana neuvojana», sanoi hän leppoisasti, »mutta voitte uskoa, että muutatte senkin mielipiteenne toiseksi. Tuonnempana ette enää häntä vihaa, vaan surkuttelette.»

Mary nauroi karusti. »Onko tuo olevinaan leikinlaskua?»

»Minä tiedän, että se voi sellaiselta näyttää. Mutta kerran tulette sen kokemaan niinkuin sanon. Teillä on ihmeellinen aate, jonka puolesta saatte elää ja taistella; hänellä sitävastoin» — Hal epäröi hetkisen, koska ei ollut itsekään oikein selvillä asiasta — »hänellä on ylen paljon opittavaa, ja voi käydä niinkin, ettei hän opi sitä milloinkaan. Häneltä jäävät kokematta eräät hienot asiat.»

»Minä tiedän erään hienon asian, jota vaille hän ei aio jäädä», virkkoi Mary tuimasti, »ja se on mr Hal Warner». Käveltyään hetkisen ääneti hän jatkoi: »Teidän tulee ymmärtää, mr Warner —»

»Mitä ajattelettekaan, Mary!» huudahti Hal. »Älkää kohdelko minua sillä tavalla! Minä olen Joe!»

»Olkoon menneeksi», sanoi Mary, »saatte olla Joe. Se palauttaa mieleenne sievää seikkailua — kuinka olitte muutamia viikkoja työmiehenä. Niin, siinä on eräs osa kerrottavaani. Minä olen ylpeä, vaikka olenkin vain kaivosmiehen tytär, ja taannoin minä löysin oman sijani.»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi Hal.

»Ettekö ymmärrä? Ettekö tosiaankaan?»

»En tosiaankaan», vastasi Hal.

»Te ette ymmärrä ollenkaan naisia, Joe. Ettekö arvaa, mitä se tyttö minulle teki? Minä olin hänelle kuin jokin ilkeä hyönteinen. Hän ei varmaan tietänyt, olenko sitä lajia, joka puree, mutta ei siitä huolinut — heitti minut pois, noin» — Mary teki kädellään liikkeen kuin olisi huitaissut pois jonkin ahdistavan hyönteisen.

»Mitä joutavia», virkkoi Hal. »Nyt ette ole oikeamielinen.»

»Olen niin oikeamielinen kuin suinkin voin olla, Joe. Se asia on minulle jo valmis. Ymmärrän kyllä, ettei hän kukaties sille mitään voi — vika on kenties hänen säätyluokkansa; te olette kaikki sellaisia, parhaiimmatkin, te itsekin, Joe Smith!»

»Niin», vastasi Hal, »Tim Rafferty sanoi samoin».

»Tim puhui liikoja — mutta osalta se oli totta. Te luulette täällä ollessanne olleenne eräs meistä. Mutta eikö ymmärryksenne teille sano, että erotus on valtava, kuin miljoonien mailien levyinen kanjoni, kaivoksilla elävän tietämättömän olennon ja rikkaan miehen tyttären, ylhäisen naisen välillä? Te sanotte, ettei minun tarvitse hävetä köyhyyttäni, mutta asettaisitteko minua milloinkaan hänen rinnalleen — olittepa muuten kuinka ystävällinen tahansa alemmillenne? Osoitittehan sen Minettin luona!»

»Niin, mutta nähkääs, Mary —» Hal yritti nauraa »Minä olen tottunut tottelemaan. Olen tuntenut hänet paljoa kauemmin kuin teidät.»

»Ah, Joe! Teillä on hyvä sydän ja miellyttävä puhetapa. Mutta ettekö halua kuulla totuutta? Sanoittehan tulleenne tänne kaivoksille saadaksenne selkoa asiain todellisesta laadusta!»

Hal vastasi tuskin kuuluvasti »Epäilemättä» eikä enää keskeyttänyt toisen kertomusta.

28.

Marykin alensi ääntänsä, ja Hal ihmetteli, kuinka lämpimältä se kaikui hänen tunteensa liikuttamana. Mary jatkoi:

»Minä olen elänyt kaiken ikäni kaivoksilla, Joe Smith; olen nähnyt miehiä ryöstettävän ja piestävän, olen kuullut naisten itkua ja nälkäisten lasten parkua. Olen nähnyt yhtiön syövän heidät, ahmaisevan kuin iso, ilkeä peto. En ollut kumminkaan tietänyt, minkätähden, missä tarkoituksessa — mutta sinä päivänä, Minettin luona, asia minulle selvisi. Olin kyllä lukenut hienoista naisista, mutta en ollut milloinkaan keskustellut yhdenkään sellaisen kanssa, en ollut milloinkaan joutunut sellaista nielaisemaan, niin sanoakseni. Mutta sillä kertaa jouduin niin tekemään — ja samassa minusta tuntui, että tiesin, mihin kaivosmiehiltä riistetyt rahat menevät. Minä ymmärsin, minkätähden meitä ryöstetään, imetään meistä henki ja elämä — se tapahtuu noiden hienojen naisten tähden, jotta he pysyvät niin hienoina ja hohtavina! Asia ei olisi ollut niin paha, ellei hän olisi tullut juuri silloin, kun miehet ja pojat olivat kaivoksessa kuoleman kielissä — kuolemassa tuon hienon valkoisen hipiän, noiden pehmeiden valkoisten käsien ja kaikkien hänen verhonaan olleiden silkkivaatteiden vuoksi. Hyvä Jumala, Joe, kunpa tietäisit, miltä hän minusta näytti! Pehmeältä, kiiltävältä kissalta, joka on vastikään syönyt kokonaisen pesyeen hiirenpoikasia, joiden veri yhä vielä värjää sen poskia.»

Mary vaikeni ja hengitti syvään. Hal ei virkkanut mitään, ja kertomus jatkui: »Minä olen seikan itselleni selvittänyt, Joe! En tahdo teidän pitävän minua parempana kuin olen. Minä kysyin itseltäni: Vihaatko häntä niin kuolettavasti kaivoksissa olevien miesten tähden? Vai sen miehen tähden, jonka tahtoisit omaksesi ja joka on nyt hänen? Ja minä tiesin, mitä tuohon vastaisin. Mutta sitten kysyin itseltäni vielä: Tahtoisitko olla tuon naisen kaltainen, jos voisit? Tahtoisitko tehdä, mitä hän nyt tekee — tahtoisitko ottaa sen tunnollesi? Ja niin totta kuin Jumala minut kuulee, Joe, minä puhun totta: en olisi tahtonut niin tehdä! En yhdenkään tässä maailmassa elävän ihmisen mieliksi!»

Mary oli puhuessaan kohottanut nyrkkiinpuristetun kätensä. Nyt hän antoi sen jälleen vaipua ja kulki eteenpäin vilkaisemattakaan kumppaniinsa. »Vaikka tuhat vuotta yrittäisit, Joe, et sittenkään voisi kokea sellaista kuin minä siellä Minettin luona. Millainen häpeä — ei se, mitä hän minulle teki, vaan se, millaiseksi hän teki minut omissa silmissäni! Minä, juopon kaivosmiehen tytär, ja hän — en tiedä, kuka hänen isänsä on, mutta hän itse on jonkinlainen prinsessa ja tietää sen. Ja juuri se on tärkeätä, Joe! Ei se, että hänellä on niin paljon rahaa ja koruja, että hän osaa puhua ja etten minä osaa, että hänen äänensä on kaunis, minun sitävastoin ruma tässä raivotessani. Ei, vaan se, että hän on niin varma! Se on oikea sana siinä asiassa; hän on varma — varma! Hänellä on hienot vaatteet ja korut, hänellä on ne aina ollut, hänellä on oikeus ne omistaa! Ja minulla ei ole oikeutta omistaa muuta kuin vaivani ja vaikeuteni, minua ahdistaa joka päivä puute ja pelko, minulla ei ole edes kattoa pääni päällä! Tiedäthän, Joe, että minussa on sisua — miilua ei ole helppo masentaa; mutta kun minulle siten osoitettiin, minne kuuluin, minä menin ja piilouduin, kaivoin kasvoni lokaan raivoissani. Sanoin itselleni: Se on totta! Hänessä on jotakin parempaa kuin minussa! Hän on jollakin tavoin hienompi olento. — Katsokaa näitä käsiä!» Hän ojensi niitä kuutamossa nopein kiihkein elein. »Hänellä on oikeus saada mies omakseen, ja minä olen houkkio, kun olen milloinkaan uskaltanut kohottaa katsettani häneen. Minun täytyy nähdä hänen lähtevän pois ja täytyy ryömiä takaisin rappeutuneeseen vanhaan hökkeliini. Niin, siinä on totuus! Ja kun sanon sen miehelle, mitä luulette hänen vastaavan? Hän sanoo minulle aivan ystävällisesti ja lempeästi, että minun tulee tyttöä sääliä! Hyvä Jumala, onko milloinkaan sellaista kuultu?»

Syntyi pitkä vaitiolo. Hal ei olisi nyt kyennyt mitään sanomaan, vaikka olisi tahtonutkin. Hän tiesi tulleensa etsimään juuri tätä. Tässä oli luokkataistelun sielu kaikessa alastomuudessaan!

»Nyt olen siitä selviytynyt», jatkoi Mary puhettansa, kädet nyrkissä ja äänessä vastaava sävy. »En ole enää orja; minulla on aivan yhtä hyvä oikeus elää kuin jollakin ylhäisellä naisella. Tiedän hyvin, etten koskaan pääse siihen elämään, en saa milloinkaan pukea ylleni hyviä vaatteita, en asua kunnollisessa kodissa enkä saa miehekseni häntä, jonka tahtoisin saada; mutta minä tiedän tehneeni jotakin vapauttaakseni työväestöä siitä häpeästä, jonka alaisena se on ollut. Sen on lakko minulle opettanut, Joe! Lakko osoitti minulle tien. Me olemme joutuneet tällä kertaa tappiolle, mutta se ei sittenkään vaikuta niin paljoa kuin kenties luulette. Minä järjestän vielä lakkoja, ja kaikkia ne eivät varmaankaan saa epäonnistumaan!»

Mary päätti puheensa, ja Hal asteli hänen vierellään, mielessä ristiriitaisten tunteiden taistelu. Hänen näkemyksensä oli sittenkin ollut oikea: Mary tulisi järjestämään vieläkin lakkoja. Hal oli siitä iloinen ja ylpeä; mutta sitten johtui mieleen ajatus, että tämän tytön jatkaessa katkeraa taistelua, hän, mies, istuisi klubissaan nauttien pöydän herkkuja!

»Mary», sanoi hän, »minä häpeän itseäni —»

»Suotta, Joe! Teillä ei ole mitään syytä hävetä. Ettehän ole itse valinnut syntymäsijaanne —»

»Enpä kylläkään, Mary. Mutta kun tietää, ettei ole maksanut mitään kaikesta siitä, mitä on eläessään nauttinut, niin varmaan voi ainakin hävetä. Toivottavasti ette minua vihaa niinkuin toiset.»

»En ole milloinkaan vihannut teitä, Joe! En hetkeäkään! Tunnustan teille avoimesti, että rakastan teitä niinkuin ennenkin. Voin sen sanoa, koska en nyt tahdo teitä omakseni; olen nähnyt sen toisen tytön ja tiedän, ettette olisi milloinkaan minuun tyytyväinen. En tiedä, onko oikein se sanoa, mutta ajattelen, ettette tule olemaan oikein tyytyväinen häneenkään. Joka tapauksessa tunnette itsenne onnettomaksi — Jumala teitä auttakoon!»

Tytön viimeksi lausumat sanat osoittivat hänen nähneen syvälle miehen sydämeen, niin syvälle, ettei Hal rohjennut mitään vastata. He kulkivat katulyhdyn ohi, Mary katsahti häneen ensimmäisen kerran tämän kävelyn aikana ja huomasi hänen kasvoissaan kiusaantuneen ilmeen. Hänen äänensä muuttui samassa helläksi. »Joe», sanoi hän, »te näytätte heikolta. On hyvä, että lähdette täältä pois!»

Hal yritti heikosti hymyillä.

»Joe», jatkoi Mary, »te pyysitte minua olemaan ystävänne. Minä suostun siihen mielelläni!» Hän ojensi ison karhean kätensä.

Hal tarttui siihen. »Me emme unohda toisiamme, Mary», sanoi hän. Hänen äänensä värähti.

»Emme suinkaan, nuori mies!» huudahti Mary. »Me teemme vielä toisen lakon, samoinkuin teimme Pohjois-Laaksossa!»

Hal puristi isoa kättä, mutta muisti sitten veljensä astelevan juhlallisesti heidän jäljessään, irroitti kätensä ja jätti sanomatta kaikki ne kauniit asiat, joita hänen mielessään liikkui. Hän oli kapinoitsija, mutta ei siinä määrin, että olisi halunnut esiintyä tunneherkkänä Edwardin nähden!

29.

He tulivat taloon, jossa John Edström asui. Työmiehen vaimo avasi heille oven. Halin kysyttyä, oliko Edström tavattavissa, vaimo vastasi: »Vanha herra on sangen heikko.»

»Mikä häntä vaivaa?»

»Ettekö tiedä, että hän on pahoin loukkaantunut?»

»En. Kuinka se on tapahtunut?»

»Löivät häntä, sir. Häneltä katkesi käsivarsi ja oli pääkin mennä mäsäksi.»

Hal ja Mary huudahtivat yhtaikaa: »Kuka sen teki? Milloin?»

»Emme tiedä, kuka. Se tapahtui neljä päivää sitten.»

Hal käsitti, että sen oli täytynyt tapahtua silloin, kun hän oli paennut MacKellarin luota. »Oletteko kutsunut tohtorin hänen luokseen?»

»Olemme, sir; mutta me emme voi tehdä paljoa, sillä mieheni on työtön ja meillä on lapset ja ruokavieraat hoidettavina.»

Hal ja Mary kiiruhtivat yläkertaan. Heidän vanha ystävänsä makasi siellä pimeässä, mutta tunsi heidän äänensä ja tervehti heitä heikosti huudahtaen. Emäntä toi lampun, ja he näkivät Edströmin makaavan selällään, pää siteissä ja käsivarsi lastoitettuna. Hän näytti tosiaankin kovin heikolta, lempeät vanhat silmät olivat painuneet syvälle kuoppiin, ja hänen kasvojaan katsellessaan Hal muisti Jeff Cottonin hänelle antaman nimen: se muikeanaamainen vanha saarnamies!

He saivat nyt kuulla, mitä oli tapahtunut Halin paettua Percy Harriganin junaan. Edström oli huutanut pakeneville kehoittaen heitä juoksemaan ja oli itsekin alkanut juosta heidän jälkeensä, mutta samassa oli eräs kaivoksen vahdeista ohimennessään iskenyt häntä kasvoihin, niin että hän oli kaatunut. Hän oli satuttanut päänsä katukivitykseen ja oli maannut siinä tajuttomana monta tuntia. Vihdoin oli joku ohikulkija kutsunut poliisimiehen, he olivat tarkastaneet hänen taskunsa ja löytäneet johonkin paperilappuun kirjoitetun osoitteen. Siinä kaikki, mitä he Edströmiltä kuulivat — lukuunottamatta sitä seikkaa, ettei hän ollut lähettänyt hakemaan apua MacKellarin luota, koska oli varmaan tietänyt kaikkien tekevän parastaan saadakseen kaivoksen auki eikä tahtonut heitä häiritä omilla onnettomuuksillaan.

Hal kuunteli vanhan miehen hiljaisella äänellä esittämää kertomusta, ja hänen mielessään kuohahti raivo, jonka Pohjois-Laakson kokemukset olivat häneen kehitelleet. Se oli kenties typerää, sillä rauhaahäiritsevän vanhan miehen kumoon iskeminen kuului kaivospoliisin jokapäiväisiin tehtäviin. Mutta Halin mielestä se oli kaikkein luonteenomaisin kaikista niistä konnantöistä, joita hän oli joutunut näkemään; se osoitti, kuinka sanomattoman sokea yhtiö oli kaikelle sille, mikä oli parasta elämässä. Tämä vanha mies oli ylen leppoisa ja kärsivällinen, oli kärsinyt paljon, mutta ei ollut milloinkaan oppinut vihaamaan, vaan oli säilyttänyt uskonsa puhtaana ja järkkymättömänä. Mitä merkitsikään hänen uskonsa Yleisen Polttoaine-Yhtiön kätyreille? Mitä apua hänellä oli ollut filosofiastaan, pyhyydestään, ihmiskunnan tulevaisuutta koskevista toivoistaan? Ne olivat iskeneet häntä ohimennen ja olivat jättäneet hänet siihen makaamaan — ollenkaan välittämättä siitä, oliko hän elossa vai kuollut.

Hal oli tuntenut jonkinlaista tyydytystä suoritettuaan pienen seikkailunsa lesken puvussa ja myöhemmin kuullessaan Maryn kertovan itsensä-voittamisesta; mutta nyt, kuunnellessaan vanhan miehen kuiskaten kertomaa tarinaa, hän huomasi tyytyväisyytensä häipyvän olemattomiin. Hän käsitti jälleen kesäisen retkensä ankaran totuuden: sen tulos oli mitätön. Ehdoton, auttamaton häviö! Hän oli tuottanut päällystölle tilapäistä ikävyyttä, mutta aivan pian he tulisivat huomaamaan, että hän oikeastaan oli tehnyt heille palveluksen peruuttamalla lakon. He tulisivat panemaan teollisuuden pyörät jälleen käyntiin, ja työmiehet olisivat aivan samassa asemassa kuin ennen Joe Smithin saapumista heidän joukkoonsa tallirengiksi ja kaivosmiehen apulaiseksi. Mitä merkitsi kaikki puhe yhteenkuuluvaisuuden tunnosta, tulevaisuudentoivoista; mitä se merkitsisi ajan pitkään, teollisuuden pyörien alinomaa pyöriessä? Pohjois-Laakson työmiehillä tulisi olemaan aivan samat oikeudet kuin aina ennenkin: oikeus olla orjina, ja elleivät he siihen suostuneet, oikeus tulla marttyyreiksi.

Mary piti kiinni vanhan miehen kädestä ja kuiskaili hänelle lämpimiä myötätunnon sanoja Halin sillä välin astellessa lattialla ankaran vihan vallassa. Hän päätti olla palaamatta kotiin, päätti jäädä, hankkia kunnollisen asianajajan ja saattaa rangaistukseen ne, jotka olivat tähän konnantyöhön syypäät. Hän tahtoi koetella kaikkia laillisia keinoja ja aikoi tarvittaessa aloittaa poliittisen taistelun kumotakseen kivihiiliyhtiön ylivallan näillä seuduilla. Hän tahtoi hankkia jonkun kirjoittamaan näistä asioista, tahtoi nostaa rahoja ja perustaa sanomalehden saadakseen ne tunnetuiksi. Ennenkuin vihanpuuska ehti laimentua, Hal Warner tosiaankin näki itsensä kuvernööri-ehdokkaana ja kumoamassa republikaanista koneistoa — ja kaikki tuo johtui vain siitä, että joku tuntematon kaivosyhtiön salapoliisi oli kaatanut muikeanaamaisen vanhan kaivosmiehen katuojaan katkaisten hänen käsivartensa!

30.

Lopulta Halin kumminkin täytyi palata käytännöllisiin asioihin. Hän istuutui vuoteen viereen ja kertoi vanhalle miehelle hienotunteisesti, että hänen veljensä oli tullut häntä tapaamaan ja oli antanut hänelle hiukan rahaa. Veljellä oli rahoja yllin kyllin, joten Edström voi lähteä sairaalaan tai, jos piti parempana, pyytää Maryä jäämään hoitajakseen. He kääntyivät ovella seisovan emännän puoleen. Hänellä oli kolme vuokralaista pienessä asunnossaan, mutta hän lupasi siitä huolimatta asiaan suostua, jos Mary voi maata lasten kanssa. Halin vastaväitteistä huolimatta Mary hyväksyi ehdotuksen, ja Hal huomasi, mitä hänen mielessään liikkui: hän tulisi ottamaan hiukan rahoja, Edströmin hädänalaisen tilan vuoksi, mutta niin vähän kuin suinkin mahdollista.

John Edström ei luonnollisesti tietänyt, mitä oli tapahtunut hänen loukkaantumisensa jälkeen, ja Hal kertoi hänelle asiat lyhyesti — kumminkaan mainitsematta, millainen muodonmuutos oli tapahtunut eräässä kaivosmiehen apulaisessa. Hän kertoi, millaista osaa Mary oli näytellyt lakon aikana, koki huvittaa vanhaa miesparkaa ja kuvaili, kuinka oli nähnyt Maryn lumivalkoisen ratsun selässä, valkoiseen, pehmeään ja hohtavaan pukuun puettuna, Jeanne d'Arcia tai vaalikulkueen johtajatarta muistuttavana.

»Kuinkapa muuten», virkkoi Mary, »hänen täytyy välttämättä aina kiinnittää huomiota tähän vanhaan pukuuni!»

Hal katsahti häneen; hänellä oli yllään vanha sininen karttuunipuku. »Tuossa puvussa on jotakin salaperäistä», sanoi hän. »Se on eräs niitä pukuja joista luemme saduissa: se säilyy aina eheänä, uutena ja silitettynä. Kun ihmisellä on sellainen, ei hän muuta tarvitsekaan!»

»Niinkö luulette, nuori mies?» virkkoi Mary. »Kaivoksilla ei ole mitään hyviä hengettäriä — minun itseni täytyy se pestä illalla, kuivata uunin edessä ja silittää seuraavana aamuna.»

Hän sanoi tuon aivan hilpeästi, mutta sairaana makaava vanha kaivosmieskin käsitti, kuinka murheelliselta täytyi tytöstä tuntua, että hänellä oli yksi ainoa puku lemmenaralla iällään. Hän silmäili neitoa ja nuorukaista, huomasi heidän ilmeisesti toisiinsa kiintyneen ja oli vanhana ihmisenä valmis auttamaan asiaa. »Oranssinkukkia hän tarvitsisi», huomautti hän heikolla äänellä.

»Mitä joutavia!» nauroi Mary, yhä vieläkin järkkymättömän hilpeänä.

»Epäilemättä», virkkoi Hal nopeasti ja kohteliaasti, »hän on itsekin kukkanen. Kaivoskenttien ruusu — ja runokirjoissa hänestä kiistellään. Toiset sanovat, että tulee jättää hänet paikalleen, toiset sanovat, että ruusu on poimittava, kun se vielä on mahdollista — aika kuluu alinomaa!»

»Jopa nyt jotakin», virkkoi Mary. »Vastikään minä ratsastin valkoisella ratsulla.»

»Niin, ja muistanpa, että vielä taannoin olit muurahainenkin, Mary», virkkoi Edström.

Maryn kasvoihin tuli vakava ilme. Hänen omasta surullisesta kohtalostaan sopi laskea leikkiä, mutta lakon ottaminen leikkipuheiden esineeksi oli aivan toinen asia. »Niin, sen muistan. Sanoitte, että minä pysyisin rivissä. Olitte minua viisaampi, Edström.» »Sellaiset ominaisuudet tulevat iän mukana, Mary.» Hän siirsi laihaa kättänsä Maryn puoleen. »Nyt sinä jatkat sitä uraa, eikö niin? Olet ammattiyhdistyksen puolella?»

»Niin olen», vastasi Mary viipymättä. Hänen harmaat silmänsä hohtivat.

»Sanotaan, että joka kerran käy lakkoon, käy aina lakkoon», jatkoi Edström. »Koeta hankkia itsellesi tietoja, Mary, ja kun suuri lakko tulee, olet eräs niistä, joita kaivosmiehet kuulevat. Minä en ole silloin enää täällä, sen tiedän — nuorempien tulee astua minun sijaani».

»Minä teen, minkä voin», vastasi Mary. Hän puhui hiljaa; tuntui kuin olisi vanha mies antanut hänelle siunauksensa.

Emäntä oli lähtenyt alakertaan pitämään huolta lapsistaan. Nyt hän tuli takaisin ja sanoi ovella olevan herrasmiehen, joka halusi tietää, milloin hänen veljensä lähtisi. Samassa muistui Halin mieleen, että Edward oli astellut ulkona edestakaisin koko ajan, seuranaan vain »lyhyttavarain kauppamatkustaja»!

Nuoremman veljen päätös jäädä Pedroon oli jo alkanut horjua, ja nyt se horjui entistä enemmän; hän käsitti, että elämä on monisyinen asia, että siinä voi ilmetä velvollisuuksien ristiriitaa. Hän vakuutti vieläkin vanhalle kaivosmiehelle pitävänsä huolta siitä, ettei hän joutunut puutetta kärsimään, ja sanoi sitten hänelle hyvästi toistaiseksi.

Hal lähti, ja Mary saatteli hänet portaisiin saakka. Hän tarttui tytön suureen karheaan käteen — tällä kertaa kenenkään näkemättä. »Mary», sanoi hän, »sinun tulee tietää, etten milloinkaan unohda sinua — en sinua enkä kaivosmiehiämme».

»Ah Joe!» huudahti Mary. »Älkää antako niiden houkutella itseänne puolelleen. Me tarvitsemme teitä kovin kipeästi!»

»Minä lähden nyt kotiin», vastasi Hal, »mutta voit uskoa, että tapahtuipa elämässäni mitä tahansa, minä taistelen työväen puolesta. Kun tulee suuri lakko, jonka täytyy tulla, niin minä olen täällä tekemässä tehtävääni.»

»Oikein, poika», sanoi Mary katsellen häntä rohkeasti silmiin. »Ja nyt hyvästi, Joe Smith.» Hänen katseensa oli vakaa, mutta ääni kuului värähtävän, ja Halin teki mieli sulkea hänet syliinsä. Asia oli varsin merkillinen. Hän tiesi rakastavansa Jessie Arthuria ja muisti, mitä Mary oli kerran häneltä kysynyt: voiko hän rakastaa kahta tyttöä yhtaikaa? Seikka ei ollut sopusoinnussa minkään hänelle opetetun moraalisäännön kanssa, mutta ilmeisesti oli sittenkin niin laita!

31.

Hal tuli kadulle, missä hänen veljensä käveli edestakaisin, mieliala kovin kiihtyneenä. »Lyhyttavarain kauppias» oli jälleen yrittänyt aloittaa keskustelua, mutta hänen oli käsketty mennä helvettiin — ei mitään vähempää.

»Oletko vihdoinkin valmis lähtemään?» kysyi Edward purkaen ärtymyksensä veljeen.

»Olen», vastasi Hal. »Luulen olevani.» Hän arvasi, ettei Edward paljoakaan välittäisi Edströmin käsivarren katkeamisesta.

»Pukeudu siis Jumalan nimessä vaatteisiin, jotta voimme lähteä aterioimaan.»

»Olkoon menneeksi», sanoi Hal. Mutta hänen vastauksensa oli välinpitämätön, ja toinen katseli häntä tarkkaavasti. Kuutamossakin Edward erotti uurteet nuoremman veljensä kasvoissa ja silmien alla olevat syvennykset. Siinä hän ensimmäisen kerran tajusi, kuinka syvästi nuo kokemukset olivat vaikuttaneet pojan mieleen. »Poika parka!» huudahti hän äkkinäiseen tunteen vallassa. Hal ei vastannut; hän ei kaivannut myötätuntoa, hän ei kaivannut mitään!

Edward teki epätoivoisen eleen. »Jumala tietää, etten ainakaan minä tiedä, mitä tekisin sinun hyväksesi!»

He lähtivät takaisin hotelliin, ja Edward etsi matkan varrella jotakin vaaratonta keskustelunaihetta. Hän sanoi arvanneensa, että myymälät kohta suljettaisiin, ja ostaneensa veljelleen puvun. Ei ollut syytä kiittää häntä; hän ei aikonut palata kotikaupunkiin maankiertäjän kanssa.

Nuori mies pääsi kylpemään, ensimmäisen kunnollisen kerran pitkistä ajoista. (Tämän jälkeen eivät sivistyneet naishenkilöt saaneet Hal Warnerin läsnäollessa väittää, että köyhät voivat ainakin pitää huolen puhtaudestaan). Hän antoi ajella partansa, puhdisti kyntensä, harjasi hiuksensa ja pukeutui herrasmieheksi. Hänen tahtomattaan tuntui mielen hilpeys osittain palaavan. Tuntui omituiselta ja ihmeelliseltä olla jälleen herrasmiehen pukimissa. Hän ajatteli vanhaa neekeriä, joka sanoi mielellään loukkaavansa varpaansa, koska kivun hälveneminen tuntui erinomaisen mieluisalta.

He lähtivät etsimään ravintolaa, ja matkalla sattui Edwardille vielä viimeinen vastoinkäyminen. Hal näki ohitsensa kulkevan vanhan kaivosmiehen, pysähtyi ja huudahti: »Mikko!» Hän unohti heti olevansa gentleman; vanha kaivosmies unohti hänkin sen. Hän katseli hetkisen hämmästyneenä, syöksyi sitten Halin luo ja sieppasi hänet syliinsä kuin vuoriston harmaa karhu.

»Minun poikani, apulaiseni!» huudahti hän lyödä kumahduttaen Halia selkään. »Juudaan nimessä!» Samassa hän paukahdutti toisella kädellänsä. »Hei sinä vanha veikko!» Nyt partasuu suuteli entistä apulaistansa.

Kaiken tämän riemastuksen keskellä Mikko kuitenkin tajusi hämärästi, ettei apulaisen laita ollut niinkuin olla piti. Mikko vetäytyi taaksepäin ja katsoa tuijotti. »Oletpa saanut hyvät vaatteet! Oletko rikastunut?»

Vanha mies ei nähtävästi ollut kuullut huhujakaan Halin salaisuudesta.

»Olen ansainnut sangen hyvin», sanoi Hal.

»Missä työssä olet ollut?»

»Lakkotöissä Pohjois-Laaksossa.»

»Mitä? Oletko niissä töissä rahaa ansainnut?»

Hal nauroi, mutta ei selittänyt asiaa. »Mitä teette?»

»Olen lakkotöissä minäkin — laaksossa ihan yksin.»

»Eikö ole työtä?»

»Olin kaksi päivää rautatietöissä. Irroitettiin kiskoja. Maksoivat kaksi dollaria viisikolmatta senttiä päivässä. Mutta sitten työ loppui.»

»Oletteko yrittänyt kaivoksiin?»

»Mitä? Minäkö? Ne jo tuntevat minut. Kävin San Joséssa. Kaivospäällikö sanoi: 'Korjaa luusi täältä helvettiin, sinä vanha veijari! Sinulle ei anneta enää työtä tässä piirissä!'»

Hal katseli Mikkoa ja huomasi, että hänen likaiset vanhat kasvonsa olivat alakuloiset ja kalpeat ja kumosivat hänen sanojensa hilpeyden. »Olemme tässä syömään menossa», sanoi Hal. »Ettekö lähde mukaan?»

»Aivan varmasti!» virkkoi Mikko kerkeästi. »Ruoka maittaa nyt hyvinkin.»

Hal esitteli »mr Edward Warnerin», joka sanoi: »Hyvää päivää.» Hän tarttui vastahakoisesti vanhan slovakin hänelle ojentamaan käteen, mutta ei kyennyt karkoittamaan kasvoistaan ärtynyttä ilmettä. Hänen kärsivällisyytensä oli ihan lopussa. Hän oli toivonut löytävänsä kunnolliset ravintolan ja saavansa kelvollista ruokaa, mutta nyt oli tietenkin kaikki nautinto tiessään, kun tuo vanha hörppijä tulisi istumaan vastapäätä.

He astuivat ravintolaan, joka oli auki kaiken yötä. Hal ja Mikko tilasivat juustovoileipiä ja maitoa, ja Edward istui ihmetellen veljeänsä, joka voi nauttia sellaista ravintoa. Ystävykset kertoivat syödessään tarinansa, ja Vanha Mikko löi kämmenellään polveensa ja huudahteli iloisesti kuullessaan Halin rohkeista tempuista. »Aika poika!» huusi hän ja lisäsi sitten Edwardin puoleen kääntyen: »Eikö olekin sievä poika, häh?» Samassa hän taputti Edwardin olkapäätä. »Juudaan nimessä, eivätpä voi mitään minun apumiehelleni!»

Mikko Sikoria oli nähnyt Halin viimeksi Pohjois-Laakson vankilan ikkunassa. Silloin Mikko oli jakanut Halin nimikirjoituksia, ja Bud Adams oli hänet pidättänyt. Kaivospoliisi oli marssittanut hänet voima-aseman takana olevaan vajaan, missä hän oli tavannut Kayserin ja Kalovacin, jotka oli samoin pidätetty.

Mikko kuvaili asian yksityiskohtia vilkkaasti kuten ainakin. »'Hei mister Bud', sanoin minä, 'jos aiotte toimittaa minut täältä pois, tahdon ottaa mukaan kamssuni'. 'Mene helvettiin kamssujasi hakemaan', vastasi hän. Minä sanoin: 'Mister Bud, tahdon saada tilini'. Hän: 'Kyllä minä sinulle tilin annan!' Tyrkki minua ja paiskasi kumoon. Sitten tempasi minut jälleen seisaalleni ja tyrkkäsi ulos. Minä näin ison automobiilin odottamassa ja sanoin: 'Pyhä Juudas! Pääsenkö ajelemaan? Minä miesparka olen jo viidenkymmenen vuoden vanha, mutta en ole ollut koskaan automobiilillä ajelemassa. Olen jo ajatellut, että kuolen ilman sitä huvia!' Sitten ajettiin kanjonia alas, minä katselin ympärilleni, näin vuoret molemmin puolin, tunsin naamassani vilpoisan tuulen ja sanoin: 'Hyvin teitte, mister Bud, minä en unohda tätä matkaa koskaan. Ei tule enää näin hupaista aikaa elämässäni.' Hän sanoo: 'Kitasi kiinni, sinä vanha riiviö!' Sitten tulimme tasangolle, ja ajoimme Black Hillsiin. Siellä pysähdyttivät ja sanoivat: 'Ulos tästä, te nartunpojat.' Ja siihen ne meidät jättivät oman onnemme nojaan. Sanoivat: 'Jos tulette takaisin, niin ei muuta kuin suolet pellolle!' Ajoivat pois, minkä ennättivät, ja meidän täytyi kävellä seitsemän tuntia, ennenkuin pääsimme ihmisten ilmoille. Mutta minä en siitä huolinut, pyytelin itselleni vähän syötävää ja sain sitten työtä rautatiellä. Paha oli vain mieleni, kun en tietänyt, olitko päässyt vankilasta, ja ajattelin, etten saisi enää koskaan nähdä apulaistani.»

Ukko vaikeni ja katseli hellästi »poikaansa». »Kirjoitin sinulle Pohjois-Laaksoon, mutta vastausta ei kuulunut, ja niin lähdin kulkemaan radan vartta sinut tavoittaakseni.»

Kuinka olikaan? Hal joutui ihmettelemään. Hän oli nähnyt tässä kivihiilimaassa pelkkää kauhua, mutta ei ollut sittenkään yksinomaan iloinen ajatellessaan, että nyt oli lähdettävä pois! Hän tulisi kaipaamaan vanhaa Mikko Sikoriaa, partasuuta, leppoista harmaata karhua.

Hän hämmästytti ukkoa sanomattomasti pistäessään hänen kouraansa kahdenkymmenen dollarin setelin. Sitäpaitsi hän antoi hänelle Edströmin ja Maryn osoitteen sekä Johann Hartmanille osoitetun suosituksen. Hartman kenties voi käyttää häntä työskentelemässä kaupunkiin saapuvien slovakkien keskuudessa. Hal selitti lähtevänsä vielä tänä iltana Western Cityyn, mutta lupasi muistaa vanhaa ystäväänsä ja pitää huolta siitä, että hän sai hyvän toimen. Hän yritti keksiä ukolle jotakin tehtävää isänsä maatilalla. Kelpo kesy karhu!

Juna saapui; pitkä rivi pimeitä makuuvaunuja lipui asemasillan viereen. Oli myöhä, puoliyö jo ohi, mutta vanha Mikko oli saattelemassa. Hän kunnioitti nyt syvästi Halia, jolla oli hieno puku ja kahdenkymmenen dollarin seteleitä; mutta tunteen voima pakotti ukon siitä huolimatta vielä kerran sulkemaan hänet syliinsä ja maiskahduttamaan parrakkaalla suullansa. »Hyvästi, poikani, apulaiseni!» huusi hän. »Tule takaisin, poika! Minä en apulaistani unohda!» Junan lähtiessä liikkeelle hän heilutti lakkireuhkaansa ja juoksi pitkin asemasiltaa nähdäkseen viimeisen vilahduksen ja huutaakseen viimeisen hyvästijättösanan. Kun Hal lähti vaunuun, olivat hänen silmänsä kyynelistä kosteat.