VI.
Olen nyt kertonut niin paljon Robert van Rensselaerin aikaisesta nuoruudesta, että luulen lukijaini saaneen selvän käsityksen siitä, kuinka nämät hauskat päivät vietettiin. Kaikkiaan — oma ja ystävättäriensä asunto, klubit, automobiilit ja polo-hevoset lukuunotettuina — nousivat ystävämme menot noin kolmeensataantuhanteen dollariin vuodessa. Jos hän olisi ollut ensiluokan runoilija, säveltaiteilija jumalan armosta tai uutta sanomaa ihmiskunnalle julistava profeetta, olisi yhteiskunta suonut hänelle hengenpitimiksi ainoastaan noin tuhannennen osan tästä summasta. Kieltämättä näyttää yhteiskunta siis pitäneen häntä yhtä suuriarvoisena kuin tuhatta tuollaista varjo-olentoa yhteensä.
Tätä suloista aikaa kesti noin kolme vuotta. Mutta sitten eräänä kirkkaana talvipäivänä sai Robbie käskyn saapua isänsä konttooriin. Siellä oli näillä kahdella pitkä ja vakava keskustelu.
— Kuulehan nyt, Robbie, alotti isä, minä en ole tähän saakka sanonut sanaakaan, vaikka sinä olet tehnyt jotenkin paljon tyhmyyksiä. Minun mielestäni se on luvallista jokaiselle nuorelle miehelle, ainakin jonkun aikaa, ja minun täytyy tunnustaa, ettet sinä koskaan ole mennyt liiallisuuksiin. Minun mielipiteeni on, että poikani täytyy saada kaikkea, mikä gentlemannille kuuluu. Mutta nyt sinun pitäisi alkaa saada jo kylliksesi. — Vai kuinka itse luulet?
Robbie hymähti miettivänä. Sitä hän ei vielä ollut ikinä ajatellut.
— Tiedät kyllä, jatkoi isä, ettei elämä ole pelkkää huvittelua. Meillä on myöskin vakavat velvollisuutemme täytettävänä täällä maailmassa — velvollisuudet yhteiskuntaa kohtaan.
— Niin, sanoi Robbie, epäilemättä. — Kunhan se vaan ei olisi niin hiton ikävää!
— Se voi alussa tuntua siltä, sanoi isä, mutta lopuksi se usein rupeaa huvittamaankin.
— Niin, kyllä kai, myönteli Robbie epäillen.
— Minun tarkoitukseni on, sanoi isä, että sinä heti alat valmistua johonkin tehtävään yhteiskunnassa. Sinä olet katsellut jo jotenkin paljon elämää ja ymmärrät kyllä, mitä minä tarkoitan. Et voi koko ikääsi olla vaan isäsi poika, sinun täytyy ajatella itse puolestasikin tulla joksikin. Minä voin jonakuna kauniina päivänä kuolla kupsahtaa, ja silloin tarvitaan välttämättä joku ottamaan asiat hoitoonsa. Sinä voit myöskin saada halun mennä naimisiin — johan se on sinulla kaksi kertaa ollutkin (Robbie punastui), ja kun sinulla itselläsi kerran on perhe, tulet näkemään sen odottavan sinulta itseltäsi jotakuinkin samaa kuin sinä olet saanut minulta. Elämä on taistelua, poikani, ja kullekin ihmiselle koittaa kerran hetki, jolloin hänen täytyy itse ottaa osaa tähän taisteluun.
Robbie ei koskaan aavistanutkaan isänsä voivan olla sellaisen filosoofin, ja alussa tämä tuntui hänestä naurettavaltakin. Mutta heidän keskusteluaan jatkui myöhään iltapäivään, ja ennenkuin he erosivat, oli Robbie selittänyt olevansa valmis täyttämään muutamia velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan.