X.
Johtaja oli jo alusta alkain hyvin huonolla tuulella mennessään kokoukseen. "Pyrstötähden" matka oli täytynyt siirtää huomiseen, sitäpaitsi oli häntä heitetty kivellä päähän muutama minuutti sitten. Mainitsen erityisesti tämän kivenheittämisjutun, koska kuten ennen olen viitannut, eräs vastenmielinen tapaus sattui myöhemmin kokouksen kestäessä.
Nyt istuivat siis kokouksen osanottajat lokakuun iltana pitkän pöydän ympärillä. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan miestä — seitsemän heistä kalpeita, vapisevia, hermostuneina hypistellen hattujaan, ryppyjen uurtamin kasvoin, jotka todistivat pitkistä, työssä ja puutteessa vietetyistä vuosista, vainottu, harhaileva katse silmissään — tämän katseen metsästäjät kyllä tuntevat, vaikka eivät koskaan pane siihen huomiota.
Herra Robert van Rensselaer oli nyt neljänkymmenen vuotias gentlemanni, lihavahko, kasvot punertavat, vaikka eivät suinkaan liian värikkäät. Hän oli aina ollut huomiota herättävän näköinen — nytkin olisi häntä voinut luulla joksikin valtiomieheksi — tai vähintäin kenraaliksi.
Hän oli vähän kalpea ja äänensä värähti silloin tällöin kokousta avatessaan. Hän alkoi, niin sanoakseni, alusta. — Hän kuvaili, kuinka suuria tappioita tehdas oli kärsinyt ja että se vasta äskettäin oli alkanut tuottaa hyötyä. Hän puhui uusista koneista ja ilmoitti niitten kunkin hinnat. Asetti nähtäville valtavan paperikasan ja koetti selittää, kuinka uudet koneet olivat lisänneet työpajojen tuotantokykyä ja että ne ajan pitkään vaikuttaisivat palkkojen ylennyksen. Sitten siirtyi hän puhumaan terästankojen hinnasta, osoitti markkinain tilan piirretyillä kuvioilla ja näytti selvästi, minkälaisia hintoja olisi odotettavissa. Tätä kaikkea — esitelmä kesti lähes kaksi tuntia — kuuntelivat läsnäolijat jännitetyllä tarkkaavaisuudella.
Sitten sai puheenvuoron eräs työmiesten edustaja, pieni, laiha, mustapartainen unkarilainen. Hän joutui piankin pois itse asiasta ja alkoi puhua ruokatavarain hinnoista, työväen asemasta, puheenjohtajan silminnähtäväksi harmiksi. Tämä koetti palauttaa häntä asiaan takasin ja alkoi taas selailla papereitaan. Niin keskustelivat he pitkän ajan ihan tuloksitta. Herra van Rensselaerin kiukku oli monta kertaa vähällä puhjeta ilmi.
— Te puhutte täällä työmiesten ehdoista, huudahti hän vihdoin naputellen lyijykynällä pöytään. Millä minä voin niitä parantaa? Sanotte, etteivät he voi elää palkoillaan. Kuka voi oikeastaan sen kysymyksen ratkaista? Mikä riittää toisen tarpeisiin, ei riitäkään toiselle. Otaksukaa työmiesten tuhlaavan suuren osan palkastaan väkijuomiin, ja sitten tulevat he väittämään, etteivät voi elää. Otaksukaa — —
Mutta tässä keskeytti johtaja puheensa, rypisti julmistuneena otsaansa ja jatkoi muuttuneella äänellä:
— Mutta ei maksa vaivaa keskustella näistä asioista. Minä olen koettanut selittää teille tavaramarkkinain tilaa ja kuinka suuret kustannukset ovat yhtiön suoritettavina. En voi tehdä tässä asiassa enempää. Teidän täytyy ymmärtää meilläkin olevan huolemme ja että osakeyhtiökin voi joutua häviölle. Taloudelliset lait ovat yhtä pätevät yhtiöihin kuin yksityisiinkin nähden. Niidenkin olemassaolon ehdot ovat rajoitetut.
Johtaja vaikeni, ja pian alkoi työväen lähetystön puheenjohtaja puhua ja huomautti:
— Me emme ole havainneet yhtiöllä olevan mitään hätää.
Johtaja katsoi tiukasti häneen.
— Mitä te tarkoitatte?
— Minä tarkoitan, vastasi mies matalalla äänellä, että kuka tahansa voi saada selvän käsityksen työväen tilasta kävelemällä tunnin ajan kaupungin kaduilla. Tiedän täällä toissa päivänä lapsen kuolleen nälkään. Mutta en ole kuullut kenenkään yhtiön herroista kärsineen puutetta.
Johtajan kasvot lensivät tummanpunaisiksi.
— Aijotteko te ruveta hävyttömäksi, karjasi hän.
— En ensinkään, vastasi työmies, syvän hiljaisuuden vallitessa hänen ympärillään. Mutta puhuittehan tekin äsken häikäilemättä työmiesten juoppoudesta.
— Riittää, huudahti johtaja, tämä alkaa tosiaankin mennä jo liian pitkälle. Paras on tehdä asiasta selvä heti paikalla. Olkaa hyvät ja heretkää vähäksi aikaa lörpöttelemästä ja kuulkaa tarkkaan, mitä minä sanon! Näin: että Hungervillen tehtaat kuuluvat Robert van Rensselaerille eikä kenellekään muulle, olkoon se sitten vaikka ammattiyhdistys; että niitä hoidetaan ihan niinkuin Robert van Rensselaer tahtoo niitä hoidettavan; että hän käyttää niitä oman mielensä eikä kenenkään muun mielen mukaan; että palkat, joita siellä maksetaan, ovat hänen mielestään kohtuulliset; ja että se, joka ei ole palkkoihin tyytyväinen, koettakoon onneansa muualla. Menkää tiehenne ja kertokaa tämä tovereillenne — älkääkä enään ikinä, jumal'auta, tulko minun omaan konttooriini minua solvaamaan!
Hän vaikeni, raivosta tulipunaisena. Ammattiyhdistyksen jäsenet istuivat muutaman sekunnin ja tirkistelivät vuoroin häntä ja toisiaan. Vihdoin nousivat he ja lähtivät huoneesta.
Johtaja heitti kiukkuisen katseen suljettua ovea kohti.