XIV.
Tähän tapaan hän ajatteli lakeijan auttaessa häntä pukeutumaan päivällistä varten. Sitten meni hän ulos ja istui automobiiliinsa. Puolen tunnin kuluttua oli hän satamassa. Oli auringonnousun aika, sade oli tauonnut, ja joki väreili kullankarvaisessa hohteessa. Van Rensselaer hengitti ahnaasti raikasta merituulta noustessaan automobiilistaan ja astuessaan huvialustansa kohti. Se oli jo lähtöön valmiina, ja kapteeni seisoi maihin vievällä käytävällä.
— Kaikki kunnossa, sir, sanoi kapteeni.
— Ovatko kaikki tulleet? kysyi isäntä.
— Jo puoli tuntia sitten, sir.
— Hyvä! Irroittakaa!
Komennushuudot kajahtivat, ja herra Robert van Rensselaer meni peräkannelle, jossa tusinan verran naisia ja herroja istui vaippoihin ja nuttuihin kääriytyneenä ihailemassa kaunista näköalaa. He ottivat isännän vastaan nauruilla ja iloisilla huudahduksilla. Ja syytä heillä oli tunteakin itsensä onnellisiksi, sillä koko Amerikassa ei löytynyt toista van Rensselaerin vertaista isäntää.
Ja vieraat olivat isännän arvoisia. Siellä oli verraton rouva Dyemandust, kahdenkymmenenkahden miljonan ja koko hienoston hallitsijatar, siellä oli rouva Miner Gold, viidenkymmenenseitsemän ja puolen omistaja; oli Victor de Vere, seurapiirien maun määrääjä ja sukkelin mies koko kaupungissa; Pidgin, suuresta terästrustista ja Mergem, kahdenkymmenenkahden rautatien omistaja. Siellä oli neiti Paragon, johon koko kaupunki oli hullaantunut, ja hänen armonsa Petiteboursen herttua, huomattava ranskalainen vieras, joka kerta toisensa perään vakuutti neiti Paragonin olevan "ravissante — un miracle!" [Hurmaava — oikea ihme. Suom. muist.] On melkein liikanaista rohkeutta mainitakaan sellaisia henkilöitä jossain romaanissa.
— Kesken kaikkea, sanoi rouva Dyemandust äkkiä, kuinka olette menetellyt lakon suhteen?
— Lakon? huudahti herra Robert van Rensselaer kummastuneena — sen hän oli jo kokonaan unohtanut. — "Pyrstötähdellä" ei ole mitään lakkoja!