XV.
Kello yhdeksän illalla, aluksen ollessa kahdenkymmenen penikulman päässä Sandy Hookista kävi seurue pöytään salongissa.
Herra van Rensselaerin päivälliset kuuluivat niihin asioihin, joita ei hevillä unohda, samoin oli hänen ruokasalinsa laita.
"Pyrstötähdellä" oli kaksi loistosalonkia. Toinen, josta nyt aijomme kertoa, oli valaistu lukemattomilla sähkölampuilla, joiden valo heijastui kristallista ja hopeasta. Yhdellä seinällä oli tarjoilupöytä, loistavana ja säteilevänä. Toisilla seinillä oli maalauksia luonnollisessa koossa, hehkuen lämpimissä väreissä, jommoisia ainoastaan suuri taiteilija uskaltaa käyttää. Aiheet olivat otetut Decameronesta — kauniita puutarhoja, ylhäisiä herroja ja naisia sen ajan mukaisissa, komeissa puvuissa; ja heidän päänsä yllä leijaili kuolemattomia olentoja, joista he uneksivat, hattaraisia näkyjä, runoilijan mielikuvituksen esiin loihtimia.
Ja pöytä sitten! Herra Robert van Rensselaer ei ainoastaan ollut amerikalainen miljoonamies, hän oli myöskin mies, jolla oli hienosti kehittynyt maku, paljon matkustellut mies, asiantuntija. Jokainen esine hänen pöytäkalustossaan oli valmistettu erityisen piirustuksen mukaan, useimmat niistä olivat kuuluisan Germainin tekoa. Pöydän molemmissa päissä seisoivat kukkakorit täynnä verrattoman kauniita intialaisia orchideoja. Jokaisen kuvertin vieressä oli silkille käsin maalattu ruokalista. Se lupasi erinomaisen aterian, ainoan laatuaan.
Herra Robert van Rensselaerin viinit olivat arvoituksena pääkaupungin hienostolle. Hän tuotti niitä ulkomailta, joltain omistamaltaan, tuntemattomalta maatilalta — jos ei hän tilannut niitä suoraa päätä itse paholaiselta. Riittäköön kun sanon, että jokainen mies ja nainen New-Yorkissa luopui mieluummin mistä huvista tahansa saadakseen maistaa Hungervillen tehtaitten johtajan viinejä. Kun häneltä kerran niistä kysyttiin, hymyili hän vaan rakastettavalla tavallaan ja sanoi: "On ne parle pas de cela!" [Sellaisesta ei kannata puhua. Suom. muist.]
Liemen jälkeen tarjottiin pullo ihmeellistä madeiraa ja senjälkeen, ikäänkuin alkusoitoksi, pieni lasillinen kuivanmakuista sisilialaista viiniä — yleisesti tiedettiin erään pankinjohtajan luvanneen palkinnon sille, joka voisi toimittaa hänelle tarkempia tietoja tästä viinistä.
Seuraava viini oli burgundilaista, type cate de Nuits, jolla oli luonteenomainen maku, muistuttava bordeuxta, täyteläistä, tulista, vähäsen "enveloppe" [verhottua. Suom. muist.], mutta erinomaisen hienon makuista.
Paistin kera tarjottiin sampanjaa, sellaista, jota joskus on kuolevaisen sallittu unelmissaan aavistaa, joka ei ole rahalla ostettavissa.
Väliruuan ohella tarjottiin bordeauxta, Saint Estephea. Sitten seurasi toisenlaisella merkillä varustettua sampanjaa. Ja jälkiruuan kera uudenlaista portviiniä, syvän purppurapunaista väriltään. Hänen armonsa Petiteboursen herttua kohotti lasinsa katsellen sitä kauvan tutkivasti. Seurue odotti hengitystään pidättäen hänen tuomiotaan, sillä hänen armonsa oli kuuluisa viinien tuntija.
— Magnifique, huomautti hän miettivästi. C'est d'un goût savoureux, d'une grande rondeur! Corsé, mou Dieu! [Oivallista. Hyvänmakuista, kovin täyteläistä. Paksua, jumalani. Suom. muist.]
Sellaisia olivat viinit. Huomautamme vaan vielä pienestä, salonginviereisestä huoneesta, josta näkymättömän kvartetin hurmaavat säveleet kuuluivat. Päivällisillä olevaa seuruetta ei kynäni kykene kuvailemaan — yksin rouva Dyemandustin puvun kuvailemiseen tarvittaisiin jo kokonainen luku. Yhtä vähän uskallan yrittää kuvailla keskustelua. Ihmisyyden kukat, ja niiden sieluun sytyttämässä kipinöitä viini, jota jumalatkin kadehtisivat! — Kenties löytyy kirjailijoita, jotka kykenisivät heidän keskusteluaan kuvailemaan — minä sitä en voi.