XVI
Puolen yön tienoissa nousivat vieraat kannelle.
Ilta oli viileä, mutta hurmaava. Tähdet kimaltelivat kuin timantit, ja kevyet mainingit meressä nousivat ja laskivat aluksen kiitäessä päämääräänsä kohti ja laineiden loiskiessa kehtolaulujaan sen laitoja vastaan.
Van Rensselaer ja hänen vieraansa istuivat lämpimiin peitteisiin ja saaleihin käärittyinä keskustellen tai katsellen merelle. Mutta pian he nousivat ja alkoivat kaksitellen kävellä kannella. Isäntä käveli hurmaavan neiti Paragonin rinnalla. Kun tätä hetken päästä alkoi paleltaa, menivät he yhdessä salonkiin.
"Pyrstötähden" toinen salonki oli ihastuttava huone. Mutta me mainitsemme vaan yhden osan siitä, itämaisen sokkelon, mattoineen, silkkiverhoineen ja lamppuineen, joka levitti vienoa valoa ympäri huonetta.
Neiti Paragon, tumma, raukea kaunotar, pitkine, mustine silmäripsineen ja viekottelevine katseineen vaipui kevyesti huoahtaen erääseen sohvaan. Hän oli puettu tulipunaiseen pukuun, tehty pehmeästä, kevyestä, ihmeen kauniista kankaasta ja oli lumivalkeine käsivarsineen, pyöreine kauloineen ja kuvankauniine olkapäineen elävä taideteos, sangen vaarallinen miehen katsella.
Herra Robert van Rensselaer istui kumartuneena häntä kohti ja keskustellessaan ahmi silmillään edessään olevaa ihanaa näkyä. Herra Robert van Rensselaer oli juonut sangen paljon kalliita viinejään.
Voi olla joku, joka ei kykene ymmärtämään tämän kohtauksen runollista puolta, joku, joka väittää, ettei neiti Paragon ole lempeä, helläsydäminen nuori nainen, vaan henkilö, joka älyää, mitä tekee. Robbie huomasi sen myöskin, varsinkin kun hän oli ollut tilaisuudessa keskustella tästä isänsä kanssa jo monta kertaa.
Rahallisessa suhteessa oli neiti Paragon tuskin kyllin arvokas hänelle. Mutta hän piti itseään jo tarpeeksi rikkaana voidakseen ottaa huomioon tämän kauneudenkin.
Ja hänen puheensa sai lentoa, sanansa kävivät yhä hellemmiksi. Ja neiti Paragon loi häneen hiukenevia katseita, kunnes hän vihdoin uskalsi tarttua tämän käteen. Ja neiti Paragon salli hänen pidellä kättään, jonka paljas kosketuskin sai hänen sydämensä nopeammin sykkimään ja teki hänet kaunopuheliaaksi.
Hän sanoi neiti Paragonille kuinka kauvan jo oli tätä ikävöinnyt, kuinka hurmaava tämä hänen mielestään oli. Käsivarsi puoleksi hänen vyötäistensä ympärillä, toiselle polvelleen vaipuneena, tunnusti hän, mitä ei enään voinut salata — että rakasti häntä koko sielullaan. Ja kun ihmeellinen, verraton neiti Paragon, sädehtien kauneudesta, vastasi hänelle kuiskaten, painoi hän tämän intohimoisesti rintaansa vasten ja suuteli hänen poskiaan ja huuliaan.
Kun hilpeä seurue tuli salonkiin, kaasi herra van Rensselaer viiniä laseihin pöydällä seisovasta karahviinistä. Ja kun kaikki parin minuutin perästä olivat sinne kokoontuneet, vei isäntä herra de Veren — sukkelapuheisen herra de Veren — syrjään ja kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja, joiden johdosta hän kovin hämmästyneenä löi kätensä yhteen.
Heti sen jälkeen piti herra de Vere pienen puheen, niin vastustamattoman leikkisän, että vieraat olivat nauruun pakahtua. Ja isännän seisoessa punastuneena kuin koulupoika, suosionosoitusten yllättämänä, kaatoivat hänen vieraansa sampanjaa laseihin ja joivat myöhään yöhön tulevan rouva Robert van Rensselaerin onneksi. Jo koitti päivä, kun he vihdoinkin erosivat, ja taivas alkoi valjeta Marylandin rannikon yllä, jonka ohi "Pyrstötähti" juuri viiletti matkallaan länttä kohti.