XX.
Samana päivänä, jolloin tämä eriskummallinen "sopimus" tehtiin, olivat ystävämme ja hänen uhrinsa istuneet ja keskustelleet myöhäiseen iltaan asti. Sitten nousi van Rensselaer vaunuihin ja karautti kaupungista. Mutta koska hän tunsi tarvitsevansa liikuntoa ja raitista ilmaa, astui hän, vastoin tavallisuutta, alas vaunuista ja lähti kävelemään pitkin Broadwayta.
Hän ei ollut tullut syöneeksi päivällistä kotona ja oli sentähden matkalla klubiansa kohti, kun hän yhtäkkiä huomasi joutuneensa kirkkaasti valaistun ravintolan edustalle. Soiton säveleet kuuluivat sieltä houkuttelevina. Hän seurasi äkillistä päähänpistoaan ja astui sisälle.
Tässä ei ollut mitään merkillistä, sillä se oli hieno ravintola, jossa oli naisia vaaleissa pukimissa ja herrat polttelivat sikarejansa. Van Rensselaer istui vähän aikaa katsellen ympärilleen. Sitten alkoi hän tutkia ruokalistaa.
Huolimatta vähän väliä toimeenpanemistaan suurenmoisista kemuista, oli van Rensselaer oikeastaan sangen vaatimaton mies. Hänen loistava vierasvaraisuutensa tarkoitti vaan toisten ilahuttamista. Hän tilasi ensin cocktailin, maisteli sitä mietteissään, tarjoilijan pannessa pöytään erittäin hienoa ja herkullisen lajisia ostronia. Ennenkuin ryhtyi niitä syömään, tilasi hän seuraavan ruokalajin, erityisellä tavalla valmistettua vasikan kylkeä ja peltopyytä paahdetun leivän, sparriksen ja silpoherneitten kera.
Tarjoilija kuunteli huomaavaisena hänen määräyksiään, kuinka nämät lajit olisivat laitettavat, ja mitä kastiketta hän tahtoi sparriksen kera.
— Ja tuokaa mulle sitten pullo chambertinia, lisäsi hän. Parasta, mitä teillä on.
Tarjoilija kiirehti täyttämään hänen käskyjään, ja herra Robert van Rensselaer alkoi tuntijan tavalla maistella ostroneja. Ruuat olivat moitteettomia ja viini parempaa kuin hän oli uskaltanut toivoakaan. Hän tunsi itsensä tyytyväiseksi koko maailmaan. Silloin tällöin herkesi hän syömästä hengähtääkseen vähän ja katsellakseen ympärilleen. Hän oli todellakin alkanut käydä lihavahkoksi, ja se vaivasi häntä syödessään. Vihdoinkin oli hän päättänyt ateriansa, maiskutteli huuliaan, nojautui mukavasti taaksepäin tuolissaan ja sytytti sikarinsa.
Robert van Rensselaerin sikarit olivat — kuten kaikkikin, mitä hän käytti — hänen itse ulkomailta tuottamiaan, ja niiden tuoksu oli suoraan sanoen jumalallinen. Ystävämme istui silmät puoliummessa ja tunsi olevansa sangen onnellinen, miellyttävä lämpimyys ja kylläisyys hyvästä ruuasta ja viinistä levisi hänen jäseniinsä. Mitä voi sivistynyt ihminen enempää toivoa?
Kyllä, yhtä vielä, yhtä ainoata. Ja herra Robert van Rensselaer, katsellessaan ympäri huonetta, äkkäsi sen, mitä kaipasi. Erään pöydän ääressä huoneen vastaisella seinällä istui kaksi naista, joihin hänen katseensa pysähtyi.
Toinen oli lihava, vaaleanverinen, jalokivillä koristettu, mutta toinen — sellaista hän ei vielä ikinä ollut nähnyt!
Se oli vallan nuori tyttö, mutta ihmeen hieno ja hento kaunotar. Hän oli vaatimattomasti puettu ja kovin kalpea, mutta hänen ihonsa muistutti ruusunväristä marmoria, ja hänen kasvonsa — Van Rensselaer ei mitenkään voinut kääntää silmiään hänen kasvoistaan.
Vanhempi nainen huomasi hänen katseensa, hymyili, ja näkyi polkasevan nuorempaa naista jalalle. Tyttö käänsi katseensa van Rensselaeria kohti, lehahti tulipunaiseksi ja loi silmänsä lautaseensa.
Van Rensselaerin sydän alkoi sykkiä kiivaammin. Hän joi kiireesti kahvinsa ja viskasi pois sikarinsa. Nähdessään molempain naisten alkavan lähteä, kutsui hän tarjoilijan, silmäsi laskua, antoi miehelle kahdenkymmenen dollarin setelin ja käski hänen itsensä pitää loput. Sitten otti hän päällystakkinsa ja lähti hiljalleen kadulle.
Seuraavassa kadunkulmassa saavutti hän molemmat naiset. He kääntyivät siitä eräälle poikkikadulle.
— Ystävättärenne näyttää vähän kainostelevan, sanoi hän hymyillen astuessaan nuoren tytön rinnalle ja otti hiljaa tämän käsivarren omaansa.
— Niin, hän on todellakin vielä ujo, vastasi nainen. Hän on ollut
New-Yorkissa vasta pari päivää. Neiti Harrison — herra — herra —?
— Herra Green, vastasi van Rensselaer.
— Herra Green, toisti nainen ja naurahti. Minun nimeni on rouva Lynch.
Näin kävi esittely nopeasti ja lystikkäästi.
— Minne matka, kysyi herra Green.
— Olemme juuri menossa kotiin, vastasi rouva Lynch.
He kulkivat katua eteenpäin. Van Rensselaer tunsi tytön hennon käsivarren vapisevan, mutta tämä ei puhunut mitään eikä edes nostanut katsettaan, kun häntä puhuteltiin. Rouva Lynch piti keskustelua vireillä, kunnes he saapuivat erään ruskean kivitalon edustalle. Ikkunaverhot olivat alaslasketut, mutta niiden välistä vilkkui valoa, ja naisen avatessa eteisen ovea, kuului sisältä naurua ja iloisia ääniä. Ovi salonkiin oli auki, mutta he menivät sen ohi ja astuivat pieneen, niukasti valaistuun huoneeseen, sulkivat oven jälessään, ja kaikki hiljeni taas.
— Olkaa kuin kotonanne, sanoi rouva Lynch ja rupesi riisumaan hattuaan ja päällystakkiaan. Herra Green teki samoin ja istahti sitten sohvaan.
Nuori tyttökin istuutui. Hän vapisi yhä ja oli hyvin kalpea. Mutta rouva Lynch ei ollut sitä huomaavinaan, hän keskusteli vaan innokkaasti uuden tuttavan kanssa.
Äkkiä nousi hän seisomaan ja sanoi:
— Toivon teidän suovan anteeksi, mutta minun täytyy mennä toimittamaan eräs asia.
Nuori tyttö koetti estellä, mutta nainen katsahti vihaisesti häneen.
Sitten katosi hän sulkien oven jälissään.
Silmänräpäyksen ajan vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus. Sitten nousi herra Green ja meni tytön viereen istumaan.
— Kertokaa minulle, kuinka on laitanne, sanoi hän.
Tyttö peitti käsillään kasvonsa.
— Niin, puhukaa minulle kaikki, jatkoi mies hellällä äänellä.
Luotattehan minuun, eikö totta?
Tyttö katsahti mieheen, ja kyyneleet alkoivat virrata hänen poskilleen.
— Oi, säälikää minua, rukoili hän. Minä en voi! Minä en voi! Te ette aavistakaan, kuinka onneton minä olen.
Robbie — tunnen halun tällaisessa tilaisuudessa kutsua häntä Robbieksi, vaikka hänen hiuksensa olivat jo harmaat — katseli kaunista tyttöä ajatellen itsekseen, ettei vielä koskaan ollut nähnyt mitään niin ihmeellistä.
— Kuulkaahan nyt, sanoi hän ystävällisesti, teidän ei tarvitse ensinkään pelätä minua. Kertokaa, kuinka teidän laitanne on, ja kuinka oikeastaan olette tänne joutunut.
Tyttö silmäili häntä arasti.
— Minä olen ollut täällä vasta muutamia tunteja, sanoi hän koettaen hillitä kyyneleitään. Se on tavallinen juttu, eikä siitä ole teillä mitään huvia. Isäni on kuollut, äitini myöskin, ja kun olin köyhä, täytyi minun tehdä työtä. Ja sitten satuin tapaamaan nuoren miehen, johon rakastuin.
Hän kohotti epätoivoissaan kätensä.
— Jatkakaa, sanoi Robbie lempeästi.
— Näimme viimeksi toisemme menneellä viikolla, sanoi tyttö. Mutta nyt en enään ikinä saa nähdä häntä. Hän pyysi minua tulemaan luokseen asumaan — se oli silloin, kun juuri olimme tulleet tuntemaan toisemme. Hän oli hyvin rikas, eivätkä vanhempansa antaneet hänen naida minua. Mutta minä rakastin häntä enkä välittänyt siitä. Tahdoin ainoastaan saada olla hänen luonaan. Siitä on nyt vuosi. Sitten hän matkusti luotani. Hän sanoi vanhempainsa tietävän kaikki. Kuulin hänen matkustaneen New-Yorkiin ja läksin hänen jälestään — ainoilla rahoillani matkustin. Tietysti en tavannut häntä enkä voinut saada työtäkään. Koko viime ja toissa yön kuljeskelin pitkin katuja. Ja sitten — niin, sitten mulla ei ollut enään muuta keinoa — minä olin puolikuollut nälästä ja väsymyksestä.
Nuoren tytön puhuessa punastuivat hänen kasvonsa mielenliikutuksesta. Hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen. Mies kehotti häntä jatkamaan, ja hän kertoi koko elämäkertansa, sillä tämä oli ensimäinen osanottavainen ihminen, jonka hän New-Yorkissa tapasi.
Ja Robbie puhui hänelle aivankuin entinen Robbie oli puhunut naisille, hellästi ja miellyttävästi, säädyllisesti ja hienotunteisesti. Hän oli kaunis mies ja henkevä mies, ja tyttö unohti ensin tuskansa, sitten epätoivonsa ja lopuksi surunsa. Kukaan ei häirinnyt heitä, ja he jatkoivat keskusteluaan tunnin, kaksi. Ja minuutti minuutilta kasvoi myötätuntoisuus heidän välillään. Robbien veri alkoi yhä kiivaammin kuohua. Tyttö ei ollut ainoastaan kaunis, vaan myöskin viisas ja hyvä — oikea kallis helmi keskellä kurjuutta ja saastaisuutta. Ja siksi kävi hänen äänensä yhä hellemmäksi ja yhä varomattomammin alkoi tyttö avata sydäntään hänelle.
Aika kului, tuli puoliyö, ja vihdoin uskalsi Robbie tarttua tytön käteen ja istahtaa hänen viereensä. Ystävämme Robbie vapisi kuin koulupoika, veri hehkui hänen suonissaan, ja puna hohti tytön kasvoilla.
— Kuulkaa minua, kuiskasi mies, te ette aavistakaan, kuinka sydämeni säälii teitä, kuinka ihailen teitä ja kuinka kernaasti tahtoisin auttaa teitä. Te olette niin kaunis — minä en koskaan ole nähnyt niin kaunista naista — ja minä, minä tahdon pelastaa teidät täältä, eikä teidän tarvitse tällaisesta kuulla enään sanaakaan. Minä pidän huolen teistä, minä varjelen teitä. Minä teen kaikki, mitä voin, jotta tulisitte onnelliseksi. Sillä minä rakastan teitä, oi, en voi sanoin ilmaista, kuinka teitä rakastan! On hirveätä sanoa sitä teille tällaisessa paikassa. Mutta onhan yhdentekevä, mitä meistä täällä ajatellaan. He eivät aavista mitään, mutta eihän se meitä liikuta. Oi, minä rukoilen teitä, tulkaa omakseni! Minä en vielä tiedä, kuinka tämän asian järjestäisin, mutta sen vaan tiedän, etten salli ikinä teille tehtävän mitään pahaa. Enkä minä koskaan jätä teitä, en koskaan!
Hän puhui nopeasti, hengästyneenä, mutta vastustamattoman kiehtovasti. Hän kiersi varovaisesti käsivartensa tytön vyötäisille, sitten uskalsi hän painaa suudelman hänen huulilleen ja vihdoin, nähdessään tytön vapisevan, ja liikutuksen kyyneleitten kimaltelevan hänen silmissään, painoi hänet intohimoisesti rintaansa vastaan.
— Ja nyt, sanoi Robbie, kun rouva Lynch astui sisään, tehkäämme yksin tein selvä koko asiasta!