XXVIII.
Mary oli yksin. Peloittava hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään. Vainotun otuksen tavoin makasi hän siinä huoneen nurkassa, johon oli kaatunut. Kasvonsa olivat tuhkanharmaat, silmänsä pyörivät villinä, ja vapisevissa käsissään piteli hän onnetonta medaljonkia.
Hän tuijotti sitä kauhun lyömänä, voimatta paikaltaan liikahtaa. Hän tahtoi avata sen, mutta kului kymmenen minuuttia ennenkuin hän jaksoi nousta ja hoippua lattian yli.
Hän sai käsiinsä taltan, paneutui tuskasta melkein mielipuolena lattialle pitkäkseen ja koetti avata medaljonkia. Kätensä vapisivat, ja tuon tuostakin löi hän sormiinsa, jotta veri juoksi.
Äkkiä aukesi medaljonki, ja yksi ainoa silmäys siihen oli kyllin riittävä. Seuraavassa tuokiossa liukui se hänen hervottomista käsistään lattialle, ja hän päästi valittavan huokauksen. Silmänräpäyksen ajan seisoi hän ikäänkuin tukea etsien, sitten kääntyi hän ja syöksyi kirjoituspöytänsä luo. Haparoivin sormin haki hän jotain laatikosta.
Laukaus pamahti, ja hän vaipui lattialle verisenä, värähtelevänä kasana, ja aivonsa valuivat matolle.