XXVII.
Mary Harrison horjui kuin juopunut. Hän sai kiinni eräästä tuolista.
— Jim, läähätti hän, mihin minä joudun?
— Tiedät minun joka tapauksessa pitävän huolen sinusta, sanoi mies.
— En minä sitä tarkoita! huudahti tyttö. Mutta, voi, minä rakastan sinua. — — En voi sinutta elää! Mihin, taivaan nimessä, minä joudun?
Ja tyttö heittäytyi hänen syliinsä äärettömän epätoivon vallassa.
— Mihin minä joudun? Mihin minä joudun? huusi hän vähän väliä. Kuinka voin kestää tämän!
Mies koetti turhaan rauhoittaa häntä.
— Kuule, sanoi hän tukahutetulla äänellä, älä nyt ole niin suruissasi. Ehkä voit unohtaa minut vielä. Kas niin, koetahan nyt olla ymmärtäväinen!
Tytön koko ruumis vapisi.
— Ei, ei, huusi hän. Tämä vielä tappaa minut!
Äkkiä hypähti hän ylös, ja silmänsä salamoivat.
— Minä tapan sen naisen, kuiskasi hän. Minä tapan hänet.
Mies veti hänet luokseen koettaen rauhoittaa häntä.
— Ei, Mary, se olisi vielä pahempi minulle. Sanothan rakastavasi minua? Silloin täytyy sinun myöskin luopua minusta. Muulla keinoin ei tästä pulasta päästä.
Tyttö istui kalman kalpeana, ja valittava voihkina tunkeutui hänen huuliltaan. Sitten sipaisi hän hiukset otsaltaan ja tuijotti hurjan näköisenä eteensä.
— Luopua sinusta, kuiskasi hän käheästi. Luopua sinusta!
Ystävämme Robbie oli hyvin pahoillaan. Hyväsydäminen mies ei mielellään kiusaa naista, varsinkaan sitä, jota rakastaa. Hän oli kumminkin jo kerran tehnyt päätöksensä ja aikoi järkähtämättä pysyä siinä.
— Enkö saa sinua enään koskaan nähdä … edes vilaukselta … joskus vaan, vaikeroi Mary nojaten päänsä hänen rintaansa vastaan ja itki ikäänkuin sydämensä olisi pakahtua.
— Et, sanoi mies lujasti. Etkö sinä ymmärrä, Mary, ettei maailmassa ole ainoatakaan paikkaa, johon voisin sinut kätkeä, josta tuo nainen ei nuuskisi sinua esiin? Hän on ottanut selville, kuka minä olen ja seurannut minun jälkiäni tänne. Ymmärräthän, Mary, että hän musertaa minut, kenties pakottaa minut surmaamaan itseni.
Tyttö kauhistui.
— Ei, se ei saa tapahtua, sanoi hän. Sinä näyt olevan oikeassa, ja minun täytyy uhrautua. Minä tahdon poistua. Luulen voivani kestää sen. Mutta, Jim, Jim, en ole ikinä rakastanut ketään muuta kuin sinua enkä tule koskaan rakastamaankaan.
— En minäkään unohda sinua, Mary, sanoi mies. Saat kaikkea, mitä tarvitset. Rahaa ei sinulta pidä puuttuman.
Tyttö kuunteli hajamielisenä hänen puhettaan. Hän ei tällä hetkellä rahoja ajatellut.
— Mihin aijot matkustaa, kysyi mies hetken vaitiolon päästä.
— En tiedä, vastasi tyttö. Kotia minulla ei ole. Niin, mihin minä oikeastaan menisinkään? Ajattelen, parasta lienee palata takaisin syntymäseudulleni — Albanyyn.
Tämä nimi herätti äkkiä eloon erään muiston Robert van Rensselaerin sielussa.
— Albanyyn? toisti hän. Et ole koskaan maininnut olevasi sieltä kotoisin.
Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten:
— Ehkä sinä tunnet siellä erään nuoren tytön … mutta enhän minä tiedä edes hänen nimeään, lopetti hän kevyesti naurahtaen.
— Vai niin, sitten luulen, etten voi antaa sinulle mitään tietoja hänestä, sanoi tyttö, koettaen hymyillä hänkin. Muuten tunnen siellä ainoastaan joitakuita ihmisiä. Enkä tuntenut ketään, ennenkuin äitini matkusti pois muutamia vuosia sitten.
— Matkusti pois? kysäsi mies. Luulin sinun kertoneen, että hän on kuollut.
— Kuollut hän varmaan onkin, koska hän oli kovin sairas lähteissään, vastasi tyttö. Mutta minä en tiedä, kuinka hänelle kävi. Hän ei koskaan palannut.
Mies tuijotti hämmästyneenä tyttöön.
— Ei koskaan palannut, toisti hän. Mikä sinun äitisi nimi oli?
— Helena, vastasi tyttö.
Mies lyyhähti tuolilleen takaisin.
— Oi, kauheata sitä on ajatellakin! jatkoi tyttö värähtelevällä äänellä. Rakas äitiparkani! Hän työskenteli aamusta varhain myöhään iltaan elättääkseen minua. Hän oli niin hyvä, niin hyvä. Hän tappoi työllä itsensä, Jim, se on ihan totta.
— Mikä häntä sitten vaivasi?
— Keuhkotauti, vastasi tyttö.
Mies säpsähti, ja hän huomasi sen.
— Mikä sinun on? kysyi tyttö.
— Ei mikään, sanoi mies, tämäpä on omituinen sattuma. Mikä sinun isäsi nimi oli?
— En ole koskaan tuntenut isääni, vastasi tyttö. Äitini ei ole hänestä mitään kertonut. Mutta minä aavistin, etteivät he olleet naimisissa … ja että…
Hän pysähtyi hämmästyneenä miehen oudosta näöstä. Mutta sitten jatkoi hän:
— Luulen isäni olleen hyvin rikkaan, kauniin ja hyvän. Äiti antoi minulle medaljongin, jossa oli isäni kuva, ja jonka avaimen äiti sanoi olleen isälläni, jotta sitä ei kukaan muu voisi avata. Hän itse oli hukannut sen avaimen, jonka oli isältäni saanut.
Tyttö vaikeni taaskin. Aaveentapainen, tuhkanharmaa kalpeus oli levinnyt Robert van Rensselaerin kasvoille. Hän nojautui tyttöön, silmänsä tuijottaen kauhistuneina. Ojensi sitten tyttöä kohti kätensä, joka vapisi kuin haavanlehti.
— Medaljonki! Medaljonki! läähätti hän. Jumalani! Onko se sulla tallella?
— On, huudahti tyttö hämmästyneenä, kiiruhtaen piironkinsa luo. Hän ojensi medaljongin miehelle. Tämä katsahti siihen, horjahti takaisin kuin olisi saanut tikarin piston rintaansa. Ja hurjasti, hirvittävästi parkaisten tarttui molemmin käsin päähänsä ja oli vähällä kaatua.
Mutta Mary oli kauhistuneena kiiruhtanut hänen luokseen.
— Jim, Jim, huusi hän. Mitä tämä on?
Hän yritti tarttua mieheen kiini, mutta tämä pakeni kauhistuneena häntä kuin villiä eläintä.
— Ei, ei! huusi mies ryömien nurkkaan, pelko ja kauhistus katseessaan.
Älä! Mene pois! Mene pois!
— Mutta, Jim, mitä tämä on? huusi tyttö. Mikä sinulle on tullut?
Mies oli vaipunut polvilleen ja kouristukset vavahuttelivat hänen ruumistansa.
— Oi, Jumalani! voihki hän. Oi, Jumalani!
Mary juoksi hänen luokseen ja löi käsivartensa hänen ympärilleen.
— Jim! Jim! kirkui hän hysteerisesti. Sinun täytyy sanoa, mitä tämä on — sinun täytyy — sinun täytyy! Tiedätkö sinä, kuka minun isäni oli?
— Tiedän! oihki hän ja kiemurteli kuin mato, tiedän — tiedän!
— Kuka hän sitten oli? Kuka? Sano!
Mies yritti puhua, mutta sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa. Äkkiä vavahti koko ruumiinsa. Hän tempasi itsensä irti tytön syleilystä niin kiivaasti, että tämä lensi vastakkaiseen seinään. Sitten hoippui hän ovelle voihkien ja valittaen.
Vielä silmäys tytön kasvoihin, sitten pakeni hän kuin mielipuoli rappuja alas.
Vaunut odottivat vielä kadulla. Hän ei nähnyt niitä, mutta ajaja huusi hänelle, kun hän aikoi kiiruhtaa ohi. Hän tointui silmänräpäykseksi ja hyppäsi vaunuihin.
— Mihin? kysyi ajaja.
— Yhdentekevä! huusi hän. Aja vaan!
Ja niin mentiin täyttä vauhtia pitkin katuja. Van Rensselaer istui kyyristyneenä vaunujen nurkkaan, väännellen epätoivoissaan käsiään.
Sama ajatus palasi aina hänen mieleensä, ajatus, joka sai veren hyytymään hänen suonissaan. Hänen ruumiinsa vääntelehti kovissa kouristuksissa.
Kauvan hän ei voinut tätä kestää, vaan käski ajajan seisauttaa, hyppäsi alas ja nakkasi tälle rahan. He olivat tulleet Parkin syrjäiseen osaan. Hän kääntyi ympäri ja pakeni pimeyteen.