XXVI.
Jätämme mainitsematta herra Robert van Rensselaerin muistutukset kirjeen luettuaan, koska ei kenelläkään ole niistä hyötyä eikä huvia. Lukija on varmaan kuvitellut, ettei ystävämme tähän aikaan ollut missään tekemisissä rouva Lynchin kanssa. Niin hän uskoi itsekin. Mutta yksi elämän pikku ilojen varjopuolia on se, etteivät ne jätä meitä rauhaan silloin, kun tahtoisimme unohtaa ne.
Sankarimme mietti miettimistään, kuka olisi tämän kirjeen kirjoittaja. Ja koko ajan hän joko käveli edestakaisin huoneessa tai istui liikahtamatta, eteensä tuijottaen tuolilla.
Saatuaan vihdoinkin päätöksensä tehneeksi, ei hän ensinkään ollut iloisella tuulella. Otsansa oli synkkä ja silmänsä loistivat oudosti. Hän lähti huoneesta pitkin, raskain askelin, ja pari sekuntia myöhemmin kiidättivät ajoneuvot häntä Mary Harrisonin asuntoa kohti. Ajettuaan kappaleen matkaa, käski hän ajajan pysäyttää ja astui alas vaunuista. Kun ne olivat kadonneet näkyvistä, astui hän toisiin, joilla ajoi lopun matkaa.
Nuori tyttö otti hänet vastaan onnesta säteillen. Hänen yllään oli punainen silkkipuku, ja hän oli niin ihmeen kaunis, että Robbien kasvot ehdottomasti kävivät lempeämmiksi. Mutta tyttö oli kumminkin huomannut jo hänen synkän katseensa ja huudahti pelästyneenä:
— Mitä on tapahtunut?
— Mary, sanoi hän lyhyesti, ja katseensa tuli yhä ankarammaksi, Mary, meidän täytyy erota.
Tyttö katseli häntä hämmästyneenä.
— Mitä sinä tarkoitat? kysyi hän.
— Sitä mitä sanonkin, vastasi mies. Meidän täytyy erota.
Mutta nähdessään tytön kalpenevan, sulki hän hänet syliinsä ja istahti sitten sohvalle.
— Kuule nyt, Mary, sanoi hän lempeämmin, sinä olet hyvä tyttö, ja minä voin sanoa sinulle koko totuuden. Sinun vikasi ei tietysti ole, että olen joutunut suuriin ikävyyksiin ja voin ainoastaan tällä tavoin päästä niistä.
— Mitä sinä tarkoitat, Jim? läähätti tyttö. (Hän oli oppinut kutsumaan van Rensselaeria Jimiksi.)
— Mary, sanoi hän, tiedäthän minun olevan naimisissa, vai kuinka?
— Tiedän, vastasi tyttö, mutta … onko se —
— Tiedät ehkä myöskin minun olevan sangen rikkaan miehen? No, sanalla sanoen, rouva Lynch on alkanut kiristää rahoja.
Tyttö vetäysi taaksepäin.
— Mitä — mitä? sammalsi hän huohottaen raskaasti.
— Niin se on. Minä olen jo maksanut hänelle useita tuhansia dollareja.
— Oi, Jumalani! kirkasi tyttö. Se on mahdotonta!
— Se on totta. Muuta keinoa ei ole enään kuin erota