XXXIII.
Siinä hän makasi tiedotonna koneen jyskyessä ja laivan kyntäessä aaltoja yli kuohuvan lahden. Vasta kun he olivat saapuneet aavalle merelle, ja jättiläisaallot kohahtelivat laivaa vastaan, heräsi hän äkkiä siitä, että alus kallistui syrjälleen. Töytäyksestä oli hän kierähtänyt tuolilta lattialle. Hän tarttui pöytään ja pääsi vaivoin jaloilleen. Kaikki hänen ympärillään huojui ja aluksen reuna melkein kosketti vettä. Meri möyrysi oudosti, huumaavasti, eikä mies alussa oikein ymmärtänyt, mihin oli joutunut.
Ovi aukeni, ja kapteeni astui sisään.
— Nyt olemme ulapalla, sanoi hän äreästi. Mihin te aijotte mennä?
— Yhdentekevä, vastasi toinen. Antakaa mennä, mihin tahdotte, kunhan jätätte minut rauhaan!
— Hyvä! sanoi kapteeni. Ohjataan sitten koilliseen. Se suunta on varmin myrskyssä. Huomenaamulla varhain olemme karien ulkopuolella.
Ilta kului, aurinko laski, tuli pimeä. Myrsky yhä yltyi. Van Rensselaer oleskeli edelleen salongissa, yksin kauhunsa kera. Tunnin toisensa perästä istui hän kokoonkyyristyneenä tuolillaan väristen kuin kuumetautinen tai makasi tunnotonna keinuvalla lattialla. Siten vietti hän suurimman osan yöstä, aavistamatta, mitä ympärillään tapahtui. Hän ei kuullut ohivyöryviä, kohisevia aaltoja, jotka nostivat aluksen pilvenkorkuisille harjoilleen ja löivät kumisten keulaan. Hän ei tiennyt kapteenin tuskan valtaamana seisovan yövartijana, neljän miehen epätoivoisina ponnistellessa ruorissa pitääkseen laivaa pystyssä. Ylimalkaan hän ei ajatellut eikä tuntenut mitään, ennenkuin alus törmäsi jotain vastaan, ja sen perästä kuului ruskava, kitisevä ääni ikäänkuin koko alus olisi haljennut keulasta perään saakka. Vasta silloin katsahti hän tylsästi ylös ja huomasi laivan liikkeitten muuttuneen siten, että se nyt kallisteli kyljeltä toiselle ja aallot löivät raivokkaammin kuin ennen.
Salongin ovi temmattiin auki, ja kapteeni syöksyi sisään.
— Keula on murtunut! oihki hän. Kone on pilalla!
Robert van Rensselaer tuijotti höperön näköisenä häneen.
— Mitä te sanotte? kysyi hän.
— Keula on murtunut! ulvoi toinen, ja hänen äänensä kuului yli myrskyn mylvinän.
— No, mitä sitten? kysyi van Rensselaer. Mitä se mulle kuuluu?
— Me olemme hukassa! huusi kapteeni. Ettekö te tajua sitä? Me ajaudumme — me syöksymme kallioita kohti.
Van Rensselaer puristi pöydän syrjää tuijottaen kapteeniin. Hän toisti puoliääneen itsekseen tämän sanoja, ikäänkuin ne eivät vieläkään olisi hänelle selvinneet:
— Ajaudumme? Syöksymme kallioita kohti?
Mutta sitten hän yhtäkkiä huomasi villin, kauhistuneen katseen kapteenin silmissä ja hyökkäsi häntä päin.
— Me emme saa syöksyä! Hulluhan te olette! Tehkää edes jotain!
Pysäyttäkää!
Kapteeni huomasi hänen olevan juovuksissa. Mutta hänen siinä seisoessaan, alkoikin pelästys karkoittaa viinanhöyryjä hänen päästään, aivankuin innostus oli tehnyt edellisenä iltana.
— Missä me olemme? huusi hän. Missä me olemme?
Peloittava täräys vavistutti koko alusta. Se keikahti syrjälleen, ja molemmat miehet seisoivat parin sekunnin ajan tuskan ja jännityksen valtaamina.
Seuraavassa hetkessä nousi se taas pystyyn, ja kapteeni vastasi:
— Me olemme Mainen rannikolla, noin viisikymmentä penikulmaa maalta. Mutta me olemme tuuliajolla emmekä voi tehdä mitään. Jos ei apua tule, olemme hukassa.
— Apua täytyy tulla! huusi van Rensselaer, joka vihdoinkin ymmärsi asian oikean laidan. Oletteko te hullu! Se on mahdotonta!
Hän töytäsi ovelle, kapteeni seurasi perässä. Sitä avatessaan täytyi hänen kyyristyä alas myrskyn kauhean raivon edessä. Ulkona oli pilkkopimeä, mutta tuuli oli kuin elävä olento, joka kiukuissaan pieksi häntä kasvoihin, ja vihmova kuohu pisteli ihoa kuin neulalla. Van Rensselaer näki juuri raketin lentävän kannelta halkaisten pimeyden. Sitten hoiperteli hän takaisin salonkiin.
Asema oli hänelle täysin selvillä, ja kuoleman kauhun edeltä saivat kaikki muut tunteet väistyä. Hän hoippui ympäri, horjahti aina aluksen kallistuessa puolelta toiselle, pudisteli nyrkkejään taivasta päin ja kirkui tuskasta mielettömänä:
— Jumalani! Jumalani! Se ei ole mahdollista! Se on valhetta! Pelasta meidät! Mitä pitää meidän tehdä?
Näin vaikeroi hän, kunnes kapteeni inhoten jätti hänet ja poistui kannelle velvollisuuttaan täyttämään.
Mutta van Rensselaer ei huomannut kapteenin lähtöä. Hän jatkoi epätoivoista kävelemistään tuskasta mielipuolena. Kaikki oli hänessä kuollut, paitsi villi, eläimellinen itsensäsäilytysvaisto — jos hänessä yleensä muuta oli koskaan ollutkaan. Hän tahtoi elää, hän tahtoi päästä maihin, olihan hän sadanmiljoonan dollarin omistaja — niin, se hän oli! Mahdotonta hänen nyt oli hukkua kuin pyydykseen joutunut rotta! Hän kirkui, hän huusi jumalaa avuksi — hän itki — hän rukoili — hän kirosi. Ja yhä raivosi myrsky hillittömällä voimalla, se ulvoi, se mylvi hänen häkkinsä ulkopuolella kuin petoeläin, joka tahtoi saada hänet kynsiinsä ja syöstä pienen aluksen turmioon. Ja häntä, pyydykseen joutunutta rottaa, ei kukaan kuullut, vaikka hän kirkui ja raivosi niin, että vaahto suusta valui.