XXXII.
Vaivoin pääsi sankarimme ahdingon läpi tunkeutumaan. Miehet kiroilivat, repivät tukkaansa ja pudistelivat nyrkkiään kohti korkeutta. He olivat menettäneet koko omaisuutensa, ja perikato ja nälkä uhkasivat heitä.
Tämä oli kamala, helvetillinen näytelmä, mutta se ei tehnyt mitään vaikutusta van Rensselaeriin. Hänellä oli kyllin tekemistä hillitessään sisässään kuohuvaa mielenliikutusta. Vaikeata on kuvailla hänen ajatuksiaan ja tunteitaan tällä hetkellä, jolloin hän oli ansainnut seitsemänkymmentäkahdeksan dollaria kappaleelta kahdesta miljoonasta osakkeesta ja tunnin kuluessa tullut New-Yorkin rikkaimmaksi mieheksi.
Muutamia minuutteja myöhemmin tulla nilkutti van Rensselaer vanhempi hänen konttoriinsa ja heittäytyi poikansa kaulaan.
— Robbie, änkytti hän, Robbie!
Mutta sitten tukehutti mielenliikutus hänen äänensä, eikä hän voinut enempää puhua. Shrike ja ne kolme muuta tulivat heti sen jälkeen, ja nämät viisi herraa olivat puolihulluina ilosta, he lauloivat, nauroivat, tanssivat ja lopuksi lankesivat toistensa syliin ylenpalttisessa onnessaan.
Minä sanon nimenomaan viisi, sillä van Rensselaer nuorempi, kumma kyllä, otti sangen vähän osaa yhteiseen iloon. Hän istui raukeana tuolissaan ja hymyili hermostuneesti isänsä laskiessa hänen tarumaisia voittojaan. Toisinaan hän eteenpäin kumartuneena tuijotti sammunein katsein seinään ja hypisteli vapisevin käsin esineitä ympärillään.
— Robbie raukka, sanoi hänen helläsydäminen isänsä. Hänen voimansa ovat aivan lopussa, näkeehän sen. Otappas tästä kulaus!
Hän ojensi pojalleen taskumatin ja katseli hämmästyneenä, kuinka tämä tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Sillä nyt kun jännitys oli lauennut, peloittava painostus poissa, valtasi tuska äkkiä uudella voimalla Robert van Rensselaerin. Hän nousi, pyysi anteeksi ja lähti ulos.
Alhaalla kadun kulmassa vilisi loppumaton lauma miehiä, jotka huusivat ja kirkuivat epätoivon ensi puuskassa. Robert van Rensselaer tunkeutui niiden välitse ilman päämäärää, paljain päin, kädet nyrkissä. Hän oli koettamalla koettanut tottua ajattelemaan olevansa nyt New-Yorkin rikkain mies. Mutta se ei tahtonut oikein hänelle onnistua.
Äkkiä valtasi hänet epätoivon päättäväisyys. Hän hyppäsi ajurin rattaille ja huusi: "Aja satamaan!"
Muutaman minuutin kuluttua oli hän joen rannassa, jossa "Pyrstötähti" kellui. Ilma oli myrskyinen ja aallot vyöryivät vaahtopäisinä poukaman pohjaan asti. Mutta van Rensselaer ei ilmaa ajatellut ensinkään, vaan kiiruhti kannelle ja huusi kapteenille:
— Käskekää lämmittää, komensi hän. Ja sitten heti vesille!
Ihmetellen katseli kapteeni häntä.
— Mihin aijotte, sir, kysyi hän.
— Merelle, vastasi toinen.
— Tällaisessa myrskyssä! Mahdotonta.
— Minä en, piru vieköön, myrskystä välitä! huusi van Rensselaer. Minä tahdon päästä pois täältä — ymmärrättekö te sen? — pois tästä kirotusta kaupungista! — No, mitä te viivyttelette?
— Mutta, herra van Rensselaer, puolet miehistöstä on poissa — ja ruokavarat — — —
— Suoriutukaa kuten parhaiten taidatte! ulisi van Rensselaer. Kiiruhtakaa! Tehkää, mitä käsken! Saatte ottaa laivalle, kenen käsiinne saatte, kunhan vaan lähdette heti, kun höyry on valmiina. Joutukaa!
Hän poistui kapteenin luota horjuen salonkiin. Ja miehistön touhutessa kannella, tulen leimutessa pannujen alla, istui hän whiskya ryypiskellen. "Pyrstötähden" vihdoin lähtiessä liikkeelle, makasi hän rentona nojaten pöytää vasten, tunnottomana, väkijuomain huumaamana.