V.
Montague epäröi vain hetken. Sitten ryntäsi hän kannelle. "Missä on rouva Taylor?" kysyi hän.
"Hän meni alas", kuului viivyttelevä vastaus, mutta Montague juoksi nopeasti alas. Portaita myöten tuli hän lasikattoiseen eteiseen. Hän juoksi ovelle ja huusi: "Lucy! Lucy!" Tämän vastaus kuului. Hän tempasi ovea, mutta se oli lukittu.
"Avatkaa ovi!" huusi hän.
Ei ääntäkään. "Avatkaa tai sären oven", kirkasi hän taas. Ja samassa syöksyi hän ovea vasten. Se ryskähti. Samassa kuului miehen ääni: "Odottakaa!"
Joku hapuili ovenripaa ja henkeään pidättäen odotti Montague. Ovi avautui ja hänen edessään seisoi Dan Waterman.
Montague astui askeleen taapäin ja toinen tuli ulos kulkien sanaa sanomatta hänen ohitseen. Mutta yhden katsauksen hän ennätti saada — ja se osotti suurinta raivoa, mitä hän koskaan oli ihmiskasvoilla nähnyt.
Hän ryntäsi huoneeseen. Lucy seisoi sen toisessa päässä pöytään nojaten. Hänen pukunsa oli epäkunnossa ja tukka pudonnut korville; hänen kasvonsa hehkuivat ja hän oli hyvin kiihtynyt.
"Lucy!" huudahti hän juosten tämän luo. Nainen tarttui hänen käsivarteensa nojautuen siihen.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Montague. Lucy käänsi poispäin päänsä sanaakaan sanomatta. Sitten kuiskasi hän: "Pian, mennään pois täältä!"
Ja nopealla käsienliikkeellä pyyhkäsi hän hiuksensa otsaltaan, oikasi pukunsa ja lähti ulos nojautuen ystävänsä käsivarteen. Kannella seisoi upseeri ällistyneenä.
"Rouva Taylor haluaa päästä maihin", sanoi Montague.
"Toimittaisitteko veneen meille."
"Moottori tulee tuossa tuokiossa —" alkoi mies.
"Saammeko veneen heti!" sanoi Montague "tai huudan tuon höyryn."
Hänen äänensä oli käskevä ja mies toimitti heti veneen. Sillä välin seisoi Lucy hengittäen syvään ja katsellen hermostuneesti ympärilleen. Hän huokasi helpotuksesta kun he lähtivät jahdilta.
Äänettä istuttuaan sanoi hän rannassa: "Hanki minulle ajuri, Allan." Tämä toimitti sen ja Lucy istahti siihen hengähtäen. "Älkää kysykö minulta mitään, Allan", sanoi hän. Eikä hän sanonut sanaakaan heidän ajaessaan hotelliin.
"Voinko jotenkin olla avuksenne?" kysyi hän Lucylta tämän asunnossa.
"Ette nyt. Mutta odottakaa hetkinen."
Hän vetäytyi pukuhuoneeseensa, ja kun hän palasi, olivat kiihkon jäljet kadonneet. Hän istahti Montagueta vastapäätä ja tuijotti tähän.
"Allan", alkoi hän. "Olen koettanut ajatella. Mitä voin tehdä sille miehelle?"
"En tosiaankaan tiedä."
"Enpä uskoisi olevani New Yorkissa. Tämä on kuin keskiaikaa."
"Unohdatte, Lucy, etten tiedä, mitä on tapahtunut."
Lucy vaikeni taas ja niin he tuijottivat toisiinsa hetken, kunnes hän äkkiä heittäytyi takanojoon ja alkoi nauraa. "Koetan olla vihanen, Allan", hän soperti. "Ja minun pitäisi olla. Mutta se on niin mieletöntä."
"Kyllä teille paremmin sopii nauru kuin itku", sanoi Allan.
"Kerronpa sitten, Allan. Minun täytyy kertoa jollekin, muutoin pakahdun. Ja sitten täytyy teidän neuvoa minua, sillä en ole koskaan ollut näin sekasin."
"Kertokaahan nyt sitten."
"Kerroin jo, kuinka tapasin Watermanin hänen taidegalleriassaan", sanoi Lucy. "Hra David Alden vei minut sinne ja tuo ukko oli niin kohtelias ja arvokas — en aavistanutkaan! Ja sitten kirjotti hän minulle — omakätisen — kirjelipun kutsuen minut Brünhildelle. Tietysti pidin kutsua tavallisena. Kerroin teillekin eikä teillä ollut mitään muistutettavaa."
"Menin sinne ja minut johdettiin siihen huoneeseen. Ja sitten tuli ukko itse. Ja hän lukitsi oven jälkeensä!"
— Päivää, mitäs kuuluu, rouva Taylor! sanoi hän ja ennenkuin ennätin suutani avata, oli hän vierelläni ja kietoi kätensä vyötäisilleni. Voitte aavistaa mitä tunsin. Olin kuin halvaantunut.
— Herra Waterman? sopersin.
En kuullut mitä hän sanoi, olin ihan kauhusta jähmettynyt. "Laskekaa minut", sanoin useita kertoja, mutta hän ei välittänyt siitä rahtuakaan, puristi vain minua käsivarsissaan. Vihdoin kokosin voimani ja sanoin tyynesti:
— Herra Waterman, olkaa hyvä ja hellittäkää kätenne!
— Rakastan teitä, sanoi hän.
— Mutta minä en rakasta teitä, sanoin ja tuo kaikki tuntui niin järjettömältä minusta.
— Kyllä vielä opitte rakastamaan minua, sanoi hän. Niin monet ovat oppineet.
— En ole niitä naisia, sanoin. Olette erehtynyt. Päästäkää minut pois.
— Tahdon saada teidät. Ja kun tahdon jotain, otan myös. Kukaan ei uskalla minua vastustaa. Ymmärtäkää oikein. Ei siitä tule teille häpeää. Naiset pitävät kunniana saada minun rakkauteni. Ajatelkaa mitä voin tehdä teille. Saatte mitä vain tahdotte. Pääsette mihin vain haluatte. En koskaan kitsastele.
"Tuollaista hän lateli pitkän matkan. Ja siinä olin kuin karhun kynsissä. Uskokaa tai elkää, mutta hän on voimakas. En päässyt liikahtamaan. Voin tuskin ajatella. Olin tukehtua ja kaiken aikaa tunsin hänen henkäyksensä kasvoillani ja näin hänen silmänsä tuijottavan petomaisina silmiini."
— Herra Waterman, sanoin. En ole tottunut tällaiseen kohteluun.
— Tiedän, tiedän sen, sanoi hän. Jos olisitte, en teitä tahtoisi. Olen toisellainen kuin muut miehet. Ajatelkaa, mitä kaikkea on vallassani. Ei minulla ole aikaa rakastella naisia. Mutta minä rakastan teitä. Rakastuin heti kun näin teidät. Eikö se riitä? Mitä muuta voitte pyytää?
— Te olette kutsunut minut tänne valheellisella tavalla. Olette raukkamaisesti saanut minut satimeen. Jos teillä on hitunenkaan kunniantuntoa, niin häpeäisitte!
— No, no, ei tuollaisia tyhmyyksiä. Te tunnette maailman — ette te ole viime keväisiä kananpoikia.
"Noin hän sanoi, juuri noin, Allan, ja minä raivostuin — ette voi kuvitella. Minä yritin päästä vapaaksi taas, mutta mitä enemmän taistelin, sitä enemmän hän näytti raivostuvan. Olin ihan kauhuissani. En luullut laivalla olevan ainoatakaan henkilöä, paitsi hänen palvelijansa."
— Herra Waterman, huusin, hellittäkää kätenne tai nostan metelin.
Huudan.
— Se ei teitä auta, sanoi hän julmasti.
— Mutta mitä sitten tahdotte minusta?
— Tahdon että rakastatte minua.
"Ja sitten aloin tapella taas. Huusin kerran, kahdesti — ja sitten painoi hän kätensä suulleni. Silloin aloin taistella henkeni edestä. Luulenpa että olisin repinyt silmät sen vanhan ilkiön päästä, jollei hän olisi kuullut teidän ääntänne eteisestä. Kun te huusitte nimeäni, laski hän minut ja pelästyi. En koskaan ole nähnyt ihmiskasvoilla niin raivoisaa vihaa. Vastatessani huutoonne koetin juosta ovelle, mutta hän seisoi tielläni."
— Minä seuraan jälkiänne! kuiskasi hän. Ymmärrättekö? En koskaan tule hellittämään.
"Ja silloin te iskitte ovea ja hän avasi sen sekä meni pois."
* * * * *
Lucy oli tuota kohtausta muistellessaan punastunut ja hengitti nyt kiihkeästi. Montague istui sanaa sanomatta häntä vastapäätä.
"Oletteko koskaan kuullut tällaista eläissänne?" kysyi Lucy.
"Kyllä", sanoi Montague painavasti, "ikävä sanoa, mutta olen kuullut sellaisesta useita kertoja. Olen kuullut pahempaakin."
"Mutta mitä teen minä?" hän huusi. "Totisesti ei mies saa rankaisematta noin menetellä."
Montague ei virkkanut mitään.
"Hän on hirviö!" huuti Lucy. "Minun pitäisi toimittaa hänet vankilaan."
"Ette voisi sitä tehdä", sanoi mies päätään pudistaen.
"Enkö! Miksen?"
"Voisitte yrittää. Todisteena olisi teidän sananne hänen sanaansa vastaan ja hänen kävisi täydestä joka päivä. Ette te voisi vangituttaa Dan Watermania kuin voisitte jonkun muun miehen. Ja ajatelkaas niitä juoruja!"
"Minä haluaisin paljastaa hänet", pani Lucy vastaan. "Se olisi hänelle oikein."
"Se ei vahingoittaisi häntä rahtuakaan", sanoi Montague. "Voin vakuuttaa varmasti, sillä olen nähnyt yritettävän. Ei yksikään New Yorkin lehti painattaisi sitä juttua. Teidät vain leimattaisiin seikkailijattareksi."
Lucy heristeli nyrkkejään: "Voisinhan sitten yhtä hyvin elää
Turkissa!"
"Melkeinpä", sanoi Montague. "Tässä kaupungissa on vanha mies, joka kaiken ikänsä on lainannut rahoja ja niitä kasannut, niin että hänellä nyt on jotain 80-100 miljoonaa ja kerran puolessa vuodessa kertovat lehdet, että joku nainen on taas yrittänyt kiristää häneltä rahoja. Tämä johtuu siitä, että hän tekee jokaiselle kauniille tytölle, joka tulee hänen konttoriinsa, juuri mitä Dan Waterman yritti tehdä teille; ja nuo kiristyksestä vangitut ovat juuri niitä, jotka ovat tyhmiä ja rettelöivät."
"Katsokaas, Lucy", jatkoi Montague hetken kuluttua, "teidän pitää ymmärtää asema. Tämä mies on New Yorkin jumala. Hän hallitsee kaikkia rikkauden valtateitä; hän voi kohottaa tai kukistaa kenen vain tahtoo, se on totinen tosi. — Luulenpa että hän voisi ajaa perikatoon tässä kaupungissa kenen tahansa, jota rupeaisi vainoamaan. Hän saa poliisinkin tekemään mitä tahtoo. Kysymys on vain rahasta. Ja hän on tottunut hallitsemaan, hänen vihjauksensa on laki. Mitä hän haluaa, sen hän ostaa; niin hän ajattelee naisistakin. Ja kun häntä herrana pidetään, pyrkivät naiset hänen suosioonsa. Jos siihen olisitte päässyt, olisi teillä ollut miljoonan dollarin palatsi Riverside Drivella tai huvila Newportissa. Saisitte kaupoista valita mitä mielitte, ja jahdit ja erikoisjunat käytettävänänne. Sitä haluavat muut naiset eikä hän voi käsittää, mitä te tahtoisitte lisää." Montague vaikeni.
"Sitenkö hän käyttää rahojaan?" kysyi Lucy.
"Hän ostaa kaikkea, mihin mieltyy. Sanotaan hänen kuluttavan viisi tuhatta dollaria päivässä. Klubeissa kerrotaan että kun hän rakastui erääseen lääkärin vaimoon, antoi hän miljoonan dollaria erästä sairaalaa varten, mutta ehtona oli, että sen lääkärin piti lähteä kolmeksi vuodeksi tutkimaan Europan sairashuoneita."
Lucy istui ajatuksiinsa vaipuneena. "Allan", sanoi hän äkkiä, "mitä arvelette hänen tarkottaneen sanoessaan, että hän seuraa jälkiäni?"
"En tiedä, mutta meidän on ajateltava sitä hyvin huolellisesti."
"Myöskin huomautti hän, ettei minulla ole rahaa. — Ette pysy pystyssä New Yorkissa. Omaisuutenne ei ole minkään arvoinen. Niin hän sanoi. Mahtaako hän tietää jotain asioistani?"
Montague tuijotti häneen. "Lucy!" huudahti hän.
"Mitä?"
"Ei mitään." Ja hän lisäsi itsekseen: "Se olisi liian mieletöntä." Ajatus että Dan Waterman olisi häntä vakoiluttanut, tuntui hänestä niin järjettömältä. "Se oli vain arvio", sanoi hän, "mutta varuillaan on oltava; hän on vaarallinen mies."
"Olen siis voimaton häntä rankaisemaan?" kuiskasi Lucy.
"Niin minusta näyttää. Ensi kerralla ymmärrätte paremmin. Ja mitä rangaistukseen tulee, niin luonto kai tekee tehtävänsä. Hän on vanha ja oikukas."
"Mutta miten minun olisikaan käynyt, jos ette olisi tullut jahdille silloin! Ajattelen niitä toisia naisia, jotka ovat joutuneet samaan satimeen. Olisinkohan ollut aivan avuton?"
"Pahoin pelkään. Monet naiset ovat sen havainneet, arvaan. Ymmärrän tunteenne, mutta mitä voitte tehdä? Ette voi rangaista Dan Watermania. Ette voi niitä mistään rangaista, vaikka ne yksin hallitsevat elintarpeita ja näännyttävät nälkään tuhansia ihmisiä, ja vaikka ne ahdistavat turvatonta naista. Täällä on rikkaita miehiä, jotka ilmoituksiin vastaillen pettävät nuoria tyttöjä. Konttorini pikakirjuri sanoi, että hän jätti vuodessa kaksikymmentä paikkaa, kun niiden isännät alkoivat ahdistella."
"Katsokaas", lisäsi hän, "olen tehnyt nämä havainnot. Te pidätte minua kohtuuttomana, minä tunnen teitä uhkaavat vaarat. Te olette outo täällä, ilman ystäviä ja vaikutusta, ja siksi joudutte kärsimään. En tarkoita vain poliisi- ja lehtijuttuja, tarkotan seuraelämää, mainettanne, ja sitä miten tekonne selitetään. Heillä ovat rikkaudet ja etuoikeudet ja heidän asemansa on varma, He kyllä huvittavat vierasta, joka on kaunis ja älykäs sekä osaa pitää seuraa, mutta jos loukkaatte heitä tai uhkaatte heidän valtaansa, silloin havaitsette, kuinka he osaavat vihata ja panetella ja tykkänään tuhota teidät."