LXII.
Petteri ei ollut ollut näin kiihtynyt siitä saakka, kun oli odottanut tavatakseen nuorta Lackmania. Hän ei oikeastaan ollut koskaan antanut itselleen anteeksi kallista epäonnistumistaan, mutta nyt hänelle annettiin uusi tilaisuus. Hän ajoi katuvaunulla etukaupunkiin, käveli pari mailia ja saapui kukkulalla olevalle palatsille, joka oli puistikon ja komean italialaisen puutarhan ympäröimänä. McGivneyn neuvojen mukaan hän keräsi rohkeutensa hituset ja meni palatsin pääovelle sekä soitti ovikelloa.
Petteri oli kuuma ja tomuinen pitkän kävelynsä jälkeen ja hiki oli tehnyt juovia hänen kasvoilleen ryvettäen laastarilaput. Hän ei ollut paraimmillaankaan mikään huomiota ansaitsevan näköinen mies, ja nyt, pidellen resuista olkihattuaan käsissään, muistutti hän paljon tavallista kulkuria. Kuitenkin näytti siltä, että ranskalainen kamarineitsyt, joka tuli ovea avaamaan, oli tottunut oudonnäköisiin vieraisiin. Hän ei neuvonut Petteriä keittiön ovelle eikä uhannut usuttaa koirat hänen kimppuunsa, vaan sanoi yksinkertaisesti: "Istuutukaa, olkaa hyvä. Sanon rouvalle."
Ja pian tulikin Mrs. Godd olympialaisen hyväntahtoisuuden pilvessä; hän oli suuri ja tanakka nainen, ikäänkuin erikoisesti rustattu jumalattaren osaa näyttelemään. Petteri oli äkkiä kunnioituksesta haljeta. Miten hän oli uskaltanut tulla tänne? Ei Hotel de Soton monien ja moninaisten jumalattarien keskellä, ei kuningas Nelse Ackermanin palatsissa, ollut hän tuntenut niin täydellisesti omaa alhaisuuttaan kuin nähdessään tämän tyyneen, hitaasti liikkuvan suuren naisen. Hän oli ruumiillistunut hyvinvointi, hän oli "sitä ehta oikeaa lajia." Vaikka hänen avoimista sinisistä silmistään loistikin hyväntahtoisuus, tunsi Petteri kuitenkin selvästi hänen tyrmistyttävän paremmuutensa. Hän ei tiennyt että hänen velvollisuutensa "gentlemannina" oli nousta seisomaan, kun nainen astuu huoneeseen, mutta vaisto pakotti hänet jaloilleen ja seisotti häntä siinä silmiään räpyttäen, kun nainen lähestyi häntä suuren huoneen toiselta puolelta.
"Miten voitte?" sanoi nainen alhaisella, selvällä äänellään, katsoen häntä vakavasti hyväntahtoisilla, avoimilla sinisillä silmillään.
Petteri änkötti: "Miten v-v-ovv-oitte, M-Mrs. Godd?"
Tosi oli että Petteri oli niin hämillään, että oli miltei mykkä. Voiko tosiaankin olla totta, että tämä kunnioitettava henkilö oli punikki? Yksi niistä seikoista, jotka olivat Petteriä enimmän radikaleissa kiukuttaneet, oli heidän melunsa ja hyökkääväisyytensä; mutta tässä oli nyt suuremmoinen tyyneys ulkonäössä ja käytöksessä, pehmeä, alhainen ääni — ja kauneutta, keski-ijästä huolimatta rypytön iho, joka hohti terveyttä ja hienoa puhtautta. Nell Doolinilla oli hohtava iho, mutta hänellä oli aina aikalailla kasvojauhetta, ja kun tutki tarkkaan, kuten Petteri oli tehnyt, huomasi sameita paikkoja hiusrajassa ja kaulalla. Mutta Mrs. Goddin iho hohti niinkuin voi otaksua jumalattaren ihon hohtavan, ja kaikki hänessä todisti jumalallista: ja täydellistä hyvinvointia. Petteri ei voinut selittää, mikä se oli, joka aiheutti tämän viimeksi mainitun vaikutelman niin eittämättömästi. Ei se johtunut siitä, että hänellä oli yllään jalokiviä, sillä Mrs. Jamesilla oli ollut enemmän ja suurempia; ei se ollut hänen hajuvetensäkään, sillä Nell Doolin levitti ympärilleen enemmän sulotuoksua; mutta jotenkin Petteri-parka sen tunsi — hänestä näytti ettei yhtään Mrs. Goddin kalliista pukimista oltu koskaan ennen pidetty, ettei lattialla olevien kalliiden mattojen päälle kenenkään jalka ollut koskaan astunut, eikä edes tuolillakaan, millä hän istui, kukaan ollut koskaan ennen istunut. Pikkunen Ada Ruth oli kutsunut Mrs. Goddia "koko maailman äidiksi", ja nyt hän äkkiä rupesi Petteri Gudgen äidiksi. Hän oli lukenut aamulehdet ja puhutellut puhelimitse muutamia kauhistuneita ja suuttuneita punikkeja, joten Petterin ei tarvinnut sanoa kuin muutama sana selitykseksi siteilleen ja laastareilleen. Hän tarttui viileällä kädellään Petteriä kädestä ja äkkiä kyyneleet tulivat hänen suuriin sinisiin silmiinsä.
"Oh, te olette yksi noita poikaparkoja! Kiitos jumalan etteivät ne tappaneet teitä!" Ja hän johti Petterin pehmeälle leposohvalle ja asetti hänet makaamaan silkkipatjoille. Petterin unelma Olympian vuoresta oli toteutunut täydellisesti! Hän mietti että jos Mrs. Godd olisi halukas pysyväisesti näyttelemään Petteri Gudgen äidin osaa, olisi hän valmis luopumaan punikkivasaisesta urkkijatoimestaan ja sen vaaroista ja hermojännityksestä; hän unohtaisi velvollisuutensa, maailman riidat ja huolet; hän yhtyisi Olympian vuoren hunajan syöjiin ja siman juojiin!
Mrs. Godd istui ja puhutteli Petteriä pehmeällä äänellään ja katseli häntä hyväntahtoisilla sinisillä silmillään, ja Petterin mielestä hän ei koskaan ollut tuntenut sellaisia tunteita kuin nyt. Tottahan oli että kun hän oli mennyt tapaamaan Miriam Yankovichia, oli vanha Mrs. Yankovich ollut aivan yhtä hyväntahtoinen, ja osanoton kyyneleet olivat aivan samoin tulleet hänen silmiinsä. Mutta eihän Mrs. Yankovich ollut muuta kuin lihava ja vanha juutalais-akka, joka asui vuokrakasarmissa ja haisi pyykkisaippualta ja keskeneräiseltä pyykiltä; hänen kätensä olivat olleet kuumat ja limaiset, eikä Petteri ollut lainkaan kiitollinen hänen osanotostaan. Mutta tavata osanottoa, äidillistä ja ystävällistä puhetta tässä taivaallisessa ympäristössä — se oli sentään toista!