LXIII.
Petteri ei halunnut asettaa ansoja tälle Olympian vuoren äidille, hän ei halunnut houkutella minkäänlaisia salaisuuksia tältä. Mutta hän huomasi pian ettei hänen tarvitsekaan, sillä Mrs. Godd kertoi hänelle empimättä ja suoraan kaikki. Hän puhui aivan samoin kuin "tuplajuulaiset" puhuivat huoneustossaan; ja Petteri, miettiessään tätä, havaitsi että oli kahdenlaisia ihmisiä, jotka uskalsivat olla suoria ja rehellisiä lausuessaan mielipiteitään — sellaisia, joilla ei ollut mitään menetettävää, ja sellaisia, joilla oli niin paljon menetettävää, etteivät ne mitenkään voineet sitä menettää.
Mrs. Godd sanoi että se, mitä noille miehille oli tehty, oli rikos, ja se olisi rangaistava jos koskaan rikosta pitäisi rangaista, ja hänen tekisi mieli palkata salapoliiseja ottamaan selvää rikoksen tehneistä ja hankkimaan todisteita näitä vastaan. Hän lisäsi vielä että hän kuului kaikkein punasimpun punikkeihin, ja että jos olisi olemassa joku muu väri, joka on punastakin punasempi, niin olisi hän sen värinen. Hän sanoi tämän kaiken tyyneesti ja rauhallisesti. Kyyneleitä ilmaantui tuon tuostakin hänen silmiinsä, mutta ne olivat hyvinkasvatettuja kyyneleitä, ne katosivat itsestään eivätkä pilanneet Mrs. Goddin kasvojen väriä, eivätkä edes väräyttäneet hänen tyyneyttäänkään.
Mrs. Godd sanoi ettei hän käsitä miten kukaan, joka on ajatellut tämän nykyisen yhteiskunnan vääryyksiä, voi elää olematta punikki. Vain muutama päivä sitten oli hän käynyt tapaamassa piirisyyttäjää ja koettanut tehdä punikin hänestä! Sitten hän kertoi Petterille, miten häntä kerran oli tullut tapaamaan mies, joka oli olevinaan radikali, mutta hän oli huomannut miehen ei tietävän mitään radikalisista aatteista ja hän oli sanonut miehelle olevansa varma siitä, että tämä on hallituksen salapoliisi. Mies oli lopulta myöntänyt ja näyttänyt kultaisen merkkinsä — ja sitten oli Mrs. Godd yrittänyt käännyttää häntä! Hän oli väitellyt miehen kanssa pari tuntia ja sitten kutsunut hänen kanssaan teatteriin. "Mutta tiedättekö", sanoi Mrs. Godd vääryyttä kärsineen äänellä, "hän ei lähtenyt! He eivät halua kääntyä, nuo miehet; he eivät halua kuulla totuutta. Luulen että mies todellakin pelkäsi että käännytän hänet."
"En ihmettele", sanoi Petteri osanottavasti; sillä hän pelkäsi hieman itsekin.
"Sanoin hänelle: 'Täällä minä asun tässä palatsissa, ja tuolla kaupungin teollisuusosassa on useita tuhansia miehiä ja naisia, jotka raatavat koneiden ääressä hyväkseni kaiket päivät, ja nyt sodan alettua, kaiket yötkin. Minä saan voiton näiden ihmisten työstä — ja mitä olen tehnyt ansaitakseni sen? En kerrassaan mitään! En eläessäni ole tehnyt hituistakaan hyödyllistä työtä.' Ja hän sanoi minulle: 'Mutta entäs jos voitto-osingot loppuisivat, mitä sitten tekisitte?' 'En tiedä, mitä tekisin,' vastasin, 'kurjaa se olisi luonnollisesti sillä vihaan köyhyyttä. En voisi kestää sitä, se on kamalaa ajatellakin — ei olisi mukavuuksia, ei puhtautta, ei varmuutta. En voi käsittää, miten työväenluokka kestää sitä — ja siksipä olenkin punikki, tiedän että on väärin olla lainkaan köyhiä, siihen ei ole mitään syytä. Ja niinpä koetan avustaa kapitalistisen järjestelmän kukistamista, vaikka siitä johtuisikin että minun täytyy pestä pyykkiä!'"
Petteri istui ja katseli häntä ja hänen pukimiensa sileää tuoreutta. Hänen sanansa toivat kauhean kuvan hänen mieleensä; oli kuin olisi hän äkkiä nähnyt vuokrakasarmin huoneuston keittiön, missä Mrs. Yankovich teki työtä kyynärpäitään myöten saippuavaahdossa. Hän oli vähällä sanoa: "Jos olisitte eläessänne päivänkään pesseet pyykkiä, niin ette puhuisi noin!"
Mutta hän muisti että hänellä oli osa näyteltävänä ja hän sanoi: "Ne ovat kauheita, nuo hallituksen salapoliisit. Niitä ne olivat, jotka eilen illalla kävivät kimppuuni", ja sitten hän koetti näyttää heikolta ja säälittävältä, ja Mrs. Godd muuttui osaaottavaksi jälleen ja jatkoi hurjia lausunnoitaan.
"Ja tämä pöyristyttävä sota on tähän kaikkeen syynä!" selitti hän. "Olemme lähteneet sotaan saattaaksemme maailman turvalliseksi kansanvallalle, ja samalla kertaa meidän on täällä kotona uhrattava viimeinenkin hitunen kansanvaltaa. Sanovat että meidän on oltava vaiti, kun he murhaavat toisiaan, mutta koettakoot mitä tahansa, minua he eivät koskaan vaijenna! Tiedän että liittolaisissa on yhtä paljon syytä kuin Saksassakin, tiedän että tämä on pankkiirien ja voittoilijain sota; he voivat ottaa minulta pojat ja pakottaa ne armeijan, mutta he eivät voi ottaa minulta mielipiteitäni ja pakottaa ne armeijaansa. Kannatan rauhanaatetta ja kansainvälisyysaatetta; haluaisin nähdä työläisten nousevan ja panevan viralta kapitalistiset hallitukset ja lopettavan tämän hirvittävän ihmisteurastuksen. Ja näin aijon puhua niin kauvan kuin elän." Mrs. Godd istui, kauniit, valkoset, lujat kädet ristissä kuin rukoillen. Vasemman käden nimettömässä sormessa säteili timanttisormus kuin uhmaten, hänen kasvoillaan oli vakaa lapsellinen varmuuden ilme, ja mielessään hän kuvitteli puhuvansa näitä puheitaan koko sivistyneen maailman salapoliiseille, piirisyyttäjille, kapitalistien tuomareille, valtiomiehille, kenraaleille ja nahkapoikia komentaville aliupseereille.
Hän kertoi edelleen että hän oli seurannut kolmen rauhanaatteen kannalla olevan pappismiehen oikeusjuttua pari viikkoa sitten. Eikö ollut hävytöntä että kristittyjä lähetetään vankilaan kristityssä maassa sen vuoksi, että he toistavat Kristuksen sanoja! "Suutuin niin kovin", selitti Mrs. Godd, "että kirjotin tuomarille kirjeen. Mieheni sanoi että kirjottaessani tuomarille oikeusjutun käynnissä ollessa tein itseni syypääksi oikeuden halveksimiseen, mutta vastasin että halveksimiseni tuota oikeutta vastaan on niin ääretön, että sitä ei voi kirjottamalla kuvailla. Odottakaahan —"
Mrs. Godd nousi vakaana tuoliltaan ja meni seinän vieressä olevan kirjotuspöydän ääreen ja otti sieltä jäljennöksen kirjeestä. "Luen sen teille", sanoi hän, ja Petteri kuunteli olympialaista bolshevikien julistusta —
'Teidän kunnianarvoisuutenne:
Kun astuin oikeuden pyhättöön, kohotin silmäni värjättyyn lasikattoon, johon oli kirjotettu neljä sanaa: Rauha — Oikeus — Totuus — Laki — ja tuntui niin toivorikkaalta. Edessäni oli miehiä, jotka eivät olleet rikkoneet yhtäkään perustuslaillisista oikeuksista, joilla ei ollut mitään edellytyksiä rikoksellisuuteen, jotka vastustivat kaikenlaista väkivaltaa.
Jutun käsittely jatkui. Kohotin taaskin silmäni kauniiseen, värjättyyn lasikattoon ja kuiskailin itsekseni noita neljää majesteetillista sanaa: "Rauha — Oikeus — Totuus — Laki." Kuuntelin syyttäjiä; ja laki heidän käsissään oli terävä, julma miekka, joka yhtämittaa, säälimättä etsi varusteista heikkoa kohtaa. Kuuntelin heidän totuuttaan ja se oli valhe. Heidän rauhansa oli julma ja verinen sota. Heidän oikeutensa oli verkko, johon uhrit olivat saatavat hinnalla millä hyvään — mikään ei ollut liian kallis syyttäjän maineeksi ja kunniaksi!
Tulin sairaaksi sielultani. Voin ainoastaan kysyä itseltäni tuon vanhan, vanhan kysymyksen: Mitä me, kansa, voimme tehdä? Miten voimme me saada rauhaa, oikeutta, totuutta ja lakia mailmaan? Täytyykö meidän ryömiä polvillamme ja pyytää yleisiä palvelijoitamme pitämään huolen siitä, että turvattomille tehdään oikeutta, eikä ijankaiken vainota näitä maailman jaloimpia! Te tulette tuomitsemaan nämä miehet syyllisiksi ja sulkemaan heidät rautaristikkojen taa — jota ei pitäisi koskaan tehdä ihmisolennoille, vaikka heidän rikoksensa olisi kuinka suuri tahansa, jollette halua tehdä heistä petoja. Onko tämä teidän tarkotuksenne, herra? Se näyttää siltä; ja senpä vuoksi sanonkin, että meidän on kukistettava järjestelmä, joka raaistuttaa ihmiskuntaa sen sijaan kun sen pitäisi avustaa ja kohottaa.
Teidän,
Rauhan — Oikeuden — Totuuden — Lain — hyväksi,
Mary Angela Godd.'
Mitä sellaiselle naiselle voisi tehdä? Petteri voi hyvin käsittää hämmingin, jonka vallassa olivat tuomarit, yleiset syyttäjät, raitiotietrustin salapoliisilaitos — ja myöskin Mrs. Goddin aviomies! Petteri oli hämmentynyt itsekin; mitäs hyvää hänen tänne tulostaan oli, kun Mrs. Godd oli jo kirjotetussa muodossa halveksinut oikeutta ja antanut kaikki tarvittavat tiedot hallituksen salapoliisille? Hän oli kertonut tälle että oli lahjottanut "kansanneuvostolle" useita tuhansia dollareita ja uhannut lahjottaa vastakin. Hän oli taannut vankilasta punikkeja laumottain ja hän aikoi taata vankilasta McCormickin ja hänen ystävänsä niin pian kuin mädännäiset kapitalistiset oikeusistuimet oli saatu pakotetuksi päästämään miehet takuulla irti. "Tunnen McCormickin hyvin, ja hän on rakastettava poika", sanoi hän. "En usko hänen olleen lähemmissä tekemisissä dynamiittipommien kanssa kuin olen itsekään ollut."
Koko tämän ajan tähän saakka oli Petteri istunut tuolla Mrs. Goddin hyvinvoinnin lumoomana. Hän oli simanjuojien joukossa ja oli unohtanut koko maailman riitoineen ja huolineen; hän loikoili silkkipatjoilla ja seurusteli Olympian vuoren loistotähtien kanssa. Mutta nyt äkkiä Petteri muisti velvollisuutensa, aivan kuin herätyskello olisi valveuttanut hänet unesta. Mrs. Godd oli McCormickin ystävä ja aikoi saada hänet takuulla vapaaksi — McCormickin, joka oli punikeista vaarallisin! Petteri huomasi että hänen on saatava tämä nainen ansaan aivan heti!