LXVII.
Siinä se oli. Kun Petteri oli kuullut tämän kirjeen, käsitti hän, ettei hänellä ollut enää mitään lisättävää, ja hän sanoi niin. Hänen painonsa oli äkkiä tullut niin raskaaksi, ettei hän sitä enää jaksanut kantaa, vaan valui istumaan vieressä olevalle tuolille, josta lähetteli kurjan rukoilevia silmäyksiä McGivneyhin, Hammettiin ja Guffeyhin.
Huolimatta suuttumuksestaan oli pääsalapoliisi käytännöllinen mies; hän ei ilman sitä olisi voinut hoitaa niin tärkeää ja salaista raitiotrustin haaraa. Ja niinpä hän rupesi puhumaan asiasta. Olisiko Petteri hyvä ja kertoisi hänelle koko dynamiittisalajuonen alusta loppuun saakka. Ja Petteri — myöskin käytännöllinen mies — oivalsi, että paras on kertoa pelkkä totuus, eikä salata mitään. Hän kertoi jutun alusta loppuun ja painosti erikoisesti sitä, että hän ja Nell olivat ainoat, joilla oli totuudesta aavistustakaan — paitsi että luultavasti Nell oli kertonut sen rakastajalleen, Ted Crothersille. Luultavasti oli Crothers se, joka oli hankkinut dynamiitin. Tästä seuraavasta keskustelusta ilmeni Petterille, että tämä Ted Crothers oli kaikkein taitavimpia kassakaapin räjäyttäjiä koko maassa, ja epäilemättä oli se hän, joka oli keksinyt tämän salaliiton; hän oli neuvonut Nelliä ja tämä Petteriä askel askeleelta. Äkkiä Petteri muisti kaikki ne suukkoset, joita Nell oli jaellut hänelle puistossa, ja hän tunsi häpeän punan kohoutuvan poskilleen. Niin, ei ollut epäilystäkään siitä, että hän oli hölmö, kun tulivat kysymykseen naiset!
Petteri alkoi puolustella. Ei se oikeastaan ollut hänen syynsä, sillä hän oli ollut Nellin pauloissa jo ennen. Kun hän pikkupoikana oli ollut Jimjambon temppelissä, oli hän ollut silmittömästi pihkaantunut Nelliin. Nell ei ollut ainoastaan kaunis, hän oli vielä lisäksi sukkelan nerokas, nerokkain nainen, mitä Petteri oli koskaan tavannut. McGivney sanoi, että Nell jo silloin pelaili Petterillä kuin kissa hiirellä, sillä hän oli jo silloin ollut Guffeyn palveluksessa keräämässä todisteita Kalandran vangitsemiseksi ja eleuterialaisen exoticismin lopettamiseksi. Hän oli toiminut paljon muutakin raitiotrustin salapoliisilaitoksen hyväksi jo silloin, kun Petteri kulki Pericles Priamin kanssa ympäri maata myyden patenttilääkkeitä. Guffey oli muun muassa käyttänyt Nelliä viettelemään erään tunnetun työväenjohtajan American Cityssä; hänet oli "saavutettu" eräässä hotellin yksityishuoneessa Nellin kanssa kahdenkesken, ja näin oli selkäranka katkaistu yhdeltä suurimmista lakoista kaupungin historiassa.
Petteri havaitsi, että hänellähän on tässä mainio puolustusperuste. Luonnollisesti oli tuollainen nainen erittäin vaarallinen hänelle! Oli Guffeyn oma syy, että hän palkkasi tuollaista väkeä, eikä pitänyt heitä aisoissa! Yht'äkkiä Petteri äkkäsi, että tietysti oli Nell saanut vihiä siitä, että hän menee Hotel de Sotoon tapaamaan nuorta Lackmania, ja hän oli mennyt sinne pelkästään sen vuoksi, että saisi Petterin pauloihinsa taaskin. Kun McGivney sanoi, että se voi olla hyvinkin mahdollista, alkoi Petteri puolustaida vieläkin kiihkeämmin. Hän oli ollut hölmö, luonnollisesti, suurin hölmö, mitä ajatella voi, eikä hänellä ollut sanomista sen puolustukseksi mitään; mutta nyt hän oli oppinut läksynsä ja oppinut sen perinpohjin. Hän ei tule enää katsahtamaankaan naisiin, ja jos Mr. Guffey antaisi tämän kerran anteeksi —.
Guffey tietysti haukkui häntä. Hän ei aijo pitää tuollaista puuropäätä kymmentä mailia lähempänä konttoriaan! Mutta Petteri rukoili vain vieläkin nöyremmin. Hän tunsi punikit tarkoin, ja mistä löytäisi Mr. Guffey toisen hänen veroisensa siinä suhteessa? Kaikki punikit luottivat häneen — katsokaa vain näitäkin siteitä. Ja hän oli juuri saanut yhden punasen laakeriseppeleen lisää — hän oli käynyt tapaamassa Mrs. Goddia, ja Mr. Godd oli potkinut häntä housujen takapuoleen, ja hän tulee kertomaan tämän punikeille ja luonnollisesti he yhtyvät hänen kanssaan salaliittoon Mr. Goddia vastaan. Ja eikö Mr. Guffey ollut tyytyväinen juttuun ja todisteihin McCormickia ja muita I.W.W.-läisiä vastaan? Ja kun asiat olivat jo näin pitkällä, niin eivät suinkaan viranomaiset voi jättää tuota juttua sikseen! Ei tarvitse muuta kuin vain selittää asia perinpohjin Mr. Ackermanille —.
Petteri huomasi liian myöhään, että tuo oli onneton lause. Guffey oli heti jaloillaan, raivoten edestakaisin huoneessa ja kutsuen Petteriä kaikkien karjapihan elukkain nimillä, ja samalla ilmottaen, että hän on jo käynyt puhuttelemassa Mr. Ackermania, ja että Mr. Ackerman ei ollut halukas ottamaan tyyneesti vastaan tiedon siitä, että salapoliisilaitos, jonka hän rahastaa ja jonka tarkotuksena on suojella häntä, oli ollut välineenä hankkimaan sisäänpääsyn hänen kotiinsa kahdelle roistolle, jotka olivat räjäyttäneet hänen kassakaappinsa ja menneet menojaan, mukanaan jalokiviä, jotka he arvostelivat viidenkymmenen tuhannen dollarin arvoisiksi, mutta joiden Mr. Ackerman sanoo maksaneen kahdeksankymmentä viisi tuhatta. Guffey suvaitsi vielä ilmottaa Petterille, että hän saa kiittää onneaan siitä, ettei Guffey heitä häntä "rotkoon" elämänsä loppuajaksi tai revi häntä kappaleiksi tuuma tuumalta. Mutta sen sijaan oli hänen nyt heti lähdettävä Guffeyn konttorista ja laitettava itsensä helvettiin suorinta tietä, minkä löytää. "Mene!" sanoi Guffey. "Kuuletko, ala laputella!"
Ja Petteri nousi seisaalleen ja lähti epäröiden ovea kohti. Hän mietti mielessään: "Uhkaisinkohan niitä? Sanonko, että menen punikkien luo ja kerron kaiken, mitä tiedän?" Ei, ei hän uskalla; pieninkin viittaus tuosta laittaisi hänet varmasti rotkoon! Mutta miten oli mahdollista, että Guffey uskalsi antaa hänen mennä — eikö hän uskonut Petterin menevän kielimään? Jaa, mutta ehkä Guffey paraikaa miettiikin, että Petteri voi mennä vihassaan suoraan punikkien luo ja kertoa totuuden, ja silloin olisi kaikki mennyttä. Ei, ei varmaankaan Guffey anna näin käydä! Petteri käveli hyvin hitaasti ovelle, avasi sen vastahakoisesti ja seisoi ovella pidellen kiinni ovesta niinkuin hän olisi ollut liian heikko pysymään pystyssä; hän odotti — odotti —.
Ja niinpä tietenkin! "Älä mene, senkin hölmö!" sanoi Guffey. Ja Petteri kääntyi takaisin ovelta, mennen pääsalapoliisia kohti kädet ojennettuina alamaisen tavoin; jos Petteri olisi ollut jossakin itämailla, olisi hän laskeutunut polvilleen ja lyönyt otsansa kolme kertaa tomuun. "Hyvä Mr. Guffey", makeili hän. "Antakaa minulle anteeksi — tämä kerta!"
"Jos annan sinulle toimesi jälleen, tuletko tekemään niinkuin minä tahdon, etkä niinkuin itse tahdot?" räyhäsi Guffey.
"Kyllä, kyllä, Mr. Guffey.
"Etkö enää tee muita tekopelejä kuin minun suunnittelemiani?"
"En, en, Mr. Guffey."
"Hyvä, annan sitten sinulle anteeksi, vielä. Mutta, jumalauta, jos huomaan, että edes isket silmää kenellekään naiselle, revin hampaat suustasi!"
Petterin sydän sykähti helpotuksesta? "Oi, kiitos, kiitos, Mr.
Guffey!"
"Saat kaksikymmentä dollaria viikossa, että senttiäkään enempää", sanoi Guffey. "Olet kyllä enemmän arvoinen, mutta sinuun ei voi luottaa, kun sinulla on rahaa, ja minulle on yhdentekevää, myönnytkö näihin ehtoihin vai et."
"Se on kaikinpuolin hyvä, Mr. Guffey", sanoi Petteri.