LXXIV.
McGivney vei hänet Guffeyn konttoriin. Guffey ei tuhlannut aikaa turhiin valmisteluihin, vaan otti pöydältään pitkän konekirjoitetun asiakirjan, johon oli täydellisesti merkitty, mitä aijottiin todistaa noiden seitsemäntoista I.W.W.-läisen tehneen. Ensin kertoi Petteri mitä hän oli nähnyt ja kuullut — se tosin ei merkinnyt paljoa, mutta saatiinhan siitä alku, totta siteeksi. I.W.W. liiton huoneusto oli koko maan kuleksivien ja kodittomien työläisten kokouspaikka, tyyssija noille "juhdille", jotka saivat osakseen kovimmat maailman kovista iskuista, ja joskus iskivät takasin. Ei yleensä ollut vääryyttä, jota nämä miehet eivät olisi saaneet kokea, ja silloin tällöin he olivat maksaneet takasin samalla mitalla. Heidän joukossaan oli myöskin suupaltteja, jotka kevensivät tunteitaan hirmuisilla uhkauksilla vihollisiaan kohtaan. Silloin tällöin oli joukossa todellinen rikoksellinen, silloin tällöin palkattu kätyri, kuin esimerkiksi Petteri Gudge ja Joe Angell, Petteri kertoi pahimman siitä, mitä oli kuullut, sekä kaiken, minkä tiesi vangituista miehistä; Guffey kirjoitti sen paperille ja alkoi sitten rakentaa Petterin todistusta. Yksi vangituista, Alf. Guinness, oli kerran joutunut riitaan erään Wheatland kauntin maanviljelijän kanssa, ja lähiseudulla oli poltettu lato; Guffey sanoi lähettävänsä Petterin parin muun salapoliisin seurassa autolla sinne, jotta Petteri voi tutustua paikkaan, ja sitten tulee Petteri todistamaan että hän on ollut Guinnessin matkassa, kun tämä ja puolisen tusinaa muita syytetyitä sytyttivät ladon palamaan.
Tämä oli Petterille yllätys. Hän ei ollut aavistanutkaan noin vakavanluontoisia toimenpiteitä tarvittavan, mutta Guffey käsitteli toimenpidettä niin jokapäiväisenä ja asiaan kuuluvana, että Petteri ei uskaltanut näyttää jäniksen käpälää. Niin, ja olihan nyt sota-aika; satoja miehiä kaatui joka päivä Argonnen metsässä — ja miksi ei Petteri ottaisi niskoilleen noin vähäpätöistä vaaraa tuhotakseen maansa kaikkein vaarallisimmat viholliset?
Ja niinpä tekivät Petteri ja hänen kaksi urkkijatoveriaan huviretken maaseudulle. Ja sitten Petteri tuotiin takasin ja asetettiin asumaan Hotel de Soton kahdenteentoista kerrokseen, jossa hän ahkerasti tutki McGivneyn hänelle tuomia konekirjoitusliuskoja ja opetteli ulkoa todistuksensa. Oven edessä oli aina yksi Guffeyn miehistä vahtina revolveri taskussa, ja Petterille tuotiin ruokaa kolme kertaa päivässä, pullo olutta ja laatikko sauhukkeita. Kaksi kertaa päivässä luki Petteri sanomalehdistä meidän sankari-poikaimme tekemistä urotöistä, viimeisistä pommijuonista, joita oli saatu ilmi ympäri maata, ja vakoilulain alaisista oikeusjutuista.
Sitten oli Petterillä vielä yksi nautinto. Hän sai lukea itsestään aivan oikeasta sanomalehdestä. Tähän saakka olivat hänestä puhuneet vain työväenlehdet, niinkuin esimerkiksi "Clarion", jotka luonnollisestikaan eivät merkinneet mitään; mutta nyt American City "Times" julkaisi pitkän kirjotuksen, jossa selitettiin että piirisyyttäjä oli asettanut salapoliisin I.W.W.-läisten joukkoon ja että tämä mies, jonka nimi oli Petteri Gudge, oli käynyt "tuplajuulaisesta" kaksi vuotta ja tulee nyt todistajapaikalta paljastamaan koko I.W.W. liiton rikollisuuden.
Kaksi päivää ennen jutun käsittelyä oikeudessa veivät McGivney ja eräs toinen salapoliisi Petterin piirilakimiehen virastoon, ja Petteri neuvotteli melkein koko päivän Mr. Burchardin ja hänen apulaisensa, Mr. Stannardin, kanssa. McGivney oli kertonut Petterille, että piirilakimies ei tiennyt totuutta, vaan luuli asioiden tapahtuneen niinkuin Petteri kertoi, mutta Petteri epäili että tämäkin oli "tekopeli", että piirilakimies olisi turvassa, jos Petteri äkkiä muuttaisi mielensä eikä todistaisikaan niinkuin oli opetettu. Petteri huomasi että joka kerta kun häneltä jäi aukko kertomukseensa, käski piirisyyttäjä hänen täyttää se, ja hänen onnistui ilman apua se täyttää.
Henry Clay Burchard oli kotoisin kaukaisesta etelästä ja käytti puhetaito-temppuja, jotka jo aikoja sitten ovat jääneet syrjään. Hän piti mustaa tuuheaa tukkaansa kokolailla pitkänä ja kun hän astui puhujalavalle, ojensi hän kätensä ja sanoi tunteesta väräjävin äänin: "Naiset, a-ah, jumala heitä siunatkoon!" Taikka: "Minä olen tavallisten ihmisten ystävä. Sydämeni sykkii osanotosta niille, jotka muodostavat Amerikan todellisen selkärangan, työmiehille ja maanmuokkaajille." Ja sitten kauppakamarin ja kauppiasten ja tehtailijain liiton mässääjät taputtivat käsiään ja lähettivät rahaa tämän tavallisten ihmisten ystävän vaalirahastoon. Mr. Burchardin apulainen, Mr. Sannard, oli laki-kettu, joka kertoi päämiehelleen mitä tehdä ja miten; kuivettunut pikku mies, kirjatoukan näköinen, joka lakkaamatta tuijotti syytetty-parkoja pistävin katsein etsien heikkoa kohtaa, jonka hän voisi läväistä laki-miekallaan. Hän teki tämän kaikessa ystävyydessä — oikeusistunnon väliajalla laski hän siitä leikkiä, olettaen että syytetyt käsittivät että hän teki näin vain virkansa puolesta eikä tarkottanut mitään pahaa.