XLI.
Nell ja Petteri rupesivat yksityisseikkoja myöten valmistelemaan "ansaansa" Joe Angellia ja Pat McCormickia varten. Petterin täytyy saada joukon niitä koolle ja puhumaan pommeista ja ihmisten tappamisesta; ja sitten hänen täytyy kaikille niille, jotka osottivat mielenkiintoa, pistää taskuun kirjelippu, missä kehotettiin saapumaan vissiin paikkaan suunnittelemaan oikeaa salajuonta. Nell kirjottaa kirjeet, jottei kukaan voi syyttää Petteriä. Hän otti käsilaukustaan lyijykynän ja paperia ja alkoi: "Jos todella haluatte lyödä rohkean iskun työläisten oikeuksien puolesta, niin kohdatkaa minut —" ja sitten hän pysähtyi. "Missä?"
"Ateliereissä", sanoi Petteri.
Ja Nell kirjoitti, "Ateliereissä. Onko siinä kyllin?"
"Huone 17." Petteri tiesi että tämä oli venäläisen maalarin,
Nikitinin, huone ja Nikitin sanoi itseään anarkistiksi.
Ja Nell kirjotti, "Huone 17", ja vähän aikaa neuvoteltuaan Petterin kanssa hän lisäsi: "Huomenaamulla kello kahdeksan. Ei nimiä eikä puhetta. Toimintaa!" Tämä aika merkittiin siksi, että Petteri muisti sinä iltana olevan "tuplajuulaisten" kokouksen. Se oli työkokous, mutta luonnollisestikaan eivät nämä "iikat" koskaan voineet kokoontua puhumatta "menettelytavoista." Heidän joukossaan oli huomattava joukko niitä, jotka olivat tyytymättömiä järjestön "saamattomuuteen" ja vaativat toimintaa. Petteri oli varma että hän saisi jotkut näistä kiintymään dynamiittijuoneen.
Ja niin kävikin, eikä Petterille ollut siitä minkäänlaista vaivaa; kysymys tuli esille ilman että hänen tarvitsi sanoa sanaakaan. Tulevatko työläiset menemään kuin lampaat teurastettaviksi, ja eivätkö edes "tuplajuulaiset" tule tekemään mitään? Näin kysyi pistävästi "Sinisilmäinen Enkeli", ja lisäsi että jos heillä on aikomuksena yrittää jotakin, niin on American City yhtä hyvä paikka kuin mikä muu hyvänsä. Hän oli puhutellut työväenluokan jäseniä kylliksi paljon havaitakseen että ne ovat valmiit toimimaan; ainoa, mitä he kaipasivat, oli taisteluhuuto ja järjestö heitä johtamaan.
Iso tukkityöläinen Henderson otti puheenvuoron. Siinähän se olikin vaikeus; ei voitu rakentaa järjestöä sellaista työtä varten. Viranomaiset laittaisivat urkkijoita ja kätyreitä järjestön jäseniksi, ja ne saisivat ilmi mitä meinataan, ja silloin olisi järjestön pakko muuttua maanalaiseksi.
"No", huudahti Joe, "menkäämme maanalle sitten!"
"Niin", vastasi toinen, "mutta silloin on koko järjestö pilalla. Ei kukaan tiedä ketä uskoa, ja jokainen syyttää kaikkia muita kätyreiksi."
"Perhana!" sanoi Joe Angell. "Olen ollut vankilassa aatteemme hyväksi. Uskallan kyllä asettua siihen vaaraan, että joku sanoisi minua urkkijaksi. Mutta en aijo istua alallani ja katsoa rauhallisena, kun työläisiä ajetaan helvettiin, vain sen vuoksi, että pidän järjestöäni niin pirun suuressa arvossa."
Kun muut panivat vastaan, tuli Angell yhä rajummaksi. No, oletetaan nyt sitten että he tulevat epäonnistumaan joukkotoiminnassa, ja oletetaan että heidät pakotetaan terrorismiin. Kuitenkin he olisivat antaneet riistäjille opetuksen ja vähentäneet hiukan iloa heidän elämästään.
Petteri arveli että hänen sopisi mainiosti esiintyä nyt konservatiivina. "Luuletko todellakin että kapitalistit tulevat antautumaan pelosta?" kysyi hän.
Ja toinen vastasi: "Varmasti! Sanon että jos olisimme julistaneet että jokainen kongressimies, joka äänestää sodan puolesta, lähetetään etumaisiin juoksuhautoihin, niin ei maamme olisi sodassa."
"Mutta", sanoi Petteri viekkaasti, "mitä kongressimiehistä! Niillä on käskijänsä."
"Varmasti", sanoi ruotsalainen merimies Gus. "Varmasti! Minä nimitän tusinan verran tämän maan suurmiehistä — jos heille tehdään selväksi että jollemme saa rauhaa, niin heidät kaikki tapetaan — pian saamme rauhan."
Asiat olivat niinkuin Petteri halusikin. "Ketä ne miehet ovat?" hän kysyi, ja miehet väittelivät nimistä. He eivät väitelleet pitkää aikaa ennenkuin joku mainitsi "Nelse" Ackermanin nimen; punikit vihasivat häntä sydämensä pohjasta siksi, että hän oli lahjottanut satatuhatta dollaria Gooberin hirttorahastoon. Petteri ei ollut tietävinään mitään Nelsestä; ja Jerry Rudd, kulkuri, jonka pää oli vieläkin halki äskeisen viljankorjaajain lakon jälkeen, sanoi että kautta jessuksen, jos sellaisia miehiä pantaisiin etumaisiin juoksuhautoihin, niin varmasti olisi Amerikassa rauhanaatteen kannattajia.
Näytti siltä kuin Joe Angell olisi tullut sinne puhumaan Petterin puolesta. "Meillä pitäisi olla", sanoi hän, "muutamia miehiä, jotka taistelisivat yhtä lujasti omasta puolestaan kuin kapitalistienkin."
"Niin", myönsi Henderson katkerasti. "Me olemme kaikki niin hyviä — me odotamme kunnes herramme sanovat meille että nyt saamme tappaa."
Tähän loppui keskustelu, mutta siinä sitä Petterin mielestä jo olikin kylliksi. Hän menetteli salaa ja varovaisesti, ja yhden erällään hänen onnistui panna noita kirjelippuja Joe Angellin, Jerry Ruddin, Hendersonin ja Gusin taskuun. Ja sitten Petteri pötki tiehensä vavisten innosta. Suuri dynamiittijuoni on tekeillä! "Niistä täytyy päästä!" kuiskasi hän itsekseen. "Niistä täytyy päästä kaikilla mokomin! Teen vain velvollisuuteni."