XXVI.
Jenni ajoi hänet ulos talosta, ja Petteri meni, vaikkakin aavistaen pahaa. Hän käveli pitkin katuja, tietämättä mitä tehdä, ja mietti niitä tyhmyyksiä, joita hän oli tehnyt ja kiusasi itseään tuolla kaikkein kiusaavimmalla ajatuksella: kuinka erilainen olisikaan elämäni ollut, jollen olisi tehnyt niin — tai jos olisin tehnyt näin. Tuli illallisen aika ja hän osti itselleen hyvän aterian, mutta ei sekään häntä lohduttanut tykkänään. Hän tiesi että Sadie nyt tulee kotiin. Mahtaakohan Jenni kertoa hänelle, vai ei?
Sinä iltana oli Gooberin puolustuskomitean kutsuma suuri joukkokokous, ja Petteri meni sinne, ja se tuntui huonoimmalta työltä mitä hän olisi voinut tehdä. Hänen mielensä ei ollut sellaisessa kunnossa, että hän olisi voinut pysyä tyynenä tämän joukon rajun mielenkuohun keskellä. Petterin mielessä väikkyi kuva hänestä itsestään, kun hänet paljastetaan ja tuomitaan; hän ei ollut lainkaan varma ettei sellaista tapahtuisi. Ja tässä oli tämä kokous — tuhansia työläisiä, känsittyneitä seppiä, satamatyöläisiä siankinkkuja muistuttavine harteineen ja ajureita muurinmurtajia muistuttavine nyrkkeineen, pitkätukkaisia radikaleja, sataa eri vaarallista lajia, naisia, jotka heiluttivat punasia nenäliinoja ja kirkuivat, kunnes he Petterin mielestä muistuttivat hirviöitä, joilla hiuksina oli kiemurtelevia käärmeitä.
Sellaista oli Goober-jutun synnyttämä hurjistuneisuus kansanjoukoissa; ja luonnollisesti Petteri tiesi olevansa kaikkien näiden ihmisten pettäjä, syöpä mato, myrkyllinen käärme. Jos ne milloinkaan saisivat tietää, mitä hän teki — jos esimerkiksi joku nyt nousisi seisomaan ja paljastaisi hänet — niin he ottaisivat hänet kiinni ja repisivät hänet kappaleiksi. Ja ehkä nyt paraikaa pikku Jenni kertoi Sadielle, Sadie kertoisi Andrewsille, ja Andrews tulisi epäluuloiseksi, asettaen vakoojia Petterin jäljille. Ehkä niillä nyt jo on vakoojia, ja he tietävät hänen ja McGivneyn kohtauksista!
Tällaisten pelottavien aatosten valtaamana täytyi Petterin kuunnella Donald Gordonin, John Durandin ja satamatyöläisten virkailijan, Sorensonin puheita. Hänen täytyi kuunnella kun Guffeyn tekemiä metkuja paljastettiin toinen toisensa perään; hänen täytyi kuunnella, kun kauntin piirisyyttäjää kutsuttiin valapattoisten opetusisäksi ja hänen apurejansa roistoiksi ja väärentäjiksi. Petteri ei käsittänyt kuinka voitiin sallia sellaista — miksi näitä puhujia ei pistetty tyrmään. Sen sijaan oli hänen istuttava siellä ja kuunneltava; hänen täytyi vielä olla muka hyväksyvinäänkin tuollainen ja taputtaa käsiään! Ja kaikkien muidenkin raitiotrustin ja piirisyyttäjän salapoliisien oli kuunneltava ja olla hyväksyvinään! Käytävässä oli Petteri tavannut Miriam Yankovichin ja istui nyt hänen vieressään. "Katsokaa", sanoi tämä, "tuolla on kaksi salapoliisia. Katsokaa niiden naamaa!"
"Ketkä?" sanoi Petteri.
Ja tyttö vastasi: "Tuo mies, joka on tappelijan näköinen; ja hänen vieressään on toinen, jolla on rotan naama." Petteri katsoi ja huomasi sen olevan McGivneyn; ja McGivney katsahti Petteriä, mutta ei näyttänyt merkkiäkään.
Kokous kesti miltei puoliyöhön saakka. Koottiin useita tuhansia dollareita Gooberin puolustusrahastoon. Hyväksyttiin raivokkaita päätöslauselmia, joita päätettiin lähettää jokaiselle union osastolle koko maassa. Petteri lähti pois ennen kuin kokous loppui, sillä hän ei enää voinut kestää pelkonsa jännitystä. Hän tunkeutui väkijoukon läpi ja eteisessä kohtasi Pat McCormickin, I.W.W.-läisen.
Tämän kasvoista kuvastui enemmän kiihtymystä kuin Petteri oli koskaan ennen huomannut. Petteri luuli sitä kokouksen aiheuttamaksi, mutta McCormick hyökkäsi hänen luokseen, huudahtaen:
"Oletteko kuullut?"
"Mitä?"
"Pikku Jenni Todd on tappanut itsensä!"
"Jumalani!" huudahti Petteri säpsähtäen.
"Ada Ruth kertoi minulle juuri. Sadie löysi erään kirjelipun tullessaan kotiin. Jennie oli mennyt — hän aikoi hukuttaa itsensä."
"Mutta mitä — miksi?" kysyi Petteri kauhistuneena.
"Hän kärsi niin kovin, hänen terveytensä oli niin pahoin pilalla — hän pyytää Sadietä ettei tämä haettaisi hänen ruumistaan, sillä he eivät tule koskaan sitä löytämään."
Ja vaikkakin Petteri oli melkein tyrmistyneenä kauhusta, oli hänen sisässään joku paikka, joka tunsi helpotusta. Pikku Jenni oli pitänyt sanansa! Petteri oli turvassa!