XXVII.
Niin Petteri oli turvassa, vaikkakin vaara oli ollut suuri, ja hänen osassaan oli vielä joitakin ikäviä kohtauksia näyteltävänä. Hänen täytyi mennä jälleen Todd sisarten kotiin, tavata surun murtama Sadie, ja itkeä ja kauhistua noiden muiden kanssa. Olisi näyttänyt epäilyttävältä, jollei hän olisi mennyt; "toverit" eivät olisi koskaan antaneet sitä anteeksi. Sitten harmikseen huomasi hän että Sadie oli jotenkin päässyt mielessään varmuuteen Jennin todellisesta kohtalosta. Hän pakotti Petterin erääseen nurkkaan ja syytti häntä; ja Petteri seisoi siellä kieltäen sen jyrkästi ja toivoen että lattia avautuisi ja nielisi hänet.
Kesken hänen kieltelemisensä nerokas tuuma pisti hänen päähänsä. Hän alensi äänensä häpeissään. Silloin tällöin oli muuan nuori mies tullut tapaamaan Jenniä. "Jenni pyysi etten kertoisi." Petteri epäröi hetkisen, ja sitten teki mestari-leikkauksen. "Jenni sanoi minulle että hän on vapaarakkauden kannalla; ja hän selitti minulle vapaarakkautta. Sanoin etten ollut sen kannalla, mutta tiedättehän, Sadie, että kun Jenni oli päättänyt jotakin, pani hän sen täytäntöön. Ja niin olin varma että minun olisi paras pysyä erilläni koko asiasta."
Sadie miltei menetti järkensä tästä. Hän katsoi raivostuneena
Petteriä. "Häväisijä! Piru!" huudahti hän. "Kuka oli tämä mies?"
Petteri vastasi: "Hänen nimensä oli Ned. Siksi ainakin Jenni häntä kutsui. Ei kuulunut minulle ottaa siitä lähemmin selvää."
"Teidän asianne ei ollut pitää huolta viattomasta lapsesta?"
"Jenni sanoi itse että hän ei ole viaton lapsi, hän desi varmasti mitä teki — kaikki sosialistit tekivät niin." Ja tähän loppulaukaukseen lisäsi hän että hän ei ollut pitänyt sopivana vakoilla ihmisten siveellisyyttä talossa, jossa hän oli vieraana. Kun Sadie yhä sittenkin vielä epäili häntä ja haukkuikin häntä, valitsi hän helpoimman tien pulmasta ulos — oli raivostuvinaan ja riensi ulos.
Petteri oli varma että Sadie ei tulisi levittämään juttua hyvinkään laajalle; se olisi liian häväisevää sisarelleen ja hänelle itselleen; ja ehkä, kun hän oli miettinyt sitä, hän uskoisi Petterin kertoman jutun; ehkä hän itsekin oli "vapaarakastaja." McGivneyhän sanoi varmaan että kaikki sosialistit olivat ja hän oli tutkinut heitä paljon. Joka tapauksessa täytyi Sadienkin ajatella ensiksi Goober-juttua, niinkuin pikku Jenni oli tehnyt. Tässä oli Petterin valtti, ja hän mietti että hänen kannattaa antaa anteeksi, joten hän meni puhelimeen, soitti Sadielle ja sanoi: "Haluan teidän tietävän etten kerro tästä mitään kenellekään; se ei tule kenenkään tiedoksi muiden kuin teidän itsenne kautta."
Oli kuitenkin puolisen tusinaa henkilöä, joille Sadie lienee kertonut. Miss Nebbins oli jäätävän kylmä kun Petteri meni tapaamaan Mr. Andrewsia; Miriam Yankovichin kohteliaisuus oli kadonnut ja useat muut naiset kohtelivat häntä jäykästi. Mutta ainoa, joka puhui tästä asiasta, oli Pat McCormick, I.W.W.-läinen poika, joka oli kertonut Petterille pikku Jennin itsemurhasta. Ehkä Petteri ei ollut osannut näytellä kyllin hyvin tuona hetkenä, tai ehkä McCormick oli havainnut Jennin ja Petterin vaihtavan lemmenkatseita. Petteriä oli aina vähän hermostuttanut tämä hiljainen irlantilainen, jonka tummat silmät harhailivat henkilöstä toiseen ja jonka katse näytti tunkevan sisimpiä ajatuksia tarkastamaan.
Nyt olivat Petterin pahimmat aavistukset toteutuneet. "Mac" ahdisti hänet erääseen nurkkaan ja heristi nyrkkiään hänen nenänsä alla ja sanoi hänelle että hän on "saastainen koira", ja että jollei Goober-juttu estäisi, niin tappaisi "Mac" hänet empimättä.
Ja Petteri ei uskaltanut aukaista suutaan; irlantilaisen kasvojen ilme oli niin hurja, että Petteri todella pelkäsi henkeään. Jumala, kuinka vihattavia nämä punikit olivat! Ja tässä oli nyt Petterillä kaikkein pahin niistä edessään? Tästä lähtien olisi hänen henkensä aina vaarassa tämän villin irlantilaisen takia! Petteri vihasi häntä — niin sydämellisesti ja perinpohjin, että se auttoi häntä poistamaan ajatuksensa Jennistä ja pitämään itseään säälittävänä.
Niin, kun keskiöin Jennin hempeät pienet kasvot kummittelivat ja hänen omatuntonsa häntä soimasi, Petteri mietti tapahtumien sekasotkuista verkkoa ja näki aivan selvästi, kuinka väistämätön tämä murhenäytelmä oli ollut ja kuinka luonnollisesti se oli aiheutunut olosuhteista, joita hän ei voinut hallita. American Cityn kaamea työtaistelu ei suinkaan ollut Petterin syy; eikä sekään ollut hänen syynsä, että hänet oli vedetty siihen ja pakotettu toimimaan, ensin vastahakoisena todistajana ja sitten salapoliisina. Petteri luki American City "Timesiä" joka aamu ja tiesi että Gooberin asia oli anarkian ja metelin, jotavastoin piirilakimies ja Guffeyn salapoliisilaitos olivat lain ja järjestyksen puolella. Petteri teki parhaansa tässä suuressa asiassa, hän seurasi ylempiensä määräyksiä, ja minkä nojalla voitiin häntä syyttää siitä, että joku heikko tyttö-parka oli joutunut lain voittovaunujen pyörien alle?
Petteri tiesi ettei se ollut hänen syynsä; ja kuitenkin murhe ja pelko ahdistivat häntä. Ensiksikin oli hänellä ikävä pikku Jenniä, ikävä yöllä ja päivällä. Hän ikävöi Jennin vienoa ääntä, hänen pehmeää tukkaansa ja hänen ruumistaan tyhjiin käsivarsiinsa. Hän oli ollut hänen ensi lempensä, ja hän oli mennyt, ja on inhimillinen heikkous pitää jotakin arvossa enimmän sitten vasta, kun on sen menettänyt.
Petteri halusi olla väkevä mies, "uros-mies", niinkuin katukielellä oli ruvettu sanomaan; ja hän nyt koetti elää tuon osan mukaan. Hän ei halunnut murjottaa tämän onnettomuuden takia; kuitenkaan eivät Jennin kasvot eronneet hänestä — väliin villeinä, niinkuin hän ne viimeksi oli nähnyt, joskus hellinä ja moittivina. Petteri muisteli, kuinka hyvä hän oli ollut, kuinka hellä ja miten hän aina vastasi heti Petterin hyväilyihin. Mistä hän ikänään tulee löytämään toisen sellaisen tytön?
Toinenkin asia kiusasi häntä — outo, selittämätön seikka, jonka nimeä hän ei tiennyt ja jota hän usein mietti. Tämä heikko pikku-tyttö oli empimättä uhrannut henkensä mielipiteittensä takia; hän oli kuollut siksi, että Petteri säästyisi Gooberin todistajaksi! Tietysti Petteri oli koko ajan tiennyt että pikku Jenni oli tuomittu, ettei mikään voinut häntä pelastaa. Mutta voimakkaintakin pelottaa oudosti, kun on niin fanatiikkoja ihmisiä, että he uhraavat henkensä jonkun aatteen takia. Petteri katseli näiden punikkien aatteita toisessa valossa; tähän saakka ne olivat olleet vain joukko "pöhlöjä", mutta nyt he näyttivät hänen mielestään hirveiltä epäsikiöiltä, jonkun perkeleen tai hulluksi tulleen jumalan luomilta.