HENKILÖT:
LOUHI.
ERÄS VANHA MIES.
NUORI TYTTÖ.
Suomalaisia sotureita.
Pohjolaisia sotureita.
NÄYTTÄMÖ:
Metsä. Taustana järviä, kukkuloita, laaksoja. — Yö. Aivan pimeä.
Eräs vanha mies, sauvan nojassa kulkeva, tulee nuoren tytön taluttamana.
Kyynelissä ovat miehen silmät, murhe kasvoista kuvastuu, pilvien peittämänä on otsa.
TYTTÖ:
Mitä itket, oi isoni?
MIES:
Kysytkö sa mitä itken! Etkö näe, etkö tiedä, ett' on kyllin suruun syytä! Katso: yö on yllä maiden, maa on tumma, taivas tumma, kaikk' on synkkää, sumeata. Onko kumma, vaikka itken: Vankina on Suomen päivä, sammunut on salon huomen, välkettä ei ees ainoata välky Suomen taivahalla. Louhi, Pohjolan emäntä, akka kuulu, käykkäleuka, kytki päivän kalliohon, kytki kuun ja telki tähdet Vaaran vaskisen sisähän. Iloa ei maailmassa, kun on poissa aurinkoinen, kun on Valkeus kadonnut, laannut päivä paistamasta.
TYTTÖ:
Eikö sitten koskaan koita aika armaampi, parempi?
MIES:
Kuka tietää, kuka tietää.
Ehkä joskus taikk' ei koskaan —
En ma toivo, en ma luota.
TYTTÖ:
Ainako siis yö on yllä, ainako siis Suomenmaassa pirtit tummat ja pimeät? Niinkö arvelet, isoni?
MIES:
Kuka tietää, kuten sanoin.
Ainakin nyt siltä näyttää.
TYTTÖ:
Voip' on aikaa ankarata! Itkettääpi jo muakin. Vuotakaatte, kyynelhelmet, läikkykäätte, surunhelmet! Kun on Suomella surua, niin on multakin surua: olenhan ma Suomalainen.
MIES:
Itke, lapsi, itke, itke!
Itke kohtalon kovuutta,
taivaan taaton ankaruutta!
(Silmäilee ympärilleen.)
Miten synkkää, miten tummaa!
Pitkä äänettömyys.
YÖN IMPIEN LAULU:
Etäältä, hymisten.
Sammunut Suomen on päivä, yllä on ikuinen yö, yötärten karkelo kaikuu, kuolema kannelta lyö.
Sammunut Suomen on päivä, synkkä on taivas ja maa, ihmiset itkee ja kärsii, kaikki on murheissa. Sammunut Suomen on päivä — Tuskinpa milloinkaan nousee se taivaalle taasen syttyen uudestaan.
TYTTÖ:
Taatto!
MIES:
Mit' on sulia sanomista?
TYTTÖ:
Eikö sitten enää löydy Suomessamme sankaria, joss' ois miestä miekallansa päivän poies päästämähän Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä? Eikö enää löydy miestä, joka voittais Louhen vallan?
MIES:
Turhia sa tutkaelet! Kuollehet on sankarimme, kuolleet Kullervo-urohot! Ei oo enää miestä meillä! (Äänettömyys.) Voi, jos oisi mulla vielä voimat entiset, verevät, kalpaa jos ma vielä voisin käyttää, kalpaa tuliterää, niin ma Suomeni surusta vapahtaisin! Suomen päivän päästäisin kivimäestä, nostaisin sen taivahalle paistamahan, päilymähän ihmisten iki-iloksi.
Mutta heikko, heikko olen, sotatielle en ma kelpaa kalpaa en ma jaksa käyttää: Voima, voima on kadonnut!
LOUHI Tulee:
Ehkä Vielä jaksaisitkin!
Hahhah! Hahhah!
MIES:
Kuka nauroi?
LOUHI:
Minä nauroin, minä tein sen.
MIES:
Ken sa olet?
LOUHI:
Pohjan Louhi. Sama, jota sadattelit tuossa äsken, ukko rähjä.
MIES:
Mitä teet sa Suomenmaassa?
LOUHI:
Kuljen aikani kuluksi.
MIES:
Sanon sulle: riennä täältä, lähde lentäen, pakene pimeähän Pohjolaasi! Ei ole sijoa sulla Suomen sukuisten seassa.
LOUHI:
Ei oo kiirett' temppelihen!
Lähden silloin kun ma lähden.
MIES:
Tee se heti, taikka, taikka…
(Uhkaa häntä sauvallaan)
Poistu Suomelan saloilta,
mene sinne mistä tulit!
LOUHI:
Kas, jo myrsky on tulossa!
MIES:
Minne panit sa Suomen päivän?
LOUHI:
Vähänpä sa, ukko, tiedät!
Se on lukkojen takana,
etkä sinä ainakana
Ole sitä sieltä saava.
MIES:
Ellen minä, joku toinen.
LOUHI:
Hassutusta! Mull' on mahti.
Teill' ei mitään. Mull' on Voima.
Teill' ei mitään… ei niin mitään.
MIES:
Suuret, suuret on sanasi!
Saadaan nähdä!
LOUHI:
Saadaan nähdä!
Hahhah, hahhah! Naurattaapi;
Heitä hiiteen haavehesi!
Heitä pois ne, ukko-kulta!
MIES:
Tuki suusi, akka ruoja! Pidä kiinni sa kitasi! Eliös ilku sa ennen aikaa! Viel' on aika suuri saava, jolloin vailla valtaa olet, jolloin päiv' on päästettynä Louhen lukkujen takoa.
LOUHI:
Aika tuo ei koskaan koita! Mull' on taiat taskussani, mull' on miestä niinkuin heinää aina vaarojen varalta…
MIES:
Miestä myös ei meiltä puutu.
LOUHI:
Untelotta urohia, pelkureita järjestänsä! Sellaisia teidän miehet.
MIES:
En ma viitsi riitaan käydä puolihupsun akan kanssa. Kuka elää, se näkevi.
(Kirkas leimaus. Sitten pimeys.)
TYTTÖ:
Kas, jo päivyen välähdys!
MIES:
Totta! Päivyen välähdys!
LOUHI:
Mitä lausuitte? Välähdys?
Minähän en mitään nähnyt. . .
(Kirkas leimaus.)
MIES:
Taas! On vapaa Suomen päivä
TYTTÖ:
Vapaa, Vapaa! Mun isoni!
(Näyttämö valkenee vähitellen. — Louhi katsoo kummastellen.)
MIES:
Terve sulle, päivä uusi, terve, ihmeisen ihana! Kiitos, taatto taivahassa, että vielä löytyi maassa miestä miekankäyttäjätä! Sit' en äsken luullut oisi. Nyt sen uskon ja häpeän sanojani äskeisiä… Anna ne anteeksi, jumala! Puhuinhan ma tietämättä. (Louhelle.) Akka, mi on aatoksesi?
LOUHI:
Näätte varmaankin näkyjä!
(Erikseen.)
Onko totta tää Vai unta…?
MIES:
Tule! Katso! Tuoll' on taasen hymyhuuli aurinkomme, Tuolla taivahan laella paistamassa, poistamassa Suomen yötä synkeätä… Katso, Louhi, tuolla, tuolla! Voitettu sun valtas ompi…
LOUHI erikseen:
Kuolo, kuolo ja kirous!
(Aseiden kalsketta.)
MIES:
Kuule! Sankarit tulevat… Paras, että laitat luusi tästä hieman loitommalle . . .
LOUHI:
Luuletko, ma että pelkään?
MIES:
Siit' ei epäilystä.
LOUHI:
Mokomia! Hahhah, hahhah! Tiedä, että Pohjan Louhi ei ole konsana pelännyt eikä anonut armahdusta, madellut matona maassa! Ylpein otsin käy hän aina — Se sa tiedä, ukko rähjä! — Nyt ma menen, mutta kerran tulen kuin tulenkin takaisin. Silloin vapise, Kalevan kansa, pelkää, pelkää ja vapise! En ma tule tuulispäänä vienona ja hiljaisena, tulen koskena kohisten, rajusäänä raivokkaana, tulen melskeellä, melulla… Silloin vapise, Kalevan kansa!
(Pois.)
MIES:
Akoilla aina on lorunsa,
suut on suuret naikkosilla!
Kuka elää, se näkevi! —
Taisi eukko vimmastua…
No — ei ihmett' ollenkana:
Menetti aarteensa ihanat. —
Kas, jo sankarit tulevat!
(Suomalaisia sotureita tulee.)
Terve teille, ylevät urhot!
Terve, kolminkertaisesti terve!
Terve, maani parhaat pojat!
Kiitos työstänne jalosta!
Siitä koko Kalevan kansa
kantava on kiitostansa
teille aina ja alati!
TYTTÖ:
Aina, aina ja alati!
ERÄS SOTURI:
Elkää ennen ylistelkö kuin on leikkimme verinen leikittynä loppuun asti. Viholliset meitä Vaanii… Kas, jo tuolla ne tulevat. (Miehille.) Valmiit olkaa. Kohta tässä sodan liekit leimuavat. Miekat esiin. Rohkeutta. Voitto meidän on oleva!
(Valmistautuvat.)
Esiin hyökkäävät POHJOLAISET:
(Taistelu. — Tyttö juoksee pakoon.)
ERÄS POHJOLAINEN:
Eespäin, uljaat Pohjolaiset!
Lyödään maahan Kalevan miehet!
LOUHI syöksyy esiin:
Niin, kas niin, mun poikaseni, sillä tavoin, sillä tavoin! Vielä mekin voittaa voimme, Vielä onni meitä suosii, viel' ei kaikk' ole hukassa.
MIES ottaa taisteluun osaa hutkien sauvallaan:
Pidä kiinni sa kitasi, heitä hullut haavehesi! Sun me syöksemme pakohon koko laumasi keralla… Eläköhön suomalaisuus!
SUOMALAISET:
Eläköhön Suomen kansa!
LOUHI:
Uljuutta, mun poikaseni.
Palkkanne suuri on oleva!
SUOMALAISET:
Paetkaa, Pohjan peikot!
Pois jo tieltä! Me tulemme!
(Tuima taistelu. Pohjolaiset pakenevat. Taistelu siirtyy edemmäksi.)
LOUHI jää yksikseen näyttämölle:
Kuolo, kuolo ja kirous! Pakohon käy Pohjolaiset, uroot uhkeat ja verevät! Oi on, oi on onnettomuutta, oi on päivyttä pimeää! Kaikk' on mennyt! Heill' on voitto. Mull' ei mitään, ei niin mitään! Kukistunut valta-istuin ompi ylpeen Pohjan Louhen!
Oi, te untelot urohot, miehet pelkurit ja raukat, teidän syytänne tää kaikki — Sit' en jätä kostamatta — Jumalauta! sen ma vannon.
(Pois.)
MIES tulee kotvasen kuluttua:
Pakoon kaikki, pakoon kaikki! Voiton saavat meidän miehet. Ylös vuorille paeten rientää Pohjan poikain parvi, rientää kuni lammaslauma risahduksen kuultuansa.
Kiitos, taatto taivahassa, kiitos teille, Suomen miehet, kiitos, urheat urohot!
TYTTÖ tulee, syleilee taattoansa:
Nyt olen iloinen, isoni!
Oothan siekin ilomiellä?
MIES:
Kuinka kysyt sellaisia! Enkö nyt ma riemuitseisi! Onhan lyöty Pohjan pojat; onhan kaattu kuolon valta, onhan taasen taivahalla päivä ihmeinen ihana.
(Linnut laulaa. Yhä valkeammaksi muuttuu ilma.
Käenkin kukuntaa rupeaa kuulumaan.)
Katso, kuinka kirkkahana maallemme se hymyääpi!
Katso, kuinka luonto loistaa, läikkyy veet ja kummut kukkii aamun armahan valossa!
Kuule kuinka linnut laulaa, kuule, kuinka käet kukkuu Suomen onnea, suloa iloks' ihmislapsosille!
Mutta kaikkein kauneimpana helähtääpi huomenvirsi maista, metsistä, vesistä, kummuilta ja kukkuloilta; sitä laulaa maa ja taivas, se soi virtain välkkehessä sekä koskien kohussa. Kuunnelkaamme!
HUOMENVIRSI:
Alkaa helkkyä ensin hiljaisena sitten kasvavana, valtavana.
— Sävel: Maa isänmaamme Suomenmaa…
Jo hälvennyt on synkkä yö,
tuo raskas, painava!
Taas taivaalla on valovyö,
taas helppoa on toimi, työ,
kun valkeus on herrana
maassamme armaassa.
Soi laulu, soinnu suruton!
Nyt juhlii Suomenmaa:
Voitettu Louhen valta on,
ja syösty on hän pakohon…
Ei päivyttä tän kauniimpaa!
Uus' aika tänne saa.
Soi laulu kirkas, keväinen, sa kaikkein huulilta, soi niinkuin soitto läntisen, soi niinkuin uhma ukkosen, soi metsistä ja vaaroilta: on juhla Suomessa.
MIES on lakki kädessä laulua kuunnellut:
Tuntuu niinkuin nuorenisi, tuntuu niinkuin uudestansa oisi nuori ja verevä. — Eikö oo tää kaunist' kaikki?
TYTTÖ:
Totta, totta mun isoni! En ma tiedä miten voisin iloani ilminäyttää; mutta sen, sen ma tiedän, että onni maan ja taivaan sielussani sulauupi yhteen yhdeksi iloksi; ja sen tiedän, että mielein kirkas on kuin suvipäivä, ja sen, että rintani mun lyö ja velloo lähteen lailla, pulppuaa kuin kevätpuro nuorna, nuorna ja pyhänä…
MIES:
Samallaista miekin tunnen, ja en myöskään tiedä miten iloani ilminäyttää voisin muille ja sinulle.
Ah! En uskonut olisi, että myöskin minä vielä näkevä oon onnellisna maani armahan, ihanan. — Nyt ma kuolen mielelläni, nyt ma pääni lepoon painan onnellisuus otsalla ja huulosilla hertas hymy.
Kiitos, taatto taivahassa, kiitos, julkinen jumala, että annoit aamun uuden, että päästit päivyemme Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä, takaa Louhen telkimien! Ilman sinun apuasi ei ois mitään aikaan saatu: sinä meille voiton annoit, siksi kiitän ma sinua.
Terve, päivä, kirkas päivä, terve huomen hohteleva, joka jäljestä surujen taivaallamme päilyt taasen!
Esirippu.