HENKILÖT:
Koulumestari. Maiju, hänen emännöitsijänsä, 50 vuotias. Pekkola, Koulumestarin tuttavia.
Tapahtuu eräänä sunnuntai-iltapäivänä Koulumestarin luona.
NÄYTTÄMÖ:
Koulumestarin huone. Kalustus yksinkertainen ja vaatimaton: pöytä, pari tuolia ja sohva, seinällä muutamia tauluja ja iso seinäpeili. Pöydällä pinkka paperia. Perällä ja oikealla ovi.
Koulumestari aamunutussa ja tohveleissa.
Koulumestari: Maiju!
Maiju: (Kyökissä.) Täällä ollaan. (Tulee oikealta.)
Koulumestari: Mitä kuuluu, Maiju?
Maiju (Niiaten): Kiitos kysymästä, herra Koulumestari! Minä voin erittäin hyvin.
Koulumestari: Siis terveenä. Se on hyvä se. Terveys on hyvä asia. Se on lahja jumalalta, mutta sitäkään ei ole kaikille annettu… Jaha, jaha… (Kävelee hajamielisenä.) Jaha, jaha… Onko Maiju niin kiltti ja tuo tänne saappaani ja nuttuni… frakkini… ymmärrätkö?
Maiju: Kyllä, kyllä. (Aikoo mennä.)
Koulumestari: Kuulehan, älä vielä! Kalvosimeni ja kaulukseni tuo myöskin tänne. Älä myöskään unhota valkoista rusettiani… pientä valkoista rusettiani… ymmärräthän?
Maiju: Tietysti minä ymmärrän, herra Koulumestari.
Koulumestari: Vai niin… Tietysti sinä ymmärrät… Jaha. Tietysti sinä ymmärrät… heh, heh… No niin… Kiiruhda sitten vaan… tuo esitelmä…
Maiju: Paikalla, herra Koulumestari. (Menee.)
Koulumestari (Kävelee edestakaisin mietteissään leukapartaansa sivellen): Tämä on siis vihdoin tullut tämä suuri päivä, tämä odotettu päivä, jolloin minä ensikertaa esitelmänpitäjänä esiinnyn. Olen jo viisiviidettä vuotta tämän maailman matoisia maita tallustanut, mutta eipä vielä koskaan ennen ole minulle tällaista suuriarvoista tilaisuutta avautunut. Esiintyä julkisesti, saada puhua kansajoukolle, saada ilmituoda omia ajatuksiansa! Olisinko voinut kuvitella mitään tämäntapaista! Ja kumminkin tapahtuu se aivan pian… aivan pian… Niinpä niinkin! Sinä et olekaan niin tyhmä mies, Koulumestari! Sinulla on päässäsi paljon sellaista, mistä ei monella muulla ole edes aavistustakaan… ei aavistustakaan… Eipä sitä vaan joka miestä pyydetä esitelmää pitämään, eipä sitä vaan joka miestä tulla lakki kourassa kumartelemaan, alamaisimmasti anoen, että "olisimme hyvin onnelliset jos te, hyvä herra, jos te herra Koulumestari, joka yleisesti olette tunnettu taitavaksi puhujaksi, tekisitte meille niin ystävällisen palveluksen ja hyväntahtoisuudessanne — tietysti vaan pelkässä hyväntahtoisuudessanne — avustaisitte meitä ohjelman suorittamisessa… pitämällä esimerkiksi lyhyen esitelmän… lyhyen esitelmän…" Tjaah! Tästä ajatella voi useammallakin tavalla… johtopäätös on kumminkin aina oleva sama. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Alatpa tulla huomatuksi henkilöksi, Koulumestari! Ja huomatuksi ei kai tässä maailmassa pääse kukaan, ellei hänellä ole pääkuoressaan jotakin muutakin kun paljaita höyheniä… Vai mikä lie muiden mielipide tästä asiasta! (Maiju, tuoden saappaita, kalvosimia y.m. tarpeita, tulee.)
Maiju: Tässähän minä olen, herra Koulumestari.
Koulumestari: Ja tavaraa on sinulla koko kantamuksellinen.
Maiju: Niin, herra Koulumestari… Tässä on saappaanne…
Koulumestari: Jaha, siinä on saappaani…
Maiju: Olen ne parhaani mukaan putsannut ja plankannut.
Koulumestari: Jaha, jaha… sen minä kyllä uskon. Sinä olet todellakin kuuliainen ja kiltti tyttölapsi, Maiju.
Maiju: Ja tässä on kauluksenne ja kalvosimenne. Katsokaahan miten kiiltävät!
Koulumestari: Jaha, Maiju… Minä näen että ne kiiltävät… (Itsekseen.) Oikein uskollinen ja hyväluontoinen palvelija.
Maiju: Ja tässä frakkinne… Olen harjannut sen niin puhtaaksi kuin mahdollista.
Koulumestari: Jaha, jaha. Kiitoksia, kiitoksia, paljon kiitoksia! Kaikki teet aina täsmällisesti ja huolellisesti, (itseks.) Voiko missään maakunnassa löytyä miellyttävämpää lapsukaista! Niin herttaista, niin sydämellistä hänen esiintymisensä… rakastettavaa, vähintäin rakastettavaa… suloista! — Minun täytyy palkita häntä jollakin tavalla. Kunpa nyt keksisin vaan… (Ajattelee.) Aivan oikein: hänellä on liian huono palkka. (Maijulle.) Kuuleppas, Maiju! Sinä olet vanha ja koeteltu palvelija.
Maiju (Syvään niiaten): Koetan olla kykyni jälkeen, herra Koulumestari.
Koulumestari: Mutta sinulla on aivan liian huono palkka.
Maiju: Ah, herra Koulumestari…!
Koulumestari: Ainoastaan kahdeksan markkaa kuukaudessa.
Maiju: Siihen olen erittäin tyytyväinen, herra Koulumestari.
Koulumestari: Palvelijalla pitää olla — se on aina ollut minun prinsiippini — palkka hänen töittensä jälkeen. Ja sentähden ylennänkin sinun palkkaasi kahdella markalla kuukaudessa.
Maiju (Syvään niiaten): Miten minä voin kiittää teitä, herra Koulumestari!
Koulumestari: No no, Maijuseni, eihän tässä nyt… tämän olet rehellisesti ansainnut… Pääasia on vaan se, että olet tyytyväinen palveluspaikkaasi ja isäntääsi… Se on pääasia… Niin! Tyytyväisyys on hyvä avu. On ihmisiä, jumala paratkoon, jotka eivät ole koskaan tyytyväisiä. Niin!… (Katsoo kelloansa.) Mutta nyt täytyy sinun jättää minut muutamaksi hetkiseksi yksikseni ja mennä askareillesi, sillä minun tulee pukeutua ja eihän ole oikein soveliasta, että…
Maiju (Hymyillen): Kyllä ymmärrän, herra Koulumestari. (Menee niiaten.)
Koulumestari: Hän on erinomainen lapsi tuo Maiju. Muuta en taida sanoa hänestä. Rehellinen, kuuliainen, ahkera ja ymmärtäväinen… Mitäpä enempää voisi palvelijalta toivoa? Olipa oikein hyvä, että ymmärsin hieman korottaa hänen kehnoa palkkaansa; se teki hänet entistä iloisemmaksi ja toimeliaammaksi.
Jaha… mutta pukeutua täytyy. (Heittää aamunuttunsa tuolille ja alkaa pukeutua.) On tosiaankin sangen suuri kunnia saada julkisesti esiintyä… Sinne iltamaan tulee varmaan myös lukkarikin, tuo pienipäinen elukka, joka aina on huutanut, ettei minun päävärkissäni muka ole kaikki ruuvit oikeilla paikoillaan… Heh, sehän todistaa selvää hulluutta lukkarista itsestään, että hän, joka on olevinaan täysijärkinen, sanoo minua, selväpäistä miestä, hulluksi! Saapas nähdä mitä se urkujenpolkija tänä-iltana hoilaa, kun saa kuulla puheeni… eiköhän venyne hänen joutsenkaulansa jotakuta tuumaa pitemmäksi? Mokomakin vääräsääri… kuin aivastus seipään nenässä koko mies!
Ai ai miten hemmetin kiiltäviksi se Maijun typykkä nämä saappaat on kiillottanut! Ja entäs sitten kalvosimet ja kaulus! Kaikki välkkyy ja hohtaa kuin ensi-lumi mustassa maassa. Erinomainen lapsi! Löytyisipä hänen kaltaisiaan olentoja vaan useampia tässä matoisessa maailmassa! Olisipa edes joka tuhannella isännällä yhtä ymmärtäväinen ja älykäs apulainen! Niin ei kumminkaan, ikävä kyllä, ole laita. Palveluspiiat ja palkolliset eivät enää tuskin rahtuakaan välitä velvollisuuksistaan, he tahtovat itse päästä määrääjiksi ja käskijöiksi, ja sanokoonpa isäntä heille vaikkapa parikin sanaa opastukseksi: heti on talosta rauha ijankaikkisesti kadonnut. Surullinen, mutta ylitsepääsemätön totuus. Elämä käy perikatoansa kohti… (Ihailee itseänsä peilistä.) Mutta niinpä olenkin minä jo saanut valmiiksi itseni. Tämä puku sopii minulle kerrassaan mainiosti, se ei ole hullumpi, ei totta maar olekaan! Kunpa vain varmasti tietäisin, että pappilan Katri-neiti tulee tuonne juhlatilaisuuteen… Olisi ihme, ellei hän edes hiukkasta minuun ihastuisi… Kaunis tyttö… Olen luullakseni rakastunut häneen… Ja kuka voi vannoa, ettei hänkin ole rakastunut minuun! Tapahtuuhan elämässä muutenkin niin monenkaltaisia asioita… Sitäpaitsi en minä vielä ole liian vanha mies kauniillekaan tytölle. Enkä ole aivan rumakaan… varsinkaan tässä puvussa… Kuka tietää, vaikka vielä kerran… (Naurahtaa.) Onhan paljon ihmeellisempääkin sattunut… Niin, Katri-neiti, kuka tietää, kuka tietää… (Järjestelee peilin edessä pukuaan. Tekee erilaisia liikkeitä: kumarruksia y.m. — Maiju ilmestyy ovelle; Koulumestari ei heti huomaa hänen tuloaan.) Maijuko siellä? Mitä sinulla on asiaa?
Maiju: Ettei herra Koulumestari nyt vaan pahastuisi, kun minä tulin häiritsemään… Se esitelmä…
Koulumestari: Esitelmi!
Maiju: Niin, herra Koulumestari… se esitelmä… Ettei herra Koulumestari vaan myöhästyttäisi itseään.
Koulumestari (Vilkaisten hätäisesti kelloonsa): Mutta kellohan on vasta neljä…
Maiju: Vasta neljä! Ja minä kun luulin…
Koulumestari: Sinä olet aivan liian huolehtivainen, Maiju. En tahdo sinua kumminkaan sen takia moittia, sillä tiedänhän että teet kaikki hyvässä tarkoituksessa. — Vasta neljä on kello… se käy varmasti oikein… kello viisi alkaa iltama. Tässä on aikaa vielä yllin kyllin…
Maiju: Herra Koulumestari antaa anteeksi…
Koulumestari: No no, ei mitään anteeksi pyydettävää! — Kuuleppas, odota vähän! — Luuletko että tuonne iltamaan tänä-iltana tulee paljon väkeä?
Maiju: Eiköhän sitä tule… ainakin minä arvelen…
Koulumestari: Ehkä pappilan herrasväkikin tulee sinne?
Maiju: No nehän nyt kaikissa ovat mukana!
Koulumestari: Ja Katri-neiti myös!
Maiju: Kyllä kai.
Koulumestari: Jaha, Maiju luulee siis, että Katri-neitikin tulee nuiden joukkoon?
Maiju: Aivan varmaan hän tulee.
Koulumestari: Mitä Maiju muuten pitää Katri-neidistä? Eikö hän ole kaikinpuolin kiltti ja hyvä tyttö?
Maiju: Eikä yhtään ylpeäkään niinkuin ne muut.
Koulumestari: Ei, ei, ylpeä ei hän ole. Kaunis on hän myöskin?
Maiju: Se nuori maisteri kuuluukin sitä par'aikaa hakkailevan.
Koulumestari: Hakkailevan? Kuinka? Sanoitko sinä että nuor' maisteri hakkailee Katri-neitiä?
Maiju: Niinhän ne kuuluvat kylällä kertovan, ja ainahan ne muutenkin näkyvät olevan yhdessä, niin että eikö siitä lopulta rupea valmista tulemaan…
Koulumestari: Vai niin, (itsekseen.) Vai sillä tavallako…? (Maijulle.) Ehkä sinä sittenkin olet erehtynyt, Maiju? Ehkä se on Helmi-neiti, jota tuo maisteri — —
Maiju: Ei, kyllä se se nuorempi on, se Katri-neiti. Muistan ihan varmaan.
Koulumestari (Hermostuneesti): Ja sehän nyt on oikeastaan aivan sama kumpiko se on. Mistä lieneekään päähäni pälkähtänyt ruveta kyselemään… Aivan sama… (Äänettömyys.) No niin! (Katsoo kelloa.) Tässä onkin pian kiireet käsissä… Mene sinä Maiju kulta taas hetkeksi askareillesi, minun pitää hieman tarkastella tuota esitelmääni… (Itseks.) Vai nuori maisteri! (Maijulle, joka juuri on sulkemaisillaan oven jälkeensä.) Kuuleppas! Olisi eräs pieni asia… tuota… tuota…
Mutta sinähän näytät hirveän alakuloiselta? Onko kukaan tehnyt sinulle mitään pahaa?
Maiju: Eihän toki.
Koulumestari: Kaikessa tapauksessa on sinulle tapahtunut jotakin salaperäistä… Aivanhan sinä miltei itket! Sano minulle, Maiju typykkäiseni, mikä sinua vaivaa?
Maiju (Itsekseen): Hän on aina niin hyvä. Oi jospa hän tietäisi miten paljon häntä rakastan, ja nyt hän on varmaankin kukaties miten hellästi kiintynyt tuohon pappilan kaunottareen.
Koulumestari: Sinä et vastaa, Maiju?
Maiju: Ei kukaan ole minua loukannut.
Koulumestari: Onko se aivan totta myös? No niin, minä luotan sinuun, Maiju… ethän sinä osaisikaan valehdella. — Tuota, mitä se olikaan, kun minun piti sanoa…? (Miettii.) Tuota… Aivan oikein! Minun piti sanoa, että jos Maiju olisi niin kiltti ja menisi hetkeksi askareilleen, niin että minä saisin täydessä rauhassa — sinä ymmärrät — hieman tarkastella tuota esitelmääni…
Maiju: Mutta herra Koulumestarihan käski äsken minua takaisin…?
Koulumestari: Niin juuri, tuota, se oli juuri tuo äskeinen asia, josta minä tahdoin huomauttaa… taota…
Maiju (Itsekseen mennessään): Herra Koulumestari on tänäpänä ihmeellisen hajamielinen.
Koulumestari: Mikähän lienee tytölle tullut? Näytti kovin murheelliselta… (Kävelee ja miettii.) Vai nuori maisteri! Olisikohan asianlaita tosiaankin niin… Ehkä ovat he jo kiilloissakin? Ehkä pitävät pian häitänsäkin? Ja minä, joka en ole hetkeksikään antanut hänen ajatuksistani poistua! Hm!… Lienee parhainta, että koetan unhottaa koko naikkosen. Lienee parhainta, että… (Katsoo kelloansa.) Pitää sitäpaitsi kiirehtiä. (Käy peilin eteen.) Kyllä kai minä sitten olen täysin valmiina? Frakkini näyttää vielä melkoisen hyvältä, vaikka ikää sillä kyllä lieneekin enemmän, kuin monella harmaapäällä. Perintönä on se kulkenut isoisältäni, joka teetti sen itselleen ottaessaan yhden elämän suurista askeleista: mennessään naimisiin. Häneltä peri sen isäni, joka taas vuorostaan testamenttasi sen minulle, pojalleen. Siis vanha on takkini, mutta melkeinpä varma olen, ettei tarkinkaan keikarin silmä siinä mitään epämuodikasta löytävä ole. Valmis tulen astumaan puhujalavalle, kukitetulle puhujalavalle, lausuakseni puheeni yleisölle, joka seurahuoneen laajan salin täyttää ääriään myöten. Tämä on tosiaankin kunniakasta, kaunista, suurta, ihanaa… Tämä päivä on juhlien päivä. En vaihtaisi tätä tilaisuutta millinkään… (Ottaa pöydällä olevan paperipinkan käteensä ja alkaa peilin edessä erilaisia liikkeitä tehden juhlallisena lukea.) "Arvoisat kansalaiset! Naiset ja herrat! Me olemme kokoontuneet tänne tänä-iltana virkistyäksemme, juhlia pitämään, eri kulmilta olemme me tänne kokoontuneet. Me olemme tänne riemukkain mielin ja iloisin sydämin kokoontuneet, sillä elähyttäväthän meitä itsekutakin samat pyrkimykset, samat harrastukset, jalot harrastukset, harrastukset kodin, kotilieden, synnyinmaan ja kansallisuutemme turvaamiseksi. Kukapa ei tällaisista harrastuksista olisikaan elähytetyksi tullut! Arvoisat kansalaiset! Puhun teille kuin ystävilleni konsanaan. Puhun teille näin, koska luulen tarkkaan tietäväni mikä syvimmällä teissä liikkuu. Eikö ole se rakkaus kansaamme kaunokaiseen, maahamme tuhatjärviseen, maahamme ihanaan, avaraan, josta runoilija hehkuvassa laulussaan laulaa:
"Ja tässä, täss' on tämä maa, sen näkee silmämme, me kättä voimme ojentaa ja vettä, rantaa osoittaa ja sanoa: kas täss' on se, maa armas isäimme!…"
(Tavallisella äänellä puhuen.) Kyllä se tuntuu menevän. Saapas nähdä, (pyyhkii otsaltaan äskeisen innostuksen synnyttämää hikeä) eivätkö joudu hurmauksiin puheistani. Ja sitten se Katri-neiti — — — Ässh! Mitäpä hänestä! — Paha vain, ettei Maiju-rukka saa kuulla esitelmääni… ehkä hän hyvinkin mielellään' tulisi mukaan… No, mutta käyhän se kylläkin laatuun: voinhan ostaa hänelle pääsylipun — sillä suoriudutaan siitä. Ihmeellisen näppärä päähänpisto! (Huutaa ovelta.) Onko Maiju niin hyvä ja tulee vähän tänne.
Maiju: (Kyöklssä.) Aivan heti. (Tulee.)
Koulumestari: Kuuleppas, Maiju, sinun varmaan myös tekisi mielesi iltamaan?
Maiju: Ettäkö iltamaan?
Koulumestari: Mitä, etkö haluaisi?
Maiju (Naurahtaen): Mitäpä minä vanha ihminen siellä enää…
Koulumestari: Minä vain ajattelin ostaa sinulle pääsylipun, mutta ellet sinä — —
Maiju: Herra Koulumestari on nyt aivan liian hyvä!
Koulumestari: Haluat siis tulla?
Maiju: Jos herra Koulumestari niin tahtoo…
Koulumestari: Näytät hiukan vastenmieliseltä… enhän minä sinua pakottamaan rupea… saat tietysti oman vapaan tahtosi mukaan tehdä…
Maiju: Niin ymmärränhän minä sen, ettei herra Koulumestari ketään väkipakolla… Voihan siellä olla hauskaakin… ja saanhan sitten myös kuulla herra Koulumestarin esitelmän…
Koulumestari: No no, ei siitä vielä mitään! — Se on siis päätetty. Lyömme kättä päälle. (Lyövät kättä. Maiju niiaa syvään.) Se on siis päätetty, ja jos, ja jos… tuota… jos tahdot, Maiju, olen hyvin onnellinen saadessani tanssia kanssasi muutaman kierroksen valssia… tuota…
Maiju: Mutta herra Koulumestari!…
Koulumestari: Niin, niin!… Mene sitten vaan laittamaan itseäsi kuntoon, että pääsemme lähtemään hyvissä ajoin. (Katsoo kelloansa.) Kello on nyt puoli viisi.
Maiju: Kohta olen valmis. (Menee, herttaisimmasti hymyillen.)
Koulumestari (Jää paikallansa seisten katselemaan hänen jälkeensä): Harvinaisen kiltti lapsi! Sanon minä sen vieläkin kerran. Olen lopun lopultakin mielistynyt häneen. Kun oikein ajattelee ja visusti harkitsee, on hän sittenkin aivan toista kuin pappilan Katri-neiti. Työtä tekee tyttö kuin muurahainen, aina on hän altis ja valmis vaikeampaankin tehtävään nurkumatta ryhtymään… Mitä enemmän häntä katselen, sitä enemmän häneen mielistyn… ja taidanpa puhtaalla omallatunnolla sanoa senkin asian, että vaimoa ei mistään saa mies parempaa, aviopuolisoa taitavampaa ja kunnollisempaa ei ole itse kuninkaallakaan… sen uskallan vannoa. Kymmenen vuotta on hän palvellut minua, tunnen hänet prikkua myöten; (Kävelee kauan edestakaisin miettien; pitkä äänettömyys.) Hm! Se ei olisi hullummaksi… Hm!… On ihmeellistä, etten ennemmin ole tätä seikkaa nimeksikään huomannut ja joka päivä olemme olleet yhdessä… Hm! Niinhän se käy usein… oikein kuumottaa poskia… Minnehän se Maiju lie mennyt? Mitäpä jos niinkuin kautta rantain tekisi hänelle tiedoksi, koettaisi ensin vaikka vertauksen muodossa… taitaisi olla helpompaa… (Käy pellin eteen järjestelemään pukuaan.) Ja kun nyt kaiken lisäksi olen juhlapuvussakin… (Kääntyy ovea kohti, luo vielä silmäyksen peiliin, raottaa ovea ja kutsuu sitten värisevällä äänellä): Saanko minä vielä kerran vaivata Maijua tänne.
Maiju (Kyökissä): Tulen aivan heti, herra Koulumestari. (Pieni paussi. Koulumestari kävelee edestakaisin merkillinen hymyily huulillaan. Hetken kuluttua tulee Maiju.)
Koulumestari: Niin, asia on nyt sillä tavalla… Ehkä Maiju on hyvä ja tulee istumaan…
Maiju: Herra Koulumestarilla on sitten varmaan hyvin tärkeää kerrottavaa?
Koulumestari: Tavallaan on se hyvin tärkeää… kuinka sen kukin ottaa. Tapahtuuhan usein, että vakavimmistakin asioista lasketaan kevyttä pilaa… välinpitämättömät ihmiset tietystikin tällä lailla tekevät. Mutta kerranpa saavat he kumminkin vastata töistään.
No niin. Istukaamme tänne, (istuvat arasti kumpikin. Tuskallinen äänettömyys.) Tämä on vertaus, Maiju. Tiedätkö sinä mikä on vertaus?
Maiju: Kyllä minä tiedän, herra Koulumestari. Olen oppinut sen kirjoista.
Koulumestari: Aivan oikein: Raamatussa esimerkiksi puhutaan paljon vertauksista. Minullakin on nyt vertaus, Maiju. Katsohan: oli kerran kaksi ihmistä — näin alkavat vertaukset —, mutta nämä ihmiset eivät olleet kaikessa toistensa kaltaisia, sillä olipa toinen heistä mies ja toinen heistä oli vaimo. En tarkoita suinkaan Aatamia enkä Eevaa. Ihmiset, joista kerron, eivät asuneet paratiisissa, vaan asuivat he eräässä maalaiskylässä lähellä kaupunkia… siis aivan niinkuin me, Maiju, täällä.
Maiju: Aivan niinkuin me täällä, herra Koulumestari.
Koulumestari: Ja se ihminen, joka mies oli, halusi armaakseen ja omakseen sen ihmisen, joka oli vaimoksi luotu, sillä hyvä ja siviä oli tämä vaimonpuolinen ihminen eikä hänestä yhtäkään pahuutta eikä saastaa löytynyt…
Maiju: Mutta tämähän on perin ihmeellistä, herra Koulumestari!
Koulumestari: No no, tavallista tämä on, ehkäpä liiankin tavallista. — Mutta se mies ei tietänyt, rakastiko häntä se vaimonpuolinen ihminen.
Maiju: Eikö hän sitten uskaltanut kysyä sitä koskaan?
Koulumestari: Mutta nyt tapahtuu käänne vertauksessa. Ajatteleppas, kiltti Maijuseni — voithan sinä ainakin ajatella tällä tavalla! —, että minä olisin tuo mies… niin, että olisin tuo mies ja sinä tuo vaimo…
Maiju: Voi voi teitä kumminkin, herra Koulumestari!…
Koulumestari: Ja kun sitten kysyisin sinulta tuon kysymyksen, minkä vastauksen antaisit sinä? (Pekkola tulee kiireesti.)
Pekkola: Herra Koulumestari, teidän esitelmänne…
Koulumestari (Hypähtää äkisti ylös): Minun esitelmäni? (Vilkasee kelloonsa.) Ei liene enää aivan pitkiä aikoja — —
Pekkola: Luulen että olette nukkunut, herraseni…
Koulumestari: Nukkunut? Kuinka? Mitä te oikeastaan tarkoitatte? (Vilkasee uudelleen hermostuneena kelloonsa.) Tai käykö kelloni mahdollisesti jäljessä…? Pyydän teitä nöyrimmästi, että selitätte mistä on kysymys. Kellohan on vasta neljännestä vailla viisi… ja viideltä se alkaa se iltama… Nukkunut?
Pekkola: Minä sanon teille yhden asian. Juhlan ohjelma on aikoja mennyt menojaan. Kello löi äsken puoli yhdeksän.
Maiju (itsekseen): Puoli yhdeksän!!
Koulumestari: Mutta…? Hyvä jumala! Puoli yhdeksän! Sehän on suorastaan — — Minä olen siis my-my-my-myöhästynyt! Minä olen siis — — Onhan tämä aivan hulluutta!… Minun esitelmäni…
Pekkola: Herraseni, tämä on anteeksi antamatonta: lupautua eikä täyttää lupaustaan. Älkää lupautuko silloin, kun ette luule kykenevänne. Hyvästi! (Menee.)
Koulumestari: Kykeneväni! Hyvä jumala! Tämä voi tehdä hulluksi! Tämä vie järjen päästä! Mitä sanovat kyläIäiset, mitä sanoo lukkari! Odotin paljon tästä tilaisuudesta… tämä olisi ollut ensimäinen suuri hetki minun elämässäni… Nyt on kaikki mennyttä… Minä onneton, minä onneton! (Vaipuu väsyneenä sohvalle.)
Maiju (Kyyneleet silmissä): Mutta, herra Koulumestari, eiköhän tästä sentään jollakin lailla — —
Koulumestari: Vaiti! Tämä on kaikki sinun tähtesi, Maiju. Tämä on sinun työtäsi. Iloitse siitä! Älä kumminkaan koskaan luule, että minä sinua rupeisin rakastelemaan!
Maiju (Itkien ääneensä): Se olikin siis vain valhetta, herra Koulumestari… Se olikin siis vain… Ja minä kun pidin teistä niin paljon…
(Esirippu.)