SATU MEISTÄ KAIKISTA.
Olen kävellyt kaiken iltaa puiston teitä ja ajatellut itseäni: mitä olen ja mitä voisin olla.
Olen katsellut tähtiä ja ihmetellyt, kuinka niiden silmät ovat suuret tänä iltana. Minä melkein näen, kuinka ne kaikki istuvat suuressa kristallisalissa sinisellä matolla Jumalan jalkojen juuressa — pienien lasten parvi, valkoiset mekot yllä. Ja Jumala katsoo kaikkia heitä aurinkoisilla silmillä, joissa on isällistä hymyä. Ja Jumala miettii satua, minkä hän kertoisi heille.
Ja silloin Isä Jumala muistaa, kuinka hän itse oli lapsi: kuinka hän leikki kerran suuressa vihreässä puistossa ihanien puiden alla.
Hän oli katsellut huvikseen, kuinka hänen hymynsä putosi kukkina maahan, kuinka hänen naurunsa lehahti perhosina ilmaan. Ja kun hän väsyi siihen, keksi hän tyhmän leikin:
Hän oli yksin, leikkitoveria vailla, ja hänen oli ikävä. Hän teki sentähden savesta pojan, ihan kaltaisensa, puhalsi siihen: ja katso! se hymyili hänelle. Ja Jumala katseli poikaa suurella ilolla.
Mutta hän saikin jo aamulla tuta, että oli pahoin tehnyt: hän tuli leikkitoverin luokse — ja säikähti tätä: Hän oli outo ja ruma ja vanha. Puisto oli mykkä ja surullinen, kukkaset vapisivat kovin ja kauniit linnut ja perhoset pakenivat vieroen kauas.
Ja Jumala itsekin tunsi, miten hänen ilonsa äkisti kuoli, miten hänen lapsenmieltänsä puistatti vieras ja paha tunne, hänelle käsittämätön. Ja hän oli kääntynyt pois. Ja hän oli itkenyt silloin ensimmäisen kerran.