ATLANTIS.
Oli onnellisten saari mun sydämeni kerta, ja auringossa kylpi se keskellä merta.
Ja linnassa siellä monin jalokivin hohti Maan prinsessa kaunein ja prinsessa nuorin — mut sielua vailla ja peikotar siksi.
Meren äärillä kultaisin pähkinänkuorin unet soutivat vehmaita rantoja kohti: ihanaisinten huulien kostuttimiksi Ilon maasta ne noutivat ruusujen mettä.
Jos kuinkakin valtiatarta ne palvoi, jano prinsessan julmilla huulilla valvoi: — Ei sammu se ihmisen kyynelettä!
Hän kyyneltä pyys — mereks ei sitä tiennyt. Sen sai: tuhotulvana saaren se peitti, kuin simpukan aaltojen kohtuun sen heitti — merenpohjainen peikkojen luola se lie nyt.