VANHA MAA.
Maata katso, Äiti, katso tytärtäsi: myöhä rintalapses käynyt onhan vanhemmaksi itseäsi!
Itse synnyt, sytyt joka aamu hehkuun uuteen, uuteen nuoruuteen ja häikäisevään valonihanuuteen. Maa, sun tyttäres, on vanhuutensa runtelema, taudin lyömä, syksyn-kuumehinen, kaikelt' ytimeltään madonsyömä.
Tähtirakkautes hyljäten ja kupeeltasi luopuin Maa on syvään langennut, Kuun peikonhyväilyihin juopuin; raiskattu on, vereen, tuskan-syntiin tahrattu on nuoruus tyttäresi — itke, Äiti jumalallinen, tai nouskoon pilvi häpeän sun otsallesi.
Lahjaas kalleintakin — kulmillansa laulun kimmellystä —
hylki tyttäres: niin vihas sydämensä hengitystä.
Älä katso, avaruutta syleilevä Äiti, tytärtäsi:
häntä kiroten myös kirota sun täytyis itseäsi!