KOHOAMINEN
Charles Baudelaire.
Yli suitsevain taivasten, aurinkojen, meren, pilvien, laakson ja vuoriston, valo maailmain kunis sammunut on, taa eetterin, taa avaruuksien
tavall' uimarin, tyrskyjen huumaaman, — palavan, sanomattoman riemukas — niin ylös pakenet, henkeni, korkeuksiin läpi kaikkeuspiirin valtavan.
Ah, pois hämäryydestä laaksojen
ylös taivasten puhtaiden tuoksujen luo;
jumalviinistä oma osas juo,
tulest' äärettömän, syvän kaikkeuden!
Surut, kyltymys, taistelu rauhaton
sorass', usvissa tien yhä taakkanas ois:
valon siivillä ken osas kiitää pois
ylevään ikirauhaan, se autuas on!
Ajatukset, ah, kiuruina kirmaten ylös lentävät aamuun, ja laakso jää, kokonaan elon nähden ne ymmärtää mykän luonnon kieltä ja kukkien.