VANHA TALO
Ragnar Jändel.
Koditon raukka, maailmassa harhaan ma repalein ja kengin visaisin. Ei mulla maata, taivast' eikä luojaa, vain köyhä äiti mull' on jossakin. Niin kuljen, tuijottelen tähtiin, hullu, ja veri palaa. Kaiken sulkea ma tahdon syliini — mut muistan: täytyy pimennon lasna hylyn kulkea.
Mut usein, arimmin kun värjyy sydän, kun helle teki uuvuttavaks tien, kun seutu hukkuu sinertävään hämyyn, ma vanhan talon luokse tullut lien. Ja kuulen laulun, nuoren käden tiedän pianon näppäimillä leikkivän — juon nälkäisinä soinnut, hiiskumatta, peläten painaudun seinähän.
Ja nuoren, tumman, hennon tytön siellä nään nuotteineen. Ja divaanilla nään sävelten, kirjojen ja valon luona myös tumman pojan, miehen vieressään. Nään, että lapset ovat sisarukset; heit' uneen valkokehdoss' äiti on hyväillen tuutinut. — Ja outo pakko mun vetää ikkunoiden valohon.
Ja katso … luona pianon se lapsi, mi kieliin koskee sormin hentoisin, hän — nään sen nyt — on oma sisareni, ja poika sohvall' itse olenkin. Ja hän, jok' aurinkoiseks lapsuutemme on hyväillyt, mun äitini hän on; myös talon, suojat lämpöiset mä tunnen, mä tunnen oman isän kartanon.
— Mut koira haukkuu… Hitto, uneksinhan! — On kotini Ei-missään, täällä ei! Mun pieni sisareni kuoli viluun, ja elon kurjuus äidin voimat vei. On isänikin kuollut — entä sitten! — Mä otan pussin, alan laputtaa ja kysyn joltain kiiltonappiselta, koditon raukka mistä majan saa.