ISÄ JA POIKA
Erik Lindorm.
Kuu pilvijuomakas värjyy syväll' alla tumman veen. Ja uniset sirkat soittaa läpi heinän kaatuneen. Kuin harmaa tuhka sataa hämy päivän hehkuhun. Me kuljemme kivistä rantaa, minä, pieni poikani mun.
Hän katsoo, viittoo ja loruu.
Kivet joskus livettää.
Minä hyväilen hänen kättään
pient', aivan pehmeää.
Hänen lapsen-ihmettelynsä
ei väsy utelemaan.
Ovat ajatukseni poissa,
minä tuskin vastaankaan.
Miten kauan saanen pitää sinun pientä kättäs näin, tuki olla sulle ja turva, opas matkallas eteenpäin? Miten kauan lienee mulla sija lämmin sielussas? Sinä kasvat ja rinnaltani menet yhä kauemmas.
Sinun tahtosi uhmaan paatuu, pojan-ujona piileilet. Ja katseemme eroo. Ja sieluus idut kasvavat salaiset. Käyt synkin, polttavin tuntein salateitäs kulkemaan. Minun täytyy syrjässä seistä, vain ääneti katsoa saan.
Jos tietäisit, poikani, kuinka yli vuotees uneksin. Minä kirjoituspöytäni kätköön ens sukkasi piiloitin. Ne pienet, pienet sukat koviks, suuriks kengiks saa, ne polkevat omaa tietään, isän, äidin ne musertaa.
Se täytyy kärsiä, kestää, jos kohta se raskast' ois. Miten puserrankin, irtoo kätes kädestäni pois. Menet kuitenkin luotani kerta, ken estäis kasvamisen? — Tule nyt, me kiiruhdamme pian kotiin, poikanen!