TOINEN LUKU.
Kaljajewin telotus.
Kolme vuotta senjälkeen telotettiin samassa linnoituksessa Ivan Kaljajew. Oli samallainen ihana kevät — — — luonto heräsi yhtä riemuisana uuteen eloon; uudet voimat tunkivat vastustamattomasti kautta maan, houkuttelivat luokseen, lupasivat parempaa, onnellista elämää.
Ja tällaisena aamuna toi jokipoliisin höyrylaiva linnoitukseen, samaten kuin se oli sinne tuonut Balmasjowinkin, nuoren, tarmokkaan, tulisen ja voimia uhkuvan Kaljajewin telotettavaksi — — —
Hänen nuoren, vielä vakaantumattoman, mutta voimallisen ja miehuullisen elämänsä langan tuli katketa tänä ihanana aamuna, jolloin luonto uudelleen heräsi. Mikä kohtalon iva! Hänet telotettiin silloin kun luonnon kaikki uudet voimat sulivat yhteen, yhteisellä rynnäköllä luodakseen toisen elämän, tehdäkseen sen kauniiksi, onnelliseksi, riemuisaksi, rikkaaksi.
Hänen telotuksensa tapahtui samalla tavalla kuin Balmasjowinkin. Mutta häntä kuljetettiin vaan höyrylaivalla ilman vartiolaivoja, vaikka kyllä oli ryhdytty hyvin suuriin varokeinoihin, sähkötettiin samaten kaikista satamista että siihen ja siihen paikkaan Kaljajew oli onnellisesti saapunut.
Kun hän oli tuotu linnoitukseen niin häntä ei sijoitettu sinne, missä Balmasjow oli ollut, sen vuoksi että kokemus oli osoittanut kuinka vaarallista on hallinnolle jos valtiolliset vangit saavat tietää että taaskin on telotettu nuori ihminen, joka oli taistellut kansan onnen puolesta, ja telotettu, ei ainoastaan tämän linnoituksen muurien sisäpuolella, vaan kaikkiaan jonkun sylen päässä heistä; hallinnon täytyi otaksua että heidän puoleltaan taas pantaisiin toimeen vielä suurempi protesti — mielenosoitus kuin Balmasjowin telotuksen jälkeen. Senvuoksi oli välttämätöntä hävittää kaikki tämän telotuksen jäljet, panna se toimeen kaikessa hiljaisuudessa, kenenkään tietämättä, näkemättä.
Sentähden Kaljajew sijoitettiin pieneen, yksikerroksiseen rakennukseen, jossa oli sotamiesten työpaja, linnoituksen toiseen päähän, uudesta vankilasta laskettuna, jossa vangit istuivat.
Kaljajew ei hetkeäkään epäillyt että hänet telotetaan ja telotetaan heti paikalla, ilman vitkasteluja. Tultuaan työpajaan hän pyysi saada paperia, kynän, tupakkaa ja tulitikkuja. Hän kirjoitti kauvan; herkeämättä, repi useat kerrat rikki mitä oli kirjoittanut ja kirjoitti taas uudelleen. Rikkirepimänsä paperinkappaleet hän poltti huolellisesti tulitikuilla. Hän oli levollisen näköinen, saattoi vaan havaita hänen kirjoittavan jonkun verran kiireellisesti, ikäänkuin hän olisi kiirehtinyt ehtiäkseen sanomaan jollekin viimeisen sanansa, peläten kuoleman tulevan niin pian ettei hän ehtisi kirjoittaa paperille viimeisiä ajatuksiaan ja tunteitaan.
Vihdoin hän lopetti ja antoi kirjeen prokuraattorin apulaiselle Feodorowille pyytäen tämän lähettämään sen hänen vanhalle äidilleen. Hänen puoleensa hän kuoleman edellä kääntyi ajatuksineen, häntä hän ajatteli näinä elämästä eroamisensa hetkinä. Hän terotti erityisesti että kirje oli välttämättömästi jätettävä äidin käsiin ja Feodorow lupasi sen tehdä.
Minä kysyin keskustelutoveriltani, santarmilta oliko tämä lupaus tullut täytetyksi ja kirje toimitettu äidille. Hän vastasi ettei tiedä, mutta siihen nähden että Feodorow oli luvannut täyttää hänen toisen pyyntönsä — antaa hänen puhutella linnoituksessa puolustajaansa Sjdanowia — mutta ei ollut sitä täyttänyt, täytyy otaksua että tuskinpa hän tätäkään pyyntöä täytti ja että kirje tuskin oli tullut äidille toimitetuksi. Paitsi että Kaljajew pyysi jättämään äidille kuolemansa edellä linnoituksessa kirjoittamansa kirjeen, pyysi hän näet Feodorowin laskemaan hänen luoksensa puolustajansa Sjdanowin, perustellen pyyntöään sillä, että hän tahtoi tavata häntä keskustellakseen hänen kanssaan omista, personallisista asioistaan eikä ensinkään siitä asiasta, jonka tähden hänet oli tuotu tänne telotettavaksi.
Feodorow lupasi. Linnoituksen komendantti suostui laskemaan hänet. Sjdanow saapui Pähkinälinnaan, mutta viime hetkenä Feodorow alkoi pelätä ja päätti ensin kysyä poliisidepartementiltä, josta tuli vastaus: kielletään.
Ja niinpä hän ei saanut ennen kuolemaansa tavata puolustajaansa.
Koko yön Kaljajew oli ylhäällä, riisuuntumatta ja menemättä levolle.
Hänen rakennuksensa ja vieressä sijaitsevan vähäisen saunarakennuksen välissä sill’aikaa rakennettiin mestauslavaa. Rakennettiin kiireellisesti, jotta se saataisiin valmiiksi ennen seuraavan päivän aamua. Kirveiden iskut kuuluivat Kaljajewin korviin asti, hän kuuli kuinka useat henkilöt hommailivat saadakseen paikoillensa hirret, kuuli kuinka annettiin käskyjä ja neuvoja ja kuuli kuinka heidän kuolontyönsä edistyi.
Pyöveli oli jo kauvan sitte ollut linnoituksessa ja odotti hetkeä, milloin hän tulisi lähettämään toiseen maailmaan taas uuden klientin. Tämä oli sama pyöveli, joka oli telottanut Balmasjowin, nimittäin kasakka Aleksander Filipjew. Hän oli, kuten ainakin hyvin välinpitämätön häntä odottavaan työhön nähden, huoleton, ja joi paljon viinaa.
Ollakseen läsnä telotuksen tapahtuessa oli jo illalla linnoitukseen saapunut vapaaherra Medem sekä kaikki ne hallinnolliset viranomaiset, joidenka läsnäolo telotuksen tapahtuessa on pakollinen.
Kellon käydessä kolmatta yöllä pyöveli, punaiseen pukuun puettuna, meni linnoituksen komendantin, papin ja prokuraattorin apulaisen seurassa Kaljajewin huoneeseen. Kaljajew käveli silloin edes takaisin huoneessa, joka hetki odottaen pyövelien tulevan noutamaan häntä telotettavaksi.
Hän oli näiden henkilöiden tullessa hänen luokseen hyvin välinpitämätön ja levollinen. Papin avusta hän kieltäytyi. Hänen kätensä sidottiin ja hän vietiin mestauslavalle.
Lavalla hänelle luettiin tuomio. Vaijeten hän kuunteli, vaiti hän oli kun hänen kaulaansa pantiin silmukka ja kun hänen yllensä puettiin ruumisvaatteet. Ja kun penkki vierähti pois hänen jalkainsa alta, jäi hän riippumaan koko painollaan nuoraan, nuora pingoittui ja Kaljajewin jalat koskivat lattiaa, mikä oli seuraus pyövelin huolimattomuudesta, hän kun oli vahvasti päihtyneenä eikä ollut vetänyt nuoraa tarpeeksi kireälle. Vapaaherra Medem torui häntä huutaen ja pyöveli korjasi virheensä kohottamalla, nuoran toisesta päästä vetäen, Kaljajewin ruumiin ilmaan. Kaljajewin kärsimykset kestivät kauvan; ruumiin kouristukset ja vavahtelemiset jatkuivat vielä monta pitkää hetkeä senjälkeen kun pyöveli oli hairahduksensa korjannut ja kohottanut ruumiin ilmaan.
Telotuksen jälkeen ja sittekun linnoituksen lääkäri oli tarkastanut ruumiin, hän haudattiin samaan paikkaan kuin Balmasjow, pelastusrenkaan ääreen, tornin juurelle.
"Tulkaa, minä näytän teille sen paikan, johon heidät on haudattu", — sanoi minulle keskustelutoverini santarmi, ja saattoi minut vankien puutarhaan ohitse. Pajan läheltä kulkee, kahden puutarhan välitse, kapea tie linnoituksen muurille.
Tällä kohden on itse muuriin tehty portaat joita myöten pääsee sen harjalle. Muuri on hyvin leveä ja sen yläreunalla voi helposti kulkea kaksi ihmistä rinnakkain.
Noustuamme muurin harjalle katseillemme avautui ihana näköala järvelle. Kevyt iltahämärä oli alkanut verhota harsoonsa maan. Ilma oli tyven, levollinen. Suunnattoman suuren, äärettömän järven selkä siinsi, ikäänkuin lasi, alhaalla jalkaimme juurella. Se oli liikkumaton, tyyni, ikäänkuin olisi se nukahtanut keveään iltauneen. Hienot keväiset värit olivat luoneet kaukaiselle taivaanrannalle läpikuultavat värivivahduksensa, jotka väkisin vetivät puoleensa huomiomme; oli vaikeata temmata irti katseensa tästä edessämme olevasta ihanasta majesteetillisesta maisemakuvasta.
Me suuntasimme askeleemme pitkin muuria pohjoista tornia kohden. Täältä, linnoituksen kulmasta, näkyi hyvästi pihamaa kaikkine aitoineen ja sisäseinineen. Täältä näkyi vanha vankilarakennus ja sen vieressä piha, jossa Balmasjow oli telotettu.
Ja alhaalla, tämän tornin juurella, näkyi pienoinen maakappale, jossa pienten kivien alla lepäsivät telotettujen Balmasjowin ja Kaljajewin ruumiit.
Jokaisesta ohikulkevasta laivasta, jokaisesta kalastajanveneestä näkyy tämä paikka hyvästi. Tänne on, santarmin sanain mukaan, myös haudattu muutamat kuolleista tovereista, jotka olivat nääntyneet linnoituksen vankiloissa monta pitkää vuotta eivätkä olleet kestäneet sen olojärjestyksen raskautta ja ankaruutta. —
Jälkeenpäin minun on onnistunut saada tavata Kaljajewin äiti.
Keskustellessamme hänen pojastaan Ivanista hän tuli intoihinsa, muisteli ilolla hänen mennyttä, lyhyttä elämäänsä, puhui hänestä aivan erityisellä rakkaudella ja hellyydellä, pitäen häntä ylpeytenään ja lohdutuksenaan jälellä olevassa elämässään.
Hän on hyvin sairas, voi vaivoin käydä, eikä voi tehdä työtä sentähden että koko hänen ruumiinsa on luuvalon runtelema; hän asuu kahdessa pienessä huonepahaisessa erään syrjäkadun varrella työväenkaupungin osassa Warsovassa, tehtaassa työskentelevän, kivulloisen poikansa ja kahden tyttärensä kanssa; toinen näistä, iältään 8 vuotta on tyttöpensionissa, toinen, 15-vuotias, käy 4-luokkaista naislukiota Warsovassa.
Äiti kertoi paljon telotetusta pojastaan, kertoi ylpeänä, ilman pienintäkään valituksen tai itkun tapaista vivahdusta äänessään. Hän oli tietystikin kärsinyt paljon saadessaan kokea tämän raskaan tappion; hän oli suuresti rakastanut poikaansa ja jokainen käsittää kyllä kuinka suuri oli hänen tuskansa ja surunsa kun hän hänet menetti; ja tästä huolimatta saattoi hänen puheistaan havaita hänen tajuavan että hänen surunsa ei ole ainoastaan hänen oma, yksityinen surunsa, vaan että se on yleinen, monen, monen ihmisen yhteinen suru, että hänen lempilapsensa kuolema oli välttämätön koko yhteiskunnalle, joka tämän käsittää ja sille antaa arvon. Keskustellessani Kaljajewin äidin kanssa minä kysyin häneltä montako lasta hänellä on; hän vastasi neljä. Ja kun kysyin missä neljäs on, niin eukko vastasi että neljäs lepää haudassa Pähkinälinnan linnoituksessa ja lisäsi samalla että kun hän, ennen telotusta, sai Moskovassa tavata poikaansa, oli tämä pyytänyt ettei äiti poistaisi häntä poikainsa luvusta ja sanonut että vaikka hän ei tulekaan olemaan elossa, niin luettakoon hän kuitenkin yhä edelleen hänen perheensä jäseneksi ja ikäänkuin tilapäisesti poissa olevaksi.
Kuten hän kertoi oli hän saanut tavata poikaansa Moskovassa useat kerrat, viimeksi päivää ennen kun tämä lähetettiin Pietari-Paavalin linnoitukseen. Moskovassa hän istui eräässä tornissa Butyirin vankilassa. Ennenkun Kaljajew murhasi suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitsjin oli hän ollut ulkomailla. Äiti tiesi hänen eleskelevän rauhassa ulkomailla ja hämmästyi suuresti kun hänen asuntoonsa Warsovassa ilmestyi suuri joukko poliisiviranomaisia, santarmeja ja sotamiehiä. He tekivät hänen luonaan kotitarkastuksen ja kyselivät missä hänen poikansa Ivanan tavarat ovat. Hän vastasi ettei hänen luonaan löydy mitään niistä, siitä syystä että hänen poikansa ei pitkiin aikoihin ole asunut kotona. Kotitarkastuksen tapahtuessa eukko ei jaksanut nousta vuoteeltaan, hän kun sairasti kovaa luuvaloa eikä kyennyt liikahtamaan.
Wanhin santarmiupseeri kysyi häneltä missä hänen poikansa Ivan oli.
Hän vastasi hänen sillä haavaa olevan ulkomailla.
— Niin, niinpä niin… Ulkomailla hän on… lausui santarmi pitkään, eikä senjälkeen enää sanonut mitään.
Löydettyään sairaan päänalaisen alta valokuva-albumin he alkoivat tarkkaavaisesti selailla sitä ja katsella valokuvia, ja kun olivat keksineet Ivanan muotokuvan niin he iloisina näyttivät sitä sanoen: "tuossa hän on" — — —
Äiti tuli tämän johdosta hyvin levottomaksi eikä voinut käsittää mitä tämä merkitsi, mitä hänen rakas Ivanansa oli mahtanut tehdä. Hän ei hetkeäkään saattanut ajatella että Moskovan räjähdysjuttu voisi olla jossakin yhteydessä hänen poikansa kanssa.
Kotitarkastuksen päätyttyä poliisi käski hänen tyttärensä Aleksandran saapumaan Warsovan suojelusosastoon. Hän lähtikin sinne ja siellä hänelle näytettiin hänen vangitun veljensä Ivanan valokuva; hän ei myöntänyt sitä tuntevansa ja silloin hänet lähetettiin Moskovaan häntä tapaamaan. Hänelle annettiin rautatie piletti ja hän kuljetettiin, vapaana, yhdessä vanhemman sisarensa miehen kanssa, joka siihen aikaan palveli Warsovassa korttelinpäällysmiehenä.
Heidän saavuttuaan Moskovaan hän päästettiin heti tapaamaan veljeään. Hamaan viime hetkeen asti hänellä ei ollut vähintäkään tietoa siitä mistä syystä hänen veljensä oli vangittu.
Hänet vietiin isoon saliin, jonka seinillä riippui keisarin muotokuvia; tämä oli sama sali, jossa sitä ennen Kaljajewia tapaamassa oli käynyt Jelisaveta Feodorovna.
Hän istui vanginvaatteihin puettuna. Nähdessään hänet sisar ensi silmänräpäyksessä ei ollut tuntevinaan häntä.
Silloin hän hypähti seisaalleen ja huusi hänelle:
— Sasja, etkö tunne minua? — Sisar heittäytyi sanaa sanomatta hänen syliinsä ja kysyi senjälkeen:
— Mitä merkitsee, Wanja, että sinä olet vanginvaatteissa? — Etkö sinä siis tiedä, minähän olen tappanut Sergein — hän vastasi.
Poliisi tahtoi että myös hänen lankonsa tulisi häntä tapaamaan, jotta hänkin sanoisi tunteeko hän hänet. Kaljajew kieltäytyi tästä, sanoen ettei hänellä ole lankoa ja ettei hän tahdo ketään tavata. Mutta lanko tuotiin kumminkin huoneeseen.
Kaljajew keskusteli sisarensa kanssa aluksi kahden kesken, mutta sitten tuli huoneeseen santarmialiupseeri; kohtaus kesti noin 2 tuntia. Ennenkun he erosivat, poliisi laati pöytäkirjan ja Aleksandra-sisarta kehoitettiin kirjoittamaan alle. Hän kirjoitti että hän sisarena kieltäytyy rupeamasta minkäänlaisiin selityksiin heidän kanssaan. Tämän johdosta veli suuteli häntä, otti häneltä hellät jäähyväiset ja pyysi sanomaan äidille että hän hyvin mielellään tahtoisi häntä tavata.
Sisar matkusti Warsovaan ja ilmoitti äidille tämän hänen toivomuksensa. Sairas eukko päätti, kooten niinkuin jaksoi, voimansa, vaikkakin töin tuskin sai liikutetuksi jalkojaan, matkustaa Moskovaan.
Hän otti mukaansa pojan vaatteet, osti tiellä uudet kengät ja hatun, ja lähti pitkälle matkalleen.
Moskovassa hän viipyi noin 2 viikkoa ja tapasi poikansa joka päivä. Tämä oli erinomaisen iloinen siitä että äiti oli tullut, pyysi ettei hän antaisi mielensä masentua ja että hän oikeudessa pysyisi lujana eikä itkisi: "Sinun pitää tietämän, äitini — sanoi hän — että jos minä oikeudessa saan nähdä sinun vuodattavan kyyneleitä, niin ne järkyttävät minun rohkeuteni. Meidän pyöveliemme ei tule saada nähdä sinun pyhiä kyyneleitäsi. Äiti lupasi hänelle ettei hän anna kenenkään nähdä mitä hän sielussaan tuntee, tuskiaan ja kärsimyksiään, vaan että hän kätkee ne sydämeensä.
"Ja hän piti lupauksensa. Pysyi oikeudessa erinomaisen miehuullisena eikä vuodattanut ainoatakaan kyyneltä kun luettiin hänen poikansa kuolemantuomio.
"Kaljajew vietiin heti prokuraattorin huoneeseen, johonka myös meni hänen äitinsä ja sisarensa. Siellä he sanoivat hänelle jäähyväiset ja samana päivänä hän vietiin Pietariin.
"Kaksi päivää ennen telotusta oli Kaljajewin ja hänen äitinsä ja sisarensa välillä lyhyt kohtaus ristikkoaidan välitse. Sanoessaan heille jäähyväiset hän lausui: 'Äiti, en tahdo sinua pelottaa, mutta minusta tuntuu siltä kuin emme enää saisi nähdä toisiamme'."
Ja tosiaankin tämä oli heidän viimeinen kohtauksensa. Kaksi päivää senjälkeen hän telotettiin.
Äiti rakasti häntä suuresti; hän rakasti häntä lapsuudesta asti ja enemmän kuin muita lapsiaan. — Luonteeltaan hän oli humaani, helläluonteinen ihminen, suurimmassa määrin kyvykäs ja uuttera.
Kun hän ansaitsi rahoja niin hän aina auttoi äitiään. Useinkin kun perheessä sattui olemaan erittäin kova puute, hän istui yöt läpeensä kirjoitellen käännöksiä, ansaitakseen jonkun kopeekan lisää. Äiti kehoitteli häntä lykkäämään työnsä ja menemään levolle; hän vastasi: "Äiti, sinua varten minä teen työtä, minä itse en tarvitse", ja jatkoi käännöstään, voidakseen seuraavana päivänä tuoda perheelle jonkun niukan rovon.
Koulussa hän oli aina ollut etevä oppilas; seitsemän vuotiaana hän alkoi Warsovassa käydä kaupunkikoulua, edistyi hyvästi, tuli luokalta luokalle, saaden palkintoja hyvästä edistyksestä. Lukiossa hän, palkinnoksi mainioista luonnonlahjoistaan ja hyvästä edistyksestä, tehtiin stipendiaatiksi.
Lukion kurssin suoritettuaan hän tuli Moskovan yliopistoon, jossa hän oli kaksi vuotta, ja siirtyi senjälkeen kun epäjärjestykset siellä olivat alkaneet, Pietarin yliopistoon, josta hänet poliisi karkoitti ennenkun hän oli suorittanut tutkintonsa.
Eräs hänen yliopistotovereistaan, joka nykyään palvelee poliisidepartementissa, auttoi poliisia saamaan selvän siitä kuka hän oli. Pitkään aikaan poliisi ei tiennyt kenenkä se oli vanginnut, ja sai vasta tämän yliopistotoverin avulla selville että se oli Kaljajew.
Rouva Kaljajew sanoi poikansa kertoneen, että hän helposti olisi voinut päästä pakoon heitettyään pommin, jollei eräs sotamies heti olisi tarttunut hänen käsiinsä ja vääntänyt ne selän taa, siten estäen häntä ampumasta. Pommin räjähdyksestä olivat hänen kasvonsa saaneet pieniä vammoja ja niistä vuosi verta. Hän oli koko ajan ollut täydessä tajussa.
* * * * *
Alkoi jo hämärtää kun lähdin Pähkinälinnan linnoituksesta. Hämmästyksekseni soutumieheni kärsivällisenä odotteli minua veneessään poltellen piippuaan. Hiukan hän tosin oli ihmetellyt että minä niin kauvan siellä viivyin.
Me istuimme veneesen ja kiidimme nopeaan kaupungin rantaa kohden. Kova virta lisäsi vauhtia.
Lähestyessämme kivestä rakennettua aallonmurtajaa ukko alkoi soutaa hiljemmin ja katkasi ensi kerran äänettömyyden, lausuen: Sanokaapa, herra mitä te arvelette; meidän kalastajamme kertovat — en tiedä lieneekö tuossa perää — itse nähneensä että linnoituksesta ajoittain vuotaa järveen verta ja että sillä kohden vesi muuttuu punaiseksi. Arvelevat sen johtuvan telotuksista, siellä on telotettu paljon ihmisiä ja ne on sitte silvottu pieniksi palasiksi ja viskattu järveen.
Minä vaikenin kun en tiennyt mitä sanoisin tästä rahvaan taikauskosta, joka on saanut alkunsa hallituksen verrattomasta julmuudesta, sen satoja vuosia kestäneestä hirmuvaltaisuudesta ja sorrosta, jolle se, itsevaltaisen hallitusmuodon turvaamiseksi, on vuosisatojen kestäessä tukahduttanut kansan kaikki jalot ja parhaat harrastukset.