Kuvauksia nykyaikaisista telotuksista

by V. Vladimirov

ENSIMÄINEN LUKU.

Balmasjowin telotus.

Samoillessani kuukausmääriä pitkin Jakutskin alueen synkkiä, autioita aarniometsiä, oli minulla useasti tilaisuus kuulla Pähkinälinnalaisen P:n vilkkaita ja suoria kertomuksia; P., joka, samoin kuin minäkin, oli karkoitettu maasta, oli viettänyt Pähkinälinnan linnoituksessa, yksinäisessä vankikopissa, noin kolmetoista vuotta.

Hänen tyynet, suurimmassa määrin yksinkertaiset ja koruttomat kuvauksensa itse linnoituksesta, elämästä, ankarasta olojärjestelmästä, sekä luonteenkuvauksensa vangeista, jotka olivat saaneet nääntyä siellä kolmattakymmentä vuotta, tekivät raskaan, masentavan vaikutuksen.

Häntä kuunnellessa tuntui toisinaan siltä kuin tämä ei olisi; elävän, tunteitaan ja ajatuksiaan kertovan ihmisen puhetta, vaan ikäänkuin kivisestä ruumisarkusta nousseen, hautakammiosta riuhtoutuneen ruumiin, joka meille, elämän iloja, auringon lämpöä nauttiville ihmisille lukee muinoisten kärsimystensä ja toiveittensa aikakirjaa.

Häntä kuunnellessa alkoi hävettää omaisten ja muiden puolesta, jotka nauttivat elämän mukavuuksia ja etuja, nauttivat luonnon ihanuudesta, musiikista ja kaikesta, mikä tekee elämän niin rikkaaksi ja kauniiksi.

Ja tällaisina hetkinä, kun näin tuli katsoneeksi sieluunsa, nämät yksinkertaiset kertomukset linnoituksesta, hallinnollisen mielivallan kaikista kauhuista, kivisessä haudassa näin pitkän ajan kuluessa nääntyvien ihmisten synkistä, äärettömän pitkistä päivistä, tunkivat syvälle sydämeen ja painuivat tarkasti mieleen.

Näitä kertomuksia kuunnellessani näin kuolleiden vapaudensankarien haamut, heidän, jotka eivät olleet voineet kestää ankaran olojärjestyksen koko raskautta; he olivat kuolleet taistellessaan hallituksen sortoa ja linnoituksen hallinnon mielivaltaa vastaan sekä parantaakseen vankien oloja. Näin niiden haamut, jotka olivat tulleet telotetuiksi tässä kauheassa linnoituksessa, josta kahdentoista vuoden kuluessa ei ollut päässyt kenenkään kuuluville yksikään ihmisääni, yksikään kuolevan huokaus.

Linnoituksen kaikilta puolin veden ympäröimät kivilohkareet pitivät lujasti salassa hallituksen mielivallan, jonka kanssa olivat liitossa.

Ensimäisten kahdentoista vuoden kuluessa siitä kun linnoitukseen oli tuotu ensimäinen joukko valtiollisia, näiden paksujen muurien yli ei tunkeutunut ulkomaailmaan mitään elon merkkiä; niiden yli ei tullut mitään, mikä olisi kertonut siitä hirveästä salaisuudesta, joka niiden sisäpuolella eli.

Nämät muurit vaikenivat niinkuin vaan kivet voivat vaijeta.

Ja niinpä ensimäiset sieltä lentäneet keväiset pääskyset kertoivat sinne jääneistä tovereistaan, jotka vielä olivat elossa, mutta yksinäisyydestä nääntyneinä; nämät pääskyset olivat neljä toveria, jotka sieltä oli lähetetty rangaistus-asutuksiin Jakutskin alueelle, ja joihin minä maanpakolaisuudessani ollessani jouduin tutustumaan.

Kuunnellessani näitä kertomuksia aarniometsissä, meidän yhdessä samoillessamme, en kertaakaan voinut kuvitella mielessäni että tämä historiallinen linnoitus niin pian lakkautetaan. Minä en rohjennut edes uneksia saavani niin pian nähdä sen, ei ulkopuolelta, kuten ennen, Nevalla ja Laatokan järvellä matkustellessani, vaan että tulen käymään itse linnoituksen sisään, sen pihalle, ja saan nähdä toverini ja kaikkien muiden vankien vankihuoneet.

Astuessani veneesen, jolla minun piti soutaa saarelle, sydämeni valtasi levottomuus. Minullahan ei ollut keneltäkään lupaa tarkastaa linnoitusta, kukaan ei ollut minua siihen valtuuttanut. Minulla ei ollut mitään, paitsi suurta haluani saada nähdä se, nähdä telotettujen haudat, hengittää tätä ilmaa, joka oli täynnä entisiä kärsimyksiä. Ei edes ollut minkäänlaista suosituskirjettä linnoituksen komentajalle. Oli ehkä vaaranalaista käydä tämän salaperäisen linnoituksen sisään kun ei ollut mitään muuta kuin ainoastaan halu nähdä se, mutta paremman puutteessa oli pakko tehdä niin.

Kun olimme kiertäneet kivisen aallonsärkijän, jota vastaan murskaantuivat järven aukealta ulapalta vyöryvät iloiset aallot, minä kysyin soutumieheltäni:

— Sanokaapa, luuletteko että minun sallitaan tarkastaa linnoitusta?

Kuullessaan kysymykseni hän kohotti päätään, alkoi soutaa hiljemmin ja vastasi välinpitämättömällä äänellä:

— No jos on lupa päällystöltä, paperi, — silloin kyllä sallitaan, lasketaan sisään.

— No, eikö sitte ilman paperia lasketa? Siellähän ei nyt ole ketään vankina, vankilahan on jo, lakkautettu, miksikäpä siis ei laskettaisi? — jatkoin minä kyselemistäni.

— Niinhän se kyllä on, mutta parempi kumminkin olisi jos teillä olisi paperi. Minä olen jo hyvin pitkän ajan ollut täällä soutumiehenä, olen kuljettanut sinne paljon väkeä, kaikellaista, mutta itse en ole mennyt saarelle laituria edemmäs. Peloittaa! Jumala varjelkoon joutumasta tekemisiin tuon väen, santarmien, kanssa; parempi on pysyä loitommalla, voisi tapahtua että jos kerran menee sinne, linnoitukseen, ei enää pääsekään tulemaan sieltä ulos! Ei, parempi on olla kokonaan poikkeamatta sinne!

Hetkisen vaijettuaan hän kysyi:

— Entäs te, herra, missä asioissa te olette menossa sinne?

Minä jouduin hämilleni, en tiennyt mitä vastaisin; ensi silmänräpäyksessä pelkäsin sanoa hänelle meneväni sinne asiatta ja ilman paperia yksinomaan nähdäkseni missä ja minkälaisissa oloissa olivat olleet minulle rakkaat henkilöt.

Pelkäsin senvuoksi että hän ehkä oli häijy ihminen ja estäisi minua täyttämästä tehtäväni, mutta nähtyäni nämä yksinkertaiset kasvot leveine harmahtavine partoineen ja sinisine silmineen minä heti tunsin hänen tehneen kysymyksensä ilman minkäänlaista sivutarkoitusta, ilman pahaa aikomusta, yksinkertaisesti vaan inhimillisestä uteliaisuudesta.

Minä vastasin hänelle ja pyysin neuvomaan mitenkä minun olisi toimittava saarelle astuttuani.

"Menkää sisään portista, se ei ole kaukana laiturista, siellä teidät varmaankin ottaa vastaan santarmi, sanokaa asianne hänelle, sitte saatte nähdä; jollette pääse — tulkaa taas takaisin, minä odotan teitä laiturilla — vien teidät takaisin".

Tämän sanottuaan venemies alkoi soutaa lujemmin; tällä kohdalla kävi vahva virta ja hän sai vaivoin veneen kulkemaan.

Ihana keväinen aurinko loi kirkkaan, iloisen valonsa edessämme siintävän, äärettömän järven lavealle ulapalle. Keveät laineet loiskivat iloisesti veneen syrjiä vastaan, hiljaan sitä kiikutellen. Aamu oli ihana, lämmin. Se teki ihmisen reippaammaksi, pakoitti hengittämään syvälle keuhkoihin höyryävää, tuoksuvaa, viileätä aamuilmaa.

Ja tämä aamu ja tämä suloinen luonto vielä enensivät surua ja käsittämättömän kaihon tunnetta, joka valtasi mielen katsellessa suunnattomia kivisiä muureja leveine tornineen kulmilla sekä ampumareikineen, jotka ilman sanoja puhuivat siitä historiallisesta muistopatsaasta, joka niin kauvan oli ollut hallitusvallan tukena.

Kun vene oli saapunut vähäisen, puusta tehdyn laiturin rantaan, näytti soutaja minulle mitä tietä minun oli mentävä, nousten sitä varten yhdessä minun kanssani kunnaalle. Siinä kasvoi muutama vaivainen puu ja vähäisiä pensaikkoja, ympärillä kasvoi tiheä, pitkä ruohikko; sen läpi kiemurteli kapea polku, joka selvästi osoitti mitä tietä minun oli kulkeminen.

Venemies meni takaisin veneeseensä; hän oli päättänyt kärsivällisesti odottaa palaamistani eikä tahtonut seurata minua linnoitukseen.

Minä menin sisään tornin portista, jonka yläpuolella prameili musta kaksipäinen vaakuna ja päällekirjoitus "Keisarinportti".

Portissa minä en kohdannut ketään, ja menin edemmäs. Kuljettuani pimeän tornin läpi minä tulin isolle, valoisalle pihalle, jossa kasvoi puita ja tiheät ruohoa. Pihalla oli kaikki hiljaista, rauhallista, kuollutta. Ei näkynyt yhtäkään ihmissielua. Varpuset vaan sirkuttelivat puissa. Vasemmalla komeili kirkko, auringonpaisteessa loistavine kultaisine ristineen; portti käytävästä oikealla ja vasemmalla oli pitkin linnoituksen muureja rivi valkeiksi maalattuja kasarmeja, arvatenkin santarmien asuntoja, ja vasemmalla puolella, kirkon takana, kohosi punainen, uusi, kaksikerroksinen rakennus.

Muistellen toverini kertomuksia minä arvasin että tämä juuri oli sama vankila, jossa vangit nääntyivät, ja lähdin käymään sinne päin.

Yksin astuessa pitkin tämän pihan kivilaattoja, keskellä ruohikkoa, ainoatakaan ihmissielua kohtaamatta, tuntui tavallaan käsittämättömältä, omituiselta, minkätähden sellaista linnoitusta ei kukaan ole suojelemassa. Ennen, vielä muutama kuukausi sitten, ei yksikään ihmissielu voinut edes lähestyä linnoituksen muureja herättämättä koko sen hallinnon levottomuutta. Sen salaisuuksia suojeltiin juuri ankarasti, ja käytettiin tätä varten nykyajan tekniikan välikappaleita: telefoonia, sähkölennätintä, sähkösignaaleja; linnoituspalvelusta varten ylläpidettiin ääretön joukko santarmipalvelijoita, jotka, ankarassa koulussa opittuaan vaikenemaan ja kätkemään itseensä mitä olivat nähneet, eivät näiden lujien muurien ulkopuolella antaneet ilmi sanaakaan salaisuudesta. He elivät täällä, niiden sisäpuolella, eräät heistä aina siitä ajasta asti kun tänne alettiin tuoda valtiollisia vankeja, s.o. kolmattakymmentä vuotta, olivat täällä vanhenneet ja tottuneet toimeensa ja tehtäväänsä.

Ja nyt ei salaisuutta enää ole olemassa. Santarmit on lähetetty pois, linnoitusta ei varjella ja ainoastaan kiviset muurit, ristikot, rautaovet ja sisäaitaukset ovat todistuksena läheisestä menneisyydestä, puhuvat siitä ettei tämä salaisuus vielä ole kuollut, että se on elävänä ihmisissä ja mykissä todistajissa, joita ei vielä ole hävitetty, ja että se pian tulee olemaan koko kansan omaisuutena.

Kuljeskeltuani hiukan aikaa pitkin pihaa minä näin santarmin ja menin hänen luokseen. Hänen kylmään, viralliseen kysymykseensä:

— Mitä te täällä etsitte? minä vastasin että tämä historiallinen paikka herättää minussa suurta mielenkiintoa ja että minä, tietäen että linnoitusta nykyään pidetään lakkautettuna, olin päättänyt tulla sitä katsomaan.

Tähän santarmi vastasi että kuukausi takaperin todellakin annettiin katsoa linnoitusta, silloin kun siellä vielä olivat entiset virkailijat, mutta että nyttemmin, kun kaikki ovat uusia, ei enää lasketa ketään.

— Päällikkökunta ei salli, toisti hän painavasti.

Minua alkoi harmittaa ja minä koetin huomauttaa hänelle että olin tullut pitkän matkan päästä tätä tarkoitusta varten ja että olisi ikävää palata tyhjin toimin, ja pyysin hänen laskemaan minut taikka hankkimaan minulle luvan päällikkökunnalta.

Jonkun minuutin ajan verukkeita tehtyään hän tuli armolliseksi ja lähti näyttämään minulle linnoitusta. Keskustelustamme kävi selville että hän oli palvellut täällä aina siitä asti kun uusi vankilarakennus oli valmistunut, s.o. kolmattakymmentä vuotta, oli ollut läsnä kun Balmasjow ja Kaljajew telotettiin, muisti hyvin kaikki vankien elämän erityisseikat, ja minä pyysin hänen muistelmistaan kertomaan näiden vapauden marttyyrien viimeisistä hetkistä ja kuolemasta.

Hän myöntyi kernaasti, puhui heistä suurella kunnioituksella, sanoen heidän olleen ihmeellisimpiä, harvinaisimpia ihmisiä, mitä hän elämässään oli tavannut; tuli aivan intoihinsa ja alkoi kertomuksensa Balmasjowista.

— Tulkaapa, minä näytän teille sen paikan, johon hän sijoitettiin kun hän tuli Pähkinälinnan linnoitukseen — aloitti santarmi ja vei minut pienen, valkean, yksikerroksisen rakennuksen luo, jossa oli kansliahuoneusto. Me kävimme sisään; ensimäisessä huoneessa oli muutama pöytä, sen lattialla paperiläjiä; toisessa huoneessa samanlainen epäjärjestys, kaikkialla sikin sokin arkisto-asiakirjoja.

Tähän huoneesen sijoitettiin Balmasjow ja siellä hän sai istua koko päivän, kunnes tuli pimeä. Santarmi, sama jonka kanssa minä nyt keskustelin, oli saanut tehtäväkseen vartioita häntä ja hän istui koko ajan hänen kanssaan samassa huoneessa; viereisessä huoneessa taas oli muita santarmeja. Hänet oli tuotu varhain, kello 9 aamulla, mutta häntä ei oltu heti voitu sijoittaa siihen, vanhassa vankilassa olevaan koppiin, johonka oli käsketty hänet viedä ja jossa kaikki jo oli valmiina, senvuoksi, että olisi täytynyt kulkea uuden rakennuksen ikkunain ohi, joista vangit olisivat saattaneet hänet nähdä.

Balmasjow näytti väsyneeltä. Hän oli saanut kulkea kauvan höyrylaivalla Pietarista sentähden että sen kulkua Nevalla oli häirinnyt jo alkanut jäiden lähtö. Tämä tapahtui Toukokuun 2:na päivänä. Häntä kuljetettiin jokipoliisin höyrylaivalla, jota saattoi kaksi muuta samanlaista höyrylaivaa, ja joka paikasta, missä löytyi sähkölennätinasema, ilmoitettiin Pietariin, poliisidepartementtiin, että siihen paikkaan asti Balmasjow oli onnellisesti saapunut. Laatokasta tulevat jäät häiritsivät suuresti kulkua, täytyi silloin tällöin tehdä pysäyksiä, sysätä tangoilla syrjään jäälohkareita ja avata tie kasaantuneiden jäiden läpi, mutta pitkien ponnistusten jälkeen kaikki kolme höyrylaivaa onnellisesti saapuivat linnoituksen satamalaiturin ääreen ja luovuttivat Balmasjowin vahingoittumattomana linnoituksen hallinnolle.

Santarmin huomion oli erityisesti vetänyt puoleensa hänen väsynyt, uupunut ulkomuotonsa. Raitis joki-ilma, matkustus senjälkeen kun hän sitä ennen oli kauvan aikaa istunut yksin vankikopissa, oli heikontanut, uuvuttanut hänen organisminsa. Vahvistettuaan itseään ruoalla ja hiukan levättyään hän alkoi tehdä santarmille kysymyksiä vankilajärjestyksestä ja vangeista ja hallinnosta.

Tästä keskustelusta santarmi huomasi ettei Balmasjow itse ollut täysin vakuutettu siitä, että hänet oli tuotu tänne telotettavaksi, eikä santarmi muuten itsekään vielä varmaan tietänyt telotetaanko Balmasjow vai eikö. Mitään telotusta koskevia määräyksiä ei oltu annettu; oli päinvastoin käsketty valmistamaan häntä varten yksinäinen koppi samassa, linnoituksen kulmassa olevassa, vanhassa rakennuksessa, jossa olivat istuneet vangittuina Ivan Antonovitsj ja Pietari I:sen puoliso Jevdokia Lopuhin. Kaikki tämä antoi tukea sille ajatukselle että häntä kukaties ei teloteta.

Tosin kyllä santarmi tiesi että jo kaksi päivää sitä ennen oli linnoitukseen tuotu pyöveli, jota etupäässä käytettiin valtiollisten telotusten täytäntöön panoa varten, poliisidepartementin palveluksessa oleva Aleksander Aleksandrovitsj Filipjew, mutta tämä seikka ei vielä todistanut että telotus ehdottomasti tulisi tapahtumaan, vieläpä tapahtumaan jo seuraavana päivänä aamunkoittaissa.

Tämä pyöveli Filipjew oli asettunut asumaan santarmin luo, jonka kanssa nyt keskustelin, ja sai häneltä ruoan, teen ja muun tarpeellisen ylläpidon. Santarmin oli onnistunut läheisesti tutustua häneen ja oppia hänet tuntemaan. Syntyperältään hän oli kasakka ja asui Kaukasiassa, josta hän kutakin eri telotusta varten tuotiin vahvan saattojoukon vartioimana. Kustakin telotetusta poliisidepartementti maksoi hänelle 100 ruplaa.

Pyöveli Filipjew oli kertonut santarmille että hän itse oli vuonna 1880 tullut tuomituksi kuolemaan, mutta kun hän oli tarjoutunut telottamaan koko elämänsä ajan kuolemaan tuomittuja valtiollisia, niin hänet oli armahdettu ja lähetetty takaisin kotiseudulleen, jossa hänen senjälkeen täytyi asua poliisin valvonnan alaisena.

Tässä santarmi lausui mielipiteenään että Filipjewin sanoihin tuskin voi täysin luottaa, hän kun mielellään kerskaili ja höysteli puheitaan valheilla. Santarmin sanojen mukaan Filipjew oli tehnyt erinomaisen vastenmielisen, ilettävän vaikutuksen; hänen etelämaalaisen tummissa, kaunispiirteisissä kasvoissaan oli jonkunlainen julma, raatelevaa petoa muistuttava ilme.

Hänen pitkästä, lujarakenteisesta, voimakkaasta vartalostaan saattoi päättää hänellä olevan suuret ruumiinvoimat; että niin olikin laita sen hän todisti Kaljajewiä telottaessaan.

Hän oli silloin ollut vahvasti juovuksissa. Pantuaan silmukan Kaljajewin kaulaan hän ei vetänyt nuoraa kireelle, vaan ainoastaan sen verran, että kun se pingottui niin Kaljajewin ruumis putosi hyvän kappaleen alemmas ja hänen jalkansa koskivat mestauslavan permantoa; hänen ruumiinsa alkoi heti vapista suonenvedon kouristuksissa, saattaen läsnäolevat kauhuun. Muiden muassa oli läsnä vapaaherra Medem, joka kiukkuisena huusi hänelle haukkumasanan; silloin Filipjew sieppasi käteensä nuoran toisen pään ja kohotti voimakkaalla ruumiinliikkeellä vaivatta ilmaan kuolemankouristuksissa kamppailevan Kaljajewin, jouduttaen siten hänen kuolemaansa.

Tämän pyövelin suurissa, ulospäin pullistuneissa silmissä oli jonkunlainen julma, rikoksellinen ilme; oli vastenmielistä katsoa, häntä silmiin, ja tämä santarmi oli hänen kanssaan keskustellessaan, aina koettanut kääntyä syrjään.

Filipjew joi vahvasti, kerskaili kernaasti ja kertoeli itsestään kaikellaisia perättömiä seikkoja. Kaljajewin jälkeen hän Pähkinälinnan linnoituksessa telotti Wasiljewin, joka oli tuomittu kuolemaan siitä että hän Elokuussa 1905 oli Pietarissa tappanut pristavin apulaisen, sekä Gersjkewitsjin, joka oli tuomittu hirtettäväksi pristavia vastaan tekemästään murhayrityksestä ja talonmiehen taposta. Hänen piti myös hirttää meriluutnantti Schmidt, mutta tuli matkalla haavoitetuksi eikä senvuoksi voinutkaan täyttää velvollisuuttaan.

Nyt, joku päivä takaperin, oli sanomalehdissä luettavana seuraavan sisältöinen lyhyt uutinen.

"Dagestanin alueelta, Petrowskista ilmoitetaan: Vankilassa on tapettu pyöveli, kubanilainen kasakka Filipjew, jota muka irtolaisena vankikyydillä kuljetettiin, vahvan saattojoukon vartioimana, Transkaukasiaan. Vangit tunsivat hänet. Tämä oli sama pyöveli, jonka piti teloittaa meriluutnantti Schmidt ja joka, ennenkun pääsi Beresaniin asti, tuli haavoitetuksi Novorossijskissä". ("R. SL.").

Ja tämä kubanilainen kasakka Filipjew on juuri sama pyöveli, joka telotti Balmasjowin ja Kaljajewin ja joka nyt jo on saanut palkkansa.

Keskustellessaan santarmin kanssa tässä kanslian viereisessä pienoisessa huoneessa Balmasjow kysyi häneltä tapahtuuko valmistuksia telotukseen; tähän santarmi varmuudella vastasi ettei mihinkään valmistuksiin ollut ryhdytty, kuten laita tosiaan olikin.

Tämän seikan johdosta Balmasjow suuremmalla varmuudella otaksui että telotus oli lykätty tuonnemmaksi ja hän alkoi tarkemmin tiedustella vankien oloja, kysyi annetaanko heille kirjoja, kauvanko he saavat kävellä, yhdessäkö vai erikseen, osoitti sanalla sanoen suurta huomiota linnoituksen elämään nähden, ikäänkuin odottaen saavansa jäädä tänne asumaan, yhdessä täällä jo olevien toverien kanssa.

Tultuaan huomaamaan että häntä pidetään kauvan kansliassa eikä viedä koppiin, hän kysyi santarmilta mistä syystä häntä pidetään täällä ja onko hänen koppinsa valmis. Santarmi vastasi että koppia laitetaan kuntoon, mutta ei uudessa rakennuksessa, jossa vangit ovat, vaan vanhassa, yksinkertaisessa, pienessä rakennuksessa, ja että se illalla tulee aivan valmiiksi ja hän viedään sinne. Balmasjow ihmetteli että minkätähden hänet sijoitetaan juuri tähän erillään olevaan rakennukseen eikä yhteiseen, jossa kaikki muut ovat, ja tämä asianhaara saattoi hänet hiukan levottomaksi.

Kohta pimeän tultua, noin kello 9 aikaan illalla, hänet vietiin koppiin. Hänen täytyi käydä uuden rakennuksen ohi ja sieltä muutamat vangit näkivät hänet; senjälkeen hänet vietiin Wera Fignerin puutarhan ohi ja sivuportin kautta vanhan vankilan, korkean kivimuurin ympäröimälle, sisäpihalle.

Käydessään tämän nuorta ruohoa kasvavan pihan poikki hän ei voinut ajatella että tähän samaan paikkaan tämän lyhyen toukokuunyön kuluessa häntä varten pystytetään mestauslava ja että hän aamulla hirtetään.

Hän vietiin vähäiseen, yksikerroksiseen, hyvin pitkään rakennukseen; pitkin sen toista reunaa, samalla puolella, josta Balmasjow astui sisään, kulki läpi koko rakennuksen valoisa korridoori jossa olivat vankikoppien ovet. Näiden koppien ikkunat ovat linnoituksen muuriin päin, joka kulkee pitkin Nevajoen väylää. Balmasjowin koppi oli lähellä sitä koppia, jossa oli nääntynyt Ivan Antonovitsj; sen ikkunasta näkyi Jevdokia Lopuhinon kammio, jonka toinen ikkuna oli Nevaan päin ja josta oli ihana näköala rannalle ja Laatokan järven lavealle ulapalle; tämä ikkuna oli kumminkin sittemmin muurattu umpeen.

Tultuaan koppiinsa ja tarkastettuaan minkä näköinen se oli, Balmasjow pitemmittä mutkitta alkoi riisua vaatteensa ja meni tyynesti levolle. Hän vaipui syvään, terveeseen uneen, uupuneena väsyttävästä matkasta ja uuden vankilan häneen tekemistä vaikutelmista. Hänen nuoren, voimakkaan ruumiinsa tempasi valtaansa syvä uni.

Mutta hän ei nukkunut kauvan. Kohta päivän noustua, kun auringon ensimäiset säteet sukelsivat järven laveaan selkään, tuskin vielä kohoten veden pintaa korkeammalle, kopin ovi aukeni ja sisään astui paraatipukuun puettu upseeri, lausuen:

— Herätkää. Kohta teidät telotetaan. Valmistautukaa — — —

Hypäten vuoteeltaan, ymmärtämättä missä hän oli, kuka hänen edessään seisoi, mitä hänelle puhutaan, Balmasjow ensi silmänräpäyksessä, juuri unesta herättyään ei voinut käsittää mitään. Sitte hän yht'äkkiä, ikäänkuin tahtomattaan, aukasi silmänsä selälleen ja koko hänen unensa lensi pois, kuin kädellä pyyhkäistynä, — hän näki tämän upseerin takana papin, risti käsissään, ja vielä etäämpänä korridoorissa, avoimen oven vieressä, punaiseen paitaan puetun miehen.

Silloin Balmasjow heti ymmärsi keitä nämä olivat ja mitä varten he olivat tulleet, mitä varten heidän oli pitänyt häiritä hänen aamu-unensa. Vaijeten, ilman kiirettä hän alkoi pukeutua, tuntien itsensä täysin lujaksi ja levolliseksi.

Kun hän oli valmiiksi pukeutunut kääntyi upseeri hänen puoleensa sanoen:

— Valmistautukaa kuolemaan, tässä on pappi — — — hän antaa teille
Herran ehtoollisen.

Tähän Balmasjow vastasi hiljaisella, lujalla äänellä:

— Kuolemaan minä jo olen valmis — — — Herran ehtoollisesta kieltäydyn.

Kului muutama silmänräpäys. Pyöveli tuli sisään ja kysyi, astuen
Balmasjowin luo nuora kädessään:

— Minä tahdon sitoa teidän kätenne, ettekö tee vastarintaa?

— En, — Balmasjow vastasi, — sitokaa.

Hän pani käsivartensa ristiin selkänsä taakse, kääntyi selin pyöveliin, asettui itse ikkunan luo ja suuntasi liikkumattomana katseensa taivasta kohden.

Pieni palanen taivasta näkyi linnoituksen korkean homeisen muurin ja tämän ikkunan välillä. Levälleen avatut silmät, siniset kuin itse taivas, suuntasivat katseensa yhteen pisteesen, kasvoissa oli miettivä, keskittynyt ilme; näytti siltä kuin olisi hän kokonaan johonkin poistunut, vaipunut johonkin kaukaisiin, tuntemattomiin ajatuksiin, ikäänkuin olisi hän siirtynyt toiseen, pilventakaiseen maailmaan. Hän ei enää nähnyt mitä hänen ympärillään tapahtui, hän ei huomannut että pyöveli tällä hetkellä toimeliaana sitoi hänen kätensä nuoralla selän taa ja veti nuoran vahvaan solmuun.

Ympärillä vallitsi kuolon hiljaisuus; kuului vaan nuoran hankaaminen ja voimiaan ponnistavan pyövelin ähkinä.

Syvälle oli santarmin mieleen juurtunut tämä mieltä järkyttävä hetki, jolloin pienessä vankikopissa, keskellä sanatonta ryhmää, pyövelin tarmokkaasti työskennellessä, soreana seisoi solakkavartaloinen nuorukainen, jonka kalpeita, kauniita kasvoja valaisi kirkkaan toukokuunaamun hohde, ja hänen muistoonsa oli jäänyt hänen kirkas katseensa, joka tarkkaavaisena oli tähdätty ikäänkuin eloon herännyttä päivää kohden.

Tätä tunnelmaa enensi erityisesti se, että vieressä, lähellä pyövelin veristä paitaa, seisoi tummassa papinviitassaan kirkon palvelija, joka hänkin oli kiintynyt katselemaan tämän ihmisen joka toisella jalallaan jo seisoi haudassa, viimeisiä elon ilmauksia. Kultainen risti, jota hän piti käsissään, alleviivasi vielä enemmän sitä ristiriitaa, joka oli olemassa jumaluuden aatteen, veljellisen rakkauden lihaksi tulemisen, ja pyövelin julman, kiireellisen työn välillä — – –

Mitä ajatteli tällä hetkellä Balmasjow? Mihin suuntasi hän viimeisen katseensa? Kenties muisteli hän tätä sinistä taivasta katsellessaan äitiään, isäänsä, jotka tulevat itkemään kuumia kyyneleitä rakkaan poikansa kuoleman johdosta. Vai oliko hän ajatuksissaan kokonaan siirtynyt pilventakaiseen maailmaan, kiintynyt katsomaan siirtymistä tästä raskaasta, tuskallisesta elämästä olemattomuuden rauhalliseen tilaan, nirvanaan — — —

Nuorukaisparka! Hänen heräämisensä oli niin äkillinen ja niin kauhea. Heittäytyessään syvän, nuoren unen helmaan hän ei ajatellut että hänen nukkuessaan häntä varten rakennetaan mestauslava. Hänen korvansa eivät kuulleet kirveen iskuja eikä lautojen naulaamisesta syntynyttä kalketta. Hänen levollista untaan ei häirinnyt ainoakaan ääni, ja vasta herätessään hän näki kovan todellisuuden.

Kädet sidottuina hän vietiin mestauslavan luo, samalle pihalle, jonka poikki hän oli käynyt edellisenä iltana, jolloin siinä ei vielä näkynyt mitään tästä kauheasta telineestä. Kaksi arsinaa maasta kohosi musta lava; sen reunojen vieressä oli kaivettu maahan kaksi noin 3 sasjenin [sasjenj — venäläinen syli = 3 arsinaa = 2,134 metriä. Suom. muist.] korkuista tolppaa, joiden päällä oli poikkipuu. Santarmin sanojen mukaan näitä tolppia tavallisesti säilytettiin linnoituksessa telotusten väliaikoina. Lavalle vei pienet, vartavasten rakennetut portaat. Ensimäisenä nousi lavalle pyöveli, hänen jälkeensä Balmasjow ja heidän perässään pappi. Läsnä oli vielä viisi linnoituksen upseereista, Pähkinälinnan kaupungin edustaja, prokuraattori ja muutama santarmi. Pyöveli oli puettuna punaiseen pukuun: leveät housut, paita, lakki — kaikki oli neulottu punaisesta puuvillakankaasta. Tämä oli hänen virkapukunsa.

Balmasjow puettiin ruumisvaatteisin, jalkain alle asetettiin penkki, silmukka pantiin kaulaan ja senjälkeen pyöveli tavanmukaisessa järjestyksessä työnsi penkin hänen jalkainsa alta.

Balmasjow riippui 20 minuuttia. Hänen kärsimyksensä eivät kestäneet kauvan, ruumiin kouristukset taukosivat pian.

Aurinko oli jo kohonnut yläpuolelle linnoituksen muurien ja sen säteet tunkivat tähän pimeään pihaan, ja valaisivat ilmassa riippuvaa valkeata ruumispukua, ja tätä surullista telotusnäytelmää.

Kaikki tapahtui äänettömästi. Balmasjow ei puhunut mitään; hänen kasvonsa ilmaisivat harvinaista levollisuutta ja kylmäverisyyttä. Suuret, kirkkaat, siniset silmät katselivat ilman vihaa, ilman kiukkua ympäröivää julmaa todellisuutta. Hän erosi elämästä tuntematta pelkoa, hän kuoli sankarina, käsittäen että hänen kuolemansa oli hänen kansansa onnea varten välttämätön.

Keskustelutoverini santarmin sanain mukaan Balmasjowin kuolema oli tehnyt häneen järkyttävän vaikutuksen, joka ei koskaan tule haihtumaan hänen mielestään.

"Siten kuolevat vain voimakkaat ihmiset aatteensa puolesta", sanoi hän lopuksi.

Keskustellessamme olimme huomaamattamme tulleet pienen, umpeen kasvaneen, hunnigoille jätetyn puutarhan luo.

— Tämä on Wera Fignerin puutarha — sanoi hän ja aukasi veräjän. Me astuimme sisään. Sireeni- ja jasmiinipensaista levisi suloinen, päihdyttävä tuoksu. Puutarha oli pinta-alaltaan hyvin pieni, melkein kolmion muotoinen. Se oli kasvanut täyteen ruohoa; näkyi ettei enää ollut olemassa huoltapitävää kättä, joka ennen oli sitä niin tarkoin hoitanut ja ruokonnut.

Jasmiinipensaan, joka nyt oli niin täynnä suuria kukkia että se näytti aivan valkealta, oli Wera Figner itse istuttanut, sanoi santarmi ja jatkoi: — Katsokaapa, ikäänkuin hänen muistokseen on kevät pukenut sen komeaan, kauniiseen valkeaan juhlapukuun, joka täyttää ilman päihdyttävällä tuoksulla, ja palauttaa muistoon tämän ihmeellisen, harvinaisen naisen — — —

Hän rakasti tosiaan hellästi jokaista ruohoa, jokaista pensasta, ja piti niistä hellää huolta. Paljon näkivät ne hänen kasvoissaan surua, paljon kaihoa, kun hän päivät läpeensä puuhaili tällä pienellä maapalasella, jota joka puolelta ympäröi korkea puinen aita; tämän aidan toinen pää ulottui siihen kiviseen muuriin asti, jonka takana Balmasjow telotettiin. — Telotuksen jälkeisenä päivänä saivat kaikki vangit tietää että vanhalla pihalla oli hirtetty sama nuori mies, joka illalla oli käynyt heidän ikkunainsa ohi. Tämä teki heihin erittäin raskaan vaikutuksen ja he panivat toimeen protesti-mielenosotuksen.

Senjälkeen kun linnoituksen lääkäri oli tarkastanut Balmasjowin ruumiin ja tieteellisesti konstateerannut että hän oli kuollut, hän haudattiin linnoituksen muurin taakse, kentällä pohjoisen kulmatornin viereen, joka on Nevan suuta päin, mistä Laatokan ensimäiset aallot valtaavana joukkona virtaavat joen uomaan. Tämä torni viettää päin järven suunnatonta ulappaa.

Sen juurella, kivisen kummun reunalla, on korkea, puisella katolla varustettu pylväs. Tässä pylväässä riippuu pelastusrengas. Ja tähän paikkaan, tämän pylvään alle ovat Balmasjow ja Kaljajew haudatut. Kalastajain taikauskoisen luulon mukaan heidän vanhurskaat haamunsa pelastavat tässä vaarallisessa paikassa laivat ja kalastajain pienet veneet perikadosta.