III.
Kaikkia 36:a vastaan nostettu kanne perustuu viiden syytteenalaisen — Rehwaldin, Andreen, Sedinin ynnä kahden muun — "vilpittömiin tunnustuksiin". He ovat Riian "kidutuskammioissa" tunnustaneet, että seitsemän oikeuden nyttemmin kuolemaan tuomitsemaa henkilöä olivat kuuluneet taistelujärjestön upseeristoon, ja että he olivat olleet osallisina viinapuotien ja höyrylaivan ryöstöön; samalla he antoivat ilmi itsensä, tunnustaen myös itse ottaneensa osaa näihin tekoihin. Minä alleviivaan erityisesti sen seikan, että he ovat tunnustaneet kaiken tämän poliisikuulusteluissa juuri kidutuskammioissa. Jotta heiltä saataisiin nämät välttämättömät tunnustukset on heitä siellä hirveästi kidutettu; on pantu käytäntöön kummikepit ja nyrkkiraudat, on lyöty heitä kiväärinperillä ja sapeleilla, on poljettu jaloilla. Pieksemisestä he menivät tainnoksiin, heitä valeltiin vedellä, saatettiin tuntoihinsa, kehoitettiin "tunnustamaan", ja, jos he pysyivät kovakorvaisina, piestiin heitä uudelleen. Tuollaisina kauhun hetkinä he todistivat todeksi kaiken, minkä poliisi vaati, he "tunnustivat vilpittömästi" kaikki, mitä heille valmiina sanottiin, kunhan vaan loppuisivat heidän epäinhimilliset kärsimyksensä.
Rehwaldin ja Andreen antamat lausunnot oli saatu heiltä vielä julmemmalla tavalla, josta jo olen maininnut, nimittäin siten, että heidän nähtensä pelottavaksi esimerkiksi heille, ammuttiin kaksi heidän tovereistaan autiolla Grusenbergin vuorella, jonka jälkeen he, silmiensä edessä toverien veri ja nähdessään samallaisen telotuksen uhkaavan heitä itseään, sanoivat syyllisiksi kaikki ne, jotka poliisi oli itselleen merkinnyt.
Oikeudessa kaikki viisi selittivät kokonaan kieltävänsä kaiken sen, mikä oli sanottuna poliisipöytäkirjoissa; he ilmoittivat oikeudelle että heitä oli kauheasti kidutettu kidutuskammioissa, oli siihen määrään rääkätty, niin julmasti piesty, että he eivät olleet voineet kestää ja olivat, helpoittaakseen kärsimyksiään, allekirjoittaneet poliisipöytäkirjat, edes tietämättä minkä alle he kirjoittivat; eräät näistä viidestä henkilöstä eivät edes voineet tietää mitä niissä oli kirjoitettuna, he kun olivat kestämistään kidutuksista puolittain tajuttomassa tilassa.
Sentähden he pyysivät että oikeus jättäisi nämä pakolla kiristetyt "lausunnot" huomioon ottamatta.
Mutta oikeudella ei muita aineksia ollut, hankkia niitä oli mahdotonta; senvuoksi ei jäänyt jälelle muuta kuin joko nojautua näihin taikka kokonaan jättää juttu.
Neljä kuolemaantuomituista, Saharow, Rubinstein, Werba ja Sjeinberg olivat pannut syytteeseen siitä että he Lokakuun [pitäisi kai olla Joulukuun; luultavasti painovirhe alkuperäisessä teoksessa. Suom. muist.] 15 päivänä olivat ryöstöllä anastaneet 22 tuhatta patroonaa Rudolfin omistamalta höyrylaivalta "Akte".
On mielenkiintoa herättävää saada tietää mistä tämä kanne on tullut?
Oikeudessa on olemassa ainoastaan Rehwaldin ja Andreen "vilpitön tunnustus", joka on saatu uhkausten ja sen kauhistuttavan esimerkin avulla, minä oli heidän kahden toverinsa ampuminen.
Ja hepä itse pyysivät oikeuden jättämään nämä lausunnot huomioon ottamatta, koska ne ovat valheelliset ja koska he ovat ne antaneet yksinomaan sen kauhun vaikutuksesta, mikä heidät valtasi nähdessään toverinsa ammuttavan.
Näissä heidän lausunnoissaan oli sanottuna että he itse olivat olleet osallisina patroonain anastukseen höyrylaivalta ja että nämät neljä henkilöä samaten olivat olleet siihen osallisina.
Muuta ilmoitusta tästä rikoksesta oikeudella ei ollut.
Ei kyllin siinä ettei ollut todistajaa, joka olisi osoittanut että määrätyt henkilöt olivat tehneet tuon höyrylaivalla tapahtuneen ryöstön, vaan ei ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi todeksi väittänyt että höyrylaivalla todellakin oli tapahtunut ryöstö.
Oikeudessa ei ollut minkäänlaista ilmoitusta taikka poliisipöytäkirjaa, joka olisi ollut todistuksena siitä että tuo rikos, ryöstö höyrylaivalla, oli tapahtunut!
Ei ollut olemassa ketään asiassa kärsinyttä!
Ja vielä enemmän, ei ollut olemassa ainoatakaan ihmistä, joka olisi mitään kuullut puhuttavan sellaisesta höyrylaivasta, jolta oli ryöstetty patroonia!
Näin ollen tulee vasten tahtoa kysyneeksi: mutta onko tämä ryöstö sitten tosiaankin tapahtunut? Onko sellaista Rudolfin omistamaa "Akte" nimistä laivaa ollenkaan ollut olemassa? Oliko siinä laivassa patroonia? Tehtiinkö siellä mitään ryöstöä?
Oikeus ei tästä tiedä mitään!
Siinä tapauksessa tämä ehkä on avuliaan poliisin keksintöä?
Täysin mahdollista! Täytyyhän olettaa että, jos sellainen tavaran hukka olisi tapahtunut, niin omistaja ensi työkseen olisi ilmoittanut siitä poliisille pyytäen etsimään. Sitäpaitsi sama omistaja arvatenkin olisi ruvennut etsimään korvausta vahingostaan ja kääntynyt oikeuteen.
Mutta mitään tällaista ei ollut tapahtunut.
Vielä enemmän, itse oikeus lausui ettei höyrylaivan eikä sen omistajan nimeä ole saatu selville.
Ja tällaisen epämääräisen, tällaisen todistamattoman, tuntemattoman rikoksen perusteella on neljä henkeä tuomittu kuolemaan!
On mielenkiintoa herättävää saada tietää, mistä tämä juttu on tullut? Jos se on keksitty, niin mistä se on lähtenyt, kenenkä se on alkuunpanema?
Vastaus on vaan yksi: Tämä juttu on santarmiston luoma. Sen virkailijat ne otaksuvat että eräästä salaisesta säilytyspaikasta takavarikkoon otetut patroonat oli ryöstetty höyrylaivalta ja että syylliset tähän ryöstöön ovat mainitut neljä henkilöä. Tämä on tulos heidän salaisista urkkija-arveluistaan, tämä on niitä maanalaisia aineksia, joita laillinen oikeus ei koskaan voi tuntea ja jonka pohjalle oikeus ei koskaan voi rakentaa arvelultaan enempää kuin se voi niitä sillä kehitellä. Tämä on niitä aineksia, jotka koskevat tuhansien henkilöiden — poliisin väittämää — valtiollista epäluottavaisuutta: aineksia, jotka on hankittu erityisen taidon avulla nähdä ihmisen sielu ja lukea siitä hänen valtiojärjestystä vastaan punomansa salaliiton suunnitelmat. Tämä on niitä aineksia, joita suojelusosastot ovat kokoilleet 25 vuoden kestäessä ja jotka nykyään täyttävät äyräitään myöten poliisidepartementin arkiiviholvit.
Ennenmuinoin ihmisiä näiden ainesten perusteella karkoitettiin Jakutskin alueen etäisille seuduille, mutta nyt he samojen ainesten nojalla, Riian oikeustribunalin sotilaskollegion avulla, tuomitaan kuolemaan.
On mieltäkiinnittävää tarkastaa tuomarien suhdetta näihin aineksiin ja syytteenalaisiin; kuinka he ovat osanneet suoriutua arkaluontoisesta kysymyksestä — yhdistää tosiasioihin ja todistuksiin perustuva laillinen oikeuden käsittely niihin tietoihin, jotka perustuvat santarmien harjoittamiin ihmissielujen tutkimuksiin ja heidän tekemiinsä analyyseihin syytteeseen joutuneiden sisimmistä ajatuksista ja rikoksellisista aikomuksista, joista he itse eivät ole kenellekään mitään puhuneet.
Niistä viidestä syytteenalaisesta, jotka antoivat ilmi itsensä ja toverinsa ja sillä hankkivat ainoat ainekset asian käsittelyä varten oikeudessa, oli Sedin poliisille rakkain ja tarpeellisin. Poliisi alkoi kohdella häntä erittäin huomaavasta ja pitää hänestä aivan erityistä huolta senjälkeen kun hän oli heidät opastanut salaiseen patroonavarastoon. Vilpittömässä tunnustuksessaan Sedin oli sanonut itse ottaneensa osaa viinakauppain ryöstöön ja kuuluneensa taistelujärjestöön.
Tästä huolimatta oikeus julisti hänet syyttömäksi ja päästi vapaaksi.
Ja katsokaapas millainen yhteys tapauksilla: senjälkeen kun Sedin oli päässyt vapaaksi, nähtiin hänet useat kerrat santarmiosastossa. Ja — eilen Sedin tapettiin — — —
Varmaankin santarmisto piti Sediniä hyödyllisenä apulaisena, urkkimista varten tarpeellisena virkailijana, ja tahtoi säilyttää hänet uusia palveluksia varten. Tämän vuoksi se päätti armahtaa hänet, vieläpä laskea vapauteenkin, ja oikeus — julisti hänet syyttömäksi — — —
Kuulustelun aikana lausui santarmieversti Baikow Sakarowille seuraavat sanat:
"Minun täytyy Teille ilmoittaa, että Te ja kaikki muut 36:n rikosjuttuun osalliset henkilöt, jotka ovat kuuluneet taistelujärjestön upseeristoon, telotetaan. Tässä tapauksessa me emme rupea selvittelemään ovatko he tehneet jonkun rikoksen, taikka kysymystä siitä kuinka suuren osan kukin heistä on ottanut tähän rikokseen — tämä ei ole meille oleellista; me koetamme saada selvän siitä, mikä meille on pääasia: onko se tai se kuulunut taistelujärjestön upseeristoon, ja tätä varten minä pyydän teitä nimittämään minulle nämät henkilöt, pelastaaksenne siten viattomat, jotka kenties joutuvat kärsimään ihan syyttömästi!"
Saharow kieltäytyi ryhtymästä santarmi Baikowin kanssa minkäänlaisiin keskusteluihin ja rupeamasta arvostelemaan hänen johtopäätöksiään.
Mutta nyt, kun Baikowin sanat ovat käyneet toteen, niin tarkoin kuin ajatella saattaa, on myös käynyt selväksi mikä oikeudella on ollut ojennusnuorana sen tuomitessa kuolemaan nämät seitsemän.
Viiden henkilön tekemien ilmiantojen mukaan he olivat olleet taistelujärjestön upseereita. Tämän tähden he telotetaan.
Ovatko he tehneet jonkun rikoksen ja minkä, tämä seikka on jäänyt oikeudelle tuntemattomaksi, selvittämättömäksi.
Puolustajat tahtoivat kutsua todistajaksi jonkun Rudolfin höyrylaivalla "Akte" palvelleista henkilöistä, mutta heille annettiin aikaa asiakirjoihin tutustumiseen kaikkiaan yksi päivä.
Mutta puolustajat saivat kumminkin selvitetyksi että Rudolfin omistama höyrylaiva "Akte" on hyvin pieni ja kuljettaa yksinomaan matkustajia eikä kuljeta tavaroita, ja tämä seikka taas on välillisenä todistuksena siitä, että sillä ehkä ei yleensä ole tapahtunut mitään ryöstöä,
Kenties oikeus juuri tämän tähden vastauksissaan lausuikin että höyrylaivan nimeä ei ole saatu selvitetyksi.
Sitten Rehwaldin ja Andreen "vilpittömissä tunnustuksissa" ei ollut, mikäli ne koskivat höyrylaivalla tapahtunutta ryöstöä, kertomusta siitä, mitenkä itse rikos oli tehty. Heidän allekirjoittamissaan pöytäkirjoissa ei ollut mainittuna mitään siitä, minkälaisissa olosuhteissa, missä ja koska patroonain ryöstö oli tapahtunut; rikoksen kaikki tärkeät yksityiskohdat puuttuivat. Tämä vahvistaa sitä ajatusta, että ne, joiden vaikutuksesta "tunnustukset" ovat syntyneet, itse eivät tienneet tästä mitään ja että he sentähden eivät voineet laatia kertomusta ryöstön yksityiskohdista.
* * * * *
Ja näiden ylläesitettyjen ainesten nojalla oikeus langettaa seuraavan tuomion; 7 henkeä on tuomittu kuolemaan, heidän joukossaan Saharow ja hänen kolme toveriaan: Rubinstein, Verba ja Sjeinberg; 9 on julistettu syyttömäksi, 18 henkeä on tuomittu pakkotyöhön kahdesta viiteentoista vuoteen ja yksi, 16 vuoden ikäinen, kolmeksi vuodeksi vankilaan; hänet pelasti pakkotyöstä alaikäisyys.
Kun tarkastaa oikeuden tuomiota tuntuu oudolta ja käsittämättömältä mitä näkökohtia silmälläpitäen oikeus on määrännyt rangaistuksen. Mistä syystä se on eräille syytteenalaisille määrännyt kuolemanrangaistuksen, toisille pakkotyöt ja julistanut kolmannet peräti syyttömiksi?
Olivathan ainekset samat — ilmiannot. Kaikkien osallisuus rikokseen oli yhtäläinen, epäselvä, todistamaton. Mitä näkökohtia silmälläpitäen oikeus vapautti syytteestä 9 henkilöä, jotka myös oli annettu ilmi osallisuudesta samoihin rikoksiin? Täytyy otaksua että oikeus vapautti heidät syytteestä sentähden, että se piti näiden viiden henkilön antamat lausunnot totuudesta poikkeavina ja väärinä, niinkuin ainakin uhkauksilla ja väkivallalla kiristetyt lausunnot.
Mutta minkätähden oikeus, näin ollen, katsoo tämän todistuslähteen oikeaksi ja luotettavaksi niihin seitsemään nähden, jotka se tuomitsi kuolemaan?
Voiko luottaa ihmiseen jos jossakin tapauksessa on tullut vakuutetuksi hänen lausuntojensa valheellisuudesta? Luonnollisesti ei!
Jos hän on valehdellut yhdessä asiassa niin hän valehtelee toisessakin. Mitä mittapuuta siis oikeus käytti tuomitessaan kuolemaan seitsemän ja vapauttaessaan yhdeksän syytteestä?
Vasten tahtoaan tulee ajatelleeksi vastausta, jota eräs puolustaja käytti oikeuden istunnossa:
"Herrat tuomarit, voiko sammuttaa janonsa juomalla likaisesta lähteestä? Jos te ammennatte siitä vettä ja huomaatte sen olevan likaista, pilaantunutta, niin tokkohan te rupeatte ammentamaan sitä enemmän toivoen saavanne siitä puhdasta, juotavaksi kelpaavaa vettä? Ette tietysti! Kun kerran lähde on tahrattu, niin vesi on aina likaista, kuinka paljon sitä ammennattekin!"
Samoin on asian laita tässä. Lausunnot on kiristetty kidutuksilla, ne ovat valheelliset, väärät! Sen perusteella että ne ovat valheellisia, oikeus vapautti syytteestä yhdeksän henkeä; mutta millä perusteella oikeus sitte tuomitsi seitsemän kuolemaan, pysyyhän lausuntojen valheellisuus samana, onhan lähde sama — tahrattu! — — —
Tämän sotatribunaalin pakkotöihin tuomitsemien joukossa on kaksi nuorta naiskimnaasin oppilasta, kimnaasin 5:ltä ja 6:lta luokalta. He saivat kumpainenkin 4 vuotta pakkotyötä.
Kuten tuomiosta käy selville, on heidän syynsä siinä, että he olivat kuuluneet sanitääriosastoon ja auttaneet taistelujärjestön haavoittuneita.
Nämät tiedot ovat otetut samain viiden ilmiannot tehneen, syytteenalaisen vilpittömistä tunnustuksista. Raskas mahtoi olla heidän vikansa, koska oikeus katsomatta heidän nuoreen ikäänsä, huolimatta siitä että he ovat lapsia, tuomitsi heidät pakkotyöhön.
Mutta heidän vikansa oli siinä, että he tahtoivat olla armeliaita ja huojentaa haavoitettujen ja silvottujen ihmisten kärsimyksiä. Nuoren innostuksen hurmauksessa tämä halu on niin luonnollinen, niin ymmärrettävä, että heidän tuomitsemisensa pakkotöihin kiihottaa lukijan mieltä yhtä suuresti kuin tuo seitsemää syytteenalaista kohdannut väärä kuolemantuomio.
Ei! tätä ei voi sallia; yhteiskunnan on noustava puolustamaan lapsiaan.
Totta on että kansan vapaus ostetaan äärettömän kalliilla hinnalla, se ei ole helposti ja yksinkertaisesti saavutettavissa; vaaditaan ihmisuhreja, paljonkin uhreja, mutta kansan onnea varten ei ole tarvis uhrata lapsia.
Sillä juuri lapsiahan varten tätä vapautta tahdotaan valloittaa, sentähden heitä täytyy säästää eikä uhrata.
Kun puolustaja Sokolow tuli heidän koppiinsa nousivat he seisaalleen ja niiasivat syvään, kuten kimnaaseissa on tapana. Heidän pöydällään oli maantieteen oppikirja ja ranskan kielioppi. Heidät oli pantu yhteiseen koppiin ja siellä he ahkerasti lukivat koulukirjojaan.
Oikeuden istunnoissa he olivat kimnaasivormun mukaan tehdyissä lyhyeissä hameissa.
Oikeuden istunnossa he usein lapsellisesti nauraa hihittivät, millä kiinnittivät itseensä tuomarien huomion; koko oikeusprosessi huvitti heitä suuresti ja herätti heidän uteliaisuutensa. Olisittepa nähneet heidän kiiluvat mustat silmänsä heidän kuunnellessaan jännitetyllä tarkkaavaisuudella sotilasprokuraattorin julmaa puhetta, jossa hän vaati kuolemanrangaistusta heidän syytteenalaisille tovereilleen! Hamaan oikeudenistunnon loppuun saakka he eivät uskoneet että kukaan syytteenalaisista tulee tuomituksi kuolemaan.
Sen sijaan he sitte, kun he selvästi kuulivat kovan kuolemantuomion, olivat purskahtaa itkuun. Heitä ei hirmustuttanut heidän oma kohtalonsa, että he joutuvat pakkotyöhön, vaan heitä kauhistutti se, että kuoleman hahmo jo seisoi heidän toveriensa olan takana — — —
He kutsuivat luoksensa puolustaja Sokolowin ja alkoivat syvällä murheella kysellä häneltä, oikeinko todella tuomitut tulevat teloitettaviksi, eikö tosiaan löydy mitään mahdollisuutta saada heidät pelastetuiksi, saada näytetyksi toteen heidän syyttömyytensä.
Sokolow lohdutti tyttöpoloisia, rauhoitti heitä ja sanoi olevan toiveita siitä että ylisotaoikeus kumoo kuolemantuomion. —
Yhä jatkuvat telotukset, sotaoikeuden väsymätön, julma toiminta on alkanut herättää levottomuutta Riian koko väestössä.
Mielentila on käynyt mitä raskaimmaksi, tuskallisemmaksi. Kaikki olivat jännitetyin mielin odottaneet oikeuden tuomiota 36:n rikosjutussa, ja kun hyvin tiettiin keistä tämä sotatribunaali oli kokoonpantu, ei kukaan odottanut armeliasta päätöstä.
Senvuoksi kaikkien huomio oli pääasiallisesti kiintynyt siihen, tulisiko väliaikainen kenraalikuvernööri Sollogub sallimaan tehdä valituksen ylioikeuteen vai eikö sitä annettaisi tehdä, kuten ei oltu annettu tehdä missään edellisessäkään rikosjutussa, ja lähetettäisiinkö siis nämät seitsemän yhtä tyynesti telotettaviksi kuin oli lähetetty edelliset kahdeksan.
Tämä raskas, odottava mielentila tarttui itsestään miehestä mieheen, ilmassa tuntui ukkospilven läheneminen.
Kesäkuun 1 p:nä keskusteli kuvernööri Svegintsew Riian poliisimestarin Nilenderin kanssa siitä, olisiko kaupungissa odotettavissa minkäänlaisia epäjärjestyksiä jos valitusta ei anneta tehdä. Poliisimestari vakuutti että jos tässä rikosjutussa ei sallita tehdä valitusta, niin kaupungissa voidaan odottaa syntyvän suuria selkkauksia ja että työväki ensi työkseen julistaa yleisen lakon, jonka seurauksia, pohjan ollessa tällaisen, on mahdoton edeltäkäsin sanoa.
Samana päivänä, kello yksitoista illalla, valituskirjelmä otettiin vastaan.
Kaikki ovat vakuutetut siitä että ylisotaoikeus ei tule sallimaan moisia oikeusrikkomuksia ja että se kumoo kuolemantuomion.
Vähän aikaa tätä ennen oli riikalaisen asianajaja Sjablovskin luo, josta minä jo olen puhunut, tullut viisi henkilöä eri haaroilta lääniä, tuoden mukanaan surullisia tietoja.
Viime kevät oli tuonut heille raskaita uutisia. Heidän miehensä, veljensä, jotka olivat lähteneet kotoaan, mikä työtä etsiäkseen, mikä muissa asioissa, eivät pitkään aikaan olleet lähettäneet mitään tietoja itsestään. Heidän perheensä kävivät levottomiksi odotellessaan elättäjiään, eivätkä voineet käsittää mistä syystä he niin kauvan viipyvät, minkätähden eivät lähetä rahaa, eivät kirjoita — — —.
Tuli kevät lämpöineen, sulatti maasta lumivaipan ja toi ilmi kamalan salaisuuden. Kadonneitten perheenturvaajain ruumiit makasivat läpiammutuin rinnoin, murskatuin päin, metsissä, kentillä.
Merimiesrangaistusretkikuntain jäsenet eivät edes olleet viitsineet haudata tapettuja eikä lähettää tietoa heidän perheilleen. Nämät viisi onnetonta tulivat Sjablovskin luo pyytämään häntä heitä auttamaan.
He tulivat hänen luokseen toivoen että hän ottaa suojellakseen heitä, mutta — — — mitenkä?! — — —
Riian rikosjuttuja.
Riian sotatribunaalin ensimäisessä istunnossa oli käsiteltävänä eräs aivan yksinkertainen, aivan selvä rikosasia, sellainen rikosasia jossa tosiaan kaikki todisti että syytteenalaiset olivat täydellisesti viattomat, mutta kumminkin oikeus tuomitsi heidät kuolemaan.
Itse asiassa ei ollut edes olemassa mitään rikosta, mutta kumminkin molemmat syytteenalaiset, nuorukaisia kumpikin, ammuttiin.
On kuvaavaa että oikeus kaikissa kahdeksassatoista rikosjutussa tuomitsi syytteenalaiset telotettavaksi ampumalla eikä hirttämällä: sentähden ettei Riiassa ollut pyöveliä.
Tämä kauhea juttu, joka hirmuisuutensa kautta tuli olemaan kaikkien muiden samanlaatuisten, Riian sotatribunaalin käsittelemien, rikosjuttujen kulmakivenä, oli, erityiskohtiinsa nähden, hyvin yksinkertainen.
Riian reunassa, aivan kaupungin syrjässä, missä jo kentät alkavat, oli kunnaalla Steinberg-vanhusten pienoinen talo.
Steinbergin poika, nuori 20-vuotias mies, oli vasta Joulukuussa palannut Siperiasta, jossa hän oli palvellut höyrylaivalla. Mukanaan hän oli tuonut pienen naisrevolverin, jota hän sitten säilytti kotonaan. Riiassa alkaneeseen liikkeesen nuori Steinberg ei ottanut minkäänlaista osaa; hän ei vielä ollut oikein ehtinyt perehtyä ympäristöönsä ja oloihin kotiintulonsa jälkeen Siperiasta, jossa hän oli oleskellut kauvan, erillään omaisistaan ja ystävistään.
Tammikuun 5 päivänä hänen luokseen tuli hänen toverinsa Wadse, ja alkoi kehoittaa häntä toimittamaan pois kodistaan revolverin, poliisin antamaan ankaraan käskyyn nähden, sekä ehdotti että he yhdessä menisivät poliisikonttooriin jättääkseen sen poliisille.
Hetkisen epäröityään Steinberg suostui; he pukeutuivat ja lähtivät asunnosta. Mutta nyt he tulivat ajatelleeksi että poliisi ehkä kohtelee heitä vihamielisesti siitä syystä, että revolveri on ladattu, ja heidän päähänsä tuli loistava ajatus ampua se tyhjäksi ilmaan mikä sopisi hyvästi koska he olivat kaupungin ulkopuolella.
He laskeutuivat silloin juuri alas korkealta kummulta, ja kun he olivat päässeet alas kummun juurelle, jossa heitä ei nähnyt mikään vieras silmä, niin he laukasivat ensimäisen patroonan ilmaan. Kumea kaiku vyöryi ilmoille, ja heidät valtasi pelko, että joku ehkä sattuisi kuulemaan; he menettivät kaiken halun ottaa revolverista latingit näin vaarallisella tavalla, panivat sen taskuunsa ja juoksivat ylös kummulle.
Kummun harjalle päästyään he havaitsivat kaksi kasakkaa, jotka juuri tulivat ulos kummun toisella syrjällä olevan valokuvapajan portista. Kasakat pidättivät heidät, koska olivat kuulleet revolverinlaukauksen, ja veivät poliisikonttooriin.
Siellä heitä kuulusteltiin, minkä jälkeen he pantiin syytteeseen siitä, että he, kummun suojaamina, olivat tehneet aseellisen hyökkäyksen kahta kasakkaa vastaan näiden tullessa ulos viereisen talon portista.
Jotta he "vilpittömästi tunnustaisivat", heitä kidutettiin, mutta kumpikaan ei, tuskista huolimatta, voinut selittää muuta kuin mitä minä edellä olen kertonut.
Oikeudessa oli aineellisena todistuskappaleena revolveri, mutta sittemmin tämä revolveri kuten tuli toteennäytetyksi todistajain lausuntojen kautta, ei enää ollutkaan se, joka oli otettu Steinbergiltä ja joka oli hänen omansa, vaan toinen, hyvin suuri kaliiberiltaan; silminnähtävästi joku avulias ihminen oli salaa tehnyt tällaisen vaihdon, sentähden että Steinbergin oma revolveri oli niin pieni, että koko murhayrityskanne olisi rauennut itsestään, siihen nähden, että Steinbergin revolverilla olisi ollut mahdotonta tappaa ketään jo jonkun kymmenen askeleen päästä.
Että revolveri oli vaihdettu toiseen todistivat oikeudessa ne kaksi kasakkaa, jotka olivat sen ottaneet nuorilta miehiltä ja sen silloin hyvästi nähneet ja hyvin muistavat minkä näköinen se oli. Sitäpaitsi oikeudessa tuli selvitetyksi että nämät kaksi kasakkaa eivät itse syyttäneet heitä murhayrityksestä; he selittivät että heidän revolverinsa ei edes olisi voinut vahingoittaa heitä he kun olivat vähintäin 60 askeleen matkalla nuorukaisista ja heiltä otetulla revolverilla taas ei voi ampua 30:tä askelta kauemmas.
Oikeus piti kiinni kanteesta, jonka mukaan kasakoita vastaan oli tehty aseellinen hyökkäys, ja väitti että nuorukaiset siinä silmänräpäyksessä, kun laukaus pamahti, olivat ylhäällä kummulla, piiloutuneina sen harjan taakse. Tällainen väite oli välttämätön senvuoksi että muussa tapauksessa he, ollen kummun juurella, eivät edes olisi voineet nähdä kasakoita.
Tällä asianhaaralla tuli olla hyvin tärkeä merkitys sentähden että, katsoen paikallisiin olosuhteihin, s.o. kumpuun, porttiin ja nuorukaisten paikkaan nähden, kaikki viittasi siihen, että ainoastaan ylhäältä kummulta oli mahdollista nähdä kasakat kun nämä tulivat ulos portista; senpätähden oikeus niin itsepintaisesti piti kiinni siitä että Steinberg ja Wadse siinä silmänräpäyksessä, kun laukaus kuului, olivat juuri ylhäällä.
Todistajain lausunnot kävivät aivan päinvastaiseen suuntaan; yksi todistajista — eräs poika — lausui nähneensä että he, ollessaan kummun juurella ampuivat revolverilla laukauksen ilmaan; toinen todistaja — nainen — joka oli ollut lähellä kasakoita, vakuutti että hän oli nähnyt kummun harjan siinä silmänräpäyksessä, kun hän kuuli laukauksen, ja että siellä ei ollut ketään; vasta senjälkeen, muutaman minuutin kuluttua, olivat Steinberg ja Wadse ilmaantuneet ylös kummulle.
Paitsi näitä todistajia vakuuttivat molemmat kasakat nähneensä näiden nuorukaisten nousevan ylös kummulle sen jälkeen, kun oli kuulunut laukaus.
Antaessaan lausuntonsa oikeudessa kasakat olivat hyvin alakuloisen näköisiä; he nähtävästi havaitsivat mihinkä päin tämä juttu kallistuu siitä huolimatta, että heidän todistuksensa olivat syytteenalaisten eduksi. He tunsivat olevansa vasten tahtoaan syypäät nuorukaisten viattomaan vereen.
Puolustajat, joina oli kaksi paikallista asianajajaa, Sjablovskij ja Meijer, pitivät erityisen pontevasti ja jyrkästi kiinni vaatimuksestaan, että oli välttämättömästi toimitettava katselmus itse paikalla; tämä paikankatselmus olisi lopullisesti hävittänyt viimeisetkin epäilyksen jäljet kaikkein piintyneimmänkin skeptikon sielusta. Mutta oikeus hylkäsi tämän vaatimuksen – – –
Kun kuoleman tuomio oli julistettu, valitusta ei annettu tehdä, ja kohta kun tuomio oli tullut lainvoimaiseksi, ammuttiin molemmat syytteenalaiset, Steinberg ja Wadse. Heidän vanhempansa anoivat hiippakunnan piispan kautta väliaikaiselta kenraalikuvernööriltä armahdusta kuolemanrangaistuksesta, mutta menestyksettä.
Telotuksen edellisenä päivänä vanhemmat ottivat vankilassa pojaltaan jäähyväiset; kerrotaan näiden olleen erinomaisen liikuttavat ja raskaat; yksinpä vanginvartijainkin sydäntä oli särkenyt nähdä tätä erokohtausta vanhusten ja heidän rakkaan poikansa välillä — ja he ovat kumminkin, jos kukaan, tottuneet näkemään ihmiskärsimyksiä — — —
Minun ei onnistunut saada tietoa Steinbergin ja Wadsen telotuksen erityiskohdista ja valmistuksista. Olen vaan kuullut että miespoloisten mieli oli ollut kovin masennuksissa. Se että he tiesivät olevansa syyttömät, että he eivät kuuluneet mihinkään vallankumoukselliseen järjestöön ja että heiltä puuttui sellaisia järjestöjä elähyttävät aatteet — tämä kaikki lannisti heidän miehuutensa ja täytti heidän sydämensä pelolla ja kauhulla tätä väkivaltaista kuolemaa kohtaan, jonka piti tempaista heidät pois juuri nyt kun he olivat nuoria ja voimakkaita, kun elämän halu heissä tulisimpana hehkui!
He pyysivät että heidät armahdettaisiin, että säälittäisiin heidän nuorta henkeään, ja telotushetkenä he heikkoudesta tuskin pysyivät jaloillaan.
* * * * *
Jokaisen puolueettoman kuulijan huomion vetää heti puoleensa se seikka, että koko sotilaskollegio esiintyy ikäänkuin olisi se itse kokonaisuudessaan, sotilasprokuraattori.
Tämä oikeus on ikäänkuin edeltäkäsin vakuutettu syytteenalaisen syyllisyydestä ja katselee sentähden asian erityiskohtia kuten prokuraattori, joka niiden joukosta etsii kaikkea, mikä voi tukea kannetta, ja jättää syrjään muut seikat, jotka voisivat luoda asiaan oikean valon.
Usein saa kuulla tuomarien ja puheenjohtajan tekevän todistajille kysymyksiä, joiden tarkoituksena on saada tukea kanteelle.
Tämän vuoksi oikeus, tietysti, noudattaa sellaista sääntöä, että se haastaa oikeuteen kaikki kantajan todistajat ja lykkää istunnot jos jotkut heistä eivät ole saapuvilla, jotavastoin puolustajain esittämistä todistajista kutsutaan ainoastaan ne, jotka asuvat Riiassa.
Jos puolustajain todistajia ei ole saapuvilla oikeudessa, niin juttua ei tämän tähden koskaan lykätä, ei edes silloin kun todistus haasteen saamisesta ei vielä ole oikeuteen saapunut.
Mitä tulee prosessin ulkonaiseen, muodolliseen, puoleen, niin oikeus noudattaa tässä suhteessa erinomaista tarkkuutta ja säännöllisyyttä.
Se huomio ja erityinen tarkkuus, jota oikeus osoittaa lain muotoon nähden, näyttää erityisen selvästi kuinka se pyrkii pukeutumaan oikeudellisuuden ja laillisuuden toogaan.
Kutakin puolustajan lausuntoa oikeus kuuntelee tarkkaavasti loppuun asti, sillä katsotaan olevan vissi merkitys, ja oikeus menee neuvotteluhuoneeseen; toisinaan he keskustelevat siellä kauvan, antaen sillä ymmärtää että puolustajan pyynnön johdosta oli syntynyt pitkiä väittelyjä ja erimielisyyksiä tuomarien kesken.
Mutta samaan aikaan jätetään järjestelmällisesti huomioon ottamatta tärkeitä ja suurimmassa määrin oleellisia oikeusprosessin määräyksiä, ne nimittäin, jotka ovat oikeudellisuuden ja laillisuuden varmimpina takeina.
Ja tulos havaitaan olevan seuraava:
Oikeus ei ole kutsuttu tuomitsemaan ihmisiä, eikä saattamaan selville ovatko henkilöt syyllisiä rikokseen tai toiseen.
Tämä oikeus ei ole mitään muuta kuin entiset rangaistusretkikunnat, jotka toimivat ennen sitä ja joiden sijaan on ilmestynyt uusi, yksinkertaisempi organisatsioni sotaoikeuden muodossa, kidutuskammioineen ja kidutuksineen.
Kaikkialla, missä rangaistusretkikunnat olivat toimessa, osoittihe heidän toimintansa hallitukselle selvästi olevansa käytännössä kelpaamaton senvuoksi, että se levitti väestön kesken suurimmassa määrin vallankumouksellista mielialaa.
Rangaistusretkikunnat, jotka, toimien avonaisesti kansan nähden, vuodattivat verta ilman tutkintoa ja tuomiota, jotka ampuivat häijyydestä ja poliisin luettelojen perusteella, lapsia, naisia ja syyttömiä ihmisiä, nämät rangaistusretkikunnat enensivät niiden lukua, joita hallituksen rikokselliset teot suututtivat ja inhoittivat, ja pakoittivat kääntymään pois nekin hyvää tarkoittavat henkilöt, jotka sitä ennen olivat kuuluneet järjestyksen harrastajiin.
Moiset vallankumouksellista henkeä levittävät toimenpiteet retkikuntain puolelta hallitus vihdoin katsoi sopimattomiksi, epämukaviksi, itselleen suorastaan epäedullisiksi, ja asetti niiden sijaan Riian kidutuskammion tapaiset tuomioistuimet.
Tuomarien huonetta, niiden tyyppejä oli vaikeata määritellä, ne eivät oikein selvinneet oikeuden istunnoissa; mutta todistajille tekemiensä kysymysten kautta he osoittautuivat olevansa sangen vähän intelligenttia väkeä. Toisinaan täytyi kummastella kuinka moisen kysymyksen voi tehdä henkilö, joka on läpikäynyt vaikkapa vaan jonkun 4—5 luokkaa keskikoulua. ["Keskikoulut" Venäjällä vastaavat meidän alkeiskoulujamme. Suom. muist.]
Sellainen hämmästyttävä henkilö osoittautui tässä suhteessa olevansa everstiluutnantti Gusew, joka sitte tuli siirretyksi johonkin muualle, jolloin hänen sijalleen tuli everstiluutnantti Kerman.
Tuomarien suhde puheenjohtaja-kenraaliin on jotensakin kuin käskynalaisen, vaikka tosin sattui sellainenkin peräti merkillinen tapaus näiden 18 rikosjutun joukossa että tuomarit tuomitsivat syytteenalaisen pakkotyöhön, mutta puheenjohtaja yksin oli toista mieltä ja äänesti kuolemanrangaistusta. Arvattavasti sotaoikeuksien toiminnassa joskus muulloinkin oli sattunut sentapaisia erimielisyyksiä tuomarien ja puheenjohtajien välillä, koska se seikka pakoitti ministerin lähettämään sotaoikeuksien puheenjohtajille salaisen kiertokirjeen, jossa hän huomautti, että puheenjohtajat eivät aina osoita kyllin suurta auktoriteettiä tuomareiksi määrättyjä upseereita kohtaan, ja tahtoi ministeri kiinnittää herrojen puheenjohtajien huomiota tähän seikkaan.
Moinen ministerin käskykirja tekee aivan nurjaksi käsityksen oikeusprosessista, jossa ennen kaikkea ei saa esiintyä minkäänlaista auktoriteettiä puheenjohtajan puolelta oikeuden nuorempia jäseniä kohtaan; näiden omantunnon täytyy saada vapaasti ratkaista asia, ilman mitään painostusta vanhempien auktoriteetin puolelta.
On olemassa vielä toinen mielenkiintoa herättävä, ministerin väliaikaisille kenraalikuvernööreille lähettämä salainen kiertokirje, joka koskee muutoksen tekemistä sotaoikeuksien käsiteltäväksi jätetyissä jutuissa annettuihin tuomioihin.
"Voimassa olevien sääntöjen mukaisesti jätetään sotaoikeuksien tuomiot, mikäli ne koskevat siviilihenkilöitä, sotajoukkojen komentajain [samaan sotilaspiiriin kuuluvien joukkojen ylipäällikkö. Suom. muist.] ja väliaikaisten kenraalikuvernöörien vahvistettaviksi, ja ovat nämät henkilöt oikeutetut määräämään, oman harkintansa mukaan, kuolemanrangaistuksen sijaan muita rangaistuksia, ilman että sisäasiain ministerillä, jonka lähinnä on valvottava yleisen järjestyksen turvaamista sekä vallankumouksellisen liikkeen kukistamista tarkoittavien toimenpiteiden tuloksia, on tilaisuutta lausua mielipidettään siitä, onko kulloinkin vallitseviin olosuhteihin nähden, sekä huomioon ottaen yleistä laatua olevat näkökohdat, kuolemanrangaistuksen lieventäminen katsottava olevan paikallaan.
"Tämän vuoksi sotilasviranomaisten tekemät, vallankumouksellisten armahtamista koskevat päätökset eivät käytännössä aina ole sopusoinnussa korkeamman valtakunnanpolitiikan ja yleisedun vaatimusten kanssa, vaan riippuvat usein tuntuvasti niiden sotapäällikköjen mieskohtaisista ominaisuuksista ja subjektivisesta katsantokannasta, joiden on tuomio vahvistettava.
"Samoista seikoista on seurauksena että kuolemanrangaistuksen käyttöön nähden, valtiollisia rikoksia koskevissa jutuissa, vallitsee mitä suurin epätasaisuus.
"Pitäen moista asiantilaa epänormaalina on sisäasiain ministeri pyytänyt sotaministeriä ilmoittamaan sotajoukkojen komentajille ja väliaikaisille kenraalikuvernööreille että heidän, vaikka heillä edelleenkin on yllämainittujen tuomioiden vahvistamiseen nähden vapaa toimintavalta, tulee joka kerta kun he aikovat määrätä kuolemanrangaistuksen sijaan muun rangaistuksen, saattaa tämä sisäasiain ministerin tietoon ja antaa hänelle tilaisuus ilmoittaa heille mielipiteensä tästä kysymyksestä, ennenkun he sen lopullisesti ratkaisevat."
Tästä kiertokirjeestä näkyy, että kuolemanrangaistuksen muuksi muuttamiseen nähden väliaikaisten kenraalikuvernöörien valta rajoitetaan ja siirtyy sisäasiain ministerille, joka tulee harkitsemaan kysymystä, ei asian oleellisen puoleen katsoen, ei syytteenalaisen vian suuruuden mukaan, vaan kulloinkin vallitseviin olosuhteihin nähden sekä huomioon ottaen yleistä laatua olevat näkökohdat.
Tässä kielletään lopullisesti sotapäälliköiden subjektivisen katsantokannan merkitys, mikäli on kysymys tuomioiden muuttamisesta; katsotaan että tämä heidän katsantokantansa voi olla liian hellä eikä sopusoinnussa korkeamman valtakunnanpolitiikan ja yleishyvän vaatimusten kanssa.
* * * * *
Näinä päivinä tulee tässä kidutuskammioissa käsiteltäväksi uusi, peräti tavaton juttu, joka, erityiskohtiinsa nähden, on suurimmassa määrin traagillinen.
Riian läheisyydessä sijaitsevassa Frauenburgissa pysäytti Joulukuun tapausten aikana suuri väkijoukko konstaapeli Sirmelin, vaatien häneltä hänen sapeliaan ja revolveriaan.
Konstaapeli antoikin aseensa ja kohtaus loppui ilman verenvuodatusta.
Tultuaan poliisikamariin Sirmel teki asiasta kirjallisen ilmoituksen, jossa hän selitti, että väkijoukossa, silloin kun häneltä otettiin aseet, oli ollut eräs Leppe, jonka ristimänimeä Sirmel ei tiennyt.
Kun sittemmin näyttämölle ilmestyi syyllisten rankaisemista varten lähetetty eversti Wisirowin ynnä vapaaherra Rahdenin johtama rangaistusosasto, vangittiin paljon ihmisiä, joista sitten suurin osa everstin käskystä, ilman oikeuden tuomiota, ammuttiin.
Vangittujen joukossa oli myös Jaakko Leppe.
Hänen telottamistaan esti pieni seikka, se nimittäin, että Jaakko
Leppellä oli vielä veli konstaapeli; Sirmel taas ei tiennyt sanoa
Leppen ristimänimeä eikä myös, vastakkain kuulusteltaessa, voinut
osoittaa väkijoukossa näkemäänsä henkilöä.
Silloin tyly eversti teki todella viisaan päätöksen: jottei tapahtuisi erehdystä, jott'ei toinen veli voisi syyttää toista siitä että hänet viattomana telotetaan, eversti Wisirow käski ampumaan molemmat.
Ja he vietiin ammuttavaksi — — —
Silloin heidän isänsä, vanha Leppe, saatuaan tiedon komentajan julmasta päätöksestä, lankesi hänen jalkainsa juureen ja alkoi rukoilla säästämään hänen poikainsa henkeä.
"Olen kauvan palvellut Keisaria ja isänmaata! — hän sanoi — olen vanha vääpeli! — — — Turkin sodassa minä menetin käteni — — — Minä en voi millään ansaita leipääni, minun kaksi poikaani ovat minut elättäneet — — — Armahtakaa heitä! Armahtakaa minua! — — — Minun täytyy kuolla nälkään, taikka joudun minä vanhoina päivinäni mieron tielle."
Nämät yksinkertaiset ja koruttomat rukoilevat sanat liikuttivat hra Wisirowin sydäntä; hän tuli armeliaaksi ja, hänen sydämeensä tulvaavien hyvien tunteiden elähdyttämänä, hän vastasi:
"Minun on sääli sinua, ukko; valitse toinen pojistasi — — — kumman tahdot jättää itsellesi?!" — — —
Ja isä valitsi — — —
Kauvan hän oli kahden vaiheilla. Kumpikin poika oli hänelle kallis ja rakas. Hetki oli kauhea, siitä oli riippuva hänen poikainsa kohtalo: toinen heistä tulisi kohta tapettavaksi, toinen tulisi pelastetuksi veljensä veren hinnalla — — —
Hänen sydämensä vuoti verta, hän katseli vuoroin kumpaakin poikaansa, eikä tiennyt kumman heistä hän lähettäisi kuolemaan.
Toinen heistä, Jaakko, oli ruumiiltaan luja, luonteeltaan tuimapäinen, raju, oli usein tottelematon isäänsä kohtaan, riiteli hänen kanssaan; mutta isä oli aina pitänyt arvossa hänen työkykyään, työhaluaan, taitavuutta, millä hän ymmärsi taistella elämän vastoinkäymisiä vastaan, lujamielisyyttä, jota hän osoitti pyrkiessään saavuttamaan tarkoitusperänsä.
Toinen taas oli raihnas, kivuloinen, ruumiiltaan heikko; veljestään hänet eroitti hänen luontonsa lempeys, hänen rakkautensa ja huomaavaisuutensa isää kohtaan, ihanteellisempi elämänkatsanto; hän oli luonteeltaan haaveksivampi, runollinen, rakasti luontoa; hänen työkykynsä taas oli heikompi kuin Jaakko veljen.
Vanhuksen sydän kääntyi erityisellä rakkaudella tämän hänen toisen poikansa puoleen; hänelle se antoi etusijan! — — —
Mutta järki puhui toista!
Kylmä järki sanoi vanhukselle, vasten hänen tahtoaan, että Jaakko oli hänelle tarpeellisempi, hyödyllisempi — — —
Kysymys olemassaolosta, ikuinen kysymys leivästä himmensi vanhuksen ymmärryksen, ja itsekään tietämättä mitä hän teki, sitä tajuamatta — hän osoitti — Jaakkoa.
Silloin heti, vanhuksen nähden, tuo hänen rakas poikansa ammuttiin kuoliaaksi, ja Jaakko jätettiin elämään.
Jonkun ajan kuluttua loppui rangaistusretkikunnan verinen sankaritarina, ja sen sijalle tuli vastajärjestetty kidutuskammio.
Selailtuaan poliisipöytäkirjoja, panivat Riian kidutuskammion avuliaat jäsenet uudestaan vireille jutun sapelin ja revolverin ottamisesta konstaapeli Sirmeliltä, ja uudestaan ilmestyi näyttämölle eräs Leppe, jonka konstaapeli Sirmel oli nähnyt väkijoukossa.
Poliisin toimesta eloon jäänyt Jaakko Leppe vangittiin; sotaoikeus ja poliisiviranomaiset eivät enää epäilleet etteikö poliisipöytäkirjassa mainittu Leppe ole juuri Jaakko Leppe, joka oli väkijoukossa ja joka rauhassa elelee Frauensburgissa, koskapa toista Leppeä ei enää ole maailmassa — — —
Toisen Leppen on jo tämän saman asian vuoksi ampunut eversti Wisirowin rangaistusosasto — — —
Nyt Jaakko Leppen juttu piakkoin joutuu tämän sotatribunaalin käsiteltäväksi ja kanne häntä vastaan on nostettu 279:nen pykälän [nim. Venäjän rikoslain. Suom. muist.] nojalla, jonka mukaan häntä uhkaa kuolemanrangaistus.
Todistajia haastamasta oikeus kieltäytyi ja vasta senjälkeen, kun hra
Sjablowskij oli tallettanut rahat, se salli haastaa heidät.
Kahdeksan henkilön rikosjuttu ja telotus Riiassa.
Äskettäin Riiassa telotettiin sotatribunaalin tuomion mukaan kahdeksan henkeä; valitusta ei annettu tehdä ja tuomio pantiin täytäntöön heti kun se oli tullut lainvoimaiseksi.
Puolustajina jutussa olleiden asianajajain lausunnon mukaan kuusi henkeä telotettiin syyttömästi; todistajain lausunnoilla oli näytetty toteen heidän alibinsa.
Sisäasiain ministeri on käskenyt lähettää itselleen tämän jutun asiakirjat sähköteitse; lähtiessäni Riiasta minä myös otin mukaani jutun kaikki asiakirjat, mutta minulla ne ovat täydellisemmät sentähden, että ministerillä ei ole todistajain lausuntoja, joita sotaoikeudessa ei merkitä pöytäkirjaan, mutta minulla taas on kaikki todistajain lausunnot, jotka eräs puolustajista oikeudessa kirjoitti muistiin.
Tässä rikosjutussa samoin kuin muissakin, kanne perustui "vilpittömiin tunnustuksiin", joita pyövelit, olivat hankkineet Riian kidutuskammioissa.
Heikoimmiksi kidutetuista osoittautuivat kaksi: Windeus ja Tarksh, ja he tunnustivat syyllisiksi muut syytteenalaiset sekä myös itsensä.
Heidän "vilpittömät tunnustuksensa" oli kumminkin saatu suurella vaivalla. Kaikkia syytteenalaisia oli kidutettu kovasti, varsinkin Windeusta ja Tarkshia; oikeudessa oli aineellisena todistuskappaleena syytteenalaisen Eglitin veriset alusvaatteet, häntä oli siihen määrään rääkätty, että hänen alusvaatteensa olivat tulleet ihan verisiksi.
Erittäin tarmokkaasti oli "tunnustusten" hankkimiseen ottanut osaa korttelinpäällysmies Wasmont. Hän oli osoittanut erityistä petomaisuutta ja epäinhimillisyyttä.
Oikeuden istunnossa vankilanvälskäri Freimann kertoi lausunnossaan että vankilaan usein oli tuotu pahasti piestyjä henkilöitä. "Muistan, — hän sanoi — että puoleeni kääntyi eräs Windens, jonka hampaat olivat lyönneistä aivan höllät".
Todistaja Jansson kertoi että syytteenalaista Meijeriä oli piesty niin että pää ja selkä olivat veressä.
Todistaja Weinberg kertoi että syytteenalaista Saul'ia oli siihen määrään piesty poliisin kidutuskammiossa, että hän ei voinut nukkua, siitä syystä että hänen päänsä ja selkänsä olivat kauheasti rikkihakatut.
Sama todistaja kertoi Windeuksen selän olleen sinisenä.
Todistaja Andreas Kalnit kertoi että syytteenalaisen Saulin korva ja silmä olivat olleet sinisinä, minkä hän oli nähnyt omilla silmillään, ja että syytteenalaiselta Sipolilta oli lyöty hampaat suusta.
Todistaja Ivan Golets kertoi että Saulia oli kauheasti piesty poliisikonttorissa ja samalla vaadittu häntä vilpittömästi tunnustamaan kaikki, sekä sanottu että jos hän tunnustaa, niin häntä ei enää lyödä, mutta muussa tapauksessa häntä piestään kunnes hän tunnustaa kaikki.
Olen jo ennen eräässä luvussa maininnut mitä todistajalausunnoissaan kertoi vankilalääkäri Wibe, joka oli tarkastanut kidutuskammioissa piestyjä syytteenalaisia.
Nyt jokainen voi käsittää minkälaiset "vilpittömäin tunnustusten" ainekset oikeudella oli, ja voiko näiden ainesten perusteella tuomita kuolemaan sekä senjälkeen telottaa kahdeksan henkeä.
Sitäpaitsi on otettava huomioon että puolustajat olivat näyttäneet toteen kuuden henkilön alibi’n, mutta siitä huolimatta ei tämäkään asianhaara saanut hillityksi pyövelin kättä.
Kaksi veljestä Kalei telotettiin syyttöminä yksinomaan sillä perusteella, että kun väkijoukko riisui aseet poliisimieheltä, joku joukosta selvästi oli sanonut: "kali" mutta kun puolustaja kysyi kielenkääntäjältä mitä merkitsee lättiläinen sana "kali", niin havaittiin että "kali" — on seppä.
Ja kuitenkin, katsomatta siihen mahdollisuuteen että sana "kali" ei ollut tarkoittanut nimeä, ja huolimatta siitä että todistajain lausunnoilla oli näytetty toteen kummankin veljen alibi, he molemmat telotettiin.
Todistajain lausunnoista kävi selville että enimmän kaikista oli kidutettu Meijeriä; jostakin syystä pyövelit olivat kiinnittäneet häneen suurimman huomion ja kaiketikin nähneet hänestä paljo vaivaa kidutuskammiossaan.
Meijer oli erinomaisen miehuullinen ja luja mies; itsepintaisesti hän kieltäytyi tunnustamasta itseään syylliseksi huolimatta kaikista kidutuksista, joita sai kärsiä. Häntä rääkättiin hellittämättä ja useampaan eri kertaan, eikä häneltä sittenkään saatu kiskotuksi ainoatakaan "vilpittömän tunnustuksen" sanaa, ei muihin syytteenalaisiin eikä myös häneen itseensä nähden.
Sotilaskollegio samaten asetti hänet tärkeimmälle sijalle, se kun sanoi hänen olleen pääsyyllisen rikokseen; oikeus katsoi hänellä olleen rikoksessa pääosan.
Huolimatta siitä, että oli tullut toteennäytetyksi hänellä olleen alibi’n, hän myöskin tuomittiin kuolemaan.
Muista syytetyistä herätti erityistä huomiota eräs Sipol. Hän oli hyvin melankoolinen ja mieleltään kauhean masentunut. Kaikkiin kysymyksiin, jotka hänelle tekivät syyttäjä ja puolustajat, hän aina vastasi samoilla sanoilla: "Minä olen aivan syytön! Sen vannon!"
Luonnoltaan hän oli tavattoman hiljainen ja arka, ja hänen ulkonäöstään sai sellaisen vaikutuksen, ettei hän ollut voinut ottaa, toimivana henkilönä, osaa rikokseen.
Hän herätti suurta sääliä, ja vasten tahtoa valtasi mielen pelko ajatellessa että tuleekohan tosiaan tämäkin viaton veri vuotamaan.
Puolustajat näyttivät toteen että siinä silmänräpäyksessä, kun rikos tapahtui, Sipol oli kaupungissa, kotona, ja rikos taas tapahtui 5—6 virstan päässä kaupungista.
* * * * *
Tuli Toukokuun 14 päivä — keisarillinen juhlapäivä.
Kaikki kahdeksan kuolemaan tuomittua olivat, kuunnellessaan heitä katsomaan tulleiden omaistensa ja sukulaistensa vakuutuksia ja toiveita sekä heidän lohduttavia puheitaan siitä, että heidät keisarillisena juhlapäivänä armahdetaan, tahtomattaan antaneet tämän toivon tunteen vallata mielensä.
Ovathan he ihan syyttömiä! Luulisipa ettei tässä edes tarvitse osoittaa armeliaisuutta, vaan ainoastaan oikeutta!
Ja heidän toivonsa kasvoi yhä lujemmin, he alkoivat toivoa että keisarillisena juhlapäivänä korkein hallintovalta ehkä osoittaa heitä kohtaan oikeutta eikä vuodatakkaan heidän viatonta vertaan.
Kului päivä, kului yö; tuli toinen päivä — — — heitä ei viedä telotettavaksi.
Ja sillä aikaa toivo yhä kasvoi ja vahvistui! —
Tuli pimeä, synkkä yö. Koko vankila nukkui raskaasti.
Väsyneinä, loppumattoman pitkästä kuoleman odottamisesta ylen kärsineinä, he olivat vaipuneet levottomaan, rauhattomaan uneen, eivätkä aavistaneet että kuolema oli niin lähellä, että ollaan tulossa heitä noutamaan.
Edellä kulki upseeri, luutnantti Petrow, johtaen Malo-Jaroslavin rykmentin 16:sta komppaniaa.
Nämät sotamiehet eivät tienneet mitään, he olivat jo illalla saaneet käskyn olla valmiina tänä yönä viemään valtiollisia vankeja vankilasta toiseen. He eivät tienneet että menevät ihmisiä telottamaan.
Ja kun he astuivat sisään päärakennukseen, jossa kuolemaan tuomitut olivat, niin vankilassa muuten vallitseva kuolonhiljaisuuden äkkiä keskeytti satojen jalkain töminä ja aseiden kalske; sotamiesten askeleet kaikuivat kumeasti tässä hautakammiossa — — —
Ja silmänräpäyksessä vankila heräsi! — — — Oli ikäänkuin olisi sähkövirta iskenyt nukkuviin vankeihin, ja he hyppäsivät kaikki vuoteiltaan — — —
Heille oli selvä mitä merkitsee tämä turmiota ennustava melu noin tavattomaan aikaan.
Ja tällä kauhealla hetkellä, kun he tulivat tietoihinsa, kun he raskaasta, painajaisentapaisesta unesta siirtyivät vielä raskaampaan ja hirmuisempaan todellisuuteen, tapahtui jotakin eriskummallista, kamalaa. Vankilassa nousi mieletön, epäinhimillinen kiljunta.
Paitsi kahdeksaa kuolemaan tuomittua siellä, vankilassa, oli vielä muutama sata valtiollista vankia, joita kukaties jonkun päivän perästä odotti sama kauhea kohtalo.
Kuului erinäisiä raivokkaita huutoja: "Toverit, tehkää vastusta! — — — Elkää antautuko elävinä pyövelien käsiin! — — — Tehkää vastarintaa! — — —
"Me autamme teitä kaikki! — — — Tappakoot teidät täällä, taistelussa — — — mutta elkää menkö telotettavaksi, — teurastettavaksi — niin kuin olisitte elävää lihaa! — — — Tehkää vastarintaa! — — — Vankila jymisi.
"Silloin vasta sotamiehet ymmärsivät mihin työhön heidät oli lähetetty. Heidän mielensä kävi kaameaksi — — —
"Nähdessään sotamiesten masentuneen mielentilan luutnantti Petrow kohta komensi heidät menemään heille näytettyihin koppeihin ja ottamaan tuomitut väkisin.
"Lukot rasahtivat, kuului kuinka ovet avattaessa kolisivat — — — ja nyt alkoi jotakin hirveätä, julmaa, jotakin, jota on mahdoton itselleen kuvitella – – –
"Kuolemaan tuomitut syöksyivät sotamiesten kimppuun, käsikahakkaan, — alkoi taistelu!
"Huudot kävivät kovemmiksi — — — Vankila vapisi epäinhimillisestä parkunasta, kuolemankäden tuskallisista huudoista.
"Muutamat, pitäen taistelua sotamiehiä vastaan toivottomana, juoksivat ikkunain luo ja alkoivat iskeä päätään rautaristikkoon, toivoen siten saavansa pikaisen kuoleman; toiset yrittivät heittäytyä pää edellä maahan yläparvelta, mutta sotamiehet estivät siitä.
"Sipol yksinään ei tehnyt vastarintaa; hän katseli ympärilleen kuin mielipuoli, mitään ymmärtämättä, ja hoki hiljaa itsekseen: 'Minä olen viaton, minä olen aivan syytön! Sen vannon!'"
Kovinta ja kestävintä vastarintaa teki Meijer. Hän oli äärettömän väkevä ja hyvin suurikasvuinen, ja kamppaili kauvan sotamiehiä vastaan.
Kopin pienuuden vuoksi sotamiehet eivät voineet käydä hänen kimppuunsa kaikilta puolin ja käyttäen hyväkseen tällaisen aseman tarjoomia etuja hän voitokkaasti torjui heidän hyökkäyksensä.
Hän ponnisti tappelussa viimeiset voimansa, toivoen tässä epätasaisessa taistelussa saavansa uljaana nähdä kuolemansa kasvoista kasvoihin!
Tämä taistelu oli hirvittävä: toiselta puolen kymmenittäin miehiä pistimet ojossa, kiväärin perillä iskien, toiselta — yksi kuolemaan tuomittu, joka, hyvin tietäen että pelastusta ei löydy, että hänen nyt täytyy erota elämästä, taisteli, aseinaan tuoli, pöytä ja lujat, terveet nyrkit.
Mutta taistelu oli epätasainen. Hänen voimansa heikontuivat; saivat hänen kaadetuksi lattialle ja alkoivat julmasti piestä, kostoksi siitä että hän oli tehnyt vastarintaa.
Senjälkeen sidottiin hänen kätensä ja jalkansa.
Kutakin kahdeksasta ympäröi rengas sotamiehiä; Meijer nostettiin seisaalleen, hänen jaloistaan otettiin köydet, ja kaikki vietiin, vartioston saattamina, ulos vankilasta.
Tämä oli tuskallinen, raskas hetki vankilan elämässä.
Niiden mieli, jotka elävinä jäivät koppeihinsa, oli kenties yhtä raskas kuin telotettavaksi vietyjen.
Kahdeksan kuolemaan tuomittua vietiin vankilan pihalle; sotamiehet ympäröivät heitä kaikilta puolin. Valoisana raitana hohti taivaanrannalla koittavan aamun sarastus, karkoittaen yön pimeyden ja ruskollaan tervehtien uutta päivää — — —
Heidät vietiin, läpi koko kaupungin, Väinäjoen rantaan, miinaveneen ankkuripaikalle. Tämä miinavene kuuluu Väinäjoen suussa 16—18 virstan matkalla Riiasta sijaitsevaan Ustj-Dvins'n linnoitukseen. Sen ohjaamisesta pitää huolta neljä miinuria.
Tuomitut sijoitettiin miinaveneeseen; muutamat heistä yrittivät heittäytyä veteen ja Meijer alkoi taas tapella. Hän viskattiin uudestaan maahan ja hänen jalkansa sidottiin.
Vartiomies iski useampaan kertaan hänen päänsä lattiaan, saadakseen hänen makaamaan liikkumatta, mutta Meijer ei herennyt, vaan ponnisti kaikki voimansa päästäkseen irti nuorista. Hän tuntui mielipuolelta.
Hänen silmänsä punottivat verestä, kasvot olivat, kuin järjettömän, käännetyt pyöveleihin ja niissä paloi himo repiä heidät kappaleiksi.
Sotamiehet sanoivat että hän todella olikin mennyt järjiltään eikä ollut muiden tuomittujen kaltainen. Sipol pysyi, kuin ennenkin, erillään muista ja hoki hiljaa ja epäselvästi, ikäänkuin itsekseen: "Minä olen aivan syytön! Sen vannon!" — — —
Muut lauloivat vallankumouksellisia lauluja, rohkaisten toisiaan.
Oli jo täysi päivä, vaikka aurinko ei vielä ollut kohonnut näkyviin taivaanrannan takaa, kun miinavene saapui Väinäjoessa, lähellä merta, sijaitsevan Manusholm'an saaren rantaan.
Tämä on vähäinen saari, jonka eteläosassa asuu kalastajia ja pohjoisessa on Ustj-Dvina'n linnoitukseen kuuluvia linnakevarustuksia. Siellä on myös kirkko.
Miinavene laski rantaan saaren pohjoisreunalle, lähellä linnaketta ja sen uupuneet vangit vietiin maihin. Sama vartiosto kuljetti heidät saaren merenpuoleisessa osassa olevalle hietanummelle.
Oli tyyni, ihana aamu. Nousevan auringon ensimäiset säteet loivat iloisen hohteensa lavealle ulapalle, pieninä, kimaltelevina säkeninä heijastuen hiljaisesta aallokosta.
Hopealta hohtavan veden reunustaman hiekkaisen rannan hiekkajyväsistä samaten heijastuivat vastaheränneen Toukokuun aamun kultaiset säteet.
Luonto riemuitsi! Se ei huomannut, ei tahtonut huomata ihmisten julmuutta, häijyyttä, vääryyttä, se tahtoi lahjomattomalla hyväilyllään, lämmöllään, sirolla kauneudellaan palkita poloisia näinä elämästä eroamisen raskaina hetkinä.
Mutta erityisen raskasta oli erota elämästä juuri tänä ihanana aamuna! Erityisellä voimalla nousi väkivaltaista kuolemaa vastaan nuoren ihmisen tulta ja eloa hehkuva luonto; erityisen vahva oli halu elää ja taistella — — —
Tuomittuja kiirutettiin telotuspaikalle. Telotus tuli tapahtumaan myöhemmin kuin piti; aurinko nousi yhä korkeammalle ja tämä verinen asia olisi pitänyt päättyä jo aamuhämärässä.
Lähellä näkyi jo kahdeksan hiekkaan kaivettua paalua, niiden viereen oli luotu kuopat. Ruumisarkkuja ei ollut.
He vietiin telotuspaikalle, ja alettiin sitoa heitä paaluihin.
Tuli kauhea hetki. Sipol syöksyi, silmissään mieletön katse, ustj-dvinalaisten jalkaväkisotamiesten kimppuun, jotka häntä köyttivät paaluun, huutaen heille jotakin; kuului erinäisiä sanoja: "minä olen syytön! Mistä syystä? Mistä syystä?" Mutta kun nuorat yhä kireämmin kiertyivät hänen ruumiinsa ympäri ja solmu oli lopullisesti vedetty umpeen ja jo tahdottiin heittää hänen päähänsä säkki, niin hän, hulluna, yritti hampaillaan purra erästä sotamiestä, ymmärtämättä enää mitä hän teki.
Hän oli tällä kauhealla hetkellä menettänyt järkensä! — — —. Vaahto vyöryi hänen huuliltaan, ja nuorain kiristämänä hän kuoli, hirveitä tuskia kärsien.
Toiset tuomitut pyysivät että sotamiehet eivät sitoisi heitä paaluun eivätkä panisi säkkiä heidän päähänsä. Sotamiehet vastasivat ettei heillä ole tähän oikeutta ja jatkoivat työtänsä.
Meijeriin nähden asia ei käynyt niinkään yksinkertaisesti: täytyi käyttää suurta voimaa ja lyöntejä ennenkun hän saatiin köytetyksi häpeäpaaluun.
Jalkaväkisotamiehille hän huusi:
— Muistakaa! Teille, sotamiehille, tulee paljon huonompi olo kuin meille! Meidän veremme tulee pyövelien päälle! — — —
Suurella vaivalla saivat ustj-dvinalaiset jalkaväkisotamiehet heitetyksi hänen päänsä ympäri säkin; hän yritti, samoin kuin Sipol, karata heidän päällensä, koettaen iskeä hampaansa käsiin, jotka häntä, sitoivat paaluun.
Senjälkeen heille luettiin tuomio, paalujen eteen asetettiin Malojaroslavin rykmentin 16:sta komppania, ja luutnantti Petrow komensi:
”Pli” – – –
Pamahti kolme yhteislaukausta. Ruumiit viskattiin paaluineen kuoppaan ja niiden päälle luotiin jokihiekkaa — — —
Kaikki jäljet olivat kadonneet, hiekka kimelteli, kuten ennenkin, kirkkaana paistavan auringon säteissä, ja iloiset laineet vyöryivät yhä samalla tavoin kohti merta, vallattomina ajaen toisiaan takaa.
Vaan Malojaroslavin rykmentin sotamiesten sieluista tämän verisen rikoksen jäljet eivät kadonneet, heidän, jotka tahtomattaan olivat ampuneet kuoliaaksi syyttömiä ihmisiä. Tämän veren vuodatettuaan he kävivät kovin alakuloisiksi.
Kun he poistuivat mestauspaikalta heidän korvissaan vielä kaikuivat ammuttavien huudot; heidän silmänsä näkivät yhä mielipuolen Sipolin järjettömät katseet ja kaikki tämän nykyaikaisen telotuksen kamalan kuvan erityiskohdat.
He eivät jaksaneet vaijeta kaikesta siitä, mitä he tämän yön kestäessä olivat havainneet, nähneet, tunteneet, ja huojentaakseen sydäntänsä he kertoivat tovereilleen, muille sotamiehille kärsimyksistään ja epäilyistään, joita heidän tekonsa oli heissä synnyttänyt.
Eräältä näistä sotamiehistä, jotka olivat kuulleet toverien tunnustuksen, ja joka itse kuuluu vallankumoukselliseen järjestöön, minä olen saanut kuulla heidän raskaasta mielentilastaan ja telotuksen kaikista erityiskohdista.
Hän kertoi:
Sotamiesten mieli oli niin raskas, epäilykset olivat siihen määrään päässeet heissä valtaan, että jos ampujien joukossa olisi löytynyt yksikin uskalikko, joka olisi huutanut: "Pojat, elkää ampuko!" — niin kukaan ei olisi ampunut.
"Niin — jatkoi sotamies — jos olisi löytynyt meidän joukossamme sellainen rohkea mies, joka tämän olisi tehnyt, niin me kaikki olisimme jälestäpäin häntä kiittäneet, eikä meidän olisi tarvinnut kantaa sielussamme tätä hirveätä taakkaa".
Balmasjowin ja Kaljajewin telotus